Itsensä ottamisesta vakavasti: kunnia ja yksityisyys

Jos enkeleitä on,
niiden on pakko – toivon niin –
vakuuttua siitä
pelon reunalla keikkuvasta hilpeydestä,
joka ei edes huuda apua, apua
koska kaikki tapahtuu hilaisuudessa.

Rohkenen olettaa,
että ne taputtavat siipiään
ja niiden silmistä valuu
vähintään naurun aikaansaamia kyyneleitä.

Siitä on liian kauan kun viimeksi kirjoitin keveydestä. Nyt selasin esille Szymborskan runon Slapstick, sillä tahdon kirjoittaa yksityisyydestä ja kunniasta. Tai oikeastaan tahdon kirjoittaa itsensä ottamisesta vakavasti, mutta asia on sama.

Aloitin taannoin keskustelun erään ystäväni kanssa kysymällä onko hänellä tosiaan sellainen kunnia, jota joku satunnainen toinen ihminen voi loukata. Olin näet aiemmin kuullut kuinka hän sanoi jonkun toisen ihmisen oletusten "loukanneen hänen kunniaansa". Hän vastasi, että totta tosiaan, hänellä on sellainen kunnia. Se oli minusta tavattoman mielenkiintoista; pidin kovasti myös siitä, että asiasta oli mahdollista keskustella loukkaamatta hänen kunniaansa tai yksityisyyttään. (Puhuimme yksityisyydestäkin, hänellä oli sellainenkin. Olin fasinoitu.)

Tämä on tavattoman helppo lukea väärin. Tiedän, että valitsemani otsikkokin on tavattoman helppo lukea väärin. Sanottava asia on tavattoman yksinkertainen, mutta sekoitettavissa toiseen, joka todellisuudessa on äärimmäisen etäällä siitä mistä koetan puhua. Koetan silti.

Minusta on syytä ottaa itsensä vakavasti. Jotta niin voisi tehdä, on mietittävä mitä on vakavasti ottaminen, mitä tarkoittaa itse ja miten vakavasti ottaminen suhtautuu itseen. Jos näitä asioita ei mieti, on minusta kyseenalaista ottaako itsensä vakavasti. Miettimättä jättäminen näet antaa hyvin todennäköisesti liikaa tilaa erilaisille meille kaupattaville uskomuksille siitä, mitä ne voisivat tarkoittaa. Sanon saman asian toisin: minusta itsensä on syytä ottaa sen verran vakavasti, että miettii mitä haluaa haluta. Itsen tapauksessa ymmärrän vakavasti ottamisen pitkälti vastuun ottamisena. On syytä ottaa niin vakaa vastuu teoistaan kuin mahdollista; siksi haluan ottaa vastuun myös haluistani. Minua ei kiinnosta suhtautua haluihini fatalistisesti.

En erityisemmin halua sellaista itseä, jota täytyisi suojella muilta ulkoisilta uhilta kuin fyysiseltä väkivallalta, vangitsemiselta, janolta, nälältä ja muulta sellaiselta. En oikein piittaa sellaisesta itsestä itselläni, jonka kunniaa voisi loukata, tai jolla olisi yksityisyys. Suhteessa toisiin nämä eivät tunnu hedelmällisiltä itsen piirteiltä. Mielummin otan mahdollisimman paljon sellaista keveyttä, joka muuttaa kunnian loukkaamisen ajatuksena käsittämättömäksi. (Muiden ei tietenkään tarvitse haluta näin.)

En muista onko kunniaani joskus loukattu, luultavasti ei, eli luultavasti en ole koskaan kokenut niin. Voi olla etten vain muista. Toki minusta on kerrottu valheita tai väärinymmärryksiä ja toki minua on tietoisesti pyritty solvaamaan, mutta en hahmota sellaista itseä tai etenkään itsessäni sellaista kunniaa, johon tuollaiset osuisivat. Olen joskus pahastunut läheisilleni, mutta siitäkään kokemuksesta en löydä loukattua kunniaa. Etäisemmille en oikein osaa edes pahastua itseni puolesta, vaikka tympääntyä saatankin. Aina on löytynyt tilaa mennä etäämmäs tympivästä.

