Muistiinraapaisu

Kyrie eleison; Kriste eleison; Kyrie eleison

laulavat Theatre of Voices ja The Pro Arte Singers Arvo Pärtin sävellystä. Esittävää taidetta voi saada melko mykäksi typerryttävän annoksen; eilinen Collectif AOC:in esitys ei vaikuttavuudestaan huolimatta olisi siihen vielä riittänyt, mutta juuri näkemäni Smedsin ohjaama Lokki riitti.

Tunnustelen syömättömyyttä

Kun lääkäri tuli, jaksoin juuri ja juuri selostaa hänelle tilaani. Kuunneltuaan sydäntäni hän sanoi ettei kohtaus johtunut ollenkaan siitä, vaan kysymyksessä oli jotakin muuta. Sain ruiskeen joka palauttikin tilani ennalleen, mutta kokemus painui mieleeni pysyvästi. Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui noiden kohtausten syykin, nimittäin verensokerin nopea aleneminen. Minulla oli ollut taipumusta siihen aikaisemminkin, ja kokemani jatkuva jännitystila oli pahentanut asian ja pannut sisäerityksen entistä enemmän sekaisin.

Luen Väinö Linnan esseitä. Onpa kiinnostavaa törmätä hänen kuvaukseensa sairastumisesta, työkyvyn menettämisestä 44 vuoden iässä. Ja etenkin kuvaukseen siitä, kuinka fyysinen tila ja siihen liittyvät ajatukset alkavat ohjata koko elämää, hallita reaktioita kaikkeen. Hankalaa, sillä vaikutussuhteet ovat monimutkaisia ja ne on helppo ymmärtää väärin, erityisen helppo jos päästää itsensä hauraan fatalistiseen tilaan. Veritulpan pelkääminen sai Linnan masentumaan, masennus pani oirehtimaan muuten fyysisesti, mikä lisäsi sairauden tuntua ja pelkoa.

Fyysisillä teoilla ja tekemättä jättämisillä on helppo vaikuttaa mielialaansa. Luin vasta Veloenan kirjoituksen Hiirieläimistä ja makeasta, ja mieleeni muistui Sirenin taannoinen kirjoitus makeansyömisestä. Niinpä en malta olla lipsumatta Linnan kokemuksista sivupoluille ja kirjoittamatta siitä, miten syömisella, syömättä jättämisellä ja niihin liittyvillä mielikuvilla ja tunnetiloilla voi tahtoen tai tahtomattaan viedä itseään retkille ties minne.

Kummallista että minulla on tästä niinkin paljon kirjoitettavaa kuin on, sillä suhteeni ruokaan on varsin mutkaton. Totta kai olen leikitellyt syömishäiriöllä kuten suurin osa tytöistä teini-iässä, mutta se jäi leikiksi. Olin vaihto-oppilaana Italiassa, pelotti ja olin yksinäinen, lihoin silkkaa säikähdystäni normaalipainoiseksi, koetin makean syömistä suruuni ja yritin laihduttaa epätervein keinoin. Älysin kuitenkin onneksi touhun mielettömyyden pian ja lopetin. Sittemmin ruoka on ollut miellyttävä asia, nautin pitkistä kynttilöin valaistuista illallisista ystävieni kanssa. Ja kuitenkin on olemassa henkinen, ruokaan välillisesti liittyvä tila, jonka koen niin ekstaattiseksi, että unohdun joskus tunnustelemaan sitä: syömättömyys.

On aikoja, jolloin ruoka ei maistu. Yleensä stressisiä aikoja, tai apeita, tai sekä että. Ja toisaalta aikoja, jolloin en malta syödä; usein työntäyteisiä, energisiäkin. Silloin syön käytännöllisesti laskelmoiden, sen verran ja sellaista ruokaa, että jaksan tehdä töitä eivätkä nopeat hiilihydraatit pääse tukkeuttamaan päätäni. Kala ja salaatti ovat hyviä työkausiruokia; ne eivät vie ajatuksia pois olennaisesta. Karamellipussi kestää viikon.

