Sääntöjen rikkominen on äärimmäisen sopimatonta

"Jotta voitaisiin ymmärtää mitä rikoskirjallisuudelle sotien välillä tapahtui, on tarpeen tutkia sääntöjä tarkemmin. Ne perustuivat siihen asenteeseen että salapoliisikertomus oli jonkinlainen peli, jota pelasivat, kuten Knox sanoi, 'toisella taholla kirjailija ja toisella taholla lukija'. Kun puhutaan säännöistä, hän jatkoi, ei puhuta 'siinä mielessä kuin runoudella on säännöt ... vaan siinä mielessä kuin kriketissä on säännöt - mikä on tavalliselle englantilaiselle paljon painavampi näkökulma'. (Knox kirjoitti maanmiehilleen, mutta otaksuttavasti hän odotti myös ulkomaalaisten noudattavan sääntöjä, vaikka he eivät ymmärtäneet krikettiä.) Sääntöjen rikkominen oli lievästi sanottuna äärimmäisen sopimatonta."

Luin eilen Julian Symonsin hupaisaa kirjaa Murha murha! Salapoliisikertomuksesta rikosromaaniin.
Klassisten salapoliisitarinoiden kulta-aikana kaksi- ja kolmikymmenluvuilla genren sääntöjen muotoilu oli niin yksityiskohtaista, että vertaus pelin sääntöihin on asiallinen. Sääntöjä ei ainoastaan noudatettu (tai jätetty noudattamatta), niitä myös kirjoitettiin ja eri sääntöjenlaatijat kistelivät niistä keskenään. Ehkä kuuluisin tällainn sääntökokoelma on S.S. Van Dinen "Twenty rules for writing detective stories".

Juuri näitä sääntöjä tuskin enää moni noudattaa, mutta jonkinlaisten tapojen omaksuminen lienee välttämätöntä jotta voitaisiin kirjoittaa johonkin genreen kuuluva tarina. Tavallinen dekkari on tunnistettavissa dekkariksi, tavallinen tyttökirja tyttökirjaksi.

Luin myös Ulla Elorannan artikkelin "'Villiorvokkien hurma' Naistenviihde populaarikirjallisuuden kentässä", jossa puhutaan kyseisen kirjallisuudenlajin säännöistä. (Artikkeli löytyy Seppo Knuuttilan toimittamasta kokoelmasta Aika on aikaa... Tutkielmia poploresta vuodelta 1975. Varhaisessa viihteentutkimuksessa on usein raikkautta ja pioneerihenkeä, mutta tämä kirja yllättää myös monistemaisella taitolla ja kirjoituskonefontilla.)
Seuraava sopinee esimerkiksi naistenviihteen selkeistä säännöistä ainakin vielä 70-luvulla, enkä ole kovin vakuuttunut siitä, että säännöt olisivat suuresti tuosta muuttuneet:

"Mutta jos nainen on rakastellut alempisäätyisen kanssa, hän tulee häväistyksi siten, että alemman luokan pahuus jää häneen ja merkitsee hänet. Pahaa edustavan yläluokan naisen rappiota korostetaan usein juuri sillä, että hän antautuu rakkaussuhteeseen alempisäätyisen kanssa. Poikkeuksen muodostaa joissain tapauksissa sankarittaren alempisäätyinen, uskollinen miesystävä, joka samalla on palvelija, ihailija, isän ja veljen korvike. Hän voi mahdollisesti kerran sankarittaren kiitollisuuden osoituksena rakastella tätä."

Voitan kiusauksen liittää ja linkittää tämä sääntö eräisiin blogiavaruudessa esitettyihin muutakin elämää kuin viihdekirjallisuutta koskeviin väitteisiin. Sen sijaan mietin mikseivät muiden viihteenlajien kuin salapoliisitarinoiden kirjoittajat ole kiistelleet oman genrensä säännöistä, ainakaan julkisesti, ainakaan tietääkseni. Sääntöjähän on ja niitä seurataan, mutta esimerkiksi naistenviihteen säännöistä kirjoittavat muut kuin naistenviihten kirjoittajat.

Johtuuko tämä vain siitä, ettei naistenviihteen lukijoiden oleteta tahtovan kuulla suoraan keinoista, joilla heidät tehokkaimmin johdatetaan haavemaailmaan (samalla tietysti tätä haavemaailmaa säilyttäen)? Vai onkohan muitakin syitä?