Yksityisyys on hankalampi asia kuin kunnia, joskin sen hankaluudet ovat melko puhtaasti käytännöllisiä. Yksityisyyden piiriin laskettavat asiat harvoin koskevat vain itseä vaan yleensä muitakin ihmisiä. Minua on vaikea vahingoittaa tiedoilla minusta, mutta muita koskevan tiedon jakaminen ei ole minun asiani. Lisäksi kokemus on opettanut, että ihmiset saattavat pyrkiä tekemään pahaa heille annetuilla tiedoilla. Minusta tuntuu tympeältä jakaa tietoa sellaiselle, jonka uumoilen ottavan tiedon ennen pitkää aseeksi. Tympeyden kokemus on välillä ristiriidassa sen kanssa, että haluaisin olla niin läpinäkyvä kuin osaan. Yleensä halu avoimuuteen voittaa. Koskaan en muista sanoneeni, etten voisi kertoa jotain koska se on "liian yksityistä".

Argonauta

The argonauts (genus Argonauta, the only extant genus in the Argonautidae family) are a group of pelagic octopuses. They are also called paper nautiluses, by analogy with chambered nautiluses and referring to the paper-thin eggcase that females secrete. This structure lacks the gas-filled chambers present in chambered nautilus shells and is not a true cephalopod shell, but rather an evolutionary innovation unique to the genus Argonauta. (Wikipedia: Argonaut.)

The female lives in a thin, calcareous, laterally compressed shell secreted by its dorsal arms. The shell is paper-thin and the animal is commonly called the "paper nautilus." The latter part of the name comes from similarly-shaped shell of Nautilus. The shell of the pearly nautilus, however, is the true cephalopod shell (i.e., the homologue of the molluscan shell) and not a unique evolutionary innovation like the "shell" of Argonauta. (Tree of Life web project: Argonauta.)

Argonautti levittää kaksi lonkeroräpyläänsä yleensä paperinohuen kuorensa suojaksi. Tuossa kuvassa lonkeroräpylät näkyvät ylhäällä, ne siis ovat poissa kuoren ympäriltä. Tree of Lifen artikkelista löytyy kuva, jota tarpeeksi pitkään katselemalla ymmärtää kuinka räpylä suojelee kuorta.

Aristoteleen (Historia Animalium 622b) mukaan argonautit käyttävät räpylöitään myös purjeina; aluksena toimii kelluva kuori. Verne uskoi väitteen, ja Wikipedian artikkelissa esitelläänkin hämmentävä kuva purjehtivista argonauteista. Purjehduskyvystä ei ole mitään todisteita, mutta väite lienee kuitenkin vaikuttanut nimeämiseen; argonautithan olivat purjehtijoita. Argonauttien aiempi nimi Nautilus (joka sittemmin siirtyi toisen mustakalasuvun nimeksi) tarkoittaa sekin purjehtijaa.

Matemaattisten metaforien romantiikkaa

The whorls and involutions of these self-similar shapes that repeat motifs through any scale of magnification produce the most seductive visuals. It is the glistening details of the forms that remain – whether one is looking at the convolutions of clouds or the bifurcations of tree trunks, branches and twigs. These fractal graphics could describe the patterning of maps or genealogies, but they would be maps without centers and genealogies without generations. It is the repetition, the not-quite replication, to which the viewer is compelled to attend.

However, "numerical metaphors" might be a more accurate description than mathematics here. Certainly no mathematical knowledge lay behind my attraction to fractals.

Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, etten osaa kirjoittaa. Lukenut olen aika tavalla, tuskin kirjoitan siitä kaikesta tänne. En kuitenkaan malta olla jatkamatta aiheesta, joka herätti vastikään tunteita. Luen Marilyn Strathernin teosta Partial Connections; hän puhuu siinä muun muassa fraktaaleista. Tai siis kyllä, hän puhuu fraktaaleista, mutta ei, hän ei puhu fraktaaleista missään tiukan matemaattisessa mielessä. Sen sijaan hän ottaa houkuttelevan visuaalisen mielikuvan ilmiöstä, jossa sama perusrakenne toistuu eri mittakaavoissa, ja käyttää tätä mielikuvaa omiin tarkoituksiinsa.