Kun vähäruokaista kautta on kestänyt jonkin aikaa, alan usein nauttia siitä. Nyt kun olen viime aikoina kuunnellut liki kaiken valveillaoloaikani musiikkia, nautinto korostuu. Arvo Pärt kuulostaa aivan erilaiselta tyhjällä vatsalla kuin kuuman ruokalautasellisen äärellä. Tyhjällä vatsalla huimaava hartaus tuo mieleen henkistyneen, eteerisen nunnan autiossa kirkkosalissa vaipumassa ekstaasiin – ruokalautanen muuttaa hartauden kuolevaisemmaksi ja vahvemmaksi. Paastottuani en malttaisi syödä koska ekstaattinen nunna avarassa kirkkosalissa on niin tavoiteltava kokemus. Ruoka muistuttaa katoavaisuudesta ja ruumiin hauraudesta ja ajasta ja siitä, että ylimaallinen laulu lähtee äärellisistä ihmisistä. Syötyäni sama musiikki tuo mieleeni munkin säilömässä satoa keskellä tuoksuvia yrttikimppuja, kunnioittaen joka eleellään elämän haurasta lämpöä.

Uskallan nauttia paastoamisen suomasta tilasta vain siksi, että osaan syödä. Nyt olen taas maan päällä lämpimässä, mieleni on vakaa ja levollinen. Tyyneys tuntuu erityisen rakkaalta ja hyvältä kun tiedän millaisiin henkisiin huimaavuuksiin pääsen lyömällä ruumiini laimin. Hyvin pettäviin huimaavuuksiin, sillä häikäisevän kirkkauden ja fyysisen keveyden tunnun lisäksi saa heikkouden, niin fyysisen kuin psyykkisenkin. On olemassa muutamia joskus satuttaneita kokemuksia, jotka ovat jääneet ymmärtämättä ja joiden kipu saattaa palata kun päästän itseni heikkoon tilaan. On jo aikaa sitten haitallisiksi katsomiani ajatusluuppeja, joihin saatan vaipua. Asioita, joilla itseni satuttaminen on turhaa. Uskallan joskus nauttia syömättömyyden ekstaattisuudesta vain koska tunnistan nuo ajatukset ja osaan niiden tullessa panna kattilan tulelle. Kun olen ravittu, olen taas oma itseni.

Muistiin merkitseminen

Ilmaisun kaavoittuminen on muistinvaraisen kulttuurin elinehto. Runomitta säilyttää sanatarkasti muistettavan sanoman proosaa paremmin. Walter Ong on tähdentänyt, että suullisissa kulttuureissa kollektiivinen muisti toimii paljon enemmän kaavoittuneiden mallien ja formuloiden varassa kuin kirjoituskulttuureissa. Perinteiset mallit ja kaavat vaikuttavat myös tapaan, jolla kokemukset jäsennetään muistissa säilytettäväksi.

Odotettuani aikani taiteiden yössä pikkuisen jurtan ulkopuolella pääsin sisään kuuntelemaan kuinka Taito Hoffrén lauloi Arhippa Perttuselta talteen kerättyjä runoja. Kuuntelin vain pienen osan nelituntisesta esityksestä; Lemminkäisen tarinan loppupuolen sekä Kilpakosinnan. Perttusen versioissa Lemminkäinen äitinsä ponnistuksista huolimatta kuolee ja lopuksi hänen lihansa syödään suurina herkkuina ruotsalaisissa pappiloissa; Kilpakosinnassa taas Pohjan neito annetaan lopulta Väinämöiselle.

Siteeraamani katkelma on Anna-Leena Siikalan teoksesta Suomalainen šamanismi. Oli todella kiinnostavaa kuulla Hoffrénin kertovan kuinka on mahdollista opetella ulkoa neljän tunnin verran kalevalaisia runoja. Kuten Siikala yllä toteaa, runomitta helpottaa muistamista merkittävästi. Lisäksi se toimii rakenteena johon improvisoida mikäli muistaminen ei luonnistu. Huomasin yli puoli tuntia kestäneessä Kilpakosinnan esityksessä muutamia kaarroksia, jotka loivat vaikutelman unohduksesta ja sitä seuranneesta kiertelystä ja sitten siitä, että langan pää löytyi taas. Hoffrén lauloi silmät kiinni. Esiintymispaikka oli haastava, sillä jurtan seinäkankaan koloista kurkisteli humalaisia möliseviä nuorukaisia ja vähän matkan päässä soitti joku machupicchuorkesteri (pienellä ja yhteen koska tarkoitan tuon yleisnimeksi).

