Objektiksi haluavan ongelmat

The visions of romance were over. Catherine was completely awakened. Henry's address, short as it had been, had more thoroughly opened her eyes to the extravagance of her late fancies than all their several disappointments had done. Most grievously was she humbled. Most bitterly did she cry. It was not only with herself that she was sunk – but with Henry. Her folly, which now seemed even criminal, was all exposed to him, and he must despise her forever. The liberty which her imagination had dared to take with the character of his father – could he ever forgive it? The absurdity of her curiosity and her fears – could they ever be forgotten? She hated herself more than she could express.

Minulta kysyttiin vastikään kiinnostava kysymys: Eläytyvätkö rakkausromaaneja lukevat naiset tosiaan pikemminkin sankarin kuin sankarittaren ajatuksiin? Totesin jokseenkin miettimättä, että totta kai. Rakkausromaanin juonessahan on kyse siitä, että sankaritar on onnistunut eli haluttava ja rakastettava objekti, ja objektin onnistuneisuutta mitataan tietysti sillä, millaisen vaikutuksen hän tekee subjektiin, siis sankariin. Joten veikkaan useimpien lukijoiden olevan kiinnostuneita nimen omaan sankarin mielenliikkeistä.

Olen hieman rajoittunut: olen lukenut hyvin vähän vuoden 1900 jälkeen kirjoitettuja rakkausromaaneiksi kutsuttavia teoksia. Tunnen kuitenkin Jane Austenia ja Brontën sisaruksia varmasti riittävästi, ja olen tutustunut kai keskimääräistä laajemmin varhaisempaankin romanttiseen kirjallisuuteen, joskin vähemmän ranskalaiseen kuin britannialaiseen. Minusta on kiinnostavaa, että nykyään rakkausromaanigenren kulmakiviksi katsotut Austen ja Charlotte Brontë aloittivat molemmat kirjailijanuransa romanttisen kirjallisuuden kritiikillä.

Alun sitaatti on Northanger Abbeysta, joka on ensimmäinen Austenin valmiiksi saama romaani. Kirja kertoo hieman pöhköstä mutta hyväntahtoisesta tytöstä, joka on niin uppoutunut romanttisiin romaaneihin, että alkaa kuvitella ympärilleen goottilaiseen romantiikkaan kuuluvia jännittäviä tapauksia. Lopulta hän mokaa tämän seurauksena niin pahasti, että joutuu huomaamaan oman hölmöytensä, ja loppu on toki onnellinen. Aiemmissa novelleissaan ja kesken jääneissä romaanikäsikirjoituksissaan Austen ei ollut yhtä lempeä kirjojensa henkilöitä kohtaan; hänen varhaiset tuotoksensa ovatkin jokseenkin puhdasta satiiria. Esimerkiksi Lesley Castlen Margaret Lesley ilmoittaa kirjeessä ystävälleen näin: "We are handsome my dear Charlotte, very handsome and the greatest of our Perfections is, that we are entirely insensible of them ourselves."

Austen aloitti siis tekemällä pilkkaa sankarittariksi haluavista nuorista naisista. Myöhemmin hän kypsyi ja rauhoittui, ja kehittikin sitten muutamia todella oivaltavia tarinoita siitä, kuinka rakkauden ja halun objektiksi haluaminen ja sankarittaren kuitenkin tyypillisesti vankka ja järkevä subjektius voitaisiin sovittaa yhteen. Esimerkiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon tahtojen kamppailu ja Emman sankaritar, joka joutuu huomaaman sankarin (suorastaan häiritsevissä määrin) itseään ylemmäksi niin älyltään kuin moraaliltaankin, ovat niin hersyviä, etten lainkaan ihmettele filmatisointien loputonta määrää.

Objektiksi haluaminen on ristiriitaista, sillä se on aina jossain määrin alistuvaa. Austen tekee varhaisessa tuotannossaan rankasti pilaa sellaisista nuorista tytöistä, joita ei todellakaan voi kutsua vastuullisiksi subjekteiksi, ja jotka esittävät aikansa muodin mukaista ihastuttavaa obejktia. Pääteoksissaan hän taas käsittelee sitä, kuinka moraaliltaan vankka, henkisesti riippumaton subjekti kohtaa halunsa tulla riippuvaiseksi, olla onnistunut objekti. ("Moraalisuus" on nykyään degeneroitunut tarkoittamaan tällaisissa yhteyksissä lähinnä seksuaalista pidättäytymistä, mutta tässä moraalilla viitataan paljon laajemmin ymmärrettyyn itse hyväksyttyjen eettisten normien suoraselkäiseen seuraamiseen.)

