Metaforasta ihminen on kone

Järjen kehittyessä kehittyi myös ihmisten puhe. Yhdessä työskennellessään ihmisten täytyi alinomaa olla kosketuksissa keskenään: selittää, miten työ piti tehtämän, käskeä jotakuta tai kysyä joltakulta neuvoa. Juuri siksi työtä tehtäessä ilmaantuikin uusia sanoja ja syntyi puhekieli.
Alkukantaiset ihmiset tulivat vähitellen nykyihmisten kaltaisiksi. Fiedrich Engels sanoikin sattuvasti, että "työ on luonut ihmisen".

Hyllyssäni on maanmainio kaksiniteinen, "supistettu ja helppotajuinen" Yleinen historia. Teos on julkaistu Petroskoissa vuonna 1960, ja se on "tarkoitettu laajoille lukijapiireille sekä historian tiedon harrastajille". Olen ihastuksissani löytäessäni siitä yllä siteeraamani kaltaisia tapoja selittää asioita.

On myös hauska lukea 1800-luvun kansallisuusaatevaikutteisia ihmistieteellisiä tekstejä. Niistäkin löytää hassuja tapoja selittää asioita. Siinä missä Yleisessä historiassa asia on selitetty kun on osoitettu sen yhteys työhön, 1800-luvun teksteissä asia on selitetty kun on osoitettu sen yhteys kansanhengen kehitykseen. Tällöin selittämisen taustalla on tämäntyyppinen metafora: ihminen on elimellinen osa kansakuntaa, joka taas on orgaaninen olento, jolla on elämänkaari. Koska luottamus metaforaan on ollut vahva, asia on tuntunut hyvin selitetyltä kun selitys on sopinut yhteen sen kanssa.

Luin vasta ystäväni kirjoittaman artikkelin, jossa käsiteltiin mm. sitä, että ihmiset kaikkialla maailmassa tuntuvat kuvittelevan herkästi toimijoita sinnekin, missä niitä ei ole. Kahahdus metsässä merkitsee petoeläintä, tuulenpuuska on henki ja talon alla rapistelee tonttu. Ystäväni tuntui olevan innoissaan S. E. Guthrien lausahduksesta "It is better [...] to mistake a boulder for a bear than to mistake a bear for a boulder." Lausahdus tuntuu selittävän muuten kummalliselta tuntuvan taipumuksen. Selitys kuuluu tähän tapaan: ne luolamiehet, jotka luulivat kiveäkin karhuksi, jäivät eloon, ja taipumus periytyi heidän jälkeläisilleen.

Guthrien lausahdus on oikein vetävä. Luultavasti vähintään 80% tämän tekstin lukijoista muistaa eufemiatuksestani huomenna ainoastaan kyseisen lausahduksen. Se tuntuu tarjoavan intuitiivisesti miellyttävän selityksen asialle, jota ihmeteltiin. Mutta onko selitys hyvä?

Kirjoitin ystävälleni aika pitkästi miksi selitys ei mielestäni ole hyvä, ja ajattelin nyt hioa perusteluani vielä hieman muovaamalla siitä eufemiatuksen. Lähden liikkeelle ajatuksesta, että metafora ihminen on kone on nykyään aika suosittu.

Jos hyväksytään, ehkä huomaamattakin, perustametafora ihminen on kone, hyväksytään monia asioita. Konehan on suunniteltu tiettyä tarkoitusta varten. Kaikki sen toiminnot liityvät suoraan tai epäsuorasti tuohon tarkoitukseen. Koneen toiminto voidaan selittää osoittamalla miten se liittyy koneen tarkoitukseen:
– Miksi tuo osa liikkuu?
– Koska se liikuttaa tuota toista, joka taas on tarkoituksen kannalta välttämätön.
Niinpä ihminen on kone ohjaa etsimään ihmisessä yleisille piirteille selitystä, joka on muotoa "miten se ajaa tarkoitusta". Jotta kysymykseen voitaisiin vastata, täytyy olla käsitys tarkoituksesta. Koska metafora ihminen on kone käsittelee ihmistä irrallisena yksikkönä, on luontevaa, että tarkoitustakin yleensä haetaan tuosta yksiköstä itsestään. (Marxilaisen historiankirjoituksen selityksissä tai 1800-luvun kansallisuusaatteseen sopivissa selityksissä oli tietysti toisin.) Tarkoitukseksi mielletään yleensä eloonjäänti ja lisääntyminen. Se, että "evoluutio on kehittänyt/jättänyt" homo sapiens -koneeseen jonkin piirteen tai toiminnon, voidaan selittää osoittamalla kuinka tuo piirre tai toiminto ajaa eloonjäämisen ja/tai lisääntymisen asiaa.

