Illan laulu

Sain juuri valmiiksi työn, jota olen tehnyt koko heinäkuun ehtimättä tehdä oikeastaan mitään muuta. Työnteon lomassa olen tänään soitellut, ja nyt löysin soittelemani kappaleen Billie Holidayn laulamana. Se on soinut mielessäni viime aikoina kun olen katsellut ja miettinyt yllättävän monen minulle enemmän tai vähemmän läheisen oloa.

Ihmisystävällisyys, että-lauseet ja elementtitalot

Olen keskustellut viime aikoina erään ystäväni kanssa muun muassa arkkitehtuurista ja kirjoittamisesta. Ystäväni ei pidä suurimmasta osasta 1900-luvun arkkitehtuuria eikä "että" -alkuisista sivulauseista. Ymmärrän häntä toisaalta hyvin, elementtitalot ovat usein rumia ja että-lauseet kömpelöitä. Toisaalta: pidän niistä silti. Voi jopa sanoa, että arvostan elementtilähiörakentamista ja että-lauseita. Kummankin kaunistaa silmissäni se ihmisystävällisyys, joka niiden valitsemiseen on johtanut.

Elementtirakentamisen historia liittyy lähiöiden historiaan. Mitäänsanomaton lähiötalo on tuotettu, jotta saataisiin käytettävissä olevilla varoilla rakennettua mahdollisimman paljon mahdollisimman hyviä asuntoja ihmisille, jotka eivät voi maksaa niistä kuin vähän. Elementeistä rakentaminen teki rakentamisesta entistäkin halvempaa. Rakennustekniikan kehitys siis päästi yhä useampia ihmisiä pois hellahuoneista ja homeisista luukuista terveellisiin, valoisiin ja tilaviin asuntoihin. Samalla se rajoitti suunnittelua melkoisesti, kaunis tai edes ei-ruma elementtirakentaminen on epäilemättä haastavaa. Erityisen haastavaa se lienee ollut elementtitekniikoiden kehityksen alkuvaiheessa 1960-luvulla.

Kun katson rumaa ja usein ränstynyttä 60- tai 70-luvun lähiöelementtitaloa, nirso esteetikko minussa nyrpistää nenäänsä, mutta sydämessäni läikähtää. Siihen muuttaminen on ollut ilo. Edelleenkin noiden rotiskojen ansiosta tässä maassa asutaan säällisen mukavasti, useimmilla on oma huone, olkoonkin ruma. Jopa samaan aikaan rakennetut kammottavat konttorirakennukset ovat tarjonneet ihmisille käypiä työtiloja. Halvalla ja rumasti tehtyjä julkisia rakennuksia ymmärrän huonommin.

Että -alkuiset sivulauseet ovat aika hirveitä jos niitä sirottelee tekstin täyteen. Kuvittelisin että useimmat ovat kanssani samaa mieltä siitä, että että-sanojen tulva tukkii tekstin niin, että siitä tulee tasapaksua puuroa. On muitakin vastaavia tekstillätylsistytyskeinoja, mutta käytän tässä esimerkkinä tuota iänikuista ettää. Silti: että-lause on ymmärrettävä. Se palvelee selkeyttä, tiedonvälitystä ja yksiselitteisyyttä, jaloja päämääriä kukin. On mahdollista kirjoittaa selkeästi, informatiivisesti ja yksiselitteisesti ja samalla kauniisti, mutta se ei ole aina helppoa. Jos en ehdi tai osaa muovata kaunista virkettä, koetan kuitenkin edes kirjoittaa mahdollisimman selkeän ja yksiselitteisen. Se on aina kauniimpaa kuin epäselvyys ja tahaton monimerkityksellisyys.

Hyttysten joukkomurha

Nukuin viime yön tuossa ruokokattoisessa leikkimökissä (kuva on tuolta). Lienikö pulmana juuri katto, vaiko oven ja sen karmin välistä kajastanut valo, mutta jouduin murhaamaan suuren joukon hyttysiä ennen kuin nukkumista saattoi kuvitellakaan. Harmi.