Charlotte Brontëkin aloitti romanttisen kirjallisuuden kritiikillä, ja hänenkin esikoisteoksensa, Professori, on täynnä viiltävän julmasti kuvattuja typeriä tyttöjä. Kirjaa ei yrityksistä huolimatta julkaistu hänen elinaikanaan, ja myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa Brontë selittää mikä siinä oli kustantajien mielestä vikana:

I said to myself that my hero should work his way through life as I had seen real living men work theirs – that he should never get a shilling he had not earned – that no sudden turns should lift him in a moment to wealth and high station; that whatever small competency he might gain, should be won by the sweat of his brow; that, before he could find so much as an arbour to sit down in, he should master at least half the ascent of "the Hill of Difficulty;" that he should not even marry a beautiful girl or a lady of rank. As Adam's son he should share Adam's doom, and drain throughout life a mixed and moderate cup of enjoyment.

In the sequel, however, I find that publishers in general scarcely approved of this system, but would have liked something more imaginative and poetical – something more consonant with a highly wrought fancy, with a taste for pathos, with sentiments more tender, elevated, unworldly. Indeed, until an author has tried to dispose of a manuscript of this kind, he can never know what stores of romance and sensibility lie hidden in breasts he would not have suspected of casketing such treasures. Men in business are usually thought to prefer the real; on trial the idea will be often found fallacious: a passionate preference for the wild, wonderful, and thrilling – the strange, startling, and harrowing – agitates divers souls that show a calm and sober surface.

Professori on kyllä pääteoksia proosallisempi ja myös kömpelömpi, mutta erityisen kiinnostavaa siinä on mielestäni ehkä juuri tuon kömpelöyden vuoksi korostuva valta-asetelma päähenkilöparin suhteessa. Kun juonessa ei ole muita huiman romanttisia elementtejä, se tulee erityisen selvästi esille. Luopuessaan riippumattomasta asemastaan ja muuttuessaan subjektin halun kohteeksi kirjan sankaritar alistuu kiusallisen täydellisesti. Subjektiudesta luopuminen edellyttää hänen kokevan sankarisubjektin moraalisesti niin vankaksi, että hän uskaltaa päästää tämän itselleen auktoriteetiksi. Objektiksi taipuessaanhan sankaritar selvästi menettää jotain asemastaan itsenäisenä moraalisena toimijana. Tässä kirjassa näin käy todella: sankaritar on täysin sankarin ohjattavissa, ja siksi sankarin täytyy olla moraaliltaan luja, hallitsemaan kelpaava. (Itse asiassa lukijalle jää hieman kyseenalaiseksi onko niin; Brontë tekee sankaristaan välillä melko roisia pilaa.)

Objektiksi haluamisen ja moraalisen, vastuullisen subjektiuden välinen ristiriita riivasi Brontëa läpi hänen tuotantonsa. Shirleystä olen kirjoittanut jo aiemmin, mutta täytyyhän se pääteoskin mainita. Kotiopettajattaren romaani on aivan yksinkertaisesti tarina siitä, että kummastakaan ei voi luopua: sankaritar ei voi luopua subjektiudestaan kokonaan, sillä se merkitsisi luopumista moraalisesta toimijuudesta, vastuullisesta aikuisuudesta. Subjektiudesta ei voi luopua, vaikka palkkiona olisi täydellinen objektin asema todella huumaavan subjektin edessä. Mutta toisaalta pelkkä subjektiuskaan ei kelpaa: eettisesti moitteeton asema, jossa halu objektiksi olisi tukahdutettava viimeistä piirtoa myöten – sekin on mahdoton. Sankarittaren pitää saada olla sekä että.

Tunnen itseni vanhaksi

Blogosfäärissä filosofin kirjoitus väännetään rationaalisilta raiteiltaan. Teksti irrotetaan kelluvaksi sommitelmaksi, jonka merkitys muuttuu sen mukaan, mihin suhteisiin se astuu. ”Blogosfäärissä sitä huomaa, että järkevä ihminen on eräänlainen transsendentaalinen illuusio tai fetissi, jonka ovat synnyttäneet hiljaisten kirjojen tai artikkelien kanssa aikaansa viettävät ihmiset.” Bryantin mukaan filosofinen bloggaaminen esittää vaatimuksen ajatella uudestaan merkityksen, tekstin ja järjen käsitteitä. Blogit kyseenalaistavat itse ajattelun esittämällä sille uuden, suhteellisemman ja intensiivisemmän mallin.

Pontus Purokuru kirjoittaa uusimmassa niin&näinissä filosofisista blogeista, ja teksti näkyy olevan luettavissa tuollakin. Vai pitäisi tässä olla "vastakulttuurin anarkkinen aamurusko"? Pontus, blogithan ovat jo establishmenttia. Bryantin huomio on kuitenkin hauska: lukijat ymmärtävät jatkuvasti väärin, ja blogatessaan sen saa tuta karvaasti (tai joskus hilpeästikin) ja ennen kaikkea nopeasti. Ehkä demokratisoituneen julkaisemisen vaikutus julkaistavien tekstien sisältöön syntyykin tuosta karvastelusta?

