Ainutkertainen?

La question que je dis être de l'idiome est donc plus exactement celle de la singularité. C'est pourquoi il faut se garder de la confondre avec celle, relativement secondaire ou dérivée, du "lisible" et de l'"illisible". Elle demande ce qui'il en est, non pas du seul "texte", mais de l'expérience singulière lorsque celle-ci vient à s'écrire: si, en tant que singulière, elle peut s'écrire; ou si, du moment où elle s'écrit, sa singularité même n'est pas à jamais perdue et emportée, sur un mode ou sur l'autre, dès son origine ou dans sa destination, par le fait même du langage (de son impossible intransitivité) ou par le désir du sens (d'universalité) qui anime les voix divisées sous la contrainte d'une langue, elle-même partagée d'entre les langues. Y a-t-il même, peut-il y avoir une experiénce singulière?

Luin juuri esseen "Deux poèmes de Paul Celan" Philippe Lacoue-Labarthen teoksesta La poésie comme expérience. Tahdon kirjoittaa jatkoa siihen, mitä Risto Niemi-Pynttäri vasta sanoi, toisaalta tahdon ajatella Hölderlinin puhetta saksalaisten synnynnäisestä henkisestä raittiudesta, ja toisaalta tahdon viedä erästä muualla käytyä keskustelua askeleen johonkin suuntaan. Saa nähdä miten tämän kirjoitukseni käy.

Saksalaisten kohdallahan (ja saksalaisten innoittamina aika monen muun) kysymys kuului kuinka olla omansalainen eri tavalla kuin muut. Onko riittävää kääntää kreikkalaisten keinot nurin, ja sanoa, että koska saksalaisten omaa on raittius, heidän on koettava hulluus, tultava sen iskemiksi, voidakseen palata omaansa? Onko identiteetti aina ymmärrettävä sen kaavan mukaisesti, että kohdataan vieras ja sitten voidaan nähdä oma? Onko oma ainutkertainen, jos se on saavutettu samalla tapaa kuin toisetkin omansa löytävät? Vai onko syytä unohtaa toive ainutkertaisuudesta?

Rakkauden käsite taas — ja kahden ihmisen välisessä rakkaudessa haparoidaan ainutkertaisuutta samanoloisella vimmalla kuin kansallista identiteettiä etsittäessä on tehty — voiko sellaista olla ilman että ainutkertaisuus katoaa? Käsitteen on elettävä herkeämättä mutta kevyesti ja pakottamatta, muuten se sulaa mahdottomuuteensa; Risto puhuu käsitteestä, joka on "rakastavaisten loputon keskustelu" — keskustelun jähmettyminen keskustelun kuvaksi tai rakastetun nimen jähmettyminen aina samaksi rikkoo mahdollisuuden ainutkertaisuuteen. Mahdollisuus lymyää aina tietyssä keskustelussa, tietyssä nimessä — vai tekeekö tämä yleistys ainutkertaisuuden toiveen tässäkin unohtamisen arvoiseksi? Jos keino on samanmuotoinen, voiko löydetty olla ainutkertainen?

Voiko toisen kanssa kudottava, punottava suhde olla ainutkertainen, vai tekeekö yleistäminen, omista kudonnan ja punonnan tekniikoista puhuminen, punotuista tapauskertomuksia? Onko ainutkertaisuuden haaveessa ylipäätään mieltä?