Muistan kuvan ymmärtämisestä

Sitten jouduin omalta kohdaltani puntariin ja sain havaita myös omien vaikuttimieni itsekkyyden. Vähitellen näin, ettei asia ollut korjattavissa. – Kaikki etsivät omaansa joko tietoisesti tai tietämättään. Menetin uskon ihmisluonteen jalouteen. Päädyin tulokseen, jonka myöhemmin löysin Raamatustani täten ilmaistuna: "Lihan mieli ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan" (Room. 8: 7).

Löysin tänään kirpputorilta hyvän kasan kirjoja, muun muassa kolme Saalem -seurakunnan kirjastosta poistettua isoisäni K. A. Pohjakallion teosta. Yllä oleva sitaatti on hänen kirjastaan nimeltä Salattua, jossa koetetaan käännyttää "kulttuuripakanoita". Olisin epäilemättä isoisäni mielestä kulttuuripakana.

Minua on harmittanut monta kertaa, että olin vasta lapsi hänen kuollessaan. En koskaan päässyt toden teolla keskustelemaan hänen kanssaan, ja vaikka hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, en usko tavoittavani hänen ajatteluaan sen kautta. Kuten joitain äärimmäisen harvinaisia kameleonttimaisia neroja lukuunottamatta kaikki tietämäni kirjoittajat, hän toistaa samoja teemoja kirjasta toiseen. Ymmärrän kuitenkin itsekin, etten tavoita sitä kokemusta ja ajatuskokonaisuutta, joka teki luonnontieteilijästä helluntailaisen tendenssikirjailijan.

Siitä on aikaa kun yksi suosikkiblogeistani katosi kokonaan. En muista enää sen nimeäkään kuin suunnilleen: Ajatuskuvioita? Ajatuskaavioita? Jotain tuon kaltaista. Siinä oli yksinkertaisia piirroksia ajatuksista. Erityisesti mieleeni jäi kahdella kuvalla esitetty oivallus: ensimmäisessä oli neliön sisällä ympyrä, sen sisällä kolmio jne. Se kuvasi pitkään mietittyä ajatusta. Viereisessä kuvassa oli neliö. Se kuvasi sitä, minkä verran muut ymmärtävät pitkään mietitystä ajatuksesta kun sitä koettaa selittää. Kuinka totta, ajattelin kuvat nähdessäni. En tiedä kumpi on uuvuttavampaa; että neliön ymmärtänyt alkaa väittää vastaan vai että hän innostuu kohtuuttomasti.

Neliön sisällä olevien kuvioiden tajuaminen vaatii pitkää ja avomielistä paneutumista toisen ajatteluun. Useimpien ihmisten kohdalla se onnistuu vain kahden kesken keskustelemalla jos onnistuu. Jotkut ehkä osaavat ilmaista itseään niin hyvin, että muutkin väylät voivat toimia.

Acquaintance

"When is your next ball to be, Lizzy?"
"To-morrow fortnight."
"Aye, so it is," cried her mother, "and Mrs. Long does not come back till the day before; so it will be impossible for her to introduce him, for she will not know him herself."
"Then, my dear, you may have the advantage of your friend, and introduce Mr. Bingley to her."
"Impossible, Mr. Bennet, impossible, when I am not acquainted with him myself; how can you be so teazing?"

Olen taas kerran, olen ollut jo jonkin aikaa, siinä harmillisessa tilanteessa, etten voi kirjoittaa tänne siitä, mitä ensi sijassa luen. Lueskelen kuitenkin töiden ohessa muutakin. Lisäksi olen kiltisti monien muiden lailla hukannut viime aikoina aikaa Facebookiin, which is an Evil Postmodern Construction Relegating Life to a Video Game.

Yllä oleva sitaatti on Jane Austenin Pride and Prejudicesta. Siinä rouva Bennet tuskailee kuvitellessaan, ettei häntä (ja hänen viittä naimaiässä olevaa tytärtään) esitellä naapuriin muuttavalle varakkaalle poikamiehelle. Rouva Bennet ei voi esittäytyä miehelle itse, sillä se olisi sopimatonta; perheen jäsenistä vain herra Bennet voisi käydä esittäytymässä tulokkaalle. Esittelyt ja tutustumiset tapahtuvat Austenin kirjoissa hyvin tarkkojen sääntöjen mukaan, eikä ihmistä sovi sanoa tuttavakseen ennen kuin on esittäytynyt oikeaoppisesti tai tullut muodollisesti esitellyksi tälle. Sen jälkeen taas voi "claim an acquaintance", väittää lukeutuvansa kyseisen henkilön tuttaviin.