Blogilistalta löytyy muuten tällä hetkellä 253 blogia avainsanalla "filosofia". Tämä blogi näkyy olevan niistä toiseksiluetuin. (Minkä vuoksi tätä luetaan? Se ei ole koskaan oikein valjennut minulle. En toki valita; kiitän.) Luetuin taas on blogi nimeltään 100 naista. En ole enää aikoihin itse käyttänyt koko Blogilistaa. Löytyyköhän verkosta muuten montakin filosofitwitteröijää? Luultavasti en kuitenkaan jaksaisi seurata, olen jumahtanut blogeihin.

Metafyysinen angsti ja vastuukysymyksiä

‒ Jos olemattomuudellakaan ei ole mitään merkitystä, miksi sitten valitset sen? Ja voitko sitä paitsi olla varma siitä, että jos tapat itsesi, todella kuolet?
Hän näytti hämmästyvän.
‒ Totta kai, hengiltä pääsemiseen on lukemattomia varmoja keinoja. Luuletteko minua tyhmyriksi tai pelkuriksi?
‒ Sanotaanko näin (olin saanut tartunnan hänen kielenkäytöstään): voit olla jompikumpi tai kumpaakin tai hyvin rohkea ja viisas mies. Kysyn vain, oletko varma siitä, että se mikä sinua odottaa on olemattomuus? Luulet tappavasi itsesi, mutta entä jos käykin niin, että juuri sinä ja vain sinä jäät jäljelle? Entä jos sinä et katoakaan, vain maailma katoaa. Jos tietäisit, ettei loppu ole sinun loppusi, pysyisitkö yhä päätöksessäsi?
Hän suuttui: ‒ Minusta on sopimatonta, että te, joka nimitätte itseänne filosofiksi, esitätte noin naurettavia kysymyksiä!
‒ Millä lailla naurettavia?
‒ Sanotaanko näin: Jokainen ajatteleva ja rohkea ihminen ymmärtää, että aivojen kuollessa hänen tietoisuutensa katoaa. Koko tietoisuus on pelkkä satu. Ihmisen minuus on vain hänen ruumiinsa eri toimintojen ja elimien funktio. Ei ole mitään minää, joka voisi jatkaa ruumiin kuoltua. Sitä paitsi sana "henkilö" on hyvin harhaanjohtava.
‒ Millä lailla se on harhaanjohtava?
‒ Koska ei ihmisellä ole mitään sellaista kuin henki. Aivot ovat kaikki mitä ihmisellä on. Puolitoista kiloa hyytelöä, mutta minkälaista! Hermosoluja on kymmenen potenssiin yksitoista, voitteko kuvitella? Hermosoluhaarakkeita on kilometrien verran yhtä ainoaa kuutiomillimetriä kohden ja entä sitten prosessointikapasiteetti!
Vihainen nuori mies ei antanut minulle suunvuoroa vaan jatkoi neurologian luentoaan niin pitkään, että uni alkoi painaa ja voitti minut pian.

Luin vastikään Leena Krohnin Valeikkunan, kiitos Kasassa olleen kovin houkuttelevan vinkin. Eilen taas päädyin eräissä juhlissa juttelemaan metafyysisistä angsteista. Epäilen, ettei minulla ole koskaan ollut sellaista. Keskustelussa minulle kuitenkin paljastui, että metafyysinen angsti voi iskeä täysin yllättäen ja selvästikin missä iässä hyvänsä. Ajatus on lievästi huolestuttava, sillä en lainkaan haluaisi sellaista.

Mitäkö tarkoitan metafyysisellä angstilla? Sitaatin nuorella miehellä on sellainen. Angstin ei tietenkään tarvitse johtaa itsemurha-ajatuksiin eikä juuri tuohon minuuden selitykseen, mutta olennaista on tarve saada selityksiä, tarve saada tietää miten asiat todella ovat ja miten todellisuus on rakentunut. Tarve ymmärtää kokonaisuus virheettömästi. Tällainen tarve näyttäisi olevan vahva, henkilökohtainen, eettinen pakko. Siihen näet sisältyy lähes järjestään tarve oikeuttaa yhtä aikaa sekä oma olemassaolo että etiikka. Se on perustan hakemista ja ahdistusta kun löytyminen näyttää niin toivottomalta. Suhtauduin moiseen aiemmin lähinnä kummastellen ja hieman huvittuneenakin, mutta se oli luultavasti virhe. Edelleenkään en yhtään halua itselleni metafyysistä angstia, se vaikuttaa piinalliselta ‒ enkä toisaalta suoraan sanoakseni osaa kuvitella, että ihan oikeasti joutuisin sellaisen valtaan ‒ mutta minun on luultavasti opeteltava ottamaan se toisilla vakavammin.