Ennen leikkimökkikokemusta tulin puhuneeksi toiseksiuusimmassa kirjoituksessani sivuamistani aiheista erinäisten ihmisten kanssa (joista ainakin muutamalla on blogi). Kuuntelin runoja sekä varsin vaikuttavaa loitsunlaulantaa. Trad-sävelmien sovitukset olivat vähemmän muinaisia kuin arkistoista löydetyt sanoitukset. Harmi että suuri osa yleisöstä katosi keskustelun jälkeen eikä jäänyt kuuntelemaan musiikkia.

Kustavin maisemat ovat kauniita linja-auton ikkunastakin katseltuina. Satoi. Auto kiersi pitkin pikkukyliä. Turusta Helsinkiin pääsin jo pikavuorolla.

Tunnustan

Ärsyynnyin eilen viiden maissa iltapäivällä puuduttavaan työntekoon niin pahasti, että totesin ehtiväni vielä, pyöräilin kauppaan ja ostin uusimman Harry Potterin. Sitten tulin kotiin ja luin sen läpi. Eh.

Miksi tämä kysymys esitetään?

minun on aina uitava ylitse, aina toista rantaa kohti;
näin jo kerran anonyymin varjoni

kiipeävän jyrkännettä ylös

ja häviävän metsän hiljaisuuteen, palaamatta.

Eeva-Liisa Mannerin runo "Metsän hiljaisuuteen" loppuu näin. Minua pyydettiin lukemaan tätä runoa tietyllä tavalla. Runossa on hirvi, joka ui "toista rantaa kohti", ja jättää taakseen, tälle rannalle, "yksilöllisyytensä vaatteet". Minua kehotettiin miettimään voiko hirven tavoin esimerkiksi suomalainen ihminen paeta kulttuuri-imperialismia, "jättää kännykän kalliolle ja uida hirven perässä". Kysymyksestä kuuluu huoli jostain sellaisesta, joka olisi katoamassa, koska kulttuuri-imperialismi tulee ja tuhoaa sen auttamatta. Olemme tällä rannalla, tiedämme vielä tuon rannan olemassaolosta, mutta se on jo puoliksi vieras, emmekä ole varmoja pääsemmekö sinne (enää) koskaan.

Oletus, että olemme juuri hukkaamaisillamme toisen rantamme, ominaislaatumme, on pitänyt sitkeästi pintansa jo parisataa vuotta. 1800-luvun suomalaisuusaatteen ajajien ehkä polttavin huolenaihe oli se, että suomalaisuus oli liki unohduksissa, ja vaarassa kadota vahvempien kulttuurien jyrätessä sen kadoksiin. Suomalaisuus oli olemassa vain juuri ja juuri, kuten Volmari Kilpinen arveli vuonna 1844: "Tuskin Suomen maalla ja kansalla enää oli oma nimensäkään, kukin piti itsensä vain Ruotsalaisena. Harva löytyi, joka Suomalaisena pysyi mielessänsä. Jos joku ilmistyi tulisemmalla lemmellä ja innolla Suomea kohtaan, niin se oli ikään kuin soria, pakeneva syksyinen päivänsäde." Toivoa ei kuitenkaan ollut menetetty täysin: "Suomen hengitär valvoi läpi ajan, estellen Suomalaisuuttamme varsin sortumasta. Kansan sydämissä hiilui Suomalaista vertä."

Koska aikaa oli tuskin nimeksi ja lopullinen unohdus uhkasi, oli kiire etsiä pelastuskeinoja. Niinpä kerättiin tietoa kansanomaisesta suomalaisuudesta, ja toisaalta esimerkiksi etsittiin kansallisrunoilijaa, joka kertoisi suomalaisuuden olemuksen suomalaisille, jotta olemus pääsisi todellistumaan. Esimerkiksi Runeberg ja Lönnrot on tahdottu nähdä tällaisina kansan luonnon ääneenlausujina. Tässä kohtaa törmätään tietysti ongelmaan: jokainen yritys määritellä se jokin, toinen ranta, joka on toista kuin kulttuuri-imperialismin nielemä tämä, kohtaa vastustusta. Katoamisuhan alla olevaa suomalaisuutta on koetettu kuvata monin keskenään ristiriitaisin tavoin.

