Ongelmat ovat epäselviä
Alkuperäinen nimeäminen tapahtuu juuri runoudessa, Dichtungissa. Mutta ei runotaiteessa. Siksi Heidegger katsoi, että Hölderlinin ja hänen oma aikansa oli puutteenalaista aikaa, toisin sanoen aikaa, jolloin runoudella ei ollut voimaa luoda kansaa yhdistävää ja ympärilleen muodostavaa myyttiä. Saksan kansalta puuttui Volksdichter, kansanrunoilija, joka ei ainoastaan "levittäisi kansalle järjen uskalletuimpia totuuksia houkuttelevassa ja luotettavassa asussa kauan ennen kuin filosofi ja lainsäätäjä uskaltavat esittää ne täydessä kunniassaan", kuten Schiller tällaisen runoilijan tehtävän muotoili.
Sitaatti on Markku Lehtisen artikkelista "filosofian ja runouden vuoropuhelu, Huomautuksia Heideggerin Hölderlin-tulkintoihin". Yritän kirjoittaa tähän ongelman, joka riivaa mieltäni kun mietin Heideggerin suhdetta subjektin käsitteen kritiikkiin. tästä voi tulla hyvin hämärä blogimerkintä, mutta jos lukijoideni joukossa on joku, joka tietää aiheesta enemmän kuin minä ja osaa selventää ongelmaani, otan kommentit hyvin kiitollisena vastaan.
Heidegger käy raivolla sitä metafyysistä rakennelmaa vastaan, joka perustuu kartesiolaiseksi nimetylle subjektin käsitteelle. Hänen mukaansa subjekti on aina Aristoteleesta asti ollut metafyysiselle ajattelulle välttämätön käsite. Jos metafysiikka kysyy mitä olevainen on, subjekti on perusta, alkupiste, olevan kysymisen mahdollistaja. Sen olemisen tapaa tai mahdollisuuden ehtoja ei kysytä. Käytettäessä sanaa ”subjekti” moderniin filosofiseen tapaan sillä tarkoitetaan itseä egona, tietoisena ja ajattelevana, sinä millä on representaatioita, mille representaatioiden katsotaan kuuluvan tai mille ne predikoidaan. Heidegger kyseenalaistaa sekä alkupisteen asettamisen oikeutuksen että yksilösubjektin asettamisen ajan ja paikan ulkopuolelle jääväksi tiedon mahdollistavaksi rakenteeksi.
Sitten hän ottaa 1700-luvun saksalaisilta tyynesti kansakuntasubjektin käsitteen ja lastaa sen varaan vaikka mitä. Hän tuntuu olettavan ihmisten muodostavan kansoja, joiden olemus voi paljastua heille itselleen runoilijan tehdessä sen sanomalla olevaksi. Oletus muistuttaa minusta väitettä, että yksilöt voivat löytää oman olemuksensa terapiassa. Kumpikin oletus edellyttää tarkastelupisteen, josta nähdään kaikki kansat tai kaikki ihmisyksilöt, muutenhan ei voida sanoa kaikkien olevan omansalaisia tällaista sääntöä noudattaen.
Minusta puhe kansoista yksilöä muistuttavina kokonaisuuksina on mahdotonta ilman tuota tarkastelupistettä. Paha vaan etten keksi kuinka siinä pisteessä voisi olla joku muu kuin se universaalin tiedon mahdollisuuden takaava subjekti, olkoon kuka hyvänsä. Tämä tuntuu ristiriitaiselta, en tajua. Mikäköhän tässä on se, jota en ole oivaltanut?
4 Comments:
Aivan, se tuntuu todella hassulta ja epäilen tulkintaani liian suoraviivaiseksi. Kyllähän Heideggerin ajatukset runoudesta muuttuivat myöhemmin, mutta minulla on sellainen kutina, ettei tuo auguuriajattelu kadonnut aivan kokonaan. Arvelen kuitenkin että joku puhdasoppinen heideggerilainen (no, en tunne kuin yhden - täytynee soittaa hänelle jos tämä ei muuten selviä) osaisi puolustaa sankariaan.
Onko vaikkapa "paikallinen" tai "äärellinen" kivempi kuin "absoluuttinen"?
VOisiko tuota subjektikritiikkiä ajatella siten, että H. ymmärtää, että subjektiivisuus (miten eroan toisista, nämä ovat nimenomaisesti minun havaintojani, näkemyksiäni jne.) perustuu aina yhteisöön, mutta että H. kuvittelee jostain syystä, että yhteisö voisi olla jokin niin laaja ja outo otus kuin "kansa" lähipiirin (keskustelukumppanit, elehtimiskumppanit) asemesta?
Tämä nyt ensimmäiseksi putkahti mieleen, noinhan omat tutkimuskohteeni pragmatistit sen esittävät. Että subjekti on itsetietoisuus, ja itsetietoisuus saavutetaan näkemällä itse toisen vinkkelistä, eli ei itseä ennen toisen kohtaamista.
Meadilla on tästä aiheesta ihan hirveesti kamaa.
Veloena, valitettavasti (tai oikeastaan se ei ole minusta valitettavaa) ei voi ajatella noin. Heidegger nimen omaan kritisoi ajatusta subjektista itsetietoisuutena. Hän ei tee tätä aivan täysin horjumatta, eli se itseys, jonka ihminen Heideggerilla kokee kuoleman ajatuksen edessä, muistuttaa epäilyttävästi juuri tuota itsetietoisuus-subjektia, mutta tästäkin ollaan montaa mieltä.
Joo, tuo varmasti pitää paikkansa. Sandra Rosenthal ja Patrick Bourgeois, jotka ovat tehtailleet muutaman kirjan fenomenologien ja pragmatistien yhteyksistä, tekevät ainakin pragmatisteille muutamissa kohdin lievää väkivaltaa koettaessaan osoittaa, kuinka itse asiassa nämä ja fenomenologit ovat hyvin lähellä toisiaan.
Epäilemättä he syyllistyvät samaan fenomenologien puolellakin...
Lähetä kommentti
<< Home