Tunnen lukuisia hyvinkin älykkäitä ihmisiä, joita metafyysinen angsti näyttäisi riivaavan (ja tämä havainto yhtä aikaa sekä vieraannuttaa minua heistä että saa minut uteliaaksi). Isoisääni, joka oli helluntailainen tendenssikirjailija, se kalvoi hänen kirjoistaan päätellen hurjalla voimalla. Olen nähnyt muutamankin tapauksen, jossa metafyyisinen angsti on suorastaan dostojevskimaiseen tapaan saattanut ihmisiä raiteiltaan; se ei vain nykyään Suomessa saa uskonnollisia sävyjä, vaan johtaa usein pikemminkin samankaltaisiin keloihin kuin Krohnin kuvaamalla nuorella miehellä, joten sitä ei ehkä tule samastaneeksi Dostojevskin henkilöiden hengellisiin tuskatiloihin, vaikka taidan olla sitä mieltä, että pitäisi.

(Sivuhuomautus: merkittävä osa ihmisistä tuntuu olevan sitä mieltä, että filosofian tulisi palvella ihmisiä kun metafyysinen angsti iskee ‒ sen tulisi tarjota vastaus. En ole koskaan ymmärtänyt tätä.)

Puhun otsikossani vastuukysymyksistä. Olisin voinut puhua myös eettisistä kysymyksistä. Minulla on niitä kaksi; toista olen miettinyt jo hyvän aikaa, toinen on tuoreempi. Ensimmäinen ei koske minua kuin välillisesti, vaikka syyn tähän etäisyyteen taisin tajuta vasta tänään, toinen taas koskee sen esittäessäni pelkästään minua. Ensimmäinen kysymys on poliittisluontoinen: pitäisikö minun haluta panna toisia vastuuseen? Toinen taas on henkilökohtainen ja eettinen: pitäisikö minun ottaa ‒ edes joskus ‒ tietty vastuu kannettavakseni?

Ensinnäkin, onko metafyysinen angsti tarttuvaa? Onko sen valtaan heittäytyvä vaarassa saada houkuteltua joku toinenkin riivatuksi? Ja jos on, niin pitäisikö tätä pitää pahana? Tämä kysymys liittyy läheisesti jo pitkään pyörittelemiini ajatuksiin fanituksen kauhistuttavuudesta ja siihen, että kirjoittajan sanoja saatetaan käyttää mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, epämiellyttävilläkin. Kuvitellaan tilanne: kirjoittaja on vimmaisan metafyysisen angstin vallassa ja hakee raivoisalla intensiteetillä vastausta. Hän kirjoittaa hyvin. Hänen omakin mielenterveytensä saattaa olla tässä työssä lujilla, todellinen heittäytyminen angstin valtaan näyttää usein johtavan siihen. Sitten tulee lukija. Kirjoittajan tapa hakea vastausta ravistelee lukijaa ja hän kokee kuin uskonnollisen herätyksen. Valitettavasti herätys saattaa hänet selvästi kirjoittajaa pahemmin raiteiltaan: kirjoittajan totuuden hakemisesta tulee lukijalle uskonnollinen totuus ‒ muiden silmissä näyttää siltä, että lukijan todellisuudentaju horjuu. Eikös olekin dostojevskilaista? Mutta tämä on ihan todellista ja tätä päivää. Olen nähnyt tämän tapahtuvan jo useita kertoja niiden viiden ja puolen vuoden aikana, joina olen lukenut blogeja. Miten minun tulisi suhtautua siihen?

Tajusin tänään, että minun tekstini eivät luultavasti helpostikaan herätä toisissa tuollaista raiteiltaan suistavaa vastakaikua, sillä uskoakseni niissä ei kuulu metafyysinen angsti. Samalla tajusin toisen eettisen ongelman, sellaisen, joka koskee vain minua: pitäisikö minun koettaa johdatella ihmisiä pois metafyysisen angstin pauloista? Kursivoin sanan "koettaa", sillä pidän tehtävää todennäköisesti melko toivottomana. Lisäksi se olisi takuulla todella työlästä, eikä vähiten siksi, etteivät riivatut yleensä halua luopua metafyysisestä angstistaan. Luopuminen näyttää heistä henkiseltä antautumiselta, vajoamiselta tyhmyyteen, kesyyteen ja latteuteen. Minusta se on kaikkea muuta, enkä tietenkään koettaisi houkutella ketään tiedottomaan turtumukseen, vaan pelkästään irti angstista, keveyteen, mutta tämän selittäminen riivatulle on luultavasti toivotonta. Yritys on myös hyvin raskas, sen olen jo saanut muutaman kerran huomata. En pysty perustelemaan keveyden arvoa mitenkään ‒ sepä se, tietenkään en pysty ‒ ja riivattu haluaa perusteluita. Ei minulla ole mitään oikeutusta, en pysty todistamaan angstia aiheettomaksi. Mutta pitäisikö minun silti yrittää?