Jos muistiin merkitseminen merkitsee omaan muistiin painamista, muistetun siirtäminen toisen muistetuksi vaatii paljon yhdessä vietettyä aikaa. Tulin ajatelleeksi tätä taas seuraavana iltana, lauantaina, jolloin olin sisareni syntymäpäivillä. Siellä oli myös samaa koulua viime vuoden hänen kanssaan käynyt Guillaume (jonka kotisivuja en löydä, mikä on rasittavaa; linkitän myöhemmin jos löydän), joka tuli Suomeen lomalle tyttöystävänsä kanssa. Guillaume on häikäisevän hyvä jonglööri, ja äitini sai iloksemme houkuteltua hänet esiintymään. Valonheitinkin löytyi hälventämään elokuunillan pimeyttä, joten saimme nähdä kuinka kahdeksan palloa lentää hallitusti ilmassa ison paritalon toisen kerroksen ikkunoiden tasalle ja takaisin heittelijän käsiin. Temppujen taidokkuutta kiinnostavampaa oli kuitenkin se, että Guillaume selosti meille samalla jongleerauksen notaatiojärjestelmän periaatteita.

Jongleerauskuvioita on osattu kirjoittaa muistiin vasta viimeiset parikymmentä vuotta, ja Guillaume kuuluu ensimmäiseen sukupolveen, joka on oppinut lajin alusta alkaen sellaisena, ettei tietyn tempun selittäminen vaadi sen näyttämistä kertaakaan. Tämä on hänen mukaansa johtanut viimeisten kymmenen vuoden aikana huimaan edistykseen: kun harrastajat ja ammattilaiset voivat jakaa keksintöjään esimerksi keskustelupalstoilla, ideat leviävät tykkänään toisenlaista tahtia kuin koskaan ennen. Lisäksi muualle kuin mieleen muistiin merkitsemisen mahdollisuus auttaa miettimään mikä voisi ehkä olla mahdollista, vaikka kukaan ei olisikaan sitä ehkä vielä tehnyt. Notaatiojärjestelmä on muuttanut jongleerausta ratkaisevalla tavalla. Sisareni, joka on ilma-akrobaatti, kuunteli selvästi hieman kateellisena esityksen jälkeen syntynyttä keskustelua. Hänkin on, kirjalliseen kulttuuriin kasvaneena, tietysti koettanut kirjoittaa temppujaan muistiin. Valitettavasti hänellä ei ole sellaista merkitsemisjärjestelmää, jota ymmärtäisi vaikkei olisi koskaan nähnyt tai kokeillut muistiin merkittävää temppua.

Fanituksen kauhistuttavuudesta

Olen viime päivinä suomentamisen lomassa pitkästä aikaa leikkinyt Last.fm:llä. Lukenutkin olen, mutten sellaista, josta nyt kirjoittaisin. Sen sijaan ajattelin sanoa jotain aiheesta, jota olen pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa.

Muutama kuukausi sitten tuli puheeksi se, keille kertyy kiiluvasilmäisiä kannattajia. Kun vähänkin miettii fanituksen kohteita, ilmiö tuntuu hyvin omituiselta. Joistain ihmisistä vain herkästi lumoudutaan tuolla kummastuttavalla tavalla. Joskus olen tuuminut onko asia peräti niin yksinkertainen, että ne edes jotenkin ulospäinsuuntautuneet, joita ei haittaa saada opetuslapsia, usein keräävät fanilauman ympärilleen. Asiaan ei ainakaan tunnu vaikuttavan lainkaan se, onko gurun sanomassa ideaa, ovatko argumentit edes siedettäviä tai ymmärtävätkö kannattajat opettajaksi ottamansa puheista mitään.

