28.8.09

Taputtamisesta


Olin muutama ilta sitten katsomassa Sidi Larbi Cherkaouin (tähän tarvittaisiin verbi, jota ei ole: koreografoiman?) tanssiesityksen Sutra. Se oli ihan hyvä. Ehkä paikkani parven sivussa oli huono, tai ehkä olin väärässä mielentilassa, mutta esitys ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin se aplodeista päätellen teki suureen osaa muusta yleisöstä. Antony Gormleyn puulaatikot olivat toki hauskoja, mutta pikkupoikamunkki hetkittäin jopa hieman rasittava. Kannattihan se silti nähdä.

Esityksessä kiinnostavinta oli yleisö. Se nimittäin halusi kovasti taputtaa Shaolin-temppelin munkeille; esityksen ainoa melko eurooppalaiselta ja selvästi tanssijalta näyttävä tanssija (kuvassa vasemmalla, harmaassa asussa) sen sijaan ei selvästikään kirvoittanut tätä tarvetta, vaikka hän teki ihan yhtä akrobaattisia temppuja kuin munkitkin. Kun tanssija teki jotain hienoa, yleisö istui rauhassa kuten tanssiesityksessä kuuluu. Kun tanssija ja pikkupoikamunkki tanssivat kahdestaan, yleisö ei oikein tiennyt pitäisikö välillä taputtaa vähän vai ei. Mutta kun lavalla oli rivi laatikoita, musiikki oli tauonnut hetkeksi ja kustakin laatikosta hypähti vuoron perään munkki, teki pari akrobaattista hyppyä ja hävisi taas laatikkoonsa, yleisö taputti kunkin tempun päätteeksi kuin sirkuksessa ikään. Tanssiva munkki on siis eri asia kuin tanssiva tanssija; aivan eri, vaikka he esiintyisivät samassa tanssiteoksessa.

Tunnisteet: , , ,

24.8.09

Toisenlainen työ

Sisareni kieppuu työkseen korkealla. Tällä kertaa muusikkokin hinattiin ilmaan. (Minä hieman pelkään korkeita paikkoja.)

Tunnisteet:

21.8.09

Ystävällisyys ja dekonstruktion kritiikki

Perhaps Foucault had written enough about what we say and do to other people. He had now become preoccupied with what we say and do to ourselves. Official or prevalent or private moral codes would be part of that story, but there is

another side to the moral prescriptions, which most of the time is not isolated as such but is, I think, very important: the kind of relationship you ought to have to yourself, rapport à soi, which I call ethics, and which determines how the individual is supposed to constitute himself as a moral subject of his own action. (pp.237‒8).

Where previous nominalists thought of the self as making up its own categories, Foucault did not imagine that there is any self, any ego, any I, writing to do that. Each human subject ‒ you, me ‒ is an artifact. Because of Foucault's almost doctrinaire loathing of most forms of repression, and his radical shape-up of stnading accounts of it, many readers would still think of him as believing that the human subject is created by forces of repression. That is too limited an outlook. In this interview, he says "we constitute ourselves as subjects acting on others" ‒ as agents, that is, not as victims.

Olen lueskellut Ian Hackingin Historical Ontologya; sitaatti on siitä, hauskasta pikku tekstistä "Self-Improvement". Se sai minut vihdoin kirjoittamaan aiheesta, jota olen pyöritellyt ajatuksissani pitkin tätä käsittämätöntä, säkenöivää kesää. Aloitan vaikeasti (eli ajatus on vielä selvästi kesken) ja etenen kohti hieman selkeämpää ja konkreettisempaa.

Ajatellaan, että minulla on tietynlainen suhde itseeni, ja sen varassa olen rakentanut ‒ en tietenkään mitenkään romanttisutopistisen "vapaasti", mutta silti riittävästi ollakseni rakentamastani vastuussa ‒ itseni tietynlaisena moraalisubjektina. Ei ole mitenkään sattumaa, että olen esimerkiksi päätynyt hyvin moderniin tapaan erottamaan politiikan ja moraalin jyrkästi toisistaan: Moraalin ajatellaan sijaitsevan yksilössä, ei siis olevan kulloisenkin hallitsijan hallussa. Tässä mielessä etiikkani on kovin modernia: ajattelen, ettei kukaan muu kuin minä voi todistaa minulle mikä on oikein ja mikä väärin. Jos ja kun tämä koskee minun silmissä toisiakin, en voi kuvitella voivani todistaa toisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Etiikasta tulee siis yksityisasia. Ja politiikka on määritelmällisesti aivan muuta kuin yksityisasia. Tämä eronteko on mahdollinen tietyssä historiallisessa tilanteessa; se on ollut yksi minulle avoinna olevista vaihtoehdoista, ja olen muovannut sillä itseäni.