Selitystarinatyypeistä taas

For another telling example of the Torgovnick technique of "imagine and find it true," let's consider her analysis of a photograph she encountered in the American Museum of Natural History. In Gone Primitive, Torgovnick captions the picture, "A visual pun ‒ on the young girl, the form of breasts." She then provides a reading of the photograph: the girl is "smiling broadly at the camera in the classic welcoming 'aloha' way." This "pubescent" girl "holds in each hand the tips of palm fronds ‒ this is perhaps a photograph meant to evoke a fertility or initiatory ritual." Torgovnick then explains that "individual fronds, stripped from the trees, form the girl's elaborate necklace/breastpiece/blouse. From the tips of each frond in the breastpiece dangles one of the photographer's light [sic] bulbs."

Olen kahlaillut laiskasti kummallisessa kirjallisuudessa koettaessani etsiä esimerkkiä tietynlaisesta tutkimuksesta. Hylkäsin hyvin nopeasti Marianna Torgovnickin teoksen Gone Primitive; Savage Intellects, Modern Lives, sillä nähdäkseni siinä ei tehdä eikä esitellä juuri mitään sellaista, mitä minun tekisi mieli kutsua tutkimukseksi. Suosituksesta luin Denis Duttonin murhaavan arvostelun kirjasta. Se on julkaistu Philosopy and Literature -lehdessä vuonna 1991; halukkaat voivat lukea suunnilleen saman kritiikin tuolta. Sivun puolenvälin tienoilta löytyy mustavalkoinen kuva, jota Torgovnick innostuu tulkitsemaan liki lapsipornografiseksi. Kuten Dutton toteaa, ja kuten kuvan värillisestä versiosta on helppo nähdä, Torgovnickin tulkinta on pahasti harhainen. Itse asiassa kuvassa on melanesialainen tyttö (Polynesia ja "aloha" ovat siis aika kaukana), ja hänellä on kaulassaan kirkasvärisissä nauhoissa roikkuvia käytettyjä salamalamppuja. Niitä hän on saanut kuvaajalta, kasvitieteilijältä, jota lapset auttoivat keräämään paikallisia kasvilajeja ja olivat iloisia saadessaan korvaukseksi hienoja kaulakoruja. Ei siis palmunlehviä kaulassa, eikä muuten käsissäkään, kuten Dutton huomauttaa.

Olen jo hyvän aikaa jupissut täällä vähän väliä selitystarinatyypeistä. Puhun niistä koettaessani ymmärtää sitä psykologista ilmiötä, mistä tässäkin näyttäisi olevan kyse. Minusta vaikuttaa siltä, että Torgovnick on niin ihastunut tiettyyn selitystarinatyyppiin, että kun hän keksii tyypinmukaisen selityshypoteesin, hän ei kaipaa lisätodisteita: selityshypoteesin on oltava tosi, koska se on muodoltaan oikeanlainen. Tyydyttävän selityksen kriteerit eivät siis liity mitenkään olennaisesti empiriaan, vaan ainoastaan muotokriteereillä on väliä. Jos hypoteesi edustaa valittua selitystarinatyyppiä, se on tosi.

Kolonialismin ja patriarkaatin vimmaisat kriitikot eivät suinkaan ole ainoita, jotka tekevät näin. Evoluutiopsykologia on tällä hetkellä toinen alue, jolta löytyy todella huimaavia esimerkkejä selityshypoteesien hyväksymisestä ymmärtääkseni vain sillä perusteella, että ne istuvat valittuun selitystarinatyyppiin. R. C. Richardson mainitsi viime talvena Suomessa käydessään tästä useita hyviä esimerkkejä. Erityisesti mieleeni jäi se, kuinka ihmisillä yleistä käärmepelkoa on koetettu selittää. Siteeraan Wikipediaa:

If humans are mostly adapted to Pleistocene environments, then some psychological mechanisms should occasionally exhibit “mismatches” to the modern environment, similar to the attachment patterns of ducks. One example is the fact that although about 10,000 people are killed with guns in the US annually, whereas spiders and snakes kill only a handful, people nonetheless learn to fear spiders and snakes about as easily as they do a pointed gun, and more easily than an unpointed gun, rabbits or flowers. A potential explanation is that spiders and snakes were a threat to human ancestors throughout the Pleistocene, whereas guns (and rabbits and flowers) were not. There is thus a mismatch between our evolved fear-learning psychology and the modern environment.