Fanituksen kohteet voivat vaikuttaa harvinaisen nerokkailta, tympeän typeriltä tai miltä tahansa siltä väliltä. Ja, kauhistuttavaa kyllä, fanittajat saattavat fanittaa yhtä aikaa niin ajattelevaa kuin täysin ajattelematontakin gurua – innokas kannattajahan ei välttämättä ymmärrä opettajaksi ottamansa puheista mitään. Kauhistuttavaa siksi, että mitäänymmärtämätön intoilija saattaa ottaa harkitun ja hienosyisen ajatuksen kuin se olisi halko, ja lyödä sillä. Välillä käy mielessä mitä miettii ihminen, joka näkee fanilaumansa rellestämässä toistaen hokemia, jotka alkujaan olivat ajateltuja, mutta jotka väärään ympäristöön siirrettyinä näyttävät typeriltä astaloilta.

Innokkaan kannatuksen kohde saattaa faniensa silmissä menettää vallan tulkita omia puheitaan. Monasti olen nähnyt kuinka väärinymmärryksiä korjailemaan ryhtynyt guru on saanut entisestä opetuslapsestaan vihollisen. Korjaamallahan guru luopuu siitä asiasta, jota opetuslapsi on oppinut pitämään oikeana, osoittautuu huiputtajaksi, miksei petturiksi: ottaa astalon pois.

Fanituksen kohde ei myöskään saa innostua mistään aidosti uudesta eikä kyseenalaistaa itseään.

Olen joskus suhtautunut muutamien ihmisten puheisiin ainakin jossain määrin sen kaltaisella innolla kuin mitä tässä kammoksun. Sitten opin. Sen jälkeen olen ollut pari kertaa tilanteessa, jossa puheistani kovasti vaikuttunut ja innostunut ihminen ilmiselvästi ei ole ymmärtänyt niistä mitään. Tunsin lähinnä voimakasta halua paeta, ja niin myös tein.

Kineettisiä veistoksia ja improvisointia elokuunyössä

Löysin Liekkiön lokista tämän videon ja olen nyt katsonut sen monta kertaa. Se leikkaa johonkin hermoon, joka on ollut hyvin herkkä viime aikoina. Nuo olennot voisivat laiduntaa minunkin unissani. Hassua, videon alku on automainoksesta.

Olin maanantaina vanhempieni luona syömässä rapuja. Seuranamme olivat Katinka, äänitaiteilija Charles Morrow (nimeän heidät, joilla on kunnon sivut joille linkittää) sekä hänen suomalainen vaimonsa, jonka kanssa pääsin keskustelemaan kääntämisestä. Sisareni, jolla kohtuutonta kyllä ei ole verkkosivua, innostui vielä melkoisten rapumäärienkin jälkeen hypähtämään pihakeinuun. Se on erikoinen kaoottinen heiluri: kahden aika kaukana toisistaan olevan koivun väliin korkealle on ripustettu laajana kaarena roikkuva joustava köysi, köyden keskikohtaan kaksi alas roikkuvaa köyttä, ja niiden varaan keinun istuinlauta. Koska koivut joustavat ja köysi joustaa, keinun liikkeet eivät ole aivan arvattavissa eikä siinä oikein voi ottaa itse vauhtia. Keinu liikkuu unenomaisen lentävästi.

Charlie alkoi soittaa munniharppua, minä aloin juosta sisarelleni vauhtia, ja hän alkoi kokeilla kuinka tuo keinu sopii trapetsiksi. Hyvin. Myöhemmin kun improvisoimme toisenkin esityksen, isäni haki pihalle valonheittimen.

