Symbolifunktion hegemonisesta asemasta

Video tulee katsoa kokonaan. Se ei ole taidepläjäys eikä sosiaalipornoa.

Lisäys myöhemmin: Juutuin katsomaan nimimerkki silentmiaown videoita. Kannattaa katsoa myös ainakin nämä. Bloginsakin vaikuttaa oivalta.

Velvollisuudesta uskoa

Taikoihin "semmoisenaan" uskominen voidaan tulkita uskoksi sanaan ja sanan voimaan performatiivisina kategorioina sekä tavaksi autorisoida "taikoja" perinteellisenä myyttisenä tietona. Leea Virtanen on huomauttanut, että kysymys "siitä, onko johonkin perinnetuotteeseen uskottu vai ei [...], on varmaan vaivannut enemmän tutkijoita kuin kansaa." Analyyttisenä käsitteenä loitsun autorisoiminen korvaa ongelmallisen uskon käsitteen. Kun Petri Lesonen, hänkin syntyperäisiä kivijärveläisiä perinteenkerääjiä kysyi, uskoiko Šuaren Pekko Perttunen "itsekin tietoloihinsa", oli tietäjä vastannut "puoli ikään kuin loukkaantuneena" sairaan paranevan, jos parannusperformanssi oli onnistunut eli tietäjän luonto noussut ja potilas pelästynyt. Todisteeksi riittivät kertomukset tapauksista, jotka hän oli parantanut.

Luen Lotte Tarkan järkälemäistä väitöskirjaa Rajarahvaan laulu, Tutkimus Vuokinniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Tarkka kiinnittää huomiota ilmiöön, jonka luulen olevan edelleen yleinen, vaikka omassa elinympäristössämme se harvemmin liittyy taikoihin. Erityisesti kristityille ja valistushenkisille perinteenkerääjille oli tärkeää saada selville mihin taikoja käyttäneet tietäjät uskoivat. Usko ymmärrettiin uskoksi tiettyyn kuvaukseen maailmasta, siis ontologiseksi kokonaiskäsitykseksi. Tietäjillä taas ei välttämättä ollut moista. Niinpä jos folkloristi haluaa kuvata tietäjän ajatusmaailmaa mahdollisimman tarkasti, hänen ei pidä tehdä sitä sovittamalla tietäjän käsityksiä ontologisen uskomuksen kehikkoon.

Olen joskus kohdannut tuohtumusta kun olen kieltäytynyt ottamasta kantaa johonkin ontologiseen kiistaan. Useimmiten selitykseksi on kelvannut se, että sanon miettineeni asiaa kyllä ja tulleeni siihen tulokseen, ettei minulla ole riittävästi tietoa jotta voisin mielestäni uskottavasti uskoa mitään. Vastaus on tietysti ikävystyttävä. Jos luotan siihen, että voin leikitellä ilman että leikki otetaan heti tai myöhemmin tosissaan, saatan siksi lähteä oletusleikkiin mukaan (voisin itse asiassa olla tässä suhteessa luottavaisempi kuin olen).

Paljon hermostuttavampaa kuin perusteltu kannanotosta kieltäytyminen on sellaisen ihmisen kohtaaminen, joka ei tunnu antavan arvoa koko kysymykselle uskosta. Jos ihminen toimii tavalla, joka näyttäisi edellyttävän uskoa johonkin kuvaukseen maailmasta, on hermostuttavaa mikäli hän ei myönnä tätä yhteyttä ja suostu tietynmuotoiseen keskusteluun ontologisisten uskomustensa kokonaisuudesta. Hermostuttavuus saattaa johtua siitä, että usein tällaisissa tapauksissa yhden ihmisen eri toimintatavat tuntuvat edellyttävän sisäisesti ristiriitaisia uskomuksia (sivu sotkee ääkköset mutta juttu on hauska). Synkretismi on yleinen ilmiö.

Hermostuksentunteistani huolimatta olen sitä mieltä, ettei synkretismi ole pahasta. Se ei myöskään ole osoitus tyhmyydestä (tai viisaudesta). Huomatessaan sekoittuneet ja yhteensopimattomat uskomuksensa jotkut ryhtyvät korjaamaan niitä, jotkut taas eivät miellä toimintatapojen taustoja uskomuksiksi tai antavat asian vain olla, se ei ehkä tunnu kiinnostavalta.