Selitettävänä on ilmiö, että ihmiset kuvittelevat helposti aktiivisia toimijoita sinnekin, missä niitä ei ole. Oiva esimerkki siitä mistä puhun, on että päädytään selitykseen "It is better [...] to mistake a boulder for a bear than to mistake a bear for a boulder" – ja tästä seuraa, että evoluutio on "kehittänyt/jättänyt" ihmiseen tuollaisen piirteen. Selitys vaikuttaa hyvältä, koska se perustelee miten selitettävä asia liittyy homo sapiens -koneen tarkoitukseen, eloonjääntiin ja lisääntymiseen.

Tämä on ongelmallista. Ihminen on kone -metaforasta on näet lipsahtanut selitystapaan mukaan sellaistakin, mitä esim. biologit eivät suinkaan oleta:
1. Kuvitelma, ettei funktiottomia toimintoja ole.
2. Kuvitelma, ettei muita funktioita ole.
Tästä seuraa, ettei sellaisia selityshypoteeseja oteta huomioon, jotka esittäisivät selitystä kaipaavan ilmiön esim. täysin hyödyttömänä. Tämä on iso onglema, sillä jopa evoluutiosta kirjoittavat biologit puhuvat tavan takaa piirteistä, joista ei ole mitään hyötyä: jäänteistä, satunnaisuuksista jne. Moni muukin selitysten tuottamisen tapa siirtää hyödyn hakemisen syrjään; se, että jostain piirteestä on jostain näkökulmasta hyötyä, täytyy osoittaa erikseen.

Ihminen on kone -metafora tuottaa siis helposti teleologissävytteistä selittämistä: evoluutio puolihuomaamatta oletetaan suunnittelijaksi (tämä on muuten aika hilpeä esimerkki siitä, että ihmisillä on tapana kuvitella toimijoita sinnekin, missä niitä ei ole) ja eloonjäänti finaaliseksi syyksi. Finaalisten syiden etsimisestä luopuminen oli yksi modernin luonnontieteen synnyn peruskivistä. Siksi minua kiusaa nähdä sitä ihmistieteellisessä tekstissä, joka koettaa esiintyä luonnontieteellisenä.

Selityshypoteesiksi herkkyydelle olettaa toimijoita sielläkin, missä niitä ei ole, kelpaa esimerkiksi oletus, että ihmiset ovat taipuvaisia selittämään ilmiöitä lähtien siitä, miten he itse voisivat tuottaa samanlaisia ilmiöitä. (Tämän voisi liittää vaikka johonkin psykologiseen teoriaan, eikä teoriassa tarvitse olettaa, että piirteestä olisi jotain hyötyä.) Siihen kelpaa myös oletus, että vaikka selitettävä ilmiö on yleinen kaikissa ihmisasuttaviksi kelpaavissa ympäristöissä, se ei silti ole homo sapiens -lajin biologinen ominaisuus, vaan jotain, joka tulee herkästi opittua, koska kaikissa näissä ympäristöissä on liikkuvia toimija-vaaratekijöitä.

Lisää hataria selityshypoteeseja voisi varmasti keksiä vaikka kuinka paljon. Annoin nämä kaksi vain esimerkeiksi, sillä minusta ne ovat suunnilleen yhtä vahvoja kuin käsittelemämme "It is better [...] to mistake a boulder for a bear than to mistake a bear for a boulder" ja siitä johdettu evoluutio- ja periytyvyysoletus. (Tämä vinkiksi kommentoijille: en aio ryhtyä puolustamaan mitään näistä selityshypoteeseista.)

Jotta hatara selityshypoteesi kannattaisi ottaa vakavasti, sen tulisi täyttää kaksi ehdoa:
1. Se selittää asian, jolle halutaan selitys.
2. On olemassa hyviä perusteita sille, miksi juuri kyseinen selityshypoteesi pitäisi hyväksyä. Tällaiseksi perusteeksi käy esimerkiksi se, että selityshypoteesi on hyödyllinen: sen avulla voi vaikkapa ennustaa jotain uutta. Lisäksi etenkin luonnontieteellisinä esiintyvien selityshypoteesien tapauksessa olisi aiheellista, että ne olisivat jotenkin falsivioitavissa.

Ihminen on kone -metaforaan perustava selittäminen ei usein tarjoa tuohon kakkoskohtaan mitään. Metafora on näet niin vahva, että intuitiivinen tunne, että selitys on oikeanlainen (ts. sopii yhteen metaforan kanssa), riittää vakuuttamaan selittäjän ja hänen hengenheimolaisensa selityksen hyvyydestä. Näin taitaa olla myös Guthrien lausahduksen kohdalla.

Esimerkiksi ottamani yritys selittää herkkyys olettaa toimijoita sielläkin, missä niitä ei ole, ei nähdäkseni ole myöskään falsifioitavissa. Tapaa jolla tämänkaltaiset monimutkaiset käytösmallit olisivat geenien ohjailemia ja siis periytyviä, ei ole selvitetty. Ei lähimainkaan; asia ainoastaan oletetaan. Toisin sanoen teoriaa ei ole mitenkään mahdollista osoittaa vääräksi – eikä välttämättä ole 50 vuoden päästäkään vaikka aivotutkimus olisi edistynyt kovasti, sillä aina voidaan väittää, että tähän asiaan liittyviä kemiallisia ja biologisia prosesseja ei vain ole vielä löydetty.