Munniharppumusiikki innosti meitä hakemaan soittimiamme pihalle. Sisareni haki viulunsa, isäni huuliharppukokoelmansa, ja he alkoivat soittaa yhdessä. Ehdin melkein harmitella, mutta saman tien älysin, että vanhempieni eteisessä on kokoontaittuva matkaharmoni. Kannoin sen pihalle ja liityin seuraan. Se on hämmentävä soitin, vaatii soittajalta sopeutumista siihen, että koskettimen painamisen ja äänen kuulumisen välillä on huomattava ja arvaamattomasti vaihteleva viive. Sisarestani on jossain välissä kehkeytynyt hyvä viulisti. Mieleeni muistui monta kertaa vuosien takainen yö, jolloin aloimme naapurien pihalla nuotion ääressä suurella joukolla improvisoida laseilla, pannuilla ja muutamalla vanhalla pyykkilaudalla.

Turhan moni tuttuni

Luen jotain hyvin huvittavaa, eli Antohy Giddensin teosta Sociology. Tuntuu kuin käsiini olisi työnnetty 1000-sivuinen kohtalaisen hyvin kirjoitettu lukiotason koulukirja. En keksi siitä mitään kovin lennokasta kirjoitettavaa, mutta muutama luku toi mieleeni Pariisissa näkemäni vanhat alkoholin vaikutuksista varoittavat julisteet. Olisi kiinnostavaa tietää millainen jos minkäänlainen rooli sosiologeilla oli niiden laatimisessa. En nyt onnistunut löytämään kuin tämän hienon sivullisen neuvostoliittolaista alkoholivalistusta sekä absintin vaaroista kertovia vanhoja ranskalaisia julisteita.

Törmäsin tänään uutiseen Australiassa tehdystä kartoituksesta, jonka mukaan kahdeksasosa maan aikuisista on vaarassa saada pysyviä aivovaurioita alkoholinkulutuksensa vuoksi. Melko maltillisillakin määrillä voi juoda itselleen vamman jos juominen on päivittäistä tai lähes päivittäistä. Artikkeleissa kuvattu hidas rappeutuminen on tympeää seurattavaa.

Loin eilisessä pelissä itselleni aika onnistuneen hahmon: eksentrisyyttä tavoittelevan nuoren rokahtavahkon naisen, joka kirjoittaa toista runokokoelmaansa, ikuisuusopiskelee kirjallisuustiedettä, naistutkimusta ja sosiologiaa, hengaa niissä Kallion kapakoissa, joilla on kyldyrellihkö maine ja käyttää paljon aikaa ihmissuhdedraamailuun. Hahmoon eläytyminen kävi kätevästi. Jos tämä karikatyyri ei olisi pelin tuoksinassa menettänyt pian henkeään, hän olisi epäilemättä vanhentunut ennen pitkää keski-ikäiseksi alkoholistiksi, joka toistaa humalassa samoja tarinoita kuin 15 vuotta aiemminkin ja jonka ääni muuttuu illan mittaa yhä kovemmaksi. Hän istuisi edelleen samoissa kapakoissa samojen taiteilijajätkien kanssa, jotka olisivat siihen mennessä kaikki huomaamattaan muuttuneet nuhjaisiksi keski-ikäisiksi kaljaa imeviksi miehiksi, joiden entiset ihailevat tyttöystävät olisivat jo aikaa sitten työlääntyneet holhoamiseen ja häipyneet.

Tuo kuvaus sopii karikatyyreillä leikkivään peliin. Toisaalta se sopisi varmasti myös karkeasti ymmärretyillä weberiläisillä ideaalityypeillä operoivan valistusjulistenikkarin käyttöön.

Olemaan unohtuminen tai muistuminen

He did not wring his hands nor weep,
Nor did he peek or pine,
But he drank the air as though it held
Some healthful anodyne;
With open mouth he drank the sun
As though it had been wine!

Olin tänään ystäväni jumalan luona pelaamassa hänen luomaansa peliä Helvetinpartio X. Koska peli oli ajoin hidastempoista, luin sen lomassa toisen ystäväni kirjaa, joka lojui sohvalla. Se oli Oscar Wilde -kokoelma, ja aloin lukea runoa The Ballad of Reading Gaol. Tuo katkelma sopii alustukseksi lyhyeen jatkoon sille, mitä kirjoitin toissapäivänä.

