Musiikkia vaitonaisessa iltapäivässä

Beat-up little seagull
On a marble stair
Tryin’ to find the ocean
Lookin’ everywhere

Hard times in the city
In a hard town by the sea
Ain’t nowhere to run to
There ain’t nothin’ here for free

Hooker on the corner
Waitin’ for a train
Drunk lyin’ on the sidewalk
Sleepin’ in the rain

And they hide their faces
And they hide their eyes
’cause the city’s dyin’
And they don’t know why

Oh, baltimore
Man, it’s hard just to live
Oh, baltimore
Man, it’s hard just to live, just to live

Nina Simonen ääni selkeyttää sielua. Tätä levyä minulle suositteli ihminen, joka ei tainnut uskoa sanaakaan siitä olennaisesta mitä sanoin. Ei tietenkään, koska sanoin kuten sanoin juuri tehdäkseni elämän helpoksi puhumalla kysymyksiä aina edes odottamatta ja avoimesti, suoraan. Hänen korvissaan puheeni kai kuulosti toisen ihmisen sanojen toistolta, opetellulta ja pelokkaalta. Raukkamaiselta epäitsenäiseltä alistumiselta, vaikka puhuin ohittaen monta tämän maailman itsestäänselvyyttä. Ohituksen vilpittömyyteen ei uskottu.

Tuolla puhutaan puheen merkityksettömyydestä. Kytketään taas kerran sukupuoleen, ja useinhan se kytkeytyykin, siihen toiseen, heteroilla. Omat kokemukseni saisivat liittämään miehiin taipumuksen kieltää kokonaisia valtavia puheenaiheita, puhjeta kyyneliin ja huutoon tai vaipua synkkään vihaan jos satun käyttämään jotain lukuisista kielletyistä sanoista, mainitsemaan väärän asian. Yritys puhua rauhassa, perustellen, tavoitellen ajatusta, kertoa itselleen tärkeistä asioista ja toiveistaan; vastauksena huuto, itku, synkkyys, tai parhaassa tapauksessa vaikeneminen. Satunnaisesta oikusta syntyvä kielto, uusi alue maailmasta taas rajattu puhumattomaksi. Pelkoa, jota mikään vilpitön pyrkimys eettiseen rationaalisuuteen ei voi tavoittaa, joka ei jätä tilaa kiinnostukselle sitä kohtaan, mitä koetin sanoa.

Kai tuon liittää niihin ihmisiin, joiden pelot ja piittaamattomuuden on päässyt kohtaamaan.

Viimeisen parin vuoden aikana olen oppinut taas itkemään, taito oli jossain vaiheessa päässyt unohtumaan koska sille ei riittänyt voimia. On päiviä jolloin herään myöhään ja olen hitaasti mutta soitan paljon ja kuuntelen musiikkia. Näitä päiviä varten minun täytyy pian hankkia Nietzschen soolopianosävellysten nuotteja; ajatus huvittaa minua. Tietääkseni kaksi ihmistä on pitänyt minua humoristina, kummallista, en ole tottunut siihen.

Miten voisi pyytää ketään luottamaan siihen mitä sanoo jos ei voi antaa samaa luottamusta? Pitäisi kyetä luottamaan toisen sanoihin ja näyttämään omalla luottamuksellaan halunsa rehellisyyteen ja toiveensa tulla uskotuksi. Jos odottaa aina jotain ällistyttävää odottamatonta ja satuttavaa liikettä, ei luota, sanoi toinen mitä hyvänsä. Miten toinen silloin voisi luottaa? Ainoa keino jonka olen löytänyt, on kertoa pelkonsa, mutta kantaa ne itse. Sekin pahin pelko, että toinen kokee pelot väsyttävinä, ei jaksa kuunnella, ei kaipaa avoimuutta.