Esimerkiksi tästä kuvausten kirjosta voisi ottaa Volter Kilven teoksessaan Kansallista itsetutkistelua esittämän käsityksen, että Suomi on jakautunut sisäisesti kahtia: itäiseen, slaavilaisvaikutteiseen, ja läntiseen, germaaniseen suomalaisuuteen. Ja hän on sitä mieltä, että todellinen keino välttää suomalaisuuden alati uhkaava tuhoutuminen on jälkimmäisen, germaanisen länsi-suomalaisuuden varassa: "Kirjallisuudessammekin näkee tämän laatueron kuvastelua, ja edustaa siinä laulavaa, liukuvaa, väljää karjalalaisuutta elävimmästi ja loistoisamman Kalevala, kun taas miehisesti järeämmän, yksilöllisesti hehkutetumman länsi-suomalais-hämäläisen laatusävyn suurimpina muistomerkkeinä kirjallisuudessamme ovat Raamatun käännös ja Aleksis Kiven runous."

Kilven suomalaisuus kuulostaa itse asiassa siltä, ettei se ole vaarassa joutua länsimaisuuden jyräämäksi, sillä se on itse kiistattoman länsimaista. Moni älähtää kun väitetään näin, nykyaikaiseksi esimerkiksi sopinee vaikkapa unkarilainen György Kádár, jonka ajatuksiin aivan vasta törmäsin, ja jonka mukaan suomalais-ugrilaiset kielet ajattelevat rinnastuksin, asettamalla asiat rinnatusten, mielummin kuin indoeurooppalaiseen tapaan abstraktioin, ja suomalaisen ajattelun ominaislaatu on siis jotain aivan muuta kuin germaanisten kielten puhujain.

Keskustelu suomalaisuuden ominaislaadusta, ja siitä, mitä olemme jo lähes kadottaneet, tulee luultavasti jatkumaan läikähdellen ja suvannoissa viipyillen vielä pitkään. Itse asiassa tämän keskustelun olemassaolo on minusta paljon kiinnostavampi asia kuin erilaiset yritykset päätyä johonkin ratkaisuun. Miksi esitetään kysymys, että voiko suomalainen ihminen paeta kulttuuri-imperialismia ja uida toista rantaa kohti? Miksi oletus, että meillä on kaksi vaihtoehtoa, sulautuminen tai sitten omaan palaaminen? Ja miksi pelko, että olemme aivan juuri hukkaamassa mahdollisuutemme enää edes yrittää valita?

Tämän kysymyksen esittämisen ja siihen liittyvän huolen voi nähdä ainakin kahdella tavalla. Ensimmäinen on sopusoinnussa kysymyksen asetelman kanssa, toinen ei.

Voidaan ajatella, että huoli katoavasta ominaislaadusta tulee esille vasta kun ominaislaatu ei ole enää itsestäänselvyys vaan alkaa tuntua jo hieman vieraalta. Huoli siis ilmaantuisi kun paratiisi tai toinen ranta näkyy vielä, mutta sieltä on jo jouduttu tai erehdytty pois, ja herätään äkkiä huomaamaan, että ollaan menettämässä jotain tärkeää.

Toisaalta voidaan myös ajatella, että ajatus uinuvasta, katoamisen uhan alla olevasta suomalaisuudesta tuotiin nykyistä lähellä olevassa muodossaan Suomeen Saksasta joskus 1700-luvun loppupuolella. Paljoa eurooppalaista ajattelua on jo muutaman sadan vuoden ajan vaihtelevasti leimannut se kahtiajako, joka on kysymyksemme perustana: kaikennielevä universaalina esiintyvä "kulttuuri-imperialismi" vastaan enemmän tai vähemmän uhattuna elävä ei-universaali paikallinen ajattelu. Koska tämä kahtiajako on jostain syystä, kiinnostavaa kyllä, elänyt sitkeästi, mekin osallistumme sen puitteissa tapahtuvaan huolestuneeseen keskusteluun, jossa on sanomattakin selvää, että rantoja on nimen omaan kaksi.

Itsekeskeinen kummastelu

Käänsin ensin aika myöhäiseen saakka, sitten luin vielä hieman hutaisten Matti Sarmelan artikkelin "Mitä on kulttuuri-imperialismi" (joka vaikutti aika pöhköltä) ja aloitin Volter Kilven Kansallista itsetutkistelua. Kirjoittanen niistä myöhemmin, ainakin Kilvestä, mutta nyt kirjoitan ilmiöstä, johon törmäsin taas kerran lähdettyäni raitista ilmaa kaivaten yökävelylle.