Minua on joskus pyydetty kuvaamaan mikä tuntuu olennaiselta kokemuksessani itsenäni olemisesta. Olen lähtenyt aina liikkeelle ruumiillisesta kokemuksesta ja kosketuspintojen, ulottumisen ja painon tunnusta. Olen myös pitäytynyt juuri noiden asioiden kuvaamisessa, hyvin pikkutarkasti, kurottamatta minnekään. Kuvannut sitä, miltä tuntuu kun lumi narisee kengän alla tai yötuuli on lämmin, tai naapurista tunkee kotiini tupakansavun haju ja herättää minut yöllä. Kuoleminen kuulostaa siltä hetkeltä, jolloin kaikki tuo lakkaa.

Väsynyt, raskas olo painoi minut kotimatkalla kiinni junan penkkiin; harhaileva katseeni poimi kaikenlaista minkä muistankin, mutta satunnaisesti. Se tässäolo, jota olen koettanut kysyttäessä kuvata, on helposti niin hajamielisen suuntautumatonta, etten muista kiinnostua muista – enpä toisaalta juuri itsestänikään. Tyyntä, vailla mitään erityistä halua tai ajatusta. Pyrkivä subjektius, kaikenlainen kohdistuminen ja into jäävät taka-alalle epämääräisiksi liehuviksi hälyääniksi. Samoin kaikki haluihin liittyvät epävarmuudet. Olennaista saattaa olla esimerkiksi junan muovipäälysteisen penkin ja käteni välinen kitka.

Minulle on puhuttu viime aikoina jonkin verran "ruumiillisuudesta". Tuota sanaa ei voi tuoda mieleeni ilman, että haluan keskittyä tähän mistä olen koettanut nyt puhua, syrjäyttämättä olennaista millään muulla, tärkeälläkään. Wilden kuolemaantuomittu muistaa kiinnittää huomiota siihen, miltä ruumiillinen, aistillinen olemassaolo tuntuu.

Sitruunajäätelöä

Cheerfulness, it would appear, is a matter which depends fully as much on the state of things within as on the state of things without and around us. I make this trite remark, because I happen to know that Messrs Helstone and Moore trotted forth from the mill-yard gates at the head of their very small company, in the best possible spirits. When a ray from a lantern (the three pedestrians of the party carried each one) fell on Mr. Moore's face, you could see an unusual, because a lively, spark dancing in his eyes, and a new-found vivacity mantling on his dark physiognomy; and when the rector's visage was illuminated, his hard features were revealed all agrin and ashine with glee. Yet a drizzling night, a somewhat perilous expedition, you would think were not circumstances calculated to enliven those exposed to the wet and engaged in the adventure. If any member or members of the crew who had been at work on Stilbro' Moor had caught a view of this party, they would have had great pleasure in shooting either of the leaders from behind a wall: and the leaders knew this; and the fact is, being both men of steely nerves and steady beating hearts, were elate with the knowledge.

Herrojen Helstone ja Moore vakaasti lyövät sydämet miellyttävät minua. Voin kuvitella kuinka heidän ihonsa kihelmöi riemusta, kuinka kontrasti uhan ja oman määrätietoisuuden välillä värähtää pitkin raajoja, kuinka herkistynyt kuulo yhdistyy hehkuvaan tunteeseen elossa olosta. Luen Charlotte Brontën romaania Shirley. Olen aina suuresti nauttinut hänen kirjoittamistaan villaineista, ja näyttää siltä, että tässäkin romaanissa, jota ainoana hänen romaaneistaan en ole lukenut jo aikaa sitten, on muutamia oivia hahmoja. Yllä olevan sitaatin Messrs eivät tosin vaikuta konnilta.