Muistan kun värikkäät, kiemuraiset fraktaalikuviot ilmaantuivat julkisuuteen jossain tietokoneiden kehitysvaiheessa kai 80-luvun lopulla. Verne-teatterin kupolivalkokankaalle heijastui valtava monimutkainen kuva, kamera alkoi kuin lähestyä sitä, eikä kuvio silti missään vaiheessa muuttunut vähemmän monimutkaiseksi. Oli mittakaava mikä hyvänsä, paljastui sama yksityiskohtien runsaus. Kuva on houkutteleva. Strathern käyttää sitä muun muassa jäsentäessään ns. mikro- ja makrotasoisia antropologisia tutkimuksia: kuinka lähelle tutkimuskohdettasi menetkin, saat aina kirjoittaa kokonaisen kirjan, sillä yksityiskohtien määrä ei koskaan vähene. John Law puolestaan – ymmärtääkseni Strathernia seuraten – käyttää kuvaa fraktaalista selittäessään kuinka mikro- ja makrotasoiksi, vaikkapa yksilön käytännöiksi ja yhteiskunnan rakenteiksi kuvattu voidaan nähdä aina paikallisena, yksitasoisena ilmiönä, jossa monessa koossa toistuu sama tai lähes sama kuvio.

"Seductive visuals" tosiaan. Näissä mainitsemissani käytöissä pidän "numeerisia metaforia" erittäin onnistuneina, sillä ne auttoivat ainakin minua hahmottamaan paremmin tapaa, jolla mainitut kirjoittajat koettavat lähestyä tutkimusaiheitaan. Vaan kuinkakohan paljon metaforan valintaan on vaikuttanut 80-luvun lopun fraktaalikuvien silloinen ällistyttävyys, matemaattisen ja teknisen osaamisen hienous? En ole malttanut lopettaa Vernen lukemista vaikka sain L'Ile mystérieusen jo luettua; siirryin kunnolla sankarini kapteeni Nemon seuraan: Vingt mille lieues sous les mers:

La portion du globe terrestre occupée par les eaux est évaluée à trois millions huit cent trente-deux milles cinq cent cinquante-huit myriamètres carrés, soit plus de trente-huit millions d’hectares. Cette masse liquide comprend deux milliards deux cent cinquante millions de milles cubes, et formerait une sphère d’un diamètre de soixante lieues dont le poids serait de trois quintillions de tonneaux. Et, pour comprendre ce nombre, il faut se dire que le quintillion est au milliard ce que le milliard est à l’unité, c’est-à-dire qu’il y a autant de milliards dans un quintillion que d’unités dans un milliard.

Tämä seikkailukertomus on yhtä täynnä lukuja ja luetteloita kuin L'Ile mystérieuse on täynnä insinöörintyötä, mikä tietysti on minusta ihastuttavaa. Verne selvästi nauttii kasatessaan lukjan eteen ihmeellisiä faktoja ja suuria lukuja. Hurmassa on jotain samaa kuin lapsena kovasti kuluttamassani, Valittujen palojen julkaisemassa kirjassa Luonnon ihmeiden maailma. Siinä kerrotaan oikukkaista maastonmuodoista, tippukiviluolista ja kalliopylväistä; erityisen hyvin muistan kuvan "kivettyneestä vesiputouksesta"; se oli tavattoman runollinen. Myöhemmin olen kokenut jotain samanoloista avaruusgeometristen kappaleiden äärellä. Oi tietojen, lukujen ja kuvioiden romantiikkaa.

Tekniikka, kääntäminen ja työstö

Eilisenkin Elävien Runoilijoiden Klubin keskustelu ja musiikki kiertyivät kätevästi yhden teeman ympärille: tekniikan (viimeksihän ironian). (Muistelin hiljaa mielessäni väärin, Pauliinan taannoin muovaama runouden määritelmä ei ollut viisi- vaan nelisanainen.) Keskustelu muistutti tällä kertaa kovasti monologeja, mutta aiheet kiertyivät kuitenkin kuin puolivahingossa tai salaa yhteen. Lau Nau lauloi lopuksi kauniilla äänellään ja kertasi teemaa vempeleillä, tekniikalla, jolla muovattiin erittäin ei-pro -soittimista lähtevistä äänistä maisema.

Puhe kirjoittamisen tekniikoista sai ajatukseni harhailemaan niin, että päädyin miettimään runouden kääntämistä. Voisin piruuttani koettaa kääntää täällä hieman enemmänkin kuin jonkin satunnaisen palan. Maaliskuisen matkan jälkeen olen näet vähän väliä haikaillut Apollinairen eläinrunojen äärellä. Käänsin silloin nopeasti yhden; korjaan käännöstäni sanan verran. Vieläkään se ei tunnu kovin hääviltä:

Méduses, malheureuses têtes
Aux chevelures violettes
Vous vous plaisez dans les tempêtes,
Et je m'y plais comme vous faites.