Facebook tuo mieleeni Austenin kuvaamat tuttavuusmarkkinat. Muodolliset esittelyt vain puuttuvat, eli ihmisten on itse arvailtava mikä on riittävä tuttavuuden aste, jotta voi koettaa liittää jonkun ystävälistaansa. Sanan "friend" sijasta soisin Facebookin käyttävän sanaa "acquaintance", se olisi miellyttävän austenilaista.

Kepeydestä

Yet my heart loves December's smile
As much as July's golden beam –
Then let us sit and watch the while
The blue ice curdling on the stream

Noin loppuu Emily Brontën runo How still, how happy! Those are words. Luin juuri Brontëa muistellen, että runojen myrskynruntelemien kanervanummien seasta löytyy kepeän hymyileviä hetkiä. Pidän niistä, sillä niiden kepeys on sallivaa ja avointa, vailla odotuksia, mutta ei lainkaan välinpitämätöntä.

Koetin eilen selittää mitä tarkoitan kepeydellä tai keveydellä. Luultavasti en osannut, sillä keveyteen yhdistyy helposti ajatuksia piittaamattomuudesta tai ohuudesta. Minulle kepeys on kuitenkin helppoutta omien negatiivisten ajatusten ohittamisessa ja alttiutta löytää hyvää. Kipaisu kirpeässä metsässä niin, että lehdet maassa kahisevat ja aurinko saa ne kiiltelemään. Tai ihmisten kohtaaminen uteliaana ja vastaanottavaisena. Se on opittava aina uudestaan. Tai ehkä pikemminkin oivallettava, tai muistettava. Tiedän sen silloinkin kun en osaa sitä.

Vähään aikaan en ole muistanut enkä osannut, mikä on toisin kuin toivoisin itseltäni. Mutta ehkä, tai oikeammin aivan selvästi kyllä tämä tästä taas. Hymyilyttävää löytyy yllättävistä paikoista kun vain muistan, että niin kauan kuin altistan vain itseni, on aina paras kokeilla samalla luottavaisuudella kuin annan lentokoneen tai aallon kannatella minua. Kuinka kummallista, että niin monia ahdistaa ajatus lentokoneesta, koska siinä asettaa itsensä toisten varaan. Minusta nousukiito ja irtautuminen maasta on aina ollut samaan tapaan onnellistuttava kokemus kuin halukas heittäytyminen valtameren aallon varaan.

Pieni ja lämpöinen

Täytynee hankkia Ville Leinosen cover-albumi Hei!.

Keskustelu traumoista

Kävin taannoin erään ystäväni kanssa erittäin kiinnostavan keskustelun. Se on palannut mieleeni tavan takaa, ja ajattelin nyt kirjoittaa siitä.

Käytimme puhuessamme sanaa "trauma", mutta en ole varma siitä onko se osuva. Käytän sitä kuitenkin edelleen paremman puutteessa. Puhe on pitkäkestoisista ja paljoon ihmisen asenteissa vaikuttavista perustavista pelokkaista olettamista, jotka vaikuttavat siihen, miten ihmiset tulkitsevat toisten tekoja. Keskustelussamme ystäväni erotti toisistaan kaksi tyypillistä ja tavallaan toisilleen vastakkaista traumaa. Lisäksi hän spekuloi olettamuksella, että toinen niistä olisi yleistynyt toisen kustannuksella.

Ensimmäinen trauma saa ihmisen epäilemään, että hänen toimiaan koetetaan rajoittaa tai häntä koetetaan pakottaa johonkin. Tällä tapaa traumatisoituneen ensireaktio asioihin on helposti puolustautuminen, sillä hän kokee helposti hyökkäyksiä tai vaatimuksia sielläkin, missä niitä ei ole. Tämän trauman julkinen ilmaus on poliittinen: vapautumista vaativa puhe erilaisista sorron muodoista ja hyökkäys pakotteita ja rajoitteita vastaan. (En muuten tietenkään itse poliittisesti erittäin liberaalina väitä, että kaikki rajoitteita vastustava politiikka olisi traumatisoitunutta.)

Toinen trauma taas on ensimmäiselle liki vastakkainen. Se saa ihmisen epäilemään, ettei häneen kiinnitetä todellisuudessa mitään huomiota, että hän on näkymätön ja kaikille merkityksetön. Tällä tapaa traumatisoitunut ei tietenkään koe kenenkään pyrkivän rajoittamaan hänen elämäänsä, mutta hän todennäköisesti toivoo huomiota ja pelkää ettei saa sitä. Traumaan liittyy usein tietoisuus siitä, ettei voi millään perusteella vaatia muilta mitään, myöskään huomiota. En osaa kuvitella kuinka tämä trauma ilmenisi poliittisesti, mutta julkisuudessa sitä voi halutessaan pohtia esimerkiksi Idols -karsintoja katsellessaan.