Aika huono potentiaalinen selitys, sanoi Richardson, sillä kyseisenä aikana niillä alueilla, joilla ihmisiä eli, ei nykytietojemme mukaan ollut muita käärmeitä kuin valtavia kuristajakäärmeitä. Selitettävänä ei kuitenkaan ole monimetristen hirviöiden pelkääminen (se ei ehkä vaadi kummempia selityksiä), vaan pienten, kiemurtelevien otusten pelkääminen. Toisin sanoen selityshypoteesi ei pärjää ilman oletettuja pieniä myrkkykäärmeitä. Niitä ei ollut. Selityshypoteesi on siis hylättävä. Luulisi, ettei tällaisen asian huomaamiseen tarvittaisi kriitikkoa, vaan tutkijat tekisivät havainnon itse. Toisaalta, voisihan sitä myös kuvitella Torgovnickin kyenneen ihan itse huomaamaan, että hänen palmunlehvänsä olivat itse asiassa nauhoja.

On kuin tietty selitystarinatyyppi olisi ymmärretty teoriaksi, jonka avulla voi dedusoida selityksiä tunnetuille ilmiöille. Tarvitaan vain selitettävä ilmiö (tulkittava valokuva tai käärmepelko) ja selitystarinatyyppi (alistavan katseen paljastava tarina tai evoluutioselitystarina), ei muuta. Tehtäväksi ymmärretään näiden kahden sovittaminen mukavasti yhteen, ja tulosta pidetään oikeana selityksenä. Eräät eivät muista, ettei historiantutkimus ole poliittista kirjallisuuskritiikkiä, ja toiset taas unohtavat, että evoluutiobiologia on historiatiede.

Yöpöytäni kirjakasan pinnalla on viime aikoina ollut Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen Evoluutio ja ihmisluonto; se on mukavaa iltaselailtavaa. Voisin lopettaa siteeraamalla siitä jotain, joka kumma kyllä ei ole itsestäänselvää:

Valitettavasti ollaan usein tilanteessa, että saatavilla oleva todistusaineisto ei riitä valitsemaan kilpailevien evoluutioskenaarioiden väliltä. On siis pakko hyväksyä tilanne, jossa tutkijoilla on useita vaihtoehtoisia evolutiivisia tarinoita tietyn käyttäytymisen tai psykologisen mekanismin synnystä. Tällaisessa tilanteessa jokaisella voi toki olla oma suosikkihypoteesinsa, mutta on tärkeää muistaa, että hypoteeseja ei hyväksytä henkilökohtaisten mieltymysten vaan todistusaineiston perusteella. Jos todistusaineisto ei riitä, älyllinen rehellisyys vaatii, että täytyy tyytyä kartoittamaan kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen joukko ja olla sen jälkeen tyytyväisiä jokaisesta todistusaineiston palasesta, jonka avulla tätä joukkoa voidaan karsia.

Kansanrunous, kansallisrunoilija ja poliittinen vastuu

Tämä on kirjoitus kansanrunouden nationalistisesta käytöstä, kansallisrunoilijan ideasta sekä siitä, miten runoilija saatetaan panna tai olla panematta sanoistaan poliittiseen vastuuseen.

Kansanrunouden nationalistisesta käytöstä

Tiesittekö, että folkloristiikka on Suomessa selvästi isompi tutkimusala kuin juuri missään muualla? Ja että suomalaisten folkloristien yhä tänäänkin epätavallisen suuri määrä johtuu paljolti siitä, miten kansallisuusaatetta ajettiin Suomessa 1800-luvulla?

Suomellahan ei 1800-luvulla ollut historiaa itsenäisenä valtiona, autonomiakin oli tuore asia. Ei ollut koko kansan jakamia historiallisia muistoja, jotka olisivat erottaneet suomalaiset juuri suomalaisina muista. Maa-alue oli, ja sillä eli etnisesti kohtalaisen yhtenäinen väestö, mutta maa ei ollut itsenäinen. Oli yhteinen kieli, mutta ei vielä kovin kummoista kirjakieltä, saatika kansallista kirjallisuutta. Tällaisia asioita pidettiin kansakunnalle välttämättöminä. Kansakunnan olisi tullut olla suvereeni ja riippumaton kokonaisuus, ja tämän suvereeniuden olennainen osa oli kansan jäsenten tietoisuus yhteenkuuluvuudesta ja riippumattomuudesta sekä halu päättää yhdessä omista asioistaan. Suomen kansa ei siis vielä tyydyttänyt 1800-luvun kansakunnanrakentajien toiveita. Kansaa piti valistaa. Siteeraan Wolmar Schildtiä eli Wolmari Kilpistä:

Suomen lapsuus on jo ohitse. Valveella Suomalainen katselee kotimaataan, kieltään, jopa muutai kansallisuuttaan, ja lemmellä niitä se katselee. Se jo alkaa henkisesti itsenäistyä. Mut tämä henkinen itsenäisyys elää vapaimmasti Tiedetten nojassa, joidenka ehtona, jos seuruunakin, on rikastunut ja ylentynyt kieli. Siis joka sivistyneen Suomalaisen pyhä velvollisuus on, pienenkin saattonsa mukaan, ylennellä armasta äidinkieltä korkiammille aineille, tieteillenkin. Niin hän taitaisi vaikuttaa jotakin valistusta ja sivistystä tietämättömämmille maanmiehillensä.