Meduusat, karvaa sinertäväistä
Kasvaa noista kurjista päistä
Te pidätte rajuista säistä,
Myös minä pidän säistä näistä.

Tavumäärät ovat kohdallaan ja pidän t-kirjaimia säkeiden loppujen lähellä tärkeinä. Mutta mitä vielä? Ehdottakaa? Jos ehdotuksenne innostavat, otan ennen pitkää tänne käännettäväksi seuraavankin eläinrunon.

Insinööritaituruutta

Après avoir pris de l’acide azotique, il le mit en présence de la glycérine, qui avait été préalablement concentrée par évaporation au bain-marie, et il obtint, même sans employer de mélange réfrigérant, plusieurs pintes d’un liquide huileux et jaunâtre.

Cette dernière opération, Cyrus Smith l’avait faite seul, à l’écart, loin des Cheminées, car elle présentait des dangers d’explosion, et, quand il rapporta un flacon de ce liquide à ses amis, il se contenta de leur dire:
"Voilà de la nitro-glycérine!"

Olen viime aikoina iltaisin lukenut Jules Vernen L'Ile mystérieusea. Olin tietysti lapsena Verne-fani ja olen lukenut Salapeäinen saari -sarjan jo 7- tai 8-vuotiaana, mutta nykyään en kuitenkaan jaksa lukea näitä kirjoja suomeksi. Ranskaksi sen sijaan kyllä, kernaasti. En tiedä miksi; ehkä Vernen kirjat on suomennettu lastenkirjammiksi kuin mitä alkutekstit ovat? Joka tapauksessa oih, tämä fasinoi minua.

Viisi ihmistä, miehiä tietysti kaikki kuten Vernen kirjoissa on tapana, haaksirikkoutuu kuumailmapallolla keskelle Tyyntämerta. Mukana on myös koira. Tavaraa ei muuta kuin vaatteet päällänsä, kuumailmapallokin lehahtaa tiehensä (löytyäkseen tosin paljon myöhemmin saaren toiselta puolelta). Tästä ei mitään -tilanteesta he päätyvät näppärästi ennen pitkää muun muassa valmistamaan nitroglyseriiniä. Tarkoitus on räjäyttää kallioseinämä, laskea näin erään järven pintaa ja saattaa kuivaksi luola, jonka läpi järven vesi virtaa. Räjäytys onnistuu ja saarelaiset saavat luolan asunnokseen.

Ennen nitroglyseriiniä on tietysti valmistettu mm. jousia ja nuolia, savipyttyjä ja tiiliä, hylkeennahkaiset palkeet, rautaa ja terästä sekä niistä työkaluja. Mitenkö kun alussa ei ollut mitään? No, koska mukana on insinööri!

Cyrus Smith on on tiedoiltaan ja toteutuskyvyltään monta kertaa jotain ihmemies McGyveriä tehokkaampi, ja lisäksi hän on tyypillinen verneläinen sankari, aina kohtelias ja hillitty. Räjäytystyön onnistuminenkaan ei saa häntä menettämään viileäänsä: "suivant son habitude, sans témoigner aucune satisfaction, les lèvres serrées, le regard fixe, il restait immobile". Hän ei ainoastaan ole ekspertti kaikilla aikansa insinööritaidon aloilla, vaan hän tuntee myös niihin liittyvää kulttuurihistoriaa ja -maantiedettä. Näin hän tietää karuissakin oloissa parhaat työtavat – ja luonto taipuu insinööritaituruuden edessä.

Kuinka modernia, kuinka hurmaavaa, kuinka romanttista, kuin hienoimmat höyrykoneet. Huomattavan suuri osa kirjasta käytetään erilaisten insinöörityön vaiheiden varsin pikkutarkkaan kuvaamiseen. Kirja uhkuu vilpitöntä uskoa, että tämä kaikki on vain ja kaikin tavoin hyväksi. (Lisäksi loppupuolella kohdataan vielä kapteeni Nemokin, joten miten voisin muuta kuin lempiä tätä tarinaa?)

Kritiikin kohtalo

So actor-network theory has indeed helped to destabilize Euclideanism: it has shown that what appears to be topographically natural, given in the order of the world, is in fact produced in networks which perform a quite different kind of spatiality.
But the problem is this: it has been incredibly succesful. Succesful to the point where its own topological assumptions have been naturalized. Which, if you take the position that I'm pressing, has had the effect of limiting the conditions of spatial and relational possibility. And, in particular, of tending to homogenize them.