Nämä kaksi traumaa ovat oikeastaan toisensa poissulkevia. Jos olettaa olevansa näkymätön, ei voi kuvitella että kukaan vaatisi mitään, ja jos olettaa toisten esittävän jatkuvasti vaatimuksia, ei voi kuvitella olevansa näkymätön. Ihmiset eivät kuitenkaan ole aina johdonmukaisia, ja minusta näyttää siltä, että draamaillessaan moni saattaa päätyä vuoroin itkemään sitä, ettei ketään kiinnosta, vuoroin uhoten kiistämään toisten oikeuden esittää mitään vaatimuksia.

Ystäväni uumoili, että jälkimmäinen trauma olisi ehkä viime aikoina (vuosina? vuosikymmeninä?) lisääntynyt ja ensinmainittu vähentynyt; no, ainakin siinä sosiaalisessa ympäristössä ja siinä julkisuudessa, jonka keskellä me elämme. Ja tosiaan, kun mietin ikäisiäni ihmisiä, mieleeni tulee vain yksi, jonka voi hieman karrikoiden väittää edustavan puhtaasti ensimmäistä tyyppiä. Etenkään kohtalaisen suurissa kaupungeissa kasvaneet nuoret aikuiset eivät tunnu kokevan, että heitä koetettaisiin pakottaa johonkin tiettyyn muottiin. Ja kyllä, moni tuntuisi kokevan toisaalta, että eivät millään perusteella voi vaatia ympäristöltään mitään, ja toisaalta, ettei ympäristö ole heistä kiinnostunut. Minäkin tunnistan itsessäni selvästi tämän jälkimmäisen, mutten oikeastaan lainkaan ensimmäistä traumaa.

Tämä muutos, jonka olen minäkin havaitsevinani, voi olla silkkaa harhaa. Asiaa pitäisi tutkia jotenkin muutenkin kuin siltä tuntuu -pohjalta. Mutta tutkia kuinka? Ainoa mieleeni tullut mahdollisesti toimiva keino on julmetun työläs: se vaatisi valtavien tekstimassojen, sanomalehtien, verkkosivujen jne. lähilukua, ja eri aikoina yleisesti hyväksyttyjen argumentointitapojen selvittämistä. Onko julkisessa puheessa käypä ja tehokas retoriikka muuttunut? Onko nykyään entistä vaikeampi väittää, että ryhmältä x vaaditaan sitä ja tätä, ja asettua vastustamaan väitettyjä vaatimuksia? Onko rajoituksista vapauttamisen retoriikka kärsinyt inflaation koska ihmiset eivät usko, että ketään kiinnostaisi nähdä sitä vaivaa, että ryhtyisi erikseen rajoittamaan?

Varo räjähtäviä järviä

On August 21, 1986, a limnic eruption occurred at Lake Nyos which triggered the sudden release of about 1.6 million tonnes of CO2. The gas rushed down two nearby valleys, displacing all the air and suffocating up to 1,800 people within 20 km of the lake, mostly rural villagers, as well as 3,500 livestock. About 4,000 inhabitants fled the area, and many of these developed respiratory problems, burns, and paralysis as a result of the gases.

Olin juuri katsomassa kuinka sisareni pakkasi muuttaakseen huomenna taas talveksi Ranskaan. Huvittelimme muun muassa kertomuksilla Wordin pelottavista automaattitoiminnoista (esimerkiksi kursorin muuttuminen mustaksi vaakasuuntaiseksi annihilaatiopalkiksi, josta en vuosiin päässyt eroon kuin uhraamalla jonkun toiminnon pudotusvalikoista) ja muovaamalla lausetta "professorisäitini harrastaa iltaisin tekstiviesteilyä Ugandaan". Sattumalta otin käteeni Suomen kuvalehden ja löysin loppusivuilla olevalta visailuhenkiseltä palstalla käsittämättömien historiallisten kysymysten ja vastausten joukosta maininnan Nyos -järvestä, joka räjähti.

Pakkohan siitä oli etsiä tietoa. Ylä olevan sitaatin lisäksi Wikipedia kertoo muun muassa, että "the normally blue waters of the lake turned a deep red after the outgassing, due to iron-rich water from the deep rising to the surface and being oxidised by the air". Hieman lisää tutkimalla voi saada selville, että räjähdysalttiiksi muuttuakseen järven täytyy olla syvä ja sen vesien liikkumattomia, vailla normaalia kiertoa, ja järven lähiseutujen täytyy olla tuliperäisiä, jotta syvät vesikerrokset hitaasti kyllästyvät hiilidioksidilla. Lopulta järvi muistuttaa limonadipulloa, joka saattaa kuohahtaa. Räjähdyksen voi käynnistää esimerkiksi maanvyörymä tai -järistys, tai jopa sade.

