Lyhyesti ilmiöiden itsellisyydestä

Ilmiöt ja selityshypoteesit liitetään käytännössä usein kiinteästi toisiinsa. Se on ärsyttävää ja virheellistä, mutta asia on silti otettava huomioon. Tähän näet liittyy paljon huolimatonta ajattelua, johon syyllistyy helposti itsekin jos ei ota moista mahdollisuutta huomioon.

Kirjoitin joskus näkymättömästä menninkäisestä (kannattaa lukea erityisesti Erastoteneen kommentit, niissä kuuluu viehättävää välinpitämättömyyttä ontologisista kysymyksistä). On yksi asia todeta, että selityshypoteesi sopii yhteen tosiasioiden kanssa, ja kokonaan toinen asia perustella, miksi selityshypoteesi tulisi hyväksyä. Se, että hypoteesi sopii yhteen ilmiöiden kanssa, ei todista, että hypoteesi olisi oikea tai edes hyödyllinen – ei vaikka päinvastaisella on aivan eri lailla väliä: jos selityshypoteesi ei sovi yhteen ilmiöiden kanssa, hypoteesissa on vikaa.

Tähän tosiaan liittyy paljon huolimatonta ajattelua. Olen viime aikoina päätynyt kaksi kertaa huomattavan älykkäiden ihmisten kanssa keskustellessani huomaamaan, kuinka helposti tässä sortuu tekemään virheitä.

Ensinnäkin kiinnostus ilmiötä kohtaan sekoittuu tavattoman helposti kiinnostukseen kyseisten ilmiöiden tavanomaisia selitystapoja kohtaan. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut erilaisiin sosiaalisiin asemiin asettumisesta, siitä usein sanattomasta vuorovaikutuksesta, joka tuntuisi vaikuttavan paljon esimerkiksi siihen, miten ihmisiä yleisesti kohdellaan. Tähän liittyvät ilmiöt yhdistetään usein laumakäyttäytymistä käsitteleviin, evoluutiopsykologisiin selityshypoteeseihin. Kuitenkin myös teatterin ammattilaiset tietävät aiheesta paljon. Olen saanut monta kertaa huomauttaa, että ilmiö sinänsä on melko riippumaton tavasta, jolla sitä tavataan selittää. Näiden kahden asian sekoittuminen on johtanut ainakin kahdenlaisiin reaktioihin: Jotkut ihmiset kummastuvat kun minä, joka suhtaudun skeptisesti kaikenlaisiin kaiken kokonaisselityksiin kuten horoskooppeihin tai populaariin evoluutiopsykologiaan, voin kuitenkin olla kiinnostunut näistä ilmiöistä. Toiset taas närkästyvät kun huomautan siitä, että joku ilmiö tutkitusti on olemassa ja toistuu ympäri maailmaa, sillä tätä pidetään kannanottona jonkun vastustettavan selityshypoteesin puolesta.

Tämäntyyppinen huolimaton ajattelu johtaa kiusallisen usein (kyllä, minullekin käy niin tavan takaa) nyrpeyteen joitain ilmiöitä kohtaan. Keskustelin muutama päivä sitten parin ystäväni kanssa jälleensyntymisen tieteellisestä tutkimuksesta. Keskustelussa päädyttiin siihen, että jos jälleensyntymistä oikeasti tapahtuisi, niin paitsi huvittavaa, se olisi karseaa, koska se todistaisi kartesiolaisen dualismin todeksi. (Jossain toisessa seurassa tätä olisi epäilemättä pidetty jonkinlaisena vastaväitteenä koko ilmiön olemassaolon mahdollisuudelle, mutta siihen seurani oli onneksi aivan liian skarppia.) Jäin kuitenkin miettimään. Todistaisiko se kartesiolaisen dualismin todeksi? Ei, minusta jälleensyntymisen ilmiö ei vielä riittäisi todistamaan kartesiolaista dualismia todeksi. Se, että meidän olisi ehkä vaikea heti keksiä kilpailevia selityshypoteeseja, ei vielä pakottaisi hyväksymään ensimmäistä tarjokasta. Tässä esimerkissä näkyy erityisen selvästi, kuinka ilmiön ja selityshypoteesin välisen rajan tarkka piirtäminen voi olla vaikeaa. Silti mielestäni on sekä mahdollista että hedelmällistä keskittää huomiota ilmiöön.

Lisäys myöhemmin: tulipa sotkuinen teksti. Viilailu jatkuu kommenteissa.