Kävelin pitkin Vaasankatua kun viereeni ilmaantui miekkonen, joka kysyi varovasti saako kanssani jutella. Niin käy aika helposti jos liikun yksikseni; usein kyselijät ovat ulkomaalaisia, ja niin tämäkin. Hänen nimensä oli Jacob. Mikäs juttelussa, joten kiersimme korttelin ja juttelimme hetken verran. (Oli muuten jännää seurata kuinka tarkasti hän seurasi vastaantulevia humalaisia suomalaisia miehiä, arvatenkin arvioiden heittäytyvätkö he agressiivisiksi koska selvästi ei-suomalainen juttelee suomalaiselta kuulostavan tytön kanssa suomeksi.) Tapahtumassa ei ollut muuta erikoista kuin se, että Jacob oli tavattoman varovainen ja kohtelias ja selitti moneen kertaan, ettei missään tapauksessa tahdo tunkeilla. Ja se, mikä minua alkoi taas kerran kummastuttaa, on että tässä ei ole minulle mitään erikoista.

Kuulemastani ja lukemastani päätellen monet, jopa useimmat yksin ja jopa seurassa liikkuvat naiset kohtaavat vähän väliä kaikenlaista häiritsevää käytöstä: tuntemattomat miehet käyvät vaativiksi, epäkohteliaiksi, käsiksi tms. Tämä on taas kerran eräs minulla jokseenkin vieraista maailmoista. Voin laskea lievästikin epäkohteliaat ja lainkaan sopimattoman sinnikkäät lähestymisyritykset yhden käden sormilla. Haistatteluja tai haukkumasanoja en kuule käytännössä koskaan. Sen sijaan kun eksynyt iso mies tulee kysymään minulta tietä öisellä kadulla, hän aloittaa sanomalla pelokkaan oloisesti "Älä nyt vaan säikähdä". Sama kohteliaisuus ja hentoinen varovaisuus jatkuu jossain määrin jopa vaikka ihmiset tutustuisivat minuun.

Muuten tästä olisi järjetöntä kirjoittaa blogissa, jonka lukijoista vain pieni osa on tavannut minut, mutta kun sama näkyy täälläkin. Blogiini ei ilmaannu käytännössä koskaan asiattomia kommentteja, enkä koskaan saa solvaavia tai muuten asiattomia sähköposteja. En tietenkään kaipaa niitä, kuten en kaipaa ikävää käytöstä kadulla kulkiessanikaan, saatika tutuiltani, mutta tämä tuntuu hämmentävältä kun kuulee ja lukee muiden ikävistä kokemuksista.

Eräs ystäväni kertoi kuinka hänen tyttöystävänsä oli hieman turhautunut olemaan sellainen henkilö, että "miehet siistivät heti puheitaan kun hän tulee paikalle". Samastuin välittömästi. Se tuntuu joskus todella omituiselta, eikä minulla ole aavistustakaan mistä se johtuu.

Rinnasteinen ajattelutaipumus

Mutta voidaanko sittenkään suomalais-ugrilaisten kielten ominaislaadun varassa kehitellä muunlaistakin uralilaista filosofiaa kuin kielifilosofiaa? Esimerkiksi Kádárin tavoin kehitellä käsitystä siitä, että rinnasteinen ajattelutapa ei rajoitu kieleen, vaan ilmenee myös suomalais-ugrilaisen ihmisen sosiaalisena käyttäytymisenä, toisen huomioonottamisena mitä moninaisimmissa elämäntilanteissa, minä ja sinä -asetelman vertojaan hakevana merkityksenä maailmankatsomukselle ja kaikelle filosofiselle ajattelulle?
Täytyy tunnustaa, että tämän kirjoittajan täällä Karjalassa ja Suomessa tekemät havainnot eivät millään tavoin tue noita väitteitä suomalais-ugrilaisen ihmisen erityisestä sosiaalisesta mielenlaadusta ja rinnasteisesta ajattelutaipumuksesta katsomuksellisissa ja filosofisissa kysymyksissä.