Hyvä on, mahdollisesti räjähdysalttiita järviä tunnetaan vain kolme. Mutta silti – järvi, joka räjähtää, muuttuu punaiseksi ja tappaa 1800 ihmistä?

Olinkohan väärässä?

Tyttö oli Vera, itäkarjalainen opettaja. Valtauksen jälkeen hän oli ottanut kaksi toveriaan asumaan luokseen. Heti alusta asti tunsi Hietanen jonkilaista kainoa nöyryyttä Veran seurassa, eikä hän yksin kehdannut käydäkään, vaan otti aina Vanhalan ja Rokan moraaliseksi tuekseen. Eipä silti. Vera oli tyttö, jonka edessä melkein jokainen mies olisi tuntenut itsensä hieman epävarmaksi. Ensinkin hän oli harvinaisen kaunis nainen, ja lisäksi hän käyttäytyi rauhallisesti ja ylpeästi. Puhdaspiirteiset kasvot olivat ilmeikkäät, mutta samalla lujat ja ylimykselliset. Valloittajiin hän suhtautui hyväntahtoisesti, mutta ylhäältäpäin, kenties siitä syystä että hän oli vakaumuksellinen kommunisti, mutta varmasti ennen kaikkea siksi, että hän tajusi henkisen ylemmyytensä noiden kolmen toveruksen suhteen. Silti hän usein jutteli iloisesti heidän kanssaan ja tanssi mielellään.

Tajusin vasta toissailtana, että kyllähän Linnalta löytyy yksi naishahmo, joka ainakin vaikuttaa itsensä tiedostavalta, vapautta halajavalta ja viisautta tavoittelevalta ihmiseltä. Vera vain käväisee Tuntemattoman sotilaan tarinassa, mutta koko käväisynsä ajan hän vaikuttaa vaikuttavalta. Vaikka hän Hietasen silmissä on komunisminsa osalta "propagandan uhri", Linnan kertojanääni valitseekin sanan "vakaumuksellinen" – mikä ei kuulosta lainkaan uhriudelta. Vera tuntuu harkinneen ja päättäneen itse.

Paitsi vahva luonne, Vera on myös fyysisesti sekä kaunis että voimakas ja kykenevä:

Vera tanssi. Hän ei esiintynyt, vaan kaikesta näki, että hän tanssi vain itselleen. Koko hänen ruumiinsa eli musiikin pienimpiä vivahteita myöten ja nautti siitä jonkinlaisen hurmion vallassa. Kun tanssi loppui, hymyili hän hillitysti, aivan kuin sen aiheuttamasta sisäisestä tyydytyksestä.

Veran hahmo on ehkä liiankin säkenöivä. Silti: Vera vaikuttaa Linnan kirjoittamalta naishahmolta, joka tiedostaa itsensä ja kykenee johdonmukaiseen ja itsenäiseen ajatteluun, ja hyvin luultavasti myös kantamaan vastuun itsestään. Epäilen edelleen, että Linna on kirjoittanut riipivimmät esimerkkinsä vääränlaisista yrityksistä rakentaa omakuvaa juuri naishahmoilleen, mutta silti, keksinpähän yhden poikkeavan hahmon.

Väinö Linnan naishahmoista

Tyhmä nainen ei ole hauska, mutta viisas on hirvittävä ilmiö. Jos hän olisi syvällisesti viisas, voisi häntä sietää, muta kun näin ei ole koskaan laita, on hän vastenmielinen. Naisilla on ajatuksia, mutta niissä ei ole johdonmukaisuutta, ja sellaiseen härkäpäisyyteen ei mikään väite pysty. Ei ole ainoatakaan naisfilosofia, mutta tämä ei suinkaan johdu naisen sorretusta asemasta, vaan siitä, ettei naisellinen järki täytä filosofian ensimmäistä vaatimusta: johdonmukaisuutta. Naisen tulee olla vain älykäs, mutta ei muuta.