Kaiken muun hyvän lisäksi selityshypoteeistamme ei näy olevan mitään hyötyä. Se ei kerro mitään sen enempää kuin selitettävä asia sellaisenaan eikä sen avulla voi ennustaa mitään sellaista, mitä ei voisi ennustaa jo pelkän selitettävän asian varassa: ihmiset olettavat herkästi toimijoita sielläkin, missä niitä ei ole.

Selityshypoteesi on siksi mielestäni huono. En tiedä vaikuttaako perusteluni vähääkään kehenkään, joka pitää sitä hyvänä. Ihmiskäsitys ja siihen sisältyvät vahvat metaforat kun tapaavat olla aika tunnepitoisia asioita.

Unelias notkelma

The dominant spirit, however, that haunts this enchanted region, and seems to be commander-in-chief of all the powers of the air, is the apparition of a figure on horseback, without a head. It is said by some to be the ghost of a Hessian trooper, whose head had been carried away by a cannon-ball, in some nameless battle during the Revolutionary War, and who is ever and anon seen by the country folk hurrying along in the gloom of night, as if on the wings of the wind. His haunts are not confined to the valley, but extend at times to the adjacent roads, and especially to the vicinity of a church at no great distance. Indeed, certain of the most authentic historians of those parts, who have been careful in collecting and collating the floating facts concerning this spectre, allege that the body of the trooper having been buried in the churchyard, the ghost rides forth to the scene of battle in nightly quest of his head, and that the rushing speed with which he sometimes passes along the Hollow, like a midnight blast, is owing to his being belated, and in a hurry to get back to the churchyard before daybreak.

Olen ollut suurimman osan kuluneesta kuukaudesta sairaana. Kauemminkin. Sairastuin jo ennen joulua ja flunssa on seurannut toista; nytkin istun kotona taas ties kuinka monetta päivää pää täynnä räkää. Juuri ja juuri olen saanut välttämättömimmät asiat tehtyä – pahoitteluni heille, joiden tekstejä olen luvannut lukea ja kommentoida tai joille minun pitäisi vastata jossain hieman työtä vaativassa keskustelussa. Kunhan tokenen.

Sen lisäksi, että olen välillä vähän lukenut ja eufemiattanut, olen katsellut elokuvia. Ei mitään erityisen syvämietteistä (Viggo Mortensen Aragornina, Adrien Brody Jack Driscollina ja Hugh Jackman Wolverinena ovat saaneet minut melko vakuuttuneeksi siitä, että olen hetero – ei sillä, että sillä juuri olisi väliä) vaan tautitilaan sopivaa. Tulin katsoneeksi Tim Burtonin Sleepy Hollown (Johnny Deppkin on aika ihana), ja halusin sitten lukea Washington Irvingin novellin, olenhan kiintynyt tuon ajan kirjallisuuteen. Teksti löytyi tietysti verkosta. Väänsin juuri huvikseni jonkinmoisen käännöksen yllä siteeraamastani katkelmasta:

Hallitsevin haamu, joka riivaa tätä lumottua seutua, ja joka tuntuu olevan kaikkien sen henkivoimien ylipäällikkö, on kuitenkin hevosella ratsastava kummitus vailla päätä. Jotkut sanovat, että se on hesseniläisen palkkasoturin aave, jonka pään kanuunankuula pyyhkäisi pois jossain nimettömässä taistelussa Yhdysvaltain vapaussodan aikana, ja jonka maaseudun väki silloin tällöin näkee kiiruhtavan yön synkkyydessä kuin tuulen siivillä. Hän ei vainoa ainoastaan laaksoa, vaan hänen retkensä ulottuvat ajoin ympäröiville teille, ja etenkin laakson lähettyvillä olevan kirkon tienoille. Tosiaankin, eräät noiden seutujen väärentämättömimmistä historioitsijoista ovat olleet huolellisia kerätessään ja yhdistellessään aavetta koskevia irrallisia tietoja, ja he väittävät, että ratsumiehen ruumis on haudattu kirkkomaalle, ja aave ratsastaa sieltä taistelupaikalle joka yö etsimään päätään, ja että hätäinen vauhti, jolla hän joskus rientää Hollown ohi, johtuu siitä, että hän on myöhässä ja hänellä on kiire takaisin kirkkomaalle ennen päivänsarastusta.

Ajatuksen ruumiillistaminen

Kävin eilen hakemassa postista kymmenen kääntäjänkappaletta kirjaa, joka on jännittänyt minua enemmän kuin mikään muu käännökseni tähän mennessä. En ole työhöni tyytyväinen. Olisi hyvin omituista jos olisin, sillä pidän myös kaikkia muita saman kirjailijan teosten suomennoksia epäonnistuneina.