Luen Robert Kolomaisen artikkelia "Kohti uusia uralilaisia filosofioita"; se on ilmestynyt Carelia -lehdessä tänä vuonna. Artikkelissa esitellään unkarilaisen György Kádárin ajattelua. Kádárista ei löydy verkosta juuri mitään millään sellaisella kielellä, jota ymmärtäisin, mutta minun täytyy selvästikin koettaa tutustua häneen jotenkin; onhan hillitöntä, että joku on melko vastikään kirjoittanut teoksen, jonka nimi suomeksi kuuluu Uralilaisen filosofian ääriviivat.

Ajatus paikallisesta, kansallisesta tai tietylle kieliryhmälle ominaisesta filosofiasta ei tietenkään ole uusi. Jos oletetaan tiukasti, että kieli määrää tavan, jolla maailma jäsennetään, päädytään aika luontevasti siihen, että eri kielten, ja etenkin eri kieliryhmiin kuuluvien kielten puhujat jäsentävät maailman olennaisesti eri tavoin. Jos lisäksi vielä on sopiva käsitys siitä, mitä filosofia on, aletaan puhua kansallisista filosofioista. Tämä oli melko suosittua etenkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Toisen maailmansodan jälkeen siihen asti neutraali kansallisen ajattelun korostaminen muuttui poliittisesti epäkorrektiksi.

Olen hyvin kiinnostunut ajattelijoista, jotka korostavat paikallisen ajattelun merkitystä. En siksi, että olisin jollain ikävystyttävällä tavalla samaa mieltä tai eri mieltä heidän kanssaan, vaan siksi, että olen erittäin kiinnostunut tämän ajattelutavan sovellutusten historiasta. Viime aikoina olen keskittynyt sen merkitykseen tieteen historiassa, mutta totta kai alati kiinnostaa myös sen asema muussa poliittisessa historiassa. Usein näitä kahta ei ole edes mielekästä erottaa toisistaan; esimerkiksi systemaattinenkin kansanperinteen keruu 1800-luvulla oli aika poliittista tiedettä. Pyrkimyksenä oli suomalaisen kansanluonteen ymmärtäminen.

Tavallaan toivoisin, että ne harvat paikallista ajattelua korostavat tutkimukseen perustuvat teoreettis-ideologiset viritelmät, joita vielä löytyy, sattuisivat useammin kansallista ajattelua poliittisesti korostavien käsiin. Eikö olisi hienoa, jos nykyäänkin suomalaisuuttaan korostavat perehtyisivät tieteellisiin tutkimuksiin siitä, millaista suomalainen ajattelu on? Jos joku Suomen Sisu vakuuttuisi yhtenä miehenä siitä, että "suomalais-ugrilaiset kielet ajattelevat rinnastuksin, asettamalla asiat rinnatusten" mielummin kuin indoeurooppalaiseen tapaan abstraktioin, ja keskittyisi harjoittamaan tätä käytännössä?

Ystävällisyydestä

Haluaisin siteerata erästä sarjakuvaa, mutta minulla ei ole sitä, enkä itse asiassa ole koskaan edes nähnyt sitä. Se on Kramppeja ja nyrjähdyksiä -strippi, jota muisteltiin ääneen joitain päiviä sitten tapaamisessa, johon osallistui muutamia bloggaajia. Kuulemani mukaan sarjakuvassa on seurue, jossa eräs nainen juttelee ystävällisesti miehelle. Mies innostuu tästä turhankin paljon. Sitten nainen toteaa toiselle naiselle, ettei miehiä voi kohdella ystävällisesti, eivät ne parat ole tottuneet, ihastuvat heti.

Tarinassa on vinha perä. Itse asiassa sen opetus on usein tosi sukupuolet toisinkin päin käännettyinä, ja vielä muin päin: valitettavan harva ihminen on erityisen tottunut siihen, että häntä kohdellaan avoimen ystävällisesti, tai etenkään, että sitä kiinnostavampaa sukupuolta oleva ja niin sanotusti sopivan ikäinen toinen ihminen kohtelisi vilpittömän ystävällisesti. Mutta totisesti, kasvokkain tarjottu todella ystävällinen käytös on yleensäkin melko harvinaista, joten ei ihme, ettei siihen totu. Eikä mitenkään kovin kummallista, että vilpittömästi ystävälliseen tulee herkästi ihastuttua.