Luin juuri John Lawn artikkelin "After ANT: complexity, naming and topology" teoksesta Actor Network theory and After. Samassa kirjassa on muuten eräs Latourin artikkeli, jonka aloitusta on siteerattu monasti: "There are four things that do not work with actor-network theory; the word actor, the word network, the word theory and the hyphen!" Koko kirjan eetoksena tuntuu olevan actor-network theoryn (toimintaverkostoteorian?) sisäinen kritiikki. Kirja on vuodelta 1999, enkä ole täysin selvillä siitä, mihin kaikkiin suuntiin keskustelu on tästä rönsyillyt. Lupaavalta kuitenkin näyttää.

(Referoin hieman, sulut sen merkkinä. Siteeraamassani katkelmassa puhutaan topologiasta. Keskustelu on lähtenyt liikkeelle erään luontevalta vaikuttavan ajattelutavan kritiikistä. Tätä ajattelutapaa nimitetään tässä euklidiseksi; kyse on yksinkertaisesti ensinnäkin esineiden ymmärtämisestä kolmiulotteisessa avaruudessa oleviksi kolmiulotteisiksi kappaleiksi, joita voi esimerkiksi pinota ja mitata, toiseksi maailman ymmärtämisestä tasaisehkoksi pinnaksi, joka voidaan jakaa erikokoisiksi alueiksi. Kritiikki ei tietenkään ole perustunut teilaukselle. Olisi mielipuolista väittää tätä tapaa ymmärtää maailmaa mitenkään virheelliseksi. Kritiiki ei siis ole teilannut vaan horjuttanut. On pyritty osoittamaan, että "what appears to be topographically natural, given in the order of the world, is in fact produced in networks". Nämä verkostot, joissa luonnolliselta tuntuva ajattelutapa kehkeytyy, eivät itse oikein hahmotu euklidisen topologian avulla. Ne jäsentävät tilaa tai tila jäsentyy niissä toisella tavalla.)

En ole kovin perehtynyt tähän keskusteluun topologiasta; referoin juuri siksi, etten välttämättä osaa selostaa asiaa muuten tekemättä asiavirheitä. Minua ei yllä siteeraamassani katkelmassa kiinnostanutkaan niinkään topologia kuin kritiikin kohtalo: "Succesful to the point where its own topological assumptions have been naturalized." Tarkoituksena oli alkujaan vaihtoehtojen lisääminen, mutta tulema näyttää vaihtoehtojen määrää rajoittavalta.

Ilmiö ei ole ainutlaatuinen. Se liittyy ehkä puolustamiseen. Kun ryhdytään puolustamaan jotain kantaa joko uumoiltua tai julistautunutta vihollista vastaan, kanta saattaa muuttua puolihuomaamatta omaksi pilakuvakseen. Niin kauan kuin se sai olla kritiikkiä, ajattelu oli joustavaa ja muuntautumiskykyistä ja argumentit hyviä. Kun kritiikin sijasta ollaankin kritiikin kohde, jousto ja muuntautumiskyky ei käy päinsä, sillä ne voidaan tulkita takinkäännöksi. Muuntautumiskyvyn myötä menetetään yleensä paljon sellaista tilanneherkkyyttä, joka mahdollistaa hyviä argumentteja.

Institutionalisoituessaan ajatustapa muuttuu yleensä kritiikistä kritiikin kohteeksi. Kun kritiikki on nimetty joksikin, löytyy aina ihmisiä, jotka ryhtyvät puolustamaan tuota jotakin. Puolustaminen on melko helppoa, siihen ei tarvitse kuin jääräpäisyyttä ja kovaa ääntä. Kritiikki on vielä helpompaa, sillä kritiikin kohteita löytyy aina, puolustajan tekemät virheet ovat usein räikeitä eikä kritiikin tarvitse olla yhdenmukaista: sen ei tarvitse puolustaa itseään, ei ainakaan ennen kuin sekin institutionalisoituu joksikin.