En tarkoita sitä, ettei olisi järkevää esittää kysymyksiä ontologisista uskomuksista. Kysymykset voivat olla hyvinkin olennaisia ja niiden huomaaminen voi saada ihmisen tarkastelemaan ja korjaamaan uskomuksiaan. Tarkoitan vain sitä, että luultavasti monet eivät esitä tällaisia kysymyksiä eikä heillä ole mitään moraalista velvollisuutta tehdä niin.

Maailman pahuus

En voinut vastustaa pakottavaa tarvetta korjata virhe, joten lähetin huomautuksen eräälle museolle. Sen sivuilla näet kerrottiin vielä äsken vaihtuvan näyttelyn "ripustus tauosta".
Virhe korjattiin heti ja sain kiitokset huomautuksesta. Kiitosviesti kuitenkin tuotti tuskaa. Viestin vierellä G-mailissani on seitsemän mainosta, joista kahden otsikossa on yhdyssanavirhe.

Sosiaalisia pelejä

Briefly, a woman marries a domineering man so that he will restrict her activities and thus keep her from getting into situations which frighten her. If this were a simple operation, she might express her gratitude when he performed this service for her. In the game of "If It Weren't For You", however, her reaction is quite the opposite: she takes advantage of the situation to complain about the restrictions which makes her spouse feel uneasy and gives her all sorts of advantages. This game is the internal social advantage. The external social advantage is the derivate pastime "If It Weren't For Him" which she plays with her congenial lady friends.

Jos naisen tuttavatar ei osallistu jälkimmäiseen harrasteeseen ja myötäile valitusta, on hän vain hieman ikävystyttävä tyyppi. Jos naisen puoliso sen sijaan lakkaa hoitamasta oman osansa pelissä "If It Weren't For You", seuraa merkittäviä ongelmia. Näin ainakin väittää Eric Berne, jonka kirjan Games People Play juuri luin. Kirja tuntui hetkittäin psykologiapurkkapopilta, mutta hetkittäin se oli myös oikein riemastuttava, ja tunnistin tietysti joidenkin pelien kuvauksista tilanteita, joihin olen päätynyt toistuvasti.

Bernen kehittämää psykoterapian muotoa kutsutaan transaktioanalyysiksi. Se oli muodissa 70-luvulla, sillä on edelleen kannattajansa ja monet siihen sisältyneet ideat ovat osa self-help -kirjallisuuden ajatuskaanonia – eikä tämä ole moite, sillä eihän self-help möisi jos ihmiset kokisivat siihen sisältyvät ajatukset merkityksettömiksi. Liian häiritseviäkään ne eivät tietenkään saa olla eivätkä etenkään vaikeastitajuttavia. Bernen omat kirjat saattavat olla hivenen häiritsevämpiä kuin useimpiin self-help -oppaisiin kirjatut sovellutukset.

Ymmärsin kirjan olennaiseksi sisällöksi väitteen, että ihmiset hyvin usein pelaavat sosiaalisia pelejä, joiden tavoite on muu kuin miltä näyttää. Tavoite saattaa olla sellaiseen tilanteeseen päätyminen, jossa toinen ihminen antaa pelaajalle anteeksi, tai sellaiseen, jossa pelaaja voi kokea itsensä kaltoinkohdelluksi, tai sellaiseen, jossa pelaaja pääsee toteamaan, että miehet ovat sikoja tai naiset psykonarttuja – tai muuta vastaavaa. Toinen olennainen väite on, että ihminen on usein mieltynyt muutamiin tiettyihin peleihin ja toistaa niitä. Jos kaksi yhteensopivia pelejä pelaavaa ihmistä kohtaa toisensa, he saattavat jatkaa touhua vuosikymmenestä toiseen. Esimerkiksi sitaatissa lyhyesti kuvatun pelin menestyksekäs pelaaminen vaatii sopivaa peliä pelaavan puolison. Kolmas olennainen väite on, etteivät pelit ole pääpiirteiltään kovin omaperäisiä, joten on mahdollista kuvata tavanomaisia pelejä, joista ihmiset voivat tunnistaa itsensä ja etenkin tuttavansa (self-help -kirjallisuuden viihdekäyttö perustunee pitkälti jälkimmäiseen). Kolmas väite tuo mieleeni erään hupaisan tapahtuman.

