Rakastettavuudesta

En voi millään ymmärtää biologista naista, joka yrittää olla maskuliininen. Miksi ihminen, jolle on jaettu voittajakortit, ei pelaa niillä vaan haluaa vaihtaa koko käden? Haluaako hän vaihtaa leiriä silkasta solidaarisuudesta tappiolle jääneitä miehiä kohtaan? Enkä nyt tarkoita hauiksiaan pullistelevaa möreä-äänistä Olgaa. Se tekisi asiat liian yksinkertaisiksi. Viittaan vienoon naiseen ja värisevään ääneen, joka — kuulenko oikein? — puhuu politiikasta, johtajista ja vastaavasta vulgaarista roskasta, johon ei alennu edes älykkömies. Puhun hyvinkin eteerisistä naisista, joille suorittaminen, kontrolli ja hallinta ovat tärkeämpiä kuin miehille konsanaan.

Aikamme sovinistimies on emansipaation sankari, joka karauttaa valkoisella ratsullaan avaamaan poliittisen vaikuttamisen keinot ja halun portit naiselle, tuolle avuttomalle olennolle.

Sitaatit ovat Jakke Holvaksen kolumnista "Lesbon tunnustuksia", joka löytyy Nuoresta voimasta 6/04. Holvaksen teksti jäi mieleen, kaivoin sen nyt esiin Tuija Pulkkisen Postmodernin politiikan filosofian seuraksi. Holvas pukee harvinaisen rehellisesti sanoiksi sen, että nainen on lähtökohtaisesti vapauden veljeyden ja tasa-arvoisuuden, siis julkisen alueen ulkopuolella, intiimin sisäänpäinkääntyneessä ja narsismiin taipuvassa maailmassa: "kun feminiinisyydestä on kyse, itseriittoisuus on timanttia".

Kirjoitin tästä taannoin. Holvas tuntuu liittävän rakastettavuuden tiettyyn narsismin ja itsetiedottomuuden yhdistelmään: itse on jotain katseltavaa, ihasteltavaa, sinällään kaunista, joka ei kaipaa muuta oikeutusta — ei toimijuutta ja uutta luovaa. Ei luonto ole avuton, luonto on itseriittoinen ja kaunis: "Feminiininen ei ole erilainen, vaan vieras, radikaalisti toinen." Holvas löytää luonnon ja kulttuurin välisen kuilun feminiinisyyden ja maskuliinisuuden väliltä, ja luonto, feminiininen, on tietysti rakastettava.

Naisen näkeminen avuttomana olentona (tämä on aina myös sitä, että nainen asettuu avuttomaksi olennoksi) on yksi versio tästä ajatuksesta: kulttuuri on naiselle vieras, sen alueella hän tarvitsee apua. Seksuaalisuus on jotain naisessa/luonnossa piilevää, joka miehen/kulttuurin tulee täydellistää. Holvas luopuu miehisestä tehtävästä ja jää kaipaamaan yhteyttä kadotettuun luontoon: "Mikä tekee meistä miehistä niin surullisia olentoja, ikuisesti melankolisia? Tiedostamattomalla tasolla — tällainen on todellinen tiedostamaton — me aavistamme, että seksuaalisuus on pohjimmiltaan lesbistä."

Minustakin näköalaton jankutus 'nainen on uhri, miehellä on valta' on turhanpäiväistä martyyrietiikkaa. Mielummin lähden liikkeelle Pulkkisen tiiviistä Foucault-luennasta: "Postmodernista otteesta seuraa tietoinen suhde valtaan, joka monille näyttää olevan vain jotakin pahaa ja rumaa ja anonyymien 'niiden' käsissä. Postmodernissa siihen huomioon, että valtaa on kaikkialla,ei liity kyynisyyttä. Päinvastoin, tämä oivallus avaa enemmän tilaa poliittiselle toiminnalle ja muutoksille."

Ei siis sitä, että hellyyttä voi herättää vain avuttomuudellaan, olemalla kasvamatta itsestään vastuun ottavaksi aikuiseksi. Ei vaikka olisi kuinka paljon ritareita, jotka karauttaisivat valkoisella ratsullaan avaamaan poliittisen vaikuttamisen keinot ja halun portit naiselle, tuolle avuttomalle olennolle. Siitä, ettei osaa eritellä ja ratkaista ongelmiaan itse, tosiaan palkitaan hellyydellä ja huolenpidolla, ritarillisella, isällisellä tai äidillisellä.

Mutta ei myöskään sitä, että surten kaivattaisiin menetettyä rakastettavaa itsetiedottomuutta, tai pyrittäisiin säilyttämään tai tuottamaan sitä. Ollessaan kiinnotavaa naistutkimus kiertää sitä kuinka naiseus ja intiimiys julkisuuden vastakohtana liitetään yhteen. Holvas ihmettelee miksi nainen, joka voisi olla riittävä ja täydellinen, objekti niin itselleen kuin muillekin, tahtoo astua banaalille julkisuuden alueelle, ryhtyä subjektiksi, tiedostavaksi toimijaksi, joka on aina kesken ja riittämätön, ei rakastettava sellaisenaan. Ihmetys on veikeä: eihän valinta edellä tapahtumaa. Vain toimija voi valita, luonto ei valitse, se vain on. Kun raja kulttuuriin on ylitetty, se on väistämättä ja peruuttamattomasti ylitetty, ja vaihtoehdoiksi jää riippuvuus, hyväksynnän hellyyden ja hoivan hakeminen olemalla avuton, tai itsenäisyyteen pyrkiminen.

Luonnon ja kulttuurin välisen eron haikailua ja nostalgista kaipuuta viattomaan luonnontilaan ei ole enää vähään aikaan otettu kovin vakavasti. Silti tästä haikailusta elää vahvoja jaotteluita arjessamme. Holvaksen teksti jäi mietityttämään minua siksi, että tunnistan ajatuksen rakastettavuuden ja sisäänpäinkääntyneen feminiinisyyden liittymisestä toisiinsa. Tunnistus on joskus tuntunut ahdistavalta, sillä tunnistan myös sen ikuisen melankolian, josta Holvas puhuu: luonnon äärettömästä intiimiydestä erkaantunut toimija ei voi olla haluttava tai rakastettava. Rakastettavuuden katoamisen tilalle nainen ei saa edes mahdollisuutta ryhtyä ritariksi, paitsi ehkä lesbona; kulttuurimme mielikuvituksen hahmovarastoon jää jäljelle aseksuaalisia, liki neutreja louhimaisia matriarkkahahmoja.

Tunnistamani melankolinen varmuus on kuitenkin ristiriidassa omien kokemusteni kanssa, sen miten näen toiset. Rakastettavuuden ja sisäänpäinkääntyneen itsetiedottoman feminiinisyyden välillä ei ole välttämätöntä kytköstä. Toimija, vieläpä toimija joka on ottanut vastuun itsestään ja tahtoo kantaa sen parhaansa mukaan, voi olla rakastettava, haluttava, toivottu; eikä vain auttajana, ritarina, isänä, äitinä. Kun Holvas sanoo, että "Mies ei koskaan ole ollut haluttava" en voi kuin väittää vastaan. Ehdottomasti on, eikä vain naiseen kohdistuneen halun peilinä tai hetkenä jolloin miehessä paljastuu feminiininen. Ehkä tämä ajatus auttaa kun koetan jäsentää uudestaan ajatuksiani rakastettavuudesta.