Ehkä ymmärrän vilpittömän ystävällisyyden tiukemmin kuin pitäisi sanoessani, että se on harvinaista. Käsitykseeni siitä nimittäin sisältyy avoimuutta, toisen kuuntelua, kuullun sisäistämistä ja sen käsittelyä sellaisenaan, eikä erityisemmin puolustusasetelmia tai piiloteltuja oletuksia kenenkään motiiveista. Toisin sanoen vilpitön ystävällisyys on hyvin pyyteetöntä, rohkeaa, suorasukaistakin – ja keveää. Sellaista voi kohdata aivan sattumalta, tuntemattomaksi jäävä ihminen saattaa hetken verran valaa yllesi vilpitöntä ystävällisyyttä. Nuo satunnaiset kohtaamiset ovat paisteisia ja jäävät mieleen.

Syitä siihen, miksi vilpitöntä ystävällisyyttä kohtaa aika harvoin ja useimmiten satunnaisesti, lienee monta. Ystävällisen pyyteettömyyttä epäillään helposti, siksi ystävällisyys vaatii rohkeutta. Toisaalta ystävälliseksi halukaskin epäilee, että saa kiitokseksi ystävällisyydestään kaikkea muuta kuin pyyteettömyyttä. Sarjakuvassa, josta aluksi puhuin, ongelma piili juuri tässä. Ihastumisessahan ei sinänsä ole muuta kuin hyvää – se ei siis ollut varsinainen ongelma. Ihastuminen vain saa ihmiset kovin helposti tarttumaan tiukasti siihen, joka oli heille ystävällinen, ja kinuamaan lisää. Se on hankalaa, ja sen mahdollisuus – uhka – voi tuntua pelottavalta. Minusta ainakin.

Keskustelin tänään aika pitkään muun muassa keveyden tärkeydestä. Keveys ja pyrkimys vilpittömyyteen ja pyyteettömyyteen liittyvät toisiinsa. Uumoilen, että jos niitä tavoiteltaisiin rohkeammin, useammat pääsisivät tottumaan siihen, että heitä kohdellaan vilpittömän ystävällisesti.

Pellava ja raataminen

Pellon muokkaaminen ja pellavan kylväminen olivat miesten töitä, kitkeminen ja sadonkorjuu kuuluivat puolestaan naisten tehtäviin. Syksyllä, kun pellavansiemenet olivat kehittyneet, nyhlettiin pellavasato ylös. "Naiset ne repi, ei siinä miehiä ollut. Meilläkin äiti repi ja isä haki ne illalla pois", muistellaan Iitin Perheniemestä. Nyhtämisen jälkeen poistettiin siemennupit rohkalla. Seuraavaksi pellavat laitettiin lyhteille ja vietiin johonkin vesistöön likoon. Iitissä pellavia liotettiin järvissä, lammissa, puroissa ja joissa. Liotuspaikan vesi ei saanut virrata voimakkaasti etteivät kuidut kuluneet. Painoksi laitettiin tavallisesti kiviä. [...] Liotusaika vaihteli runsaasta viikosta neljään viikkoon.
Liotuksen jälkeen pellavanvarret levitettiin johonkin rauhalliseen paikkaan kuten karhialle eli nurmikolle, pihamaalle tai peltosaralle ohuesti kuivumaan. Lopullinen kuivatus tapahtui saunan tai riihen parvella, syksyisten ulkotöiden vähennyttyä. Saunan tai riihen lämmössä pellavia kuivattiin tavallisesti seuraavaan päivään, jolloin alkoi loukutus eli varsien luiden rikkominen. Työ oli raskasta, minkä vuoksi siihen osallistuivatkin pääasiassa miehet, mutta toisinaan myös "vähän vahvemmat naiset".
Loukutusta seurasi pellavan lihtaus, joka pehmensi kuidut. Tämäkään työ ei ollut kevyttä sillä "lihtaaminen alkoi usein koskea päähän". Töitä tehtiin talkoilla, joihin lapsetkin pääsivät mukaan. [...] Lihtaamisen jälkeen pellavat häkilöitiin, eli kuidut puhdistettiin ja jaoteltiin häkilän avulla. [...] Pellavat kehrättiin pitkään kotona rukilla.