Foucault tarkoittaa etiikalla tietynlaista suhdetta, joka minulla tulisi olla itseeni (se tietysti vaihtelee, millainen tuon suhteen kulloinkin oletetaan olevan). Mikäli ymmärrän Foucaultia oikein, se mitä hän kutsuu etiikaksi, on minun kohdallani tehnyt mahdolliseksi sen selvän eron, jonka teen politiikan ja etiikan/moraalin välillä (aivan, käytän siteeraamassani vanhassa kirjoituksessani sanaa "etiikka" eri tavoin kuin Foucault... joten koetan nyt tässä kirjoituksessa käyttää sanaa "moraali" "etiikan" sijasta silloin kun en puhu Foucaultin etiikasta). Samalla tuo suhde itseeni on tuottanut selvän eron siinä, mitä katson voivani edellyttää toisilta, ja mitä taas itseltäni.

Toisilta edellyttäminen tuntuu minusta aina hieman moraalittomalta (eli kuten aiemmin kirjoitin, politiikka on a-eettistä). Tästä on selvä kytkös siihen, että pyrin edellyttämään toisilta lähinnä negatiivisia tai passiivisia asioita: joidenkin asioiden tekemättä jättämistä. Positiivisiin, aktiivisiin tekoihin painostamiseen koen tarvitsevani melkoisen vankkoja perusteita. Kun painostan toisia, painostan heitä yleensä luopumaan jostain positiivisten vaatimusten rakennelmasta, jonka he kohdistavat toisiin. Esimerkiksi sopii aihe, jota olen taas pitkästä aikaa itse pohtinut paljon, ja josta Veloena suureksi ilokseni vastikään kirjoitti: yksiavioisuuden vaatimus. Painostan ihmisiä luopumaan moisesta vaatimuksesta ‒ toisiin kohdistettuna. Itseltään yksiavioisuutta saa tietysti vaatia jos siltä sattuu tuntumaan (minusta ei tunnu).

Tämä on oikeastaan kaikki jo aiemmin sanottua. Kirjoitin ihmissuhdenäkemyksistäni vankan poliittiseen sävyyn jo vuosia sitten. En ole edelleenkään olennaisesti eri mieltä silloisen itseni kanssa, mutta en enää ole tuohon kirjoitukseeni mitenkään varauksettoman tyytymätön, sillä se ei enää riitä minulle. Se on poliittinen, se on positiivisia normeja purkava, se julistaa vapautta tiettyjen vaatimusten ikeestä ‒ mutta se on täysin persoonaton, siinä ei rakenneta mitään; julistan vain sitä, mitä en tee, sitä mitä muut eivät voi pakottaa minua tekemään. Selvä, mainiota: mitä minä sitten teen?

Puhuin tästä vastikään erään valloittavan ihmisen kanssa. Kutsuin nykyistä ajattelutapaani leikkimielisesti dekonstruktion kritiikiksi: ihmissuhteen perustaminen sille, mitä kaikkia normeja ei tarvitse noudattaa, ei riitä. Avoimuus ja normien kyseenalaistaminen luovat tietysti tilaa hengittää, mikä minusta tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. En kaipaa valmiiden rakennelmien sokkeloa, vaan mielummin avoimempaa maastoa, johon rakentaa. Rakentaminen on silti olennaista, ja rakentamalla tuotetaan positiivista sisältöä. (Aivan, dekonstruktion kritiikki ei sekään ole vielä positiivisen sisällön rakentamista, vaan ainoastaan huomautus, ettei pelkkä purkaminen riitä vielä paljoonkaan.)