Kävelin viime yönä merenrantaa erään minulle käsittämättömiä asioita työkseen tutkivan ystäväni kanssa. Meri tuoksui ja tuuli oli lämmin kasvoillani. Sanoimme molemmat ääneen sen kuinka suuri nautinto on edes joskus tässä pohjoisessa maassa tuntea eteläisen pehmeä yötuuli. Kun on lapsena tottunut yölläkin kuumaan ilmaan, se tuntuu jumalaiselta. Yöilma kietoutuu kiinni minuun, tuntuu kuin uisin tavattoman vastuksettomassa lämpimässä vedessä. Nyt kaipaan eteläisempiä meriä, hiekkarantaa täynnä pieniä valkeita simpukankuoria risahtelemassa jalkojeni alla, ja lämmintä maininkia, joka imaisee mukaansa ja tai heittää takaisin rannalle.

Jalkani olivat rakoilla kun palasin lopulta kotiin. Niin ne olivat tänä aamunakin, mutta en säästänyt niitä, vaan lähdin iltapäivällä taas ulos.

Kävelin nyt päivänpaahteisilla rannoilla erään toisen ystäväni kanssa. Hän oli äreällä tuulella, mikä näkyi paitsi ilmeistä, myös muusta elekielestä. Minä taas olin ja olen edelleen kohtuuttoman hyväntuulinen, perusteettomien riemunhyökyjen kohottama ja hilpeä. Hymyilin paljon, nauroin ystävälleni, ja yllätyin siitä kuinka moni vastaantulija hymyili minulle.

Katselimme Kaivopuistonrannassa benjihyppääjiä. Ensimmäinen näkemämme karjaisi ja jäi lopulta roikkumaan joustavasta köydestä nilkoistaan, pää alaspäin, ponnahdellen hitaasti ylös ja alas kunnes nosturi sai laskettua hänet alla olevalle laiturille asti. Kiinnitin huomioni siihen, kuinka viimeiseen saakka hän jännitti jalkateriään ja nilkkojaan, kuin luottamatta siihen, ettei turvavaljaisiin moninkerroin kiinnitetty hihna lipeä pois. Seuraava hyppääjä kiljaisi, ja osasi välttää roikkumaan jäämisen. Hän heilautti itsensä parin ensimmäisen ponnahduksen jälkeen taitavasti köyteen kiinni, pää ylöspäin, ja takertui siihen kuin apina kunnes pääsi alas.

Söimme sitruunajäätelöt. Maku oli yllättävän raskas, liki lakritsinen. Ystäväni haukkasi jäätelöään, ja valitti sitten siitä, että se on kylmää. Aurinko paahtoi, meidän oli istuttava varjoon syömään. Sula ei valunut käsilleni koska nuolin sen pois – paljon hitaampi tapa syödä jäätelöä kuin ystävälläni. Tiesin kuinka kävisi kun hän haukkasi vohvelin alaosan pois; sanoinkin, että hän saisi sulaa jäätelöä ylleen. Hieman myöhemmin hän pesi keltaista tahraa valkealta paidaltaan helteessä lämmenneen vesipullonsa vedellä. Lämmöstä huolimatta hän värähti märän kankaan kosketusta.

Outoa, olen ruskettunut. Olen yleensä niin kalpea, että ihoni näyttää nyt vieraalta. Jaloissani on lisää hiertymiä ja säärteni lihaksia särkee. Silmäluomet painavat. Brontën hahmot herättävät kylmiä väreitä, jotka kulkevat kohti varpaitani.

Tämän kirjoituksen aihe oli oikeastaan eräs poisjättö – ja sen miettiminen, kuinka paljon kuvattavaa helposti sivuutetaan kun tuota poisjättöä ei tehdä.

Uusien ajatusten hetket

Maalla tuskin maltoin lukea tenttiin, sillä jostain syystä rantakivillä ja kallionlaen mökin kuistilla istuminen saivat ajatukseni liikkeelle kirkkaammin ja yllättävämmin kuin aikoihin. Tajusin useammasta jo pitkään työn alla olleesta hankkeesta jotain uutta ja olennaista, joka tulee viemään niitä eteenpäin. Oivallusten syöttämä tarmolataus ja halu ryhtyä työhön heti oli niin vahva, että kismitti keskittyä muuhun. Nyt vihdoin ainakin yksi tentti on ohi, ja istun kotonani kuunnellen Chopinia.