Jouduin muutama vuosi sitten kummalliseen väittelyyn erään ystäväni kanssa. Hän on kuvataiteilija, ja hän oli jostain saanut hyvin kummallisen kuvan siitä, mikä on suhteeni muihin ilmaisukeinoihin kuin tekstiin. Hän tunsi selvästi tarvetta painottaa minulle sitä, ettei kaikkia ajatuksia saa kunnolla ilmaistua puhutulla tai kirjoitetulla kielellä tai tekstillä, siis sellaisella, missä käytetään kirjaimia (jätetään nyt muut sanojen "kieli" ja "teksti" merkitykset syrjään). Painottaminen oli minusta hyvin omituista, sillä olin ja olen aivan samaa mieltä hänen kanssaan. En kuvittele kykeneväni ilmaisemaan samoja asioita kirjoittamalla kuin mitä hän ilmaisee kuvillaan. Vastaavasti en kuvittele, että hän kykenisi ilmaisemaan esimerkiksi edellisen eufemiatukseni asiaa kuvalla, vaikka se on helppo ilmaista tekstillä.

Kääntämäni kirjailijan vanha ja leikkisä englanti pulppuilee tavalla, jota en kykene jäljittelemään suomen kielellä. Tuottamani suomi on jäykempää kuin alkutekstin iästään huolimatta kevyt ja selkeä englanti. En osannut ratkaista ongelmaa; joku muu olisi varmasti osannut paremmin. Kuitenkin koetin, sillä koen suomen kielen minulle melko luontevaksi asiaksi, jolla ruumiillistaa ajatuksia. Moni muu olisi ilman muuta onnistunut minua huonommin, eihän käännöstäni muuten olisi julkaistu. Se on keskinkertainen. Toivottavasti opin taitavammaksi.

Olen miettinyt jonkin verran kysymystä taiteellisista väitöskirjoista. Äitini väitöskirjassa on yksi luku, joka koostuu pelkästään kuvista; muuten työ on varsin perinteinen väitöskirja. Kuvaluku ilmaisee ajatuksen, jonka pukeminen sanoiksi olisi varmaankin ollut mahdollista, mutta se olisi vienyt huomattavasti enemmän tilaa kuin kuvat vievät, ja kuvat olisi ollut oikeastaan pakko esittää joka tapauksessa. Teksti ei siis olisi tuonut lukuun mitään lisää. Kuitenkin luku on selvästi osa väitöskirjaa, ei siitä irrallinen asia. Esitetty ajatus liittyy vahvasti väitöskirjan tärkeimpiin, tekstitse ilmaistuihin väitteisiin. – Entä jos tutkimuksen aiheena on jotain sellaista, jota on paljon vaikeampi jos ei jopa mahdoton esittää tekstillä? Voiko sellaisesta aiheesta tehdä väitöskirjan?

Olen miettinyt muidenkin perheenjäsenteni omimpia tapoja ruumiillistaa ajatuksiaan työssään. Sisareni on akrobaatti, veljeni äänisuunnittelija; isäni ehkä ominta alaa taas on avaruusgeometria. Kuvittelen tajuavani sisareni kinesteettisesti ilmenevästä ajattelusta jotain, hyvinkin, mutta olen tavattoman huono ilmaisemaan sitä sanoilla. Hänen kanssaan on kyllä hauska tanssia. Koen oivaltavani kaikenlaista veljenikin työtä kuullessani, mutta sitä osaan ilmaista, kääntää johonkin toiseen ilmaisumuotoon, ehkä vielä huonommin kuin sisareni työtä. Pitäisi varmaan koettaa joskus edes soittaa enemmän hänen kanssaan. Avaruusgeometria tuntuu luontevammalta lajilta; tiedän liikkuvani aika notkeasti sen parissa, ja jos näkisin vaivaa, helppous johtaisi kohtalaiseen taidokkuuteen. Olen kuitenkin päätynyt tekemään muuta.

Eufemiatuksissani liikun minulle tutuimmassa tavassa ruumiillistaa ajatuksia. Luen ja kirjoitan. Joskus kommentoin muitakin ilmaisumuotoja, mutta silloin joko poimin sellaisen ajatuksen, joka kääntyy tekstiksi kätevästi, tai otan jonkin kokonaisuuden esimerkiksi, joka sopii yhteen kokonaisuuksia käsittelevien tekstien kanssa. Muunlainen kommentointi tai ajatuksen edelleenkehittely tuntuisi paremmalta kuvan tai musiikin kautta. Usein näin on kaunokirjallisuudenkin kohdalla. Minusta ei taida tulla taidekriitikkoa.

Selityshypoteesin puolustaminen

Toissapäivänä oli taas Humanismi tieteenä -luentosarjan luento; Petri Ylikoski puhui selittämisestä ja ymmärtämisestä. Luento oli varsin nautittava, koin muutaman miellyttävän ahaa-elämyksen. Luennonjälkeinen keskustelukin äityi hauskaksi, mikä oli varmaan osittain minun syyni: päädyin näet rutisemaan ääneen siitä, mistä kirjoitin aiemmin tänne.