Tästähän seuraa positiivisia vaatimuksia? Niinhän siitä seuraa. Tykkään kohdistaa sellaisia itseeni: moraaliset vaatimukseni ovat minun asiani; en kohdista niitä muihin, mutta itseeni voin, eikä niiden tarvitse perustua sillle, mitä kaikkea muut eivät voi vaatia minulta, vaan ne muodostavat oman alueensa. Itseäni koskeva moraali on enemmän kuin se, mihin katson voivani painostaa toisia; voin vaatia itseltäni aivan erityyppisiä asioita kuin toisilta.

Sekään ei vielä riitä, että voin vaatia itseltäni sitä sun tätä. Se ei riitä, koska vaadin itseltäni muun muassa kykyä keskustella ja rakentaa yhdessä läheisteni kanssa. Ja tässä selvärajainen järjestelmäni sumenee, sillä toisaalta en halua erityisemmin poliittisesti painostaa läheisiäni, enkä toisaalta usko, että voin esittää heille moraalisia vaatimuksia, ja silti keskustelusta aivan ilmiselvästi syntyy jotain positiivista. Tuntuu siltä, että tämän syntymisen ja rakentumisen dynaamisuus ja ei-ehdottomuus, sekä jaettu halumme asettua alttiiksi, mahdollistavat moraalin ja politiikan välisen jaottelun siirtämisen väliaikaisesti syrjään. Läheisessä ihmissuhteessa se ei ole jatkuvasti olennainen ‒ tai vielä paremmin: haluan juuri nyt ja juuri tässä sysätä tuon eron syrjään ja rakentaa yhdessä jotain alati muuttuvaa. (Voisin luetella asioita, joita viime aikoina on tullut rakennettua ja yksilöidä kenen kanssa, mutta anteeksi epäkonkreettisuuteni, en halua nyt tehdä niin. Se on tavallaan sääli, sillä näin tämäkin kirjoitus jää luurangoksi.)

Moraalini, se mitä vaadin itseltäni, on muuttunut jonkin verran viimeisen vuoden aikana. Olen keskittynyt asiaan, jota nimitän ystävällisyysprojektiksi: haluan oppia herkemmäksi havaitsemaan sekä toisten reaktioita, pelkoja ja toiveita, että omiani. Tämä edellyttää paljon enemmän ja aivan erilaisia positiivisia vaatimuksia itselleni kuin mihin olin aiemmin tottunut. Minulle ei enää riitä se toteamus, etten ole toisten pettymyksistä vastuussa. Aivan, voi olla etten olekaan, mutta se ei ole syy antaa herkkyyden herpaantua. Seuraukset ovat olleet hienoja.

Tunnisteet: , , ,

13.8.09

Mökillä IV: Sivutuotteista

Taiteilijan tie kohti taiteilijuuden vaatimia elämän valintoja ei kuitenkaan kulje aina vapaaehtoisesti tai iloisten sattumien kautta. Kaikki eivät valitse taiteilijuutta monien mahdollisten ja kiintoisien elämänurien joukosta, vaan taiteilijuus voi olla joillekin eräänlainen hengissäsäilymiskamppailun sivutuote.

[...] Kirjailija Petri Tamminen on kirjoittanut häpeän kahlitsemista miehistä. Kun toimittaja Nadja Nowak kysyi häneltä radio-ohjelmassaan, mitä häpeä on, vastasi kirjailija kiusaantuneen tauon jälkeen yllättävästi: "Se on paha silmä. Paha silmä näkee kaikki yritykset nousta häpeästä." Hänen mukaansa ujous ja häpeä ovat samaa alkuperää. "Häpeää kokevalle se on perusasia, jonka yli ei mikään käy. Se on vahvin kaikista. Kaikki tekevät virhearvion ja aliarvioivat sen vaikutusta."

Löysin mökin pöydältä Veli Ganön ystävästään kuvaaman ja kirjoittaman teoksen Veijo Rönkkösen todellinen elämä / The Real Life of Veijo Rönkkönen. Kaksikielinen, hyvin kaunis kirja kertoo miehestä Parikkalan kunnan tätä nykyä tärkeimmän matkailunähtävyyden taustalla. Jokin minussa pitää Rönkkösen patsaspuistoa sentään uljaampana tuotteena kuin tänne verkkoseuduille pystytettyjä yksinäisyyden ja häpeän kirvoittamia tekstimonumentteja. Toisaalta verkossa vanhempiensa syrjäistä kotitaloa asuttamaan jäänyt erakkokin pääsee nykyään tunnustelemaan mitä kauempana lie, mikäli vain teksti on riittävän tuttu väline.