Mitvit julkaisi juuri hienon kirjoituksen. Siteeraan hieman:

Julkista keskustelua seuranneena on alkanut tuntua, että punavihreys on kuin se kuuluisa psykofeminismi - omituisen harhaisena ja mustavalkoisena näyttäytyvää eturyhmäpolitiikkaa ja tunneargumentaatiota. Maahanmuuttokriitikot ovat vieneet asia-argumenteillaan suvaitsevaistoa keskusteluissa kuin ihmisarvon mittaa ja monikulttuurisen yhteiskunnan puolustajien vahvimmat kortit tuntuvat keskusteluissa turhan suurella prosentilla olevan rasistilällätys, erilaisuus on rikkautta -mantra, kehotus ympäristöä saastuttavan matkailun lisäämiseen ja yhdyssanojen kirjoittaminen erikseen.

Huono argumentaatio on luotaantyöntävää; no, minusta ainakin. Vaatii hieman hermoja liittyä ajamaan hyväksikin katsomaansa asiaa tilanteessa, jossa sen puolesta argumentoidaan huonosti. Olen kuitenkin ottanut tavaksi ilmoittautua muun muassa Panun blogissa aina välillä feministiksi ja esimerkiksi Junakohtauksen blogissa monikulturistiksi. Näin nimen omaan siksi, että haluan kokeilla typeryyteen johtavan puolustusaseman purkamista.

John Law sanoo artikkelinsa alussa, ettei hän aio ryhtyä puolustamaan actor-network theorya sen kriitikkoja vastaan: "First, and quite simply, because this is not an interesting thing to do". Hän ei kuitenkaan myöskään katso, että kriitikot olisivat oikeassa – kritiikki on paikoin hyvää, muttei riittävän hyvää, että hän luopuisi ANT:sta. Pidättäytymällä puolustuksesta hän ainoastaan säilyttää sen joustavuuden, muuntautumiskyvyn ja argumentaation väkevyyden, joka tällä "teorialla" oli kun se oli itsekin vielä kritiikkiä. Pidättäytyminen johtaa samalla selväsanaiseen sisäiseen kritiikkiin, sillä kun ei puolusta, kun pitää kohdattavia asioita tärkeinä (sen sijaan että pitäisi puolustettavaa teoriaa tärkeänä), kun myöntää institutionalisoitumisesta seuranneet ongelmat, näkee myös puolustamisesta koituneet haitat.

Tällainen ajattelu ja toiminta on mielestäni arvostettavaa. Paha kyllä se on hieman tylsää, eikä se poliittisena ratkaisuna yleensä miellytä kovin monia. On fantsumpaa liittyä aina siihen kriitikkojoukkoon, jolla on kulloinkin parhaiten muotoillut argumentit, kuin koettaa vastata argumentteihin vielä paremmilla – etenkin kun ympärillä on ihmisiä, jotka reagoivat samoihin argumentteihin puolustautumalla.

Neule- ja muotiblogien ylistys

Kuvassa on neuletta. Se ei ole varmaankaan muuten kovin ihmeellistä, mutta se on ihmetyttävää, että kuvan neule on minun neulomaani. Lähikuva, koska neule ei ole vielä kovin pitkällä. Leveä valkeahko lankakin on täyttä villaa, ostin sen viime vuonna erään berliniläisen käsityöliikkeen alelaarista. Neulon hyvin hitaasti. Se johtunee ensi sijassa siitä, että opin neulomaan viime vuonna. (Koulussa valitsin puukäsityöt.)

Uusi taitoni on neuleblogien ansiota. Kuinka herkullisia kuvia! Ohjeita, joista en ymmärrä mitään! Ruudukoita, joskus lyijykynällä piirrettyjä ruudukoita, joissa on palluroita ja rukseja ja vinoviivoja. Ne ovat hyvin kiinnostavan näköisiä, mutta mukana ei koskaan ole tulkintalegendaa, joten en tiedä mitä ne tarkoittavat. Ei se mitään, oikea ja nurja silmukka ovat minulle vielä aivan riittävän vaativia. Inspiroiduin opettelemaan ne. Harsoisenkoristeelliset huivit, joissa säännöllist reiät muodostavat kukkakuvioita ja muuta mukavaa, jäävät vielä muille.

Saan kukkia huiveihin kirjailemalla. Koruompelu on helpompaa kuin neulominen, sillä siihen ei tarvitse muuta kuin neulan, kangasta, sopivia lankoja ja paljon aikaa. Taitoa ei tarvita nimeksikään jos kärsivällisyys vain riittää. Pieni annos toisten käsittämättömien aikaansaannosten vilkuilua on hyväksi kun koetan etsiä itsestäni kärsivällisyyttä pikkutarkkaan työhön. Silti on myönnettävä, että kuvassa oleva koruommel on vanha eikä ylemmän kuvan neule ole taas muutamaan viikkoon edennyt riviäkään.