Oppimisbloggaan nyt kuitenkin yhdestä ahaa-elämyksestä. Ylikoski puhui selityshypoteesin puolustamisesta ja mainitsi muutamia tavanomaisia erheitä, joita siinä saatetaan tehdä. Yksi niistä oli kahden selvästi erillisen kysymyksen sekoittaminen toisiinsa: Ensimmäinen kysymys on vastaako selityshypotesi kysymykseen, eli kykeneekö se periaatteessa selittämään selitystä kaipaavan ilmiön. Toinen kysymys taas kuuluu miksi kyseinen selityshypoteesi pitäisi hyväksyä.

Ahaa-elämys johtui siitä, että olen viime aikoina muutamassakin eri keskustelussa mielestäni kohdannut tämän erheen. Olen epäilemättä syyllistynyt siihen itsekin, mutta toivon mukaan viime aikoina harvemmin kuin vaikkapa 5 vuotta sitten.

Kuvittelen, että edessäni pöydällä oleva tyhjä mehulasi alkaisi yllättäen villisti pyöriä ja tahtoisin pyörimiselle selityksen. Sitten joku väittäisi pyörimisen johtuvan siitä, että näkymätön menninkäinen pyörittää lasia. Pitäisin selitystä huonona. Sen kannattaja koettaisi kuitenkin puolustaa selityshypoteesiaan kertomalla yksityiskohtaisesti kuinka hyvin ja ristiriidattomasti oletus näkymättömästä menninkäisestä kykenee selittämään lasin pyörimisen. Olisin hämilläni, sllä minusta ensin pitäisi esittää jokin peruste sille, miksi minun pitäisi alkaa kuvitella näkymättömiä menninkäisiä (hmm, itse asiassa kuvittelen näkymätömiä menninkäisiä tavan takaa, mutta se on eri juttu).

Selityshypoteesin voi kyllä osoittaa vääräksi osoittamalla, että se ei kykene selittämään ilmiötä, jolle kaivataan selitystä. Jos esimerkiksi menninkäishypoteesi sisältäisi väitteen, että menninkäinen pyörittää vain yhtä esinettä kerrallaan, ja sitten lasin lisäksi myös kahvikuppini alkaisi pyöriä, hypoteesi olisi osoitettu vääräksi. Selityshypoteesia ei kuitenkaan voi kovin kummoisesti puolustaa sillä, että osoittaa sen kykenevän selittämään asian, jolle kaivataan selitystä.

Selityshypoteeseja on usein helppo tarkentaa, ja on helppo keksiä lisäesimerkkejä sen osoittamiseksi, että hypoteesi kykenee selittämään ilmiön, joka halutaan selittää. Kiusallisimmillaan tämä touhu voi johtaa esimerkiksi siihen, että selitettäviä asioita aletaan pikkuhiljaa hieman hienosäätää, jotta ne istuisivat selityshypoteesiin paremmin. Ylikoski mainitsi tästä esimerkkinä rationaalisen valinnan teorian, jonka kannattajat saattavat olla niin keskittyneitä selityshypoteesiinsa, että he "stilisoivat" selitettävää ilmiötä, "tuovat olennaisen esille". Tämäntyyppinen touhu on erityisesti yhteiskuntatieteissä kiinnostavan yleistä.

Hienostuneinkaan teoria näkymättömästä menninkäisestä ei kuitenkaan ole uskottava. Näin on, koska esitetyt kaksi kysymystä ovat kaksi erillistä kysymystä: selityshypoteesilla voi periaatteessa selittää vaikka mitä – ilman että olisi tarjottu ainuttakaan syytä sille, miksi se pitäisi hyväksyä.

Ei se vaan tämä

Keskeistä on ollut se, että pronominit ilmaisevat tunnettuutta eriasteisesti ja että tarkoitteen tunnettuuden tarve määrittyy meneillään olevasta toiminnasta käsin. Olen pyrkinyt argumentoimaan sen näkemykseni puolesta, että pronominit tämä ja tuo ilmaisevat tarkoitteen referentiaalisesti avoimeksi. Pronomini se taas on indifferentti referentiaalisen ulottuvuuden suhteen mutta implikoi tarkoitteen riittävää tunnettuutta.

Olin jo kuukausi sitten Marja Etelämäen väitöstilaisuudessa, mutta sain väitöskirjan Toiminta ja tarkoite, Tutkimus suomen pronominista tämä käsiini vasta nyt. Yllä oleva sitaatti liittyy ajatukseen, joka juolahti mieleeni väitöstilaisuudessa: voiko ihmisiä ärsyttää käyttämällä pronominia tämä tai tuo väärin?

Väite, että pronomini se implikoi tarkoitteen riittävää tunnettuutta, näkyy käytännössä silloin kun keskustelussa esitetään hieman ärtynyt kysymys: "Mikä se?" Toisin sanoen pronominia se ei voi käyttää keskustelussa kuin sellaisista asioista, joista vallitsee kohtalainen yhteisymmärrys. Kaikille osallistujille täytyy olla heti selvää, mistä siitä puhutaan, jotta voidaan käyttää pronominia se aiheuttamatta närää. Tuo ja ehkä etenkään tämä eivät herätä niin helposti hermostusta vaikkei kuulija tietäisi vielä mistä on kyse, sillä hän odottaa saavansa pian lisätietoa asiasta, johon pronominilla on viitattu.

