Mielikuva

Niiden keskuudessa jotka kehittävät aisteja — erityisesti taiteilijoiden keskuudessa — monet suhtautuvat epäluuloisesti järkiperäiseen pohdiskeluun pitäen sitä taiteen vihollisena tai parhaassakin tapauksessa vieraana sille. Teoreettisen ajattelun harjoittajat uskovat mielellään, että heidän ajattelutoimintansa ovat aistien ulkopuolella. Siksi molemmat osapuolet suhtautuvat aistien ja järjen yhdistämiseen epäluuloisesti.

Tämä suomennettu sitaatti Rudolf Arnheimin teoksesta Visual thinking löytyi eräästä artikkelista. Sitaatti kytkeytyi viimeaikaisiin mietteisiini ymmärrettävyyden ja kuvattavuuden suhteesta. Jos en osaa hahmottaa minkään jokapäiväisistä aistikokemuksistani tutun tavan avulla jotain abstraktia rakennelmaa, voinko oivaltaa sen? Voinko ymmärtää useampia kuin kolme ulottuvuutta ilman visuaalisen, auditiivisen tai taktiilisen konkretisoinnin (jonka ei tietenkään tarvitse tapahtua kuin ajatuksissani) apua? Jos en, kuinka pitkälle minun on mahdollista venyttää aisteihin liittyvien hahmotustapojeni rajoja ja luoda uusia hahmotustapoja?

Ehkä on mahdollista saada ymmärrys sellaisesta, joka tuntuu nyt täysin vieraalta, laajentamalla kykyä luoda hahmoja ymmärryksen tueksi. Tähän sana "mielikuva" ei ole hyvä, sillä näköhavaintokaan ei ole kuva. Mahdollisuus olennaisesti uusien ajatusten oivaltamiselle lähtee oivaltamistapojen kritiikistä ja uudenkaltaisten hahmojen jatkuvasta etsimisestä. Vieraiden ajatusten ymmärrettäväksitekemisen ei tule perustua siihen, että ne latistetaan vanhan katselukehikon sisään.

Ylläolevan kirjoitettuani tein hetken muuta, ja aloin sitten miettiä miten monilla tavoilla tämä lyhyesti ilmaisemani ja sitkeästi yrittämäni käytäntö saattaa vaikuttaa "jokapäiväisiin aistikokemuksiin". Yritys kuvitella taitaa olla väistämättä toivoton.