Nousee pöydälle ja julistaa

Politiikasta tulee taitoa tulkita sekä yksilöiden välillä liikkuvat merkit että suhteet, jotka lähentävät yksilöitä kaupungissa tai erityisesti kodeissa, kun leikkiä johtaa ennen kaikkea sosiaalinen vääristely. Isän ja tyttären, miehen ja vaimon, äidin ja pojan vuorovaikutus tai mikä tahansa muu yksilöiden ulkopuolella oleviin funktioihin tukeutuva suhde on poliittisen maaston tosiasia. Samoin, ja a fortiori, tämä logiikka on paikannettavissa patruunan ja työläisen, johtajan ja työntekijän, aliupseerin ja hierarkiassa alempana olevan tai opettajan ja oppilaan väliltä tai mistä tahansa muusta sosiaalisesta erosta, joka naamioi tai ohittaa pelkän kahden yksilön yksinkertaisen suhteen.

Luen tuoretta suomennosta, Michel Onfrayn teosta Kapinallisen politiikka, Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta, sen lukua "Itsen poliittisesta veistämisestä".

Tapaan hengenheimolaisen, käsitteellisen henkilön, joka on kyynikko, dandy, libertiini, libertaari ja lopulta romantikko. Hahmo on jo pitkään ollut ystäväni, vaikka luen sekä Onfrayta että tätä kirjaa ensi kertaa. Hän on konformismin ja yhteiskuntarauhan anarkistinen vihollinen, joka valitsee valita itse. Hänen vapautensa valita itse on uhka, sillä hän ei ymmärrä vapautta vapaudeksi "kuluttaa, omistaa, käyttää aineellista omaisuutta, huonekaluja ja kerrostaloja". Hän ei tahdo olla äiti, isä, lapsi, vaimo, mies, johtaja, alainen, opettaja, oppilas; hän valitsee pelottavan vapauden vaihtoehdon. Hän ei lopeta vallankumousta ja rauhoitu.

Hän haluaa vääriä asioita, hän haluaa nauttia ja tuottaa nautintoa; hän todistaa, etteivät kaikki tahdo sitä, mitä väitetään kaikkien tahtovan. Hänen halunsa ei suuntaudu pohtimatta, erittelemättä, ja siksi se ei seuraa niitä vallan juoksutuksia, jotka johtavat elämät identtisiin uriin.

Vaikeaa, sillä "yksilöllä ei ole enää mitään keinoa saada omalakisuuttaan takaisin, jos hän on sattumalta jonain päivänä päättänyt luopua siitä hallitsevien yhteiskunnallisten imperatiivien hyväksi. Avioliiton, isyyden tai äitiyden, luoton tai velan, palkkatyön ja laumaideologian siteiden alistamana ja alamaistamana hänen osakseen jää vajoaminen pehmeästi mutta varmasti suohon, jolle hän kerran on astunut".

Hyvin vaikeaa, mutta tavoiteltavaa, tauotta tavoiteltavaa. Monesta syystä vaikeaa. Onfray puhuu myös siitä, kuinka tavoittelijaan suhtaudutaan.

En rajaa keskustelunaiheita niin, ettei kukaan varmasti tunne oloaan epämukavaksi, en jätä vastaamatta kysymyksiin sen vuoksi että rehellinen vastaus on hankala, en ryhdy kenenkään tyttöystäväksi enkä tahdo survoa ketään poikaystävämuottiin, en tahdo määritellä vanhempianikaan olennaisesti heidän vanhempuutensa kautta. En asetu emoksi, lemmikiksi, hoidokiksi, hoitajaksi, huoltajaksi, huollettavaksi, vaimoksi, äidiksi. En etsi vakituista työtä.

Harvoin nousen pöydälle julistamaan, mutta kerron kaiken tämän kun kysytään, koetan kohdata kysyjän toisena ihmisenä, vailla ihmisen määritelmää. Kuvaan ratkaisujani, perustelen. Joidenkin silmissä syttyy kipinä. Useimmat eivät usko: "Häntä osoitettaisiin kuin taivuteltavaa tai ostettavaa vihollista, jonka voi saada palaamaan järkiinsä vakuutteluiden ja retoriikan avulla tai, jos vastarinta on pitkällistä ja avointa, asteittain kovenevilla pakkokeinoilla."

Onfrayn kirjan mottona on Nietzschen virke "En tahdo seurata, en liioin johtaa." Menkäähän suomennoksen julkaisutilaisuuteen, se on Kiasman auditoriossa perjantaina kello 17.