Oivallusten hetket eivät tule sattumalta, mutta niitä on paha myöskään pakottaa. Yleensä ne koittavat kun olen keinutellut toisiinsa liittyviä ajatuksia mielessäni jo kauan. Paikalleensolahtelu, uudet esiinryöpsähdykset ja kokonaisuuksien ryhdistäytyminen tapahtuu usein puuskina, joiden aikana enemmänkin kuin yksi mietityttänyt jäsentyy.

Työtä voi tehdä pitkään ilman näitä auvonkokemuksia. Jälki on kuitenkin minusta minulla parempaa jos tasaisen raatamisen taustalla väikkyy oivalluksen hetki, ja lopputulos vielä heijastelee tuosta hetkestä singonnutta kirkasta ideaa. Sitä en ole vielä nähnyt, että idea paistaisi lopputulemasta. Ehkä vielä.

Kehitysmaiden lapset olisivat onnellisia lautasellisestasi puuroa

Aapo muistaa lapsuudestaan myös näläntunteen. Isä oli kaatunut sodassa vuonna 1941, ja perheeseen jäi neljä alaikäistä lasta. Äiti kävi kirkonkylällä pyykinpesussa perheensä elättämiseksi. "Monesti me oltiin kotona, istuttiin illalla pimiässä ja odotettiin sitä äitiä. – Ja meillä oli semmonen tapa, että me mielikuvituksesta aina kuviteltiin, että nyt se tulee siinä ja siinä paikassa. Ja ku se ei tullukaan sitä tahtia mitä me laskettiin, ni sitte taas alettiin uudestaan. Ja monesti oli, että ne eväätki tuli vasta siinä iltajunassa."

Luen taas kansatieteen tenttiin, nyt Hanna Snellmanin erinomaiselta vaikuttavaa tutkimusta Sallan suurin kylä – Göteborg. Se kertoo Lapista ruotsiin 60- ja 70-luvuilla siirtolaisiksi lähteneistä.

Olin vasta maalla; harmittaa, että taas unohdin ottaa kamerani mukaan. Kuvaisin venevajan parven, jolla nukun. Ja näkymän korkeimmalla olevan pienen mökin, edesmenneen isoisäni kirjailijamajan kuistilta. Ja savusaunan, josta on viimeiset viitisenkymmentä vuotta sanottu, että se on yli sata vuotta vanha.

Kansatieteen tenttikirjat kuvaavat lähes kaikki sietämätöntä, viheliäistä kurjuutta, jossa pikkutyttö järkyttyy saadessaan Ruotsissa kaakaota – elettyään sitä ennen pitkään vedellä ja jouduttuaan opettelemaan varovasti taas syömään – kurjuutta, jossa puuro on juhlaruoka ja kaivovedestä saa lavantaudin, jossa seitsenvuotias lähetetään nelivuotiaan veljensä kanssa kiertämään kerjäläisjoukon mukana koska kotona ei ole ruokaa ja romanien lapset jäätyvät kuoliaiksi kun talvella ei löydy taloa, joka antaisi yösijan.

Tietenkään ei kuvata pelkkää kurjuutta. Joissain kirjoissa kurjuus kuuluu lähinnä rivien välissä, esimerkiksi Mats Hellspongin ja Orvar (joku on oikeasti tuonniminen muuallakin kuin Veljeni Leijonamielessä!) Löfgrenin uskomattoman puisevassa oppikirjassa Land och stad; Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid. Toisissa kurjuutta käsitellään rehdimmin. Outoa, tulin juuri sanoneeksi, että mikrohistoriantutkimus tuntuu rehdimmältä kuin makrotason maalailut.

Välillä näitä lukiessa on vähällä inspiroitua kärsimään itsekin, mutta puuropropaganda on purrut, en jaksa pitää potentiaalisia kärsimisenaiheitani relevantteina; itse asiassa olen viime aikoina lähinnä turhautunut muiden kuvitellessa toisin. Vasta lukemani Anna Carpelanin oivan pikku tutkimuksen Yleiset kaivot Helsingissä 1800-luvulla jälkeen tällaiset uutiset konkretisoituvat kummasti.