My Lady Dedlock

My Lady Dedlock has been down at what she calls, in familiar conversation, her "place" in Lincolnshire. The waters are out in Lincolnshire. An arch of the bridge in the park has been sapped and sopped away. The adjacent low-lying ground for half a mile in breadth is a stagnant river with melancholy trees for islands in it and a surface punctured all over, all day long, with falling rain. My Lady Dedlock's place has been extremely dreary. The weather for many a day and night has been so wet that the trees seem wet through, and the soft loppings and prunings of the woodman's axe can make no crash or crackle as they fall. The deer, looking soaked, leave quagmires where they pass. The shot of a rifle loses its sharpness in the moist air, and its smoke moves in a tardy little cloud towards the green rise, coppice-topped, that makes a background for the falling rain. The view from my Lady Dedlock's own windows is alternately a lead-coloured view and a view in Indian ink. The vases on the stone terrace in the foreground catch the rain all day; and the heavy drops fall – drip, drip, drip – upon the broad flagged pavement, called from old time the Ghost's Walk, all night. On Sundays the little church in the park is mouldy; the oaken pulpit breaks out into a cold sweat; and there is a general smell and taste as of the ancient Dedlocks in their graves. My Lady Dedlock (who is childless), looking out in the early twilight from her boudoir at a keeper's lodge and seeing the light of a fire upon the latticed panes, and smoke rising from the chimney, and a child, chased by a woman, running out into the rain to meet the shining figure of a wrapped-up man coming through the gate, has been put quite out of temper. My Lady Dedlock says she has been "bored to death."

Luen taas vaihteeksi Dickensiä. Huomaan, että olisi normaalia inhota Dickensiä (kuten aiemmin teinkin, silloin kun en välittänyt myöskään mm. Mozartista), mutta nautiskelen silti. Sateisen britannialaisen maaseutukartanon puisto kuulostaa – ja nimen omaan kuulostaa, Dickenshan kuvaa sitä tässä paljolti kaikujen puuttumisen kautta – se kuulostaa niin kutsuvalta, että kun istuin yöllä lukemassa, minussa heräsi pakottava halu päästä, kunnon saappaat jalassa ja vettä pitävä takki yllä, kävelemään tuohon maisemaan ja etsimään jonkun yksin laulavan linnun ääntä toiveena keväästä. Kuvitella tuon paikan tuoksua! Ääni- ja tuoksumaisemat saavat minut liikkeelle toisella tapaa henkilökohtaisesta halusta kuin ehkä mikään visuaalinen. Kuvitella pitkospuut Lammassaareen kevätyönä, kaikki ruovikon yölaulajat ja lopulta jalopuiden varjossa satakielen naputus. Tai joku niistä Suomessa liian harvinaisista illoista, jolloin meren rannalla tuuli on lämmin ja pehmeä ja suolan tuoksun läpi häivähtää lapsuudestani tuttu aavistus erämaasta.

My Lady Dedlock ei kuitenkaan nauti sateisesta Lincolnshirestä. Dickens kuvaa naista, jolle lapsettomuus on onnettomuus, naista joka on onnistunut hankkimaan tavoittelemansa materian ja aseman, mutta joka ei onnistu löytämään edes tuossa sitaatissa kuvatusta taivaallisen kuuloisesta ympäristöstä mitään itseään ilahduttavaa. Kiinnitin asiaan huomiota, koska minulta kysytään aina välillä, ja kysyttiin taas vastikään, enkö todellakaan tahdo lapsia. En ole näet koskaan tuntenut mitään selkeää halua saada lasta. (Halu saada lapsi on tietysti aivan eri asia kuin se himo, mitä Lupiini on kuvannut osuvasti: "rakkausvauva on ymmärtääkseni eufemismi vastarakastuneena käyneelle vahingolle, kun ajatus rakkaimman siittämästä hedelmästä omassa kohdussa on tuntunut sekä hurmaavalta että eroottiselta ajatukselta ja ehkäisy siinä sivussa unohtunut".) Jotkut huolestuneet läheiseni tuntuvat pelkäävän, että päädyn my Lady Dedlockin asemaan kun näin huolettomasti hukkaan hedelmällisiä vuosiani työlle. En kuitenkaan osaa kuvitella, että vehmas sadesää voisi olla minulle muuta kuin kutsuva, tai että ylipäätään voisin joku päivä olla niin pettynyt, että onnistuisin ikävystymään. Miten lie.