Kansatieteen tentti meni jo, ja kohta alan lukea seuraavaan, mutta palasin vielä yhden tenttikirjani pariin: Sanna Kaisa Spoofin toimittama Tiltun kapiot, Iittiläinen käsityöperinne, melkoinen lohkare kirjaksi. Kohtasin paljon käsittämättömiä käsityötermejä, joita ei vaivauduttu selittämään; muuten teos oli yllättävänkin viihdyttävä.

Palasin kirjan pariin koska törmäsin tänään pellavan työstämisen työläyteen aivan toisessa yhteydessä: kirjassa, jota paraikaa käännän. Sen tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Eurooppaan, mutta pellavan vaivalloisuutta muistellaan yhtä hartaasti kuin Iitissäkin. Jos et lukenut yllä siteeraamaani kuvausta, lue se nyt. Kehruun jälkeen piti tietysti vielä kutoa kangas kangaspuissa ja ommella siitä mitä ikinä pitikään ommella.

Pellavan parissa raataneet naiset (kirjassa jota käännän naiset tuntuvat vastanneen koko pellavashowsta) elivät lähteeni mukaan muutenkin ainaisessa työssä – kuten iittiläisetkin naiset, joiden ei sopinut istua toimettomina: "Naapurin tyttö oli tullut kyläilemään ja ihasteli äitiä, joka pystyi heijaamaan vauvaa, lukemaan, laulamaan ja kutomaan sukkaa samanaikaisesti." Miehet tietysti raatoivat omissa töissään yhtä lailla, oli pakko.

Huomaan päässeni laiskistumaan. Ihanteellinen tila olisi se, jossa minulle ei tuottaisi niin halutessani vaikeuksia tehdä töitä suurimman osan valveillaoloajastani joka päivä, enkä nyt selvästikään ole tuossa ihanteellisessa tilassa. Onneksi pääsen taas pikku hiljaa raatamisen makuun tämän työprojektin myötä, sillä aikataulu on melkoinen. Aluksi kitisen hieman, sitten totun; tuottamisen tunne on mukava, stimuloiva, ajattelua ärhentävä.

Ero tauottoman työn pakkoon on melkoinen.

Take The 'A' Train

Olen jo monta vuotta nauttinut tämän kappaleen soittamisesta. New Yorkissa käydessäni minun oli mentävä Harlemiin A-junalla. Ja nyt, oi, löysin tämän Delta Rythm Boysin esityksen!

Tukos

Ymmärtääkö näistä kuvista ilman selitystä mitä ne esittävät? Arvelen, että alemmasta, tekstin alla näkyvästä, on helpompi päätellä kuin ylemmästä. Olisi hauska kuulla arvauksia.

Sain heinäkuulle paljon töitä ja koetan nyt tehdä niitä. Suurimman työn tarjoava kustantamo velvoittaa minut vaikenemaan, joten en voi kirjoittaa siitä, mitä käännän. Ilma on painostava, pää tuntuu tukkoiselta, saisi ukkostaa.

Pelottava verkko ja etäisyyden esillepano

Furthermore, a whole school of cyberspace theorists (the best known is Sherry Turkle) advocate the notion that cyberspace phenomena make the deconstructionist 'decentred subject' real in our everyday experience: one should endorse the 'dissemination' of the unique Self into a multiplicity of competing agents, into a 'collective mind', a plurality of self-images without a global co-ordinating centre, which is operative in cyberspace, and disconnect it from pathological trauma – playing in Virtual Spaces enables me to discover new aspects of 'me', a wealth of shifting identities, of masks without a 'real' person behind them, and thus to experience the ideological mechanism of the production of Self, the immanent violence and arbitrariness of this production/construction....

Pääsimme lukupiirissämme lopulta Slavoj Žižekin teoksen Did Somebody Say Totalitarianism? loppuun saakka. Kirja oli läpeensä hupaisan jaaritteleva, lopussakaan ei varsinaisesti päädytty mihinkään. Žižekillä tuntuu olevan useimmista asioista melko harkittu näkemys, ja lukeminen on leppoisaa – yllä näkyvä poikkeus säännöstä on siksi niin hilpeä. Tuntuu siltä kuin Žižek olisi ainakin vuonna 2000 vielä täysin kritiikittömästi omaksunut virtuaalisesta toisaalta yltiöpaisen romantisoidun, toisaalta naistenlehtimäisen pelottelevan kuvan. Kaikki mitä hän sanoo verkosta ja tietokonepeleistä on tomppelimaista.