Suomi piti nostaa itsetiedottomuuden ja sivistymättömyyden tilasta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Kansalle piti opettaa, että se oli kansa, ja se piti opettaa tunnistamaan ominaisluontonsa. Vasta sitten se kykenisi antamaan täyden panoksensa ihmiskunnan yhteiseen kehitykseen. Ajatus on hyvin samanlainen kuin se, että ihmisyksilö kykenee antamaan parhaansa vasta tajutessaan ja tuntiessaan itsensä, oman ominaislaatunsa, heikkoutensa ja vahvuutensa.

Jotta kansalle voi opettaa, että se on kansa, opettajien täytyi tietysti ensin itse tietää millaisesta kansasta oli kyse. Ei kansanluonteen piirteitä tai kansallishengen eetosta, kaikkea sitä minkä katsottiin sitovan samaan kansaan kuuluvat yhteen ‒ ei sitä voinut keksiä. Se täytyi selvittää. Kansojen luonteita kuvattiin tuohon aikaan Euroopassa monin paikoin, ja monaalla kuvailuissa nojauduttiin esimerkiksi historiallisiin muistoihin tai kansan kielellä kirjoitettuun, arvostettuun kirjallisuuteen. Suomessa tämä ei käynyt päinsä, koska historiaa kansakuntana tai merkittävää kirjallisuutta ei ollut. Sen sijaan kansanrunoja oli. Niinpä niistä tehtiin tärkeä rakennuspalikka suomalaiseen kansakunnanrakennustyöhön. Ja sen seurauksena folkloristiikka on edelleen Suomessa yllättävän iso tieteenala.

Luin vähän aikaa sitten Anna-Leena Siikalan kuvauksia hänen kenttätyömatkoiltaan Siperian suomensukuisten kansojen parissa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen monet näistä pienistä kansoista ovat ryhtyneet elvyttämään kulttuurista identiteettiään varsin aktiivisesti. Se tapahtuu melko samaan tapaan kuin Suomessa yli sata vuotta aiemmin: sivistyneistö innostuu kansallisesta kulttuurista ja ryhtyy ottamaan siitä selvää, järjestää kansanperinnefestivaaleja, innostaa pienten kylien mummoja opettamaan nuoremmille kansallispukujen valmistusta, rituaalien yksityiskohtia, vanhoja runoja ja muuta sellaista. Myös kansan opettaminen kuuluu asiaan: esimerkiksi koulutetut marit ovat ryhtyneet kouluttamaan kaupungeissa uhripappeja vahvistaakseen paikallista luonnonuskontoa.

Kuten Siikala huomauttaa, tällaista tapahtuu nykyään paljon ja joka puolella maailmaa. Monet pienet kansat, sellaiset jotka ovat usein vähemmistöjä omilla vanhoilla asuinalueillaankin, pyrkivät nykyään vahvistamaan kulttuurista identiteettiään, ja tämä tehdään joka puolella maailmaa melko lailla saman mallin mukaan. Pyritään elvyttämään riittejä, myyttejä ja suullista runoutta, ja uutta taidetta luodaan tuomalla niiden myyttistä kuvastoa nykypäivään. Kansallismusiikki, kansallisasut ja paikalliset ruokalajit symboloivat paikallista, etnistä identiteettiä ja yhteensitovaa historiaa.

Toisin sanoen omaa kulttuurista identiteettiä, siis sitä minkä katsotaan erottavan yhden ryhmän toisesta, vahvistetaan kaikkialla maailmassa melko samanlaisin tavoin. Adam Kuper kertoo tähän liittyen hauskan tarinan: hän mainitsee siirtotyöläisen, joka palasi kotikyläänsä Uudessa-Guineassa ja ilmoitti heimolaisilleen, että "meidän täytyy löytää voimaa tavoistamme; meidän täytyy perustaa itsemme sille, mitä valkoiset kutsuvat kulttuuriksi". Nimen omaan pienillä kansoilla, joilla ei ole eikä välttämättä voikaan olla poliittista itsenäisyyttä, koska ne eivät millään alueella ole enemmistönä, kansallismielinen liikehdintä päätyy usein korostamaan "sitä, mitä valkoiset kutsuvat kulttuuriksi": tapoja, perinteitä, riittejä ja runoutta.