Luen Väinö Linnan esikoisteosta Päämäärä. Lieköhän tuo kertojanäänellä julistettu kohta yksi niistä syistä miksi hän ei elinaikanaan antanut ottaa kirjasta uusia painoksia? Myöhemmin hän ei sentään tainnut äityä aivan tuollaiseen... Selvennykseksi näin alkuun: Linna on mielestäni erittäin hyvä kirjailija. Hänen kirjojensa naishahmot eivät ole uskottavia eikä ainoakaan heistä ole vapautta halajava ja viisautta tavoitteleva ihminen. Se ei kuitenkaan tee Linnasta millään muotoa huonoa kirjailijaa, ainoastaan mieskeskeisen kirjailijan.

Ja kuitenkin olen kiinnostunut Linnan naishahmoista. Esimerkiksi Päämäärän hulluksi tuleva Tuovi on todella fasinoiva tapaus. Olen kirjoittanut hänestä ennenkin. Nyt mietin Tuovia ja muutamia muita Linnan naishahmoja tuon yllä olevan sitaatin valossa. Samalla mietin Linnan ihmiskuvaa yleisemminkin.

Niin Linnan kaunokirjallisesta tuotannosta kuin hänen esseistäänkin kuuluu toive vapaasta ihmisestä, joka kykenee ohjaamaan elämäänsä ja ottaa siitä vastuun. Tällainen ihminen ei tyydy vain turvallisesti olemaan "kunnon kansalainen", eikä hän ole sellainen miksi Linna eräässä Esseitä -kokoelman tekstissä kuvaa Lammiota ja Rokkaa, eli "tietämätön omasta olemassaolostaan". Ihanneihminen tajuaa itsensä, hänessä on hengen paloa, joka synnyttää halun ohjata elämää eikä ajautua, ja lisäksi hänellä on kyky jäsentää itsensä omassa ympäristössään, nähdä mikä on mahdollista ja mikä ei, ja pyrkiä päämääräänsä johdonmukaisesti. En muista, että Linna olisi kirjoittanut ainoatakaan naishahmoa, joka tulisi kovin lähelle tätä ihannetta. Pohjantähden Elina ehkä lähimmäs, mutta hänkin jää kauas.

Sen sijaan Linna on kirjoittanut monia karikatyyrimäisiä naishahmoja, jotka kertovat siitä, kuinka ihannetta ei saavuteta. Ensinnäkin laumoittain olemassaolostaan vain hämärästi tietoisia nöyriä fatalisteja tai näppäriä sopeutujia. Ja toiseksi, mikä on kiinnostavaa, muutaman todella kipeän itsensä jotenkin tajuavan ja sen seurauksena mielipuoleksi ajautuvan naishahmon. Ellen Salpakari tulee tietysti ensimmäisenä mieleen, mutta oikeastaan pidän Tuovia aivan yhtä kiinnostavana tapauksena.

Tuovi on yksinäinen, ruma ja köyhä tehtaantyöläinen, joka ajattelee maanisesti itseään. Hän ei pidä todellisuudesta, joten hän kuvittelee sen toisenlaiseksi. Kuvitelmissaan hän on itsenäinen ja onnellinen virkanainen. Hän säästää pienestä palkastaan rahaa ja ostaa hienon huonekalun, lepotuolin, todistaakseen, että maailma on hänen omakuvansa vaatimusten mukainen. Kuvitelma ja todellisuus eivät kuitenkaan voi olla lopulta kolaroimatta, ja törmäyksessä Tuovi menettää järkensä.

Tuovi siis kykenee hahmottamaan itsensä, hän ajattelee itseään herpaantumatta. Hän ei sopeudu eikä vaivu eläimen apaattisuuteen. Hän ei kuitenkaan kykene johdonmukaisesti tarkastelemaan itseään ja ympäristöään, käsittämään todellisia mahdollisuuksiaan tai luomaan suunnitelmaa, jonka avulla olojen parantuminen olisi mahdollista, saatika seuraamaan sellaista. Ei tietenkään, sillä Linnan kaikkitietävä kertojanäänihän julistaa johdonmukaisuuden mahdottomaksi jo Tuovin sukupuolen vuoksi.

Olen alkanut epäillä, että Linna on kirjoittanut riipivimmät esimerkkinsä vääränlaisista yrityksistä rakentaa omakuvaa juuri naishahmoilleen. Tuovi ei kykene johdonmukaisuuteen, joten muu kuin itsetiedoton sopeutuvaisuus on hänelle onnettomuus. Hän ei kykene kantamaan vastuuta itsestään ja haaveistaan, vaan hän rakentaa omakuvan, joka vaatisi maailman muuttuvan toisenlaiseksi kuin se on – muuttuvan Tuovin tekemättä mitään, sillä hän on kyvytön luomaan suunnitelmaa maailman muuttamiseksi ja seuraamaan sitä. Maailma ei muutu. Hulluksihan se saattaa.