Minulla on ystävä, jonka kanssa on ollut puhe Suomeen tarttumisesta turistin otteella. Ehkä suuntaamme Parikkalaan?

Tunnisteet: ,

Mökillä III: Kummituksista

Spirits and ghosts are also the objects of paranormal investigation and a topic of thrilling memoirs (see Taylor 2001, Ramsland 2002). Authors of such esoteric literature tend to ignore the generic context of spirits in folklore and instead locate them in a specific textual space, somewhat analogous to scientific discourse that tries to verify their existence. References to reliable witnesses and other verifiable specifics of the stories are added to convince skeptical readers that spirits are real. Experiments, photography, and other tools of scientific data-collecting are combined with the numbers and other fact-producing devices of positivistic methodology in order to convince those who still doubt and to provide a forum of belief and disbelief about the supernatural. Esoteric literature engages in a discussion of the pros and cons of the reality of the supernatural world, similar to the discussion Linda Dégh has noted in oral legends (1996). Esoteric literature is thus a blend of folkloric and scholarly genres created to please readers eager to believe in the supernatural in a rational and scientifically dominated world.

Kirjoitin vastikään eräästä genrestä, johon suhtaudun kai turhanpäiväisen vaikeasti. (Tätä kirjoitusta on vaikea ymmärtää jos ei lue ensin tuota aikaisempaani.) Sitten luin Virossa pidettyä seminaaria varten Ülo Valkin artikkelin "Ghostly Possession and Real Estate: The Dead in Contemporary Estonian Folklore" ja tajusin, että folkloristeilla on tietysti mitä mainioimpia työkaluja tuon genren tutkailuun. Valkin ote tarjoaa minulle melko oikean annoksen etäisyyttä, sellaisen, jonka avulla voin tarkastella sekä genren ominaispiirteitä ja funktioita että yksittäistapausten ansioita. Ainakin nyt tuota genreä tuntuu olevan helpompi lähestyä folkloristin näkökulmasta kuin kirjallisuustieteilijän, saatika sitten vain tavallisen lukijan.

Kuten Valk sanoo, esoteerinen kirjallisuus sekoittaa hyvin usein (vaikkakaan ei aina) yhteen kahta genreä: perinteistä uskomuskerrontaa ja oppinutta kerrontaa. Kummitusten olemassaoloa (tai salaliittoteoriaa tms.) todistellaan tieteellisiltä tai ainakin oppineilta vaikuttavilla selonteoilla, joissa on kuitenkin yllättäviä, kansanuskomusten selitystarinoista lainattuja piirteitä. Toisin sanoen genre yhdistää kahta keskenään yhteensopimatonta argumentaation tapaa. Yhteensopimatonta, koska monet kansanomaisessa kerronnassa hyväksytyt päättelyketjut on suljettu oppineesta kerronnasta pois pätemättöminä. Esoteerisessa kirjallisuudessa tämä huolellinen lajittelu hävitetään, kahteen erilaiseen episteemiseen käytäntöön kuuluvat argumentaation tavat sulautetaan yhteen ja lopputulosta väitetään uskomisen väärtiksi, mikä ainakin minusta tuntuu spontaanisti karmivalta.

Kuvittelin, että pitkään jatkunut kammonsekainen kiinnostukseni tätä genreä kohtaan ‒ nimetään se nyt sitten Valkia seuraten vaikka esoteeriseksi kirjallisuudeksi ‒ olisi samantyyppinen oikku kuin kiinnostukseni goottilaiseen romantiikkaan. Sitä se ei kuitenkaan tunnukaan olevan. Täältähän minä löydän runsain mitoin jotain jossain määrin sen esimerkin kaltaista, mitä aiemmin turhaan hain: tutkimusta, jossa yhdistetään yhteensopimattomia episteemisiä käytäntöjä. Pohdittavaksi jää se, ettei yhdistelyssä useinkaan käytetä ihmistieteissä yleisiä selittämisen ja kertomisen tapoja, vaan kummitusjuttuihin ympätään nimen omaan luonnontieteistä lainattua.