1700- ja 1800-luvun kansallisuusajattelijat pitivät kansanrunoutta suuressa arvossa. Eräs tähän erityisen paljon vaikuttaneista ajattelijoista oli Johan Gottfried von Herder. Hänen mukaansa ihmiskunta ei kehity yksilöiden vaan joukkojen kautta: yksilö ei irrallaan muista ihmisistä voi kehittyä parhaalla mahdollisella tavalla. Todellinen edistys on mahdollista vain kansakunnan osana. Kukin kansa kehittää omanlaisensa elämänmuodon, pyrkii sopeutumaan mahdollisimman hyvin niihin ympäristöoloihin, joissa se elää. Samalla kansa kehittää omanlaisensa tavan ajatella; kansalla on luonne ja henki, kansat eroavat toisistaan samalla tavalla kuin yksilöt eroavat toisistaan. Todella kukoistamaan puhkeavia kansoja ei voi Herderin mukaan mielekkäästi vertailla toisiinsa: "Niin kansakunta muovautuu paikassa, ajassa ja oman sisäisen luonteensa mukaisesti; jokainen kantaa itsessään täydellisyytensä mittaa, jota ei voi verrata toisiin."

Kukoistavan ja oman luontonsa mukaisesti edistyvän kansan ominaisluonto näkyy ja kuuluu kaikessa, mitä se tekee, mutta erityisesti se kuuluu kansan kielessä ja runoudessa. Kunkin kansan oma ajattelu on erottamattomasti kytköksissä kieleen, kieli kantaa mukanaan puhujiensa historiaa. Erityisen vahvasti esi-isiltä periytyvä ominaisluonto ja ajattelu kuului kansanrunoudessa: suullinen runous oli kansakunnan muisti, kansanhengen elävä, korruptoitumaton ääni, ihmiskunnan alkuperäisin kieli ja kaiken myöhemmän kirjallisuuden lähtökohta. Kansanrunouden ominaislaatu myös ratkaisi sen, millaista kansakunnan myöhemmin tuottama kirjallisuus tulisi olemaan.

Kansanrunouden katsottiin olevan synnyltään kollektiivista. Oikeastaan runoilija oli koko kansa. Runojen eläessä ja muuttuessa ihmisyksilöt olivat sivuroolissa, sillä kansanhenkihän se siinä vain tarkensi sanottavaansa. (Joskus tapahtui tietysti korruptoitumistakin, mutta hyvä tutkija osasi erottaa autenttisen vääristyneestä.) Niinpä kun esimerkiksi Lönnrot muokkasi ja paikkaili kansanrunoja Kalevalaa kootessaan, hän perusteli toimiaan sillä, että hän oli työnsä myötä oppinut runonlaulajaksi itsekin; hän oli osa sitä kollektiivia, jonka kautta kansanhengen ääni pääsi kuuluville.

Kansallisrunoilijan idea

Kansanrunoudella ei ollut yhtä ihmistä runoilijanaan. Kansallisrunoilija taas on mitä suurimmassa määrin yksilö; yksilö jolla on harvinaislaatuinen kyky. Kansallisrunoilijan on näet oltava nero. Sana "genius", nero, on alkujaan tarkoittanut roomalaisen mytologian suojelushenkiä (genius, mon. genii), mutta Kantin Arvostelukyvyn kritiikissä esittämät ajatukset ovat vaikuttaneet nerokäsitykseen niin ratkaisevasti, että ne on esiteltävä jotta kansallisrunoilijan idean voisi ymmärtää.

Nero on Kantin mukaan se, joka kykenee luomaan jotain aidosti uutta. Aidosti uutta ei voi tuottaa jäljittelemällä eli seuraamalla sääntöä. Toisaalta taideteos on Kantin mukaan väistämättä tuotettu seuraamalla jotain sääntöä: se ei ole satunnainen. Säännön olemattomuuden ja satunnaisuuden mahdottomuuden välinen ristiriita selviää kun säännön sanelee luonto: ihminen, jolla on tietty kyky, nero, kuulee luonnon äänen tai näkee kuinka luonto paljastuu ennennäkemättömällä tavalla, ja tulkitsee tämän muille ihmisille. Todellista taidetta ei voi luoda jäljittelemällä, mutta sen on kelvattava esikuvaksi muille: todellinen taide paljastaa jotain uutta, eli tarjoaa ihmisille uuden jäljittelyn kohteen.

Nerous on siis mentaalinen valmius, lahja, jonka kautta luonto antaa taiteelle säännön, jonka kautta luonto paljastuu uudella tavalla. Kuten muistatte, kansanrunouden katsottiin olevan kansanhengen tuottamaa. Kun vaihdamme kantilaisen nerouskäsityksen "luonnon" tilalle "kansanhengen", saamme kansallisrunoilijan idean.