Ei se mitään. Blogilistalle on viime aikoina ilmestynyt jotain vähintään yhtä ihanaa kuin neuleblogit, ja paljon helpommin matkittavaa: muotiblogit! Säkkimäisiä harmaita trikoomekkoja, kulahtaneita isoja T-paitoja, joissa lukee jotain, kireitä pillifarkkuja ja jättiläismäisiä aurinkolaseja! Keskustelua vaatteiden vyötärölinjan liikeistä ja kokonaan kumisista kengistä, jotka näyttävät samalta kuin vanhan tätini maalla käyttämät lipokkaat. Kuvia catwalkeilla esiteltävistä ihanuuksista ja vieressä kuvia halvoista vaatteista, joissa on matkittu näitä muotisuunnittelijoiden uusimpia villityksiä! Ja ennen kaikkea kuvia blogien pitäjien päivän asuista!

Olen viimeisten noin kahden viikon ajan tuntenut riivaavaa halua julkaista edes yksi neuleblogipostaus ja edes yksi muotiblogipostaus, ja kuten huomaatte, en enää malttanut olla tekemättä niin. (Yhdistin mielitekoni tosin samaan postaukseen.) Kunnon muotibloggaajan lailla minun on kerrottava vasemmalla näkyvistä vaatteista:

Pitsisateenvarjo: berliiniläisestä goottivaatekaupasta.
Huivi: Marja Kurki, kirpputorilta.
Ruskea silkkineule: merkitön, toulouselaisesta outletmyymälästä.
Hame: Mallimari, kirpputorilta.
Musta laukku: pariisilaiselta torilta muinoin.
Korkokengät: mokkaa, Katinkan vanhat, ken tietää mistä.

Vaalea pooloneule: Naf Naf, kirpputorilta.
Kirjailtu laukku: intialaista käsityötä, Reilun kaupan tähti.
Housut: Carbone, kirpputorilta.
Kengät: ranskalaisvalmisteiset kangastossut, jostain.

Asuni eivät kelvanne 17-vuotiaille muotibloggaajille. Olen kyllä kokeillut mitä tapahtuisi jos valitsisinkin pillifarkut enkä sellaisia housuja, jotka kirvoittavat ystävistäni aasialaisiin taistelulajeihin liittyviä huomioita. Pillifarkut eivät oikein ole minun juttuni, eivätkä etenkään ylisuuret T-paidat, joissa on printtikuvioita. Kiitos muotiblogien ymmärrän kuitenkin kadulla kulkiessani miksi jotkut nuoret naiset nykyään käyttävät sellaisia.

Verrattu rakas

You are too beautiful, my dear, to be true
And I am a fool for beauty
Fooled by a feeling that because I have found you
I could have bound you too
You are too beautiful for one man alone
For one lucky fool to be with
When there are other men
With eyes of their own to see with

Love does not stand sharing
Not if one cares
Have you been comparing
My every kiss with theirs
If, on the other hand, I’m faithful to you
It’s not through a sense of duty
You are too beautiful
And I am a fool for beauty

You are too beautiful
And I am a fool for beauty

On mukava soittaa jazz-standardeja pianolla. Vanhassa Real Bookissani on sanatkin, mutta kaikkien laulujen laulaminen ei tunnu hyvältä. Esimerkiksi Rogersin & Hartin kappaleen You Are Too Beautiful sanat tympäisevät ja jotenkin kiusaannuttavat. Päädyin keskustelemaan tuosta kiusaannuksesta Tulta syöksevän linnun blogissa hänen kirjoitettuaan rakkauden mitallisuudesta. Muokkaan sinne kirjoittamaani tänne.

Olen ajatellut aika paljon vertaamista, korvaamista ja oletusta, että koska yksi kokemus on erilainen kuin joku toinen kokemus, olisi se epätäydellinen ja riittämätön. Mitä ihminen pelkää pelätessään, että suudelmia on verrattu suudelmiin jonkun toisen kanssa? Että suudelmat olisivat erilaisia vai samanlaisia? Millä asteikolla mitattuna? Vertaamiseenhan tarvitaan mitta-asteikko. Suudelmia voi tietysti verrata monellakin mitta-asteikolla, ja vertailusta voi joskus jopa koitua hupia. Laulussa ei kuitenkaan lauleta mistä hyvänsä arbitraarisesti tai huvin vuoksi valitusta mitta-asteikosta, vaan sellaisesta, jolla määritellään riittämättömyys.