Siteeraamassani katkelmassa on paljon vikoja, joista mainitsen vain muutaman.

Ensinnäkin Žižek sivuuttaa verkossa kohdattavan sosiaalisuuden täysin. Tämä on ainakin nykynäkökulmasta hämmentävää – ovatko tavat, joilla verkosta puhutaan, todella muuttuneet seitsemässä vuodessa niin paljon, että vuonna 2000 koko puutetta ei välttämättä edes huomannut? Žižek kuvaa verkossaliikkujan yksinäisenä olentona, jonka minuus sirpaloituu erilaisten naamioiden taakse. Kuvaus on nurinkurinen. Istuin eilen Tom Nokkelin kanssa kahden hengen blogimiitissä terassilla Vaasankadun varrella, ja puhuimme muun muassa verkkososiaalisuuden ongelmista. Nehän keskittyvät hämmentävän usein siihen kysymykseen millaisten naamioiden takana muut verkossaliikkujat ehkä piileskelevät. Žižekin yläpilviset pohdinnat sirpaloituvan subjektin kokemuksista eivät kohtaa todellisuutta, jossa verkossa keskustelevan kannattaa luoda vahvoja käsityksiä toisista vain omalla vastuullaan.

Toiseksi Žižek kirjoittaa selvästikin olettaen, että lukijat jakavat hänen kauhistelevan tapansa suhtautua virtuaaliseen. Ystäväni huomautti lukupiirikeskustelussamme, että on kuin hän kuvittelisi, ettei verkkosukupolvi lue kirjoja eikä verkkoon hermostumatta suhtautuva siis voi kuulua hänen lukijakuntaansa. Žižek ei perustele päivittelyjään mitenkään. Hänen maalailemansa kuva kosmisen yksinäisyyden kyllästämästä verkosta on kuitenkin verkkoon tottuneelle melko järjetöntä luettavaa.

Kolmanneksi Žižek tekee kuten kohtuuttoman moni muukin, eli puhuu pulmitta cyberavaruudesta, muttei sano sanaakaan verkon maantieteestä. Se on harmillista ja latteaa. Päädyin lukupiirikeskustelussamme pohtimaan sitä, miten sellaiset matemaatikot, jotka ovat vuosikymmeniä tutkineet muita kuin meille tuttuja kolmea ulottuvuutta, ja siis kykenevät jotenkin ajattelemaan useampia ulottuvuuksia, mahtavat mieltää verkossa liikkumisen. Pitäisikö maantiedeterminologia, jota jatkuvasti käytämme verkosta, ymmärtää metaforiseksi, ja jos, niin mitä metaforisuus tässä tapauksessa tarkoittaa? Ohjaavatko käyttämämme sanat sekä ajatteluamme että havaintojamme? Vai olemmeko omaksuneet maantiedeterminologian verkkoon siksi, että ylipäätään niin luontevasti hahmotamme muutokset kolmiulotteisessa tilassa tapahtuvaksi liikkeeksi? Jos, niin onko tämä yleisinhimillinen taipumus vai jotain, mitä "me länsimaiset" teemme keskimääräistä enemmän?

Žižekiä on ollut hauska käsitellä lukupiirissä, sillä kirjan poukkoileva tyyli on houkutellut poukkoiluttamaan keskustelua yhtä vapaasti. Mielleyhtymät ja kerrotut anekdootit saivat minut oivaltamaan jotain väitteestä, että eläisimme muka etäisyyksien katoamisen aikaa. Ystäväni kertoi jutun toisesta ystävästäni, joka tuli laskuhumalassa yöllä yksiöönsä ja avasi television. Päälle lävähti Big brother-kanava, ja laskuhumalainen kotiinpalaaja jäi tuijottamaan ruudulla näkyvää nukkuvaa ihmistä. Tapahtumaa voisi nimittää vaikkapa etäisyyden esillepanoksi. Ero siihen, että kotiinpalaaja olisi jäänyt katsomaan asunnon vuoteella nukkuvaa ihmistä, on huima. Ja ero on nimen omaan siinä, että etäisyys on niin alleviivatusti läsnä.