Tekijänoikeudesta

Miksi laki paljastuu vain runoilijalle. Heidegger ottaa esiin hymnin "Ihanassa sinessä" ja sen säkeet "ansiokkaana kyllä, mutta runollisesti / ihminen asuu maan päällä". Asuminen ei perustu ansioihin, taitojen edistämiseen tai kulttuuriin, sillä asuminen on olemista kotonaan ja sikäli "runollista". Mutta miten runollinen on koettavissa, jos länsimainen kodittomuus on edennyt niin pitkälle, että kotoutuminen— Heideggerin sanoin sen myytti, Sage — on unohtunut?
Edellytetään runoilijaa: kotoutumisen lain kokemista ja runoilun olemuksen edeltärunoilua. Heideggerin mielestä vaikeinta on olla tämä runoilija. Runoilijan on lähdettävä Hölderlinin tavoin vieraaseen ja opittava sanomaan "tuli" kyetäkseen tietämään runoiltavansa, runoutensa sanan. Runoiltavan tietäminen on edellytys oman vapaalle käytölle. Hölderlinin tapauksessa runoiltavan muodostaa pyhä, jonka hän pyrkii tavoittamaan ja nimeämään hymnirunoudessaan.

Luin Esa Kirkkopellon Hölderlin-suomennosta Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä, ja kaivoin sitten esiin erään viimevuotisen Nuoren Voiman, jossa on Sami Santasen artikkeli "lähteen korvalla, Hölderlin Heideggerin ja Benjaminin välissä". Sitaatti on tästä artikkelista. Auringonpaiste paljastaa pölyä ja likaiset ikkunat ja kirkastaa mielen, kahvi jäähtyy ja Chopin soi.

Puhuin vastikään eräälle ystävälleni siitä, kuinka 1800-luvun nerokäsitykset liittyvät nykyisiin tekijänoikeuslakeihin. Keskustelu johti ajatusta eteenpäin, kiitos siitä. Lukiessani tänään pohdin kuinka tulisi ymmärtää toisaalta Hölderlinin, toisaalta Heideggerin Hölderlin-ajattelun suhde ajatukseen nerosta, mutta jätän asian vielä hautumaan. Kerron sen sijaan ajatusketjun tekijänoikeuksista.

Nero on se, joka paljastaa ihmisille heidän omansa, kotoisen. Nero kykenee astumaan ulkopuolelle, kohtaa vieraan, ja sen jälkeen kykenee sanallistamaan sen kotoisen, jonka kaikki tuntevat, mutta jota kukaan ei osaa sanoa koska se on liian tuttu. Vaikka se mitä runoilijanero sanoo, on tuttua kaikille, se on myös ehdottoman uutta, ei toistoa, sillä kukaan ei ole osannut sanoa sitä ennen. Niinpä neron löytämät sanat näyttävät ihmisille heidät itsensä uudella tavalla, jonka he kuitenkin kokevat omakseen. Kansakunta tarvitsee syntyäkseen itsensä tiedostavana kokonaisuutena neron, joka runoilee ymmärrettäväksi sen, mitä kansakunta jo tietämättään on.

Nero ei keksi mitään tyhjästä, hän saa lahjana runoiltavansa ja kohtaa vieraan, joka antaa mahdollisuuden runoiltavan sanomiseen. Neron suhde runoon ei ole omistajan suhde, mutta silti suhde on luovuttamaton: nerosta on lähtenyt jotain aidosti uutta. Tästä ajatus kutsua runojaan lapsikseen.

Tekijänoikeus perustuu ajatukselle, että taideteokseksi katsottu on olemuksellisesti muuta kuin käsityö. Käsityö on toistoa ja kaavan seuraamista, taideteos on jotain uutta. Siksi käsityö voidaan myydä eikä sen suhde tekijään säily kuin muistona. Taideteoksen suhde sen tekijään on tämän ajattelutavan mukaan luovuttamaton. Vaikka antaisi lapsensa adoptioon, veriside säilyy. Tämä ei ole mitenkään itsestäänselvää: eurooppalainen maalaustaide katsottiin pitkään käsityöksi, suomalaisella kansanrunoilijalla ei ollut taiteilijan oikeutta runoihinsa.

Tekijänokeus maksuineen korruptoi kuitenkin romanttisen ajatuksen neron ja teoksen suhteesta: luovuttamaton suhde nähdäänkin oikeutena periä korvaus teoksen käytöstä. Käsityö myydään kerran, taideteos prostituoidaan, tekijä toimii sutenöörinä.

Taiteilija saattaa jopa tehdä faustilaisen teon ja myydä sen, mikä on luovuttamatonta. Hän saattaa antaa oikeutensa levy-yhtiölle ja saada korvaukseksi sellaisen levityksen, joka tuo hänelle mainetta, jota hän ei olisi voinut saavuttaa ilman apua.

Joku päivä taiteilija kuolee, ja jos hänellä vielä on oikeuksia teoksiinsa, hänen perillisensä saavat ne. Laki antaa heille oikeuden jatkaa rahastusta vielä 70 vuotta.