Löyly ja kansanluonne

But what these hunting and fishing cultures of northern Eurasia nonetheless had in common was the idea of a soul that could leave the body and move about independently during sleep, trance or illness. On the other hand, there was also a soul that remained within the body: the Hanti word is-, the Mordwin es, Komi ac, Sami (j)ies and Finnish itse all show that these groups once possessed a dualistic concept of the soul (see Häkkinen 1990: 185). The Mansi term is means a shadow, for example the shadow of a tree or a house, but also the "ghost" or spirit of both a living being and a dead person. The Finnish word itse has narrowed to refer to "self, consciousness." The underlying notion here is that the mobile part of the soul or the spirit which detaches from the person during dreaming, for example, represents a person's conscious self or ego (Harva 1948: 249-251). The term which referred to the corporeal soul, or soul element vital to sustaining life, was löyly ("sauna steam" in modern Finnish). The word löyly, which originally meant "breath" or "spirit" (compare Sami liew'la, Komi lov, Udmurt lul, Mansi lil, and Hungarian lélek; Häkkinen 1990: 183) is of Finno-Ugric origin. This so-called dualistic , or better yet, pluralistic concept of the soul belongs to the most archaic and fundamental layer of thought and forms a background for animal ceremonialism and shamanistic rites rooted in the Paleolithic Era.

Luin juuri Anna-Leena Siikalan artikkelin "What Myths Tell about Past Finno-Ugric Modes of Thinking". Teksti on minulle äärimmäisen kiinnostava. Mikä ettei muillekin, onhan jännittävää lukea perusteltu väite, että sana "löyly" liittyy ikiaikaiseen suomalais-ugrilaiseen dualistiseen tai pluralistiseen sielukäsitykseen. Vinkeää. Minulle tekstin kiinnostavuuus piilee kuitenkin muualla.

Siikalan tarkoituksena on rekonstruoida monitieteellisen (kielitiedettä, folkloristiikkaa, uskontotiedettä, arkeologiaa jne.) tutkimuksen keinoin muinaisen suomalaisugrilaisen ajattelun omintakeisia, muista erottavia piirteitä. Hanke on valtava ja uljas ja hän on ollut sen kimpussa jo kauan. Toivottavasti pohjoista mytologiaa käsittelevä magnum opus valmistuu pian. Paitsi valtava, hanke on myös valtavan herkullinen, ainakin minun mielestäni. Siikalahan lähtee liikkeelle väitteestä, että on olemassa paikallisia ja pitkäkestoisia ajattelua jäsentäviä kehikoita, sellaisia joiden ilmentymiä voidaan tunnistaa niin kivikautisista haudoista kuin nykyuomen sanastostakin. Hän viittaa annalistien mentaliteetin käsitteeseen, puhuu kulttuurin "longue duréesta", maailmankuvasta ja jopa Durkheimin kollektiivisesta tajunnasta. Hän näkee nämä mentaliteetit paitsi historiallisina, myös selvästi paikallisina, vaikka tunnistaakin kulttuurilainojen merkityksen ja ajattelutapojen merkittävänkin muokkautumisen ajan saatossa. Artikkelista löytyy kuitenkin jopa sana "kansanluonne" – jonka sanotaan olevan "akin to the English term mentality but has gone out of use since it became charged with undesirable overtones in the 1930s".

Artikkelin viimeisessä kappaleessa todetaan lakonisesti, että "it is possible to obtain an insight into the nature of mythical thinking and mythic-historical discourse through fieldwork". Virke herättää minussa lukuisia kysymyksiä, joista vähin ei ole se, eikö puhe diskurssista ole ongelmallista kun sitoudutaan etnografiseen metodiin. Tässä koetan kuitenkin hieman avata vain yhtä näistä kysymyksistä.

Onko "nature of mythical thinking and mythic-historical discourse" suunnilleen sama asia kuin kansanluonne? Oletan että tässä yhteydessä, että on: se ei ehkä ole koko kansanluonne, mutta kuitenkin ainakin merkittävä osa kansanluonnetta. (Jos sana "kansanluonne" häiritsee, voi sen halutessaan korvata mielessään vaikkapa "mentaliteetilla".) Jos on kuten oletan, niin onko kansanluonteessa – tai myyttisessä ajattelussa – kyse ennen kaikkea propositioista, vai kenties muustakin?