Miksi kukaan kiusaa itseään luomalla tällaisen mitta-asteikon?

Tulta syöksevä lintu huomautti, että rakkauden vertailuasteikkoa käytetään myös omien, asteikolta ehkä syrjään sattuvien kokemusten tuhoamiseen. Kerran koettu tai kuviteltu elämys, jonkin tilanteen tulema, asetetaan tavoitteeksi, "esteeksi niin paljolle mahdollisesti yhtä merkittävälle ja olennaisesti 'puhtaalle'". Määrätystä poikkeavalle kokemukselle ei anneta mahdollisuutta tulla omanlaisekseen.

Jotta kokemusten erilaisuus voisi merkitä jonkin puuttumista, tarvitaan taas olennainen mitta-asteikko; luultavasti se sama, josta Rogersin & Hartin kappaleessa lauletaan.

Luulisi, että jos kutsuu mahdollisimman monenlaisia kokemuksia rakkaudeksi, tulee huomanneeksi, ettei ehkä ole mielekästä ymmärtää erilaisuutta rakkaudessa riittämättömyydeksi. Näin ei kuitenkaan ole. Englanniksi one can love almost anything, ja siis varmasti monin tavoin, mutta siitä ei näy seuraavan mitään yleistä oivallusta.

Tavoite ja tulema

The later twentieth-century culture of enhancement is devoted to making everything explicit. We are all implicated, for it imitates best scholarly practice. But it promotes the illusion that effects should be aims. There is a good case for saying that aims should be explicit. That is what they are: overt goals for organisation. But what gets identified as an aim? Scholars do not imagine that one can have methods and protocols for producing intellectual epochs. Such epochs are effects, outcomes; indeed effects can become silly when turned into aims.

Luin juuri Marilyn Strathernin artikkelin "The Relation: Issues in Complexity and Scale". Siteeraamassani katkelmassa hän puhuu ajattelutavasta, joka johtaa määrittelemään tavoitteiksi sellaista, mikä oikeastaan ei voi olla kuin lopputulema. Esimerkiksi jossain yliopistossa voidaan saavuttaa hienoja tuloksia, ja yliopisto voi saada mainetta. Mutta: "the effect of work carried out in Cambridge may be stunning, may make it 'one of the world's leading universities', but how can that be presented, as the format of strategic plans insist, as its mission?"

Strathernin artikkeli on vuodelta 1995; huiputusyliopistojen tuottamiskonseptit ovat siis viipyneet matkallaan Suomeen kymmenisen vuotta. Nyt vihdoin meilläkin arvellaan, että "one can have methods and protocols for producing intellectual epochs" ja koetetaan järjestää koulutusta tämän arvelun mukaisella tavalla. Voi kuitenkin olla, että tavoitteiden ja tulemien sekoittaminen toisiinsa on yleisluontoisemmalla tavalla ollut osa tavallista puhetta jo pitkään. Ajattelen samantyyppistä järkeilytapaa, joka kuitenkin kulkee toiseen suuntaan kuin nykyisessä yliopistohallinnoinnissa.

Jos tavoitteen ja tuleman ero ei ole aivan selvä, tulema tulee helposti tulkittua tavoitteeksi, jonka saavuttamisessa on onnistuttu. Tällainen oletus on hyvin tavallinen. Se heijastuu tietysti puheeseen luonnosta: tulemista – eläimistä, ihmisistä, järjestyksistä – puhutaan kuin ne olisivat loppuunsaatettuja tavoitteita. Tavoittelija on silloin kai "Luonto". Ilmiö näkyy yleisemminkin sellaisessa puheessa, jolla pyritään oikeuttamaan ja lisäämään positiivista arvolatausta. Yhteisössä vallitsevaa järjestystä saatetaan puolustaa vetoamalla siihen, että se on aiempien sukupolvien harkinnan tulos – vaikka järjestys olisi itse asiassa pikemminkin tulema kuin tavoite.

Toisin sanoen saman sekaannuksen avulla voidaan ajaa sekä uudistusmielistä (esim. yliopistojen tehostaminen) että konservatiivista politiikkaa.