Mieleeni juolahti, että voisi olla mahdollista kirjoittaa dialogi, jossa yksi henkilö ärsyttää toista käyttämällä johdonmukaisesti pronominia tämä sellaisesta asiasta, johon toinen viittaa jatkuvasti pronominilla se. Viittauksen kohde voisi olla jokin pronominin se käyttäjän maailmankuvassa olennainen asia, jonka olemassaoloa ja luonnetta ei saa kyseenalaistaa.

Täydellinen ja edistyvä

Snellmanin toteamus herderiläisen humaanisuuden käsitteen "häilyväisyydestä" on mielenkiintoinen, sillä voidaan sanoa, että myös hänen oma esityksenä historiallisen kehityksen päämäärästä on ambivalentti. Snellmanin ymmärrys maailmanhistoriasta, hänen halunsa yhdistää jokaisen kansan historian merkitys universaalin inhimillisyyden historian yhteyteen, on lähellä herderiläisen historianteorian ongelmia. Vaikka Herderin ja Snellmanin pitäminen relativisteina on kärjistys, halu painottaa kulttuurien suhteellisuutta ja omaehtoisuutta yhdistää heitä, jopa systemaattisuuden ja yhtenäisyyden kustannuksella. Tämä yhteinen pyrkimys ilmenee erityisen selvästi heidän tavassaan käsittää historiassa tapahtuva täydellistyminen.

Luen Heli Rantalan artikkelia "J. V. Snellmanin historiakäsityksen herderiläisistä piirteistä". Siteeraamassani katkelmassa käsitellään Herderiä ja Snellmania yhdistävää pulmaa: kuinka voisi ajatella, että ihmiskunta kokonaisuutena kehittyy ja edistyy, ja samalla kuitenkin jokainen kansa ja jokainen historiallinen hetki sisältää sellaisenaan totuuden? Toisin sanoen kuinka voisi käsitellä "kansa"-yksikköä sekä täydellisenä että osana suurta edistyskertomusta?

Kansallisuusajattelun merkityksen rapautuminen, edistysuskon haipuminen ja maallistuminen näkyy hyvin tällaisten kysymysten katoamisessa. Kun emme oleta, että Jumala olisi suunnitellut ihmiskunnan historian kertomukseksi täydellistymisestä, voimme luopua ongelman yhdestä osasta. Kun emme oleta, että ihmiskunta koostuisi yhteisösubjektimaisista kansoista, luovumme samalla kuvitelmasta, että niiden pitäisi olla mitenkään täydellisiä.

Ehkä tämä kysymyksenasettelu löytyy kuitenkin edelleen jostain, joskin minun makuuni varsin banaalissa muodossa: kuinka yksilö voitaisiin ymmärtää toisaalta jatkuvasti yhä suurempaa täydellisyyttä kohti edistyvänä – ja toisaalta kuitenkin jatkuvasti sellaisenaan hyvänä, oman täydellisyytensä aina jo aktuaalisesti sisältävänä? Kysymys kansan yhtäaikaisesta edistymisestä ja täydellisyydestä ei herätä enää erityisempiä intohimoja ainakaan siinä ympäristössä, missä itse elän. Sen sijaan ristiriita ajatuksessa, että yksilö voisi olla sekä täydellinen että kulloisenkin ihmiskäsityksen mukaista täydellisyyttä kohti pyrkivä, tuntuu aina välillä herättävän.

Outo tunne silmissä

Tetrishän on hauskaa. Lisäksi myös optiset illuusiot ja 3D-kuvat ovat hauskoja. Joten.
7817 pistettä ja tämä taitaa riittää minulle.

Siksi juuri Nietzsche

Filosofiaa ei voi palauttaa sen omaan historiaan; se vapautuu tästä lakkaamatta luodakseen uusia käsitteitä, jotka – vaikka aina palaavatkin historiaan – eivät ole peräisin siitä. Ilman historiaa tuleminen jäisi määrittelemättömäksi, vaille ehtoja, mutta silti tuleminen ei ole historiallista. Sosiaalipsykologiset tyypit ovat historiasta, käsitteelliset henkilöt sen sijaan edustavat tulemista. Tapahtuma tarvitsee tulemista ei-historialliseksi elementikseen. Nietzsche sanoo, että ei-historiallinen elementti "on ikään kuin verhoava ilmapiiri jonkalaisessa vain voi syntyä elämää, joka puolestaan taas murskautuu heti kun tämä ilmapiiri katoaa". Kyse on eräänlaisesta armon hetkestä, ja "onko ihminen ylipäätään voinut tehdä mitään muutoin kuin tällaisen ei-historiallisen utukerroksen ympäröimänä?" Jos filosofia ilmaantui Kreikassa, kyse oli yhtä paljon sattumasta kuin välttämättömyydestä ja enemmän ympäristön tai miljöön vaikutuksesta kuin alkuperästä. Filosofia syntyi pikemminkin tulemisen kuin historian funktiona, enemmän geografian kuin historiografian vaikutuksesta, paremmin armosta kuin luonnosta.