Siikala luettelee artikkelissaan monia suomalais-ugrilaisten kansojen ajattelua yhdistäviä seikkoja, mutta luetellut asiat tapaavat olla nimen omaan propositioita: Tuonela on pohjoisessa, taivas on kiinnitetty ylös paikalleen Pohjantähdellä, maailma on kerroksittainen, linnut lentävät syksyllä etelään kunnes pääsevät taivaan liepeen ali lintukotoon, ihmisellä on useita sieluja tai sielunosia jne. Nämä ovat väitteitä siitä, millainen maailma on. Epäilemättä niitä on helpompi selvittää kuin mahdollisia toisenlaisia ajattelun omintakeisuuksia, ja epäilemättä tällaiset sisältöväitteet kiinnostavat folkloristia erityisen paljon. Minua jä kuitenkin vaivaamaan se, että puhuessaan mentaliteeteista Siikala esittää asian ikään kuin kyse olisi jostain laajemmastakin: kokemis-, jäsennys- ja järkeilytapojen omintakeisuudesta.

Mielestäni Siikala antaa ymmärtää, että hän tutkii myyttisiä ajattelun malleja: "Mentality, mental equipment, can then be conceived as a set of cognitive, phenomenal, action-governing models for analysing the world". Tämä on jotain paljon laajempaa kuin mikään väitelauseiden kokoelma. Tähän luulisi sisältyvän esimerkiksi järkeilytapoja ja näkemyksiä siitä, mikä on rationaalista. En nyt muista tarpeeksi hyvin mitä kaikkea Siikala sanoo Suomalaisessa šamanismissa – toivon mukaan sieltä löytyy muunkinlaisia esimerkkejä suomalais-ugrilaisesta myyttisestä ajattelusta kuin väitelauseita.

Toivon näin, koska se olisi minusta hauskaa. Silloin näet pääsen kysymään, onko muiden kuin suomalais-ugrilaisten tutkijoiden mahdollista tutkia suomalais-ugrilaista myyttistä ajattelua. Niin kauan kuin erot eri alueiden ajattelutavoissa hahmotetaan pelkästään erilaisiksi väitelauseiksi, tai ajatellaan, että ne ainakin voidaan tiivistää väitelauseiksi, niiden tutkiminen vaikuttaa suhteellisen yksinkertaiselta. (Niin kauan on myös mahdollista vertailla eri puolilla maailmaa esitettyjen väitelauseiden totuusarvoja.) Jos erot taas ovat monimutkaisempia ja kattavat kokonaisvaltaisemmin ajattelun eri osa-alueita, tutkiminen käy vaikeammaksi, sillä ymmärtäminen käy vaikeammaksi. Jos tutkittavilla on esimerkiksi meidän järkeemme käymätön tiedon käsite (tai siis käsite, jonka käännämme sanalla "tieto" koska emme muutakaan osaa), tutkijan on opittava tuo ajattelutapa todella kantapään kautta (sitähän se etnografinen metodi pitkälti on) voidakseen tehdä sitä muille tutkijoille ymmärrettäväksi. Tämäntyyppinen oppiminen on tietysti hyvin epävarmaa. Vielä epävarmempaa on yritys tehdä järkeenkäymätöntä ymmärrettäväksi, eli kuvata opittua toisenlaista ajattelutapaa tutkijayhteisölle. Nämä ongelmat kietoutuvat lopulta kysymyksiksi paikallisuudesta, universaalisuudesta ja tutkimuksen tekemisen mahdollisuusehdoista.

Ongelmat eivät kuitenkaan ole mikään syy olla tutkimatta – ja minä olen tätä mieltä vaikka arvelen, että nämä ongelmat ovat ratkeamattomia. Kiinnostavaa onkin se, miten ihminen, joka uskoo ajattelua olennaisesti muovaavien mentaliteettien olemassaoloon (en muuten itse ole varma mitä tässä uskon), ryhtyy noita mentaliteetteja tutkimaan. Miten tutkija kohtaa joukon epistemologisia ongelmia käytännössä, miten ne näkyvät tutkimustyössä? Artikkelit ja aiemmat kirjat eivät Siikalan kohdalla vielä aivan ole riittäneet paljastamaan tätä minulle. Voi toki olla, että älyän paremmin lukemalla niitä uudestaan. Joka tapauksessa odotan tulevaa kirjaa innolla.