Vuosia sitten majailin viikon kahden ystäväni luona ulkomailla. Koska tunnen heidät aika hyvin ja heillä on epätavallisia käsityksiä loukkaantumisesta (tai lähinnä loukkaantumattomuudesta), päätin käyttää heidän seurassaan kokemiani sosiaalisia hankauksia hyväkseni ja kirjoittaa niistä. Muovasin tilannetta joiltain osin, lähinnä poistin tunnistamista helpottavia yksityiskohtia ja muutin ihmisten nimet kirjaimiksi x y ja z. Kirjoitus ei ole kovinkaan kummoinen, mutta sen seuraukset olivat hassuja. En osannut arvata, että abstrahoinnin seurauksena eivät ainoastaan ystäväni, joista todellisuudessa kirjoitin, vaan toisetkin ihmiset tunnistaisivat itsensä kuvauksestani. Niin kuitenkin kävi. Aivan muut olivat varmoja siitä, että kirjoitin heistä. Tämä kai osoittaa, etteivät monet sosiaaliset pelit tosiaan ole pääpiirteiltään kovin omaperäisiä.

Muuten, kuten Matti huomautti, mistä kiitos, Steven D. Hales todistaa (pdf), että keijukaisia on olemassa.

Muutoksia ja muuttumattomuutta

Hän selaili lehteä syödessään.
Ruotsi oli hoidellut huonosti mahdollisuutensa jääkiekon maailmanmestaruuteen, ja joukkueen johto, valmentaja ja pelaajat ilmensivät urheiluhengen puutetta syyttelemällä julkisesti toisiaan puheissaan. Kähinää näytti olevan televisiossakin, jossa monopolijohtoinen yritys selvästi teki kaikkensa pitääkseen eri kanavien uutisaineiston tiukassa kontrollissa.
Sensuuria, ajatteli Gunvald Larsson. Silkkihansikkain. Tyypillistä kapitalistiselle holhousmentaliteetille.

Lepäilen vilustuneena kotonani ja luen Maj Sjöwallin & Per Wahlöön dekkareita. Yllä oleva tekstinpätkä on romaanista Komisario Beck tähtäimessä, joka julkaistiin vuonna 1971. Liki neljäkymmentä vuotta ei ole muutanut Larssonin moitetta miksikään, syypäiksi vain nimetään nykyään eri tyypit kuin tuolloin.

Kirjan loppupuolelta vielä toinen sitaatti:

Erikoismiehet, joiden piti lopettaa terrori – sama vanha nimitys, joka kerta toisensa jälkeen ilmestyi käyttöön kun ei tuntunut löytyvän uudempiakaan – olivat kaksi nuorta poliisia, joilla oli laaja kokemus lähitaistelussa ja nopeissa hyökkäyksissä.

Hurmeen ja hien huuruja

"Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa;
paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta,
mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaan
ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan."

"Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen,
ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen;
suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt,
hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt."

"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista,
mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.
Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa,
kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa."

Aloin Runeberginpäivänä lukea uudestaan Vänrikki Stoolin tarinoita. Torpan tyttö, jonka loppua siteeraan yllä, teki vaikutuksen. Kammottavaa.

Eilen olin Sirkuksen Vapautusrintaman Sirkusklubilla ravintola Kuudennessa linjassa. Alamaailman vasarat eivät sairastapauksen tähden harmi kyllä soittaneet, mutta korvaa yhtye oli onneksi ihan hauska. Jenni Lehtinen ja Sasu Peistola vakuuttivat kuten aina; hienoa hieman liian matalalla olleen katon hipomista varpailla. Heitä Tulta Trio selvisi tihkusäästä häkellyttävästi ja onnistui tekemään loskan hengenvaaralliseksi liukastamasta terassinpinnasta shownsa osan. (Huomautan sisarelleni siitä, ettei hänellä edelleenkään ole verkossa mitään mihin linkittää: se on häpeä. Korjaa asia heti!)

Harjoitettu ja hankalissakin oloissa häikäisevä taitavuus on ihailtavaa. Kuinkakohan maailman täytyisi muuttua jotta en pitäisi sitä olennaisempana sankaruutena kuin tanterellen uroona kaatumista? Sankaruudesta pitäisi puhua enemmän; nykyään itsen – saatika toisen, läheisen – näkeminen sankarillisena vaikuttaa jotenkin epäilyttävältä. Se on paha, ja erityisen paha jos sankarillisuuden unohtamisen lisäksi muistetaan syyllistää. Nyt sankaruudesta puhuminen on jätetty sellaisille ihmisille, jotka antavat käsitteen kaventua vielä runebergilaistakin latteammaksi; en muista julkisesti enää aikoihin puhutun muista sankareista kuin urheilu-.