Hain Deleuzen ja Guattarin kirjan Mitä filosofia on? kirjastosta jo perjantaina, en vain ole ehtinyt vastata kysymykseeni vielä täällä. Tuossa sitaatissa kuitenkin selviää kohtalaisesti mitä he pitävät Nietzschen geofilosofisen ajattelun saavutuksena verrattaessa vaikkapa esimerkiksi ottamaani Herderiin: Herder puhui ajattelun väistämättömästä kehityksestä tietynlaiseksi historian ja luonnonolojen sitä muovatessa, Nietzsche puhui pikemminkin tällaisen väistämättömyyden ohittavista hetkistä, jolloin jossain paikassa voi tapahtua jotain satunnaisempaa. Satunnainenkin muuttuu tietysti pian jatkuvan ja juurtuneen kehityksen osaksi, "palaa aina historiaan".

Miksi juuri Nietzsche?

Dal complesso pluriverso nietzscheano, i due pensatori francesi prelevano l'idea che il pensiero sia situato in una dimensione non solo storica, ma anche in un "clima", in una terra che determina i caratteri nazionali di una filosofia, in una visione consonante con quella di F. Braudel, per il quale la storia è geostoria, ossia consapevolezza che una forma di pensiero o di società fa la sua comparsa in un lugo e in un tempo sempre determinati. Per questa modalità fisiognomica di interpretazione delle caratteristiche legate ai luoghi, come atmosfera peculiare e insieme di condizioni che schiudono al pensiero il suo orizzonte d'interrogazione, Deleuze e Guattari individuano in Nietzsche il fondatore di geofilosofia.

Luin L. Bonesion kirjoittaman varsin mainion artikkelin geofilosofia Bompianin julkaisemasta Enciclopedia filosoficasta. Minua jäi häiritsemään yllä oleva kohta, jossa Bonesio toteaa Deleuzen ja Guattarin pitäneen Nietzscheä geofilosofian aloittajana koska hän kiinnitti huomiota ajattelun ja paikan tai paikallisuuden yhteyksiin. Miksi juuri Nietzsche? Tässä asiassa en aivan ymmärrä, sillä kyllähän esimerkiksi Herder käsitteli seudun ja sen luonnon vaikutusta kansanluonteiden ja seudulla tyypillisten ajattelutapojen kehitykseen hyvin repäisevällä tavalla: "So modificiren sich die Nationen nach Ort, Zeit und ihrem innern Charakter; jede trägt das Ebenmaas ihrer Vollkommenheit, unvergleichbar mit andern, in sich."

Täytyy hakea huomenna se Deleuzen ja Guattarin teksti, josta tässä on puhe. Olen kyllä lukenut sen, mutten enää muista riittävän hyvin. Olisiko kyse vain siitä, että esimerkiksi Herder puhuu liikaa kansoista? Mutta puhuuhan Nietzschekin. Hmph.

Susilapset ja luonnollisuus

Jotkut susilapset ovat oppineet elämään luonnossa yksikseen ilman muiden eläinten apua. He eivät koe välttämättä niin suurta stressiä ihmisten pariin siirtymisestä kuin eläinten parissa eläneet lapset, mutta heidän kehittymisensä estyy samalla tavoin. Useimmat susilapset kuitenkin kuolevat masennukseen jouduttuaan pois heille normaalista ympäristöstä. Puhekyvyn lisäksi seksuaaliset vietit eivät kehity normaalisti. Myös susilasten reaktiot ovat herkistyneet aiemman elinympäristön mukaisesti: luonnossa kasvanut ei välttämättä pelästy voimakkaasta räjähdyksestä, mutta suhtautuu oksien rasahduksiin ja muihin pieniin luonnonääniin erittäin tarkkaavaisesti. Tämän lisäksi ihmisellä normaalisti heikot aistit kuten pimeänäkö ja hajuaisti, ovat joissakin tapauksissa ylikehittyneet.

Lainaus on suomenkielisestä Wikipediasta. Englanninkielisestä löyty lisää tekstiä ja linkkejä. Aihe on tietysti samaan tapaan jännittävä kuin autismi tai siamilaiset kaksoset. Nyt kuitenkin tulin miettineeksi, en pelkästään tyydyttaneeksi sitä halua, mikä saa minut välillä uteliaana lukemaan esimerkiksi Bermudan kolmiota tai spiritismiä käsitteleviä kirjoja.