Tunnisteet: , , , ,

Mökillä II: Perhosista

Aurinkoa on riittänyt, ja paisteessa lentelee perhosia. Kahtena peräkkäisenä päivänä olen nähnyt jotain hyvin kummallista: erään aivan tavalliselta näyttävän koivun kyljestä on tullut perhosten kohtaamispaikka. Koska täällä ei ole verkkoyhteyttä, kaivoin hyllystä isoisäni vanhan hakuteoksen, Uunio Saalaksen Hyönteisiä värikuvina vuodelta 1953. Se toimi hyvin, tunnistin valkealla rungolla paistatelleet perhoset.

Suruperhosia eli suruvaippoja (Vanéssa antíopa) oli enimmillään viisi. Saalaksen mukaan: "Se lentelee metsäniityillä, puutarhoissa ym. elo- ja syyskuussa sekä, talvehdittuaan aikuisena, jälleen touko‒kesäkuussa. Se on Etelä- ja Keski-Suomessa varsin yleinen ja levinnyt Lappiin saakka."

Liuskaperhosia eli viinimarjaperhosia (Polygónia [Vanéssa] c-album) oli useita. Saalas kertoo niistä muun muassa seuraavaa: "Tämä punakeltainen, mustatäpläinen päiväperhonen, jonka siivet ovat erikoisen mutkalaitaiset, on saanut tieteellisen lajinimensä siitä, että sen takasiipien alapinnassa on pieni valkoinen C:n muotoinen täplä."

Amiraalejakin (Pyraméis atalánta) oli monta. Saalas sanoo siitä näin: "Perhonen lentelee elo‒syyskuussa ja on yleensä verraten harvinainen, mutta on toisina vuosina esiintynyt hyvin runsaslukuisena. Lienee 'siirtoluontoinen' laji, joka vuosittain vaeltelee maahamme eteläisemmiltä seuduilta."

Yleisyys- ja harvinaisuusarviot ovat tietysti voineet muuttua puolessa vuosisadassa. Saalas ei myöskään sanonut mitään siitä, mikä mahtoi houkutella siivekkäät koivun valkealle tuohelle. Jäin kaipaamaan verkkoyhteyttä.

Palasin siis asiaa kotiin palattuani. Edeltävä on kirjoitettu mökillä pari päivää ennen julkaisemista, jatko päiväyksen mukaan.

Jännittävää, yleisyysarviot ovat pysyneet melko lailla ennallaan, mutta perhosten latinankieliset nimet näkyvät muuttuneen. Suruvaippa on Nymphalis antiopa ja amiraali taas Vanessa atalanta; vain liuska- eli viinimarja- eli herukkaperhonen on edelleen Polygonia c-album. Ne ovat kaikki täpläperhosia, ja kaikista niistä löytyy paljon kuvia koivunrungoilla. Vaan miksi ne siinä viihtyvät ‒ sitä ei kerrota.

Tunnisteet: , ,

Mökillä I: Saituruudesta

Luo pesän ryöstetyn kun saiturimme palaa,
hän itkee, vaikeroi ja voihkii, onneton,
hän raastaa tukkaansa ja suunniltaan on aivan.
Mies muuan ohi käy ja kysyy syytä vaivan.
"Mun aarteeni, se viety on!" ‒
"Vai aarteesi on viety! Mistä?" ‒
"Tuon kiven vierestä." ‒ "Mut sepä merkillistä!
Sotaako peljäten näin kauas toit sen pois?
Ois ollut viisaampaa sun huoneesees se jättää
kuin tänne tuoda, maahan mättää;
niin aina helposti siit' ottaa voinut ois." ‒
"Voi taivas! Ainako? Ken vaihtais rahaa roskaan?
Ken heittäis menemään sen minkä vaivoin sai?
En siihen kajonnut ma koskaan."
Mut vieras tiedustaa: "No, kysyä saan kai,
noin miksi vuodatat siis tuskan kyyneleitä?
Kun koskaan kajonnut et tuohon aarteeseen,
tilalle kuoppaan kivi heitä:
se korvaa sulle kadonneen."

Ukkonen murahtelee etäämpänä. Lähdin sisareni kanssa mökille muutamaksi päiväksi, istun nyt verannalla verkkoyhteydettä ja katson hiiskumattomia puita. Kohta tulee tuulenviri ja minun on irrotettava koneeni virtajohto; eiköhän tuo jyrinä näet tule päällemme asti.

