Lukeva / kykenisikö sitä?

Hämärä lankeaa aukeamalle kädet levällään,
sormeilee kirjaimia, nostaa ne pystyyn,
viskoo niitten varjot valkoista sivua pitkin.
Ilta, ahne toukka, söi sanat reikiä täyteen,
kompastelet rosoisilla lauseilla ja putoat äkkiä:
siinä on portaat,
siinä on käytävät syvälle vievät,
haarautuvat, yhtyvät, risteilevät,
käytävät kuopille tallatut, ikivanhat,
ja matka on aina uusi.
Kuljet ja poikkeat, portaista erkanee portaita,
käytävän seinät ovia täynnä, voit vapaasti valita,
vapaasti kulkea ohi, kiertää ja palata jälleen,
kutoa vanhoista langoista verkkoa joka on uusi taas kerran,
virittää aivojen verkon suurten hitaitten kalojen tulla.

Äkkiä seisot siinä
tyhjänä, matkasta typertyneenä.
Elämä, pieni ja nopea, puikkii silmukoissa.

Aila Meriluotoa, Lukeva. Olen huono lukemaan runoja. Nelivuotiaana satuja, yhdeksän ikäisenä Waltaria, Tolkienia, yksitoistavuotiaana jäin koko kesäpäiväksi kellariin, saunan pukuhuoneeseen, luin Saarikosken Odysseia-suomennoksen kerralla. Samaan aikaan Anni Swania, Alice Milleriä, Poeta, vanhoja Valittuja paloja, Kotiopettajattaren romaani. Nabokovia kun olin kahdentoista, ja Justine, olinhan tutkinut veljeni sarjakuvahyllyn Crepaxit ja Manarat jo kahdeksan ikäisenä. Täällä pohjantähden alla ja Stonen Van Gogh -elämäkerta olivat niitä, jotka luin kuumeessa vuoteessani peiton alla itkien, ei tarvinnut mennä kouluun. Muistan kuinka äitini katsoi minua hieman huolestunut ilme kasvoillaan kun jonain päivänä innoissani kerroin oivaltaneeni, että lukemisella voi saavuttaa jonkinlaista sosiaalista statusta, että lukeneisuuden tavoittelukin, pääoman kerääminen, voisi olla syy lukea.

Jatkui se silti; Dostojevskia 16-vuotiaana koulussa, matematiikantunneilla se ei haitannut, koska osasin joka tapauksessa, ruotsinopettajaa ärsytti syystäkin. Allende, Tournier, García Marquez. Mutta en koskaan lukenut runoja. En oppinut lukemaan runoja, arastelin runoja. Mistä minä tiedän, entä jos en osaa ja jos valitsen väärin, pidänkin huonoista, en ymmärrä. Sitten poikaystävä joka sanoi mitkä runoilijat ovat niitä, joita pitäisi lukea, enkä minä osaa kiinnostua. Toki Céline, Miller, Duras, Bataille, Genet, Böll, mutta ei runoja. Minä en osaa lukea runoja, päätin.

Sitten opin ettei tyyli ole tietty tärkee. Yhden kesän tein tietoisesti, itselleni annetun lupauksen vuoksi asioita, jotka olisivat olleet mahdottomia joskus aiemmin. Tyylirikkoja. Se on hauskaa, taivun paljon useammanlaiseksi kuin aiemmin olin älynnyt. Raikasta. Yllättäviä tilanteita joissa pitää improvisoida.

Olen alkanut ihan huvikseni lukea runoja.

(20.2. - Korjattu paha huolimattomuusvirhe, jonka joku saattoi huomatakin.)