Useimmissa kulttuureissa tehdään jonkinlainen ero luonnon ja kulttuurin välillä (sen jälkeen kun kuulin Pirahã-heimosta, en ole esitänyt kaikkia kulttuureita koskevia väitteitä). Tämä ero kuitenkin voidaan tehdä hyvin monenlaisin tavoin. Olen jo jonkin aikaa epäillyt, että tapa, jolla tuo ero karkeasti ottaen tehdään meidän kulttuurissamme, on joiltain osin hyvin huono. Se tuntuu imeneen itseensä ihmisen väistämättömän historiallisuuden traagisen taakan ja paratiisistakarkotuksen lopullisuuden. Toisin sanoen luonto ja kulttuuri on tavattu ymmärtää jyrkästi toisistaan erillisiksi alueiksi.

Erillisyys tuntuu erityisen harmilliselta sellaisessa keskustelussa, jossa koetetaan käsitellä ihmistä luonnonolentona, eläimenä. Oletus perustavasta erillisyydestä näet suuntaa puheen hyvin herkästi ongelmallisuuksiin. Päädytään redusoimaan suuri määrä inhimillisiä ilmiöitä vain joko luonnon tai kulttuurin alueelle kuuluviksi – tai päädytään jakamaan ilmiöitä osiin ja jakamaan aikaansaadut osat joko luontoon tai kulttuuriin kuuluviksi. Jako tehdään välillä kummallisin perustein. Tämä johtaa pahimmillaan absurdiuksiin kuten oletukseen, että eläin on automaatti, jonka luonnonvalinta on ohjelmoinut pysymään hengissä ja jatkamaan sukua. Näin, vaikka automaatti ja ohjelmointi ovat ilman muuta kulttuurin asioita.

Haluaisin kertoa jonkin esimerkin onnistuneemmasta tavasta tehdä ero luonnon ja kulttuurin välillä, mutta koska kello on kaksi yöllä, en jaksa enää etsiä. Toteanpahan vain, että susilapset ovat vaikeasti käsitettäviä olentoja, jos ei hyväksytä ajatusta luonnon ja kulttuurin käsitteiden sekoittumisesta. En oikein osaa ajatella lapsen kehittymistä tavalliseksi aikuiseksi ihmiseksi ilman, että otan käyttöön käsitteellisen hybridin, ilman että lakkaan tekemästä jyrkkää eroa. Näin on, koska ilman kulttuuria kasvanut susilapsi ei kehitä edes sellaisia luonnollisia asioita kuin normaalit seksuaaliset vietit, ja toisaalta saattaa kehittää ihmiselle luonnottomia piirteitä kuten ylikehittyneitä aisteja. Ja vaikka susilapsi luonnostaan on ihminen, hän saattaa kuolla masennukseen jouduttuaan luonnolliseen elinymäristöönsä, kulttuurin ja ihmisten pariin.

Susilapset ovat aivan luonnollisia, sillä eläinten parissa kasvaneet eläimet kai ovat kiistatta luonnollisia (vai?), ja eläimetkin saavat aikaan vastaavaa. Tämä löytyi Lingosta.

Runoilijoiden seura on vaarallista

"Kuinka niin?" Albinus kysyi.
"No, kun kirjallisuus elää miltei yksinomaan Elämästä ja Elämäkerroista, se merkitsee että se on kuolemaisillaan. Enkä minä ajattele freudilaisia romaaneja ja romaaneja, joissa käsitellään rauhallista maaseutua. Voit väittää, ettei massakirjallisuudella ole väliä, vaan niillä parilla kolmella oikealla kirjailijalla, jotka pysyttelevät syrjässä, vakavien, mahtiponttisten aikalaisten heitä huomaamatta. Silti se on joskus hyvin koettelevaa. Tulen raivoihini kun näen kirjat, jotka otetaan nykyisin vakavasti."
"Ei", sanoi Albinus, "en ole lainkaan samaa mieltä. Jos meidän aikamme on kiinnostunut yhteiskunnallisista ongelmista, ei ole mitään syytä, miksi lahjakkaat kirjailijat eivät yrittäisi auttaa. Sota, sodanjälkeinen levottomuus –."
"Älä", Conrad voihkaisi lempeästi.

Hairahduin eilen Villa Kiveen Linnunlaulun runoklubiin. Johti siihen, että Pauliina, Juhana ja Timo lähtivät luotani neljän maissa aamulla ja oloni on yhä hieman heikko. Kirjoittelen ja unohdun lukemaan vasta hankkimaani Nabokovin Naurua pimeässä. Sitaattia voi muuten verrata tähän.

Vaikka kuuntelin runoja mielelläni, eilisen klubin mieleenpainuvinta antia lie kiiltävämustakultaraitapaitainen, hattupäinen täti, joka tahtoi kuulla nelisanaisen runouden määritelmän. Kun sitä ei tullut, hän mutisi (tarpeeksi lujaa jotta kaikki kuulivat) hukkaavansa aikaansa. Myöhemmin Kuikassa Pauliina oivalsi: rajoittamattomasti kohdistuva erikoistunut kielenkäyttö.

Kiitos seurasta, senkin hunningollehoukuttelijat.