Luin lobotomiasta

Most significant complications of lobotomy were epilepsy (12%) and a personality defect (91%). The results of this lobotomy study were examined in relationship to current psychiatric therapy, with particular reference to recent clinical experience with lobotomy. It was concluded that if prefrontal lobotomy is used for selected cases of intractable mental disorder only, it has probably found its proper place in psychiatric treatment.

Kuten niin monet muutkin näin influenssa-aallon aikaan, olen sairaana. Olen virkistänyt mieltäni viimeisen muutaman tunnin ajan hakemalla verkosta tietoa lobotomiasta. En suosittele, ei virkistä. Erityisesti en suosittele kuvahakuja.

Sitaatti on A. Millerin artikkelista "The Lobotomy Patient.A Decade Later: A Follow-up Study of a Research Project Started in 1948". Se julkaistiin Canadian Medical Association Journalissa vuonna 1967, kaksi vuotta ennen viimeistä Suomessa tehtyä lobotomialeikkausta. Kymmenen vuotta aiemmin niinkin lobotomiamyönteisessä maassa kuin Suomessa (kaikissa pohjoismaissa tehtiin paljon lobotomioita) oli jo julkaistu Kalle Achtén tutkimus toimenpiteen haitoista ja leikkaukset olivat harvinaistuneet nopeasti. Vastaava oli nähty muuallakin. Ei ollut kuitenkaan vielä mitenkään mahdotonta puolustaa lobotomiaa hoitomuotona, ei vaikka haitat tunnettiin, kuten yllä olevasta sitaatista näkyy. Olihan Monizin lääketieteen Nobelistakin vasta parikymmentä vuotta. Lääketieteen, ja ehkä erityisesti psykiatrian historia on karmivan kiinnostavaa; ei ihme, että sitä tutkitaan niin paljon.

Oma uteliaisuuteni, josta vasta kirjoitinkin, ei luultavasti ole pelkkää tirkistelynhalua (vaikka tapauskertomukset ruokkivat ilman muuta sitäkin). Se on tietyllä tapaa tirkistelynhalua henkilökohtaisempaa. Ei kuitenkaan niin, että erityisemmin pelkäisin mielenterveyteni puolesta, pikemminkin uteliaisuus liittyy toisaalta tiettyihin tuntemiini ihmisiin, toisaalta siihen epämääräiseen, mille poliittiset kantani rakentuvat. Lukiessani mieleeni tuli kuinka kävin vastikään juhlistamassa vanhan tätini syntymäpäiviä hoitokodissa, jossa hän asuu. Pidän hyvinkin mahdollisena, että samassa uutuuttaankiiltävässä, kodinomaiseksi sisustetussa pikku laitoksessa elää ihmisiä, joille on tehty joskus lobotomia. Siellä käyminen on varsin ahdistavaa. Potilaat tuntuivat olevan aiempaa apaattisempia.

Siitä ei muuten nykyäänkään saa Suomessa korvausta, että lääkärit ovat aikanaan vastoin potilaan tahtoa katkaisseet tämän otsalohkojen yhteydet taaemmas aivoihin. Vuonna 2000 Sosiaali- ja terveysministeriössä oltiin näet tätä mieltä:

Selvityksessään Raimo Pekkanen tulee siihen tulokseen, ettei lobotomiapotilaille tulisi maksaa erillistä rahallista korvausta toimenpiteiden aiheuttamista haitoista. Toimenpiteistä on kulunut huomattava aika, ja vain pieni osa lobotomiapotilaista on enää elossa. Toisin sanoen vain pieni osa toimenpiteen kohteena olleista potilaista tulisi saamaan rahallisen korvauksen. Toisaalta hyvin harva näistäkin tulisi enää itse hyötymään rahallisesta korvauksesta, lähinnä rahasumma tulisi heidän omaistensa käyttöön. Kolmanneksi korvausmenettely aukaisisi portteja muille ryhmille, joilla olisi yhtäläinen oikeus rahalliseen korvaukseen (esim. pakkosteriloidut ja pakkokastroidut henkilöt).
(Sosiaali- ja terveysministeriön lausunto, pdf.)

Viimeinen peruste tuntuu hyvin kummalliselta. Näin kuitenkin päätettiin sen jälkeen kun Norjassa päädyttiin maksamaan hyvityksiä lobotomian läpikäyneille.

Lopuksi minun on mainittava, että Rosemary Kennedyä koskevasta Wikipedia-artikkelista löytyy tällainen kohta: "Rosemary moved to the St. Coletta School for Exceptional Children (formerly known as St. Coletta's Institute for Backward Children)".