Löysin juhannuksena Mäntyharjun torin kirjakojusta La Fontainen Tarinoita Yrjö Jylhän suomentamina, painos (ensi-) on vuodelta 1935. En voi käsittää kuinka kukaan kykenee kääntämään tällaisen määrän mitallisia satuja näin, saatan vain ihailla jylhää työtä. Esimerkiksi käy tarinan "Karhu ja kaksi kumppanusta" lopetus: "Se sanoi mulle, että jahka / on karhu kaadettu, myy sitten vasta nahka." Jahka. Voi luoja. Tällainen kääntäminen vaatii mieltä, joka toimii oivallusautomaattina.

Siteeraan yllä tarinan "Aarteensa kadottanut saituri" lopun. Puhuin siitä juuri sisareni kanssa, ja kiinnitimme siinä sattumoisin huomiota aivan eri asioihin; kumpikin sellaiseen, jota olemme tahoillamme viime aikoina miettineet. Maanmatkaajasisareni mietti omaisuuden haalimisen ja sen puolesta pelkäämisen tyhjänpäiväisyyttä; hänen tavaransa ovat levällään eri puolilla Eurooppaa ja tarpeelliselta alkaa näyttää vain se, minkä pystyy kantamaan rinkassa mukanaan. Minä taas aloin ajatella käyttämättä jättämisen turhuutta.

Olen tuntenut tätejä, joilla on ollut komeron kätköissä se hienompi kahvikalusto. Sitä ei käytetty, kahvi juotiin joko kolhuisista mukeista (kun oltiin yksin) tai arkikupeista (kun tuli tuttuja kylään). En tiedä mitä tilanteita varten hienompaa kalustoa säästeltiin, mutta sitä tilannetta ei tuntunut koskaan tulevan. Arkikalusto riitti aina. Pidin ajatuskuviota vihoviimeisenä.

Hienomman kahvikaluston panttaaminen (eli piittaamattomuus arjen kaunistamisesta) on kuitenkin pientä verrattuna kaikkeen siihen käyttämättä jättämiseen, mihin ihminen kykenee. Olen miettinyt viime päivinä paljon mahdollisuuksien käyttämättä jättämistä, niiden katoamista ja uudelleen avautumisen vaikeutta. Jokin mahdollisuus voi olla olemassa vuosiakin potentiana, niin että se alkaa näyttää itsestäänselvyydeltä ‒ jolloin sen ei-esineellisen laadun huomaa vasta kun se katoaa. Apeinta on kun näin käy ihmisten välillä. Kirjoitin vuosia sitten sadun, jossa kahden satuolennon kotien välistä polkua käytti pitkään heistä vain toinen, kunnes yksipuolisuus alkoi kismittää häntä liiaksi. Sepitin silloin onnellisen lopun; opettavaisen selityksen sille, mikä näytti arvostuksen puutteelta. Realistisempi satu olisi loppunut polun ruohottumiseen muiden polkujen avartuessa kahteen suuntaan kulkevien jalkaparien voimasta.

Tunnisteet: , ,

8.8.09

Leelo leelo



Olin viikon Virossa kuuntelemassa folkloristeja, joita tuli useista maista; puhuin vähän itsekin. Enpä ole aiemmin ollut seminaarissa, johon olisi sisältynyt kenttätyömatka. Nyt olen kuitenkin viettänyt päivän Setumaan kuningaskunnassa, joka itsenäistyy kerran vuodessa yhden päivän ajaksi. (Setukaisten kieli on yllättävän ymmärrettävää.) Päivän ohjelmaan kuului mm. kisa siitä, kuka paikallisista on valmistanut parasta kotipolttoista. Tutkijan elämässä on valoisat hetkensä.

Minulla on parikin eufemiatusta kirjoittamista vaille valmiina, erityisesti haluaisin kirjoittaa folkloristishenkistä jatkoa edelliseeni, mutta näyttää siltä, etten ehdi: muutin Linnanmäen viereen ja elämäni muuttui huvipuistoksi. Ilo on otettava irti nyt, talvikuukausina sitä on niin paljon vähemmän tarjolla.

(Videolla tyypillinen setukaisten leelokuoro. Leelo tarkoittaa laulua.)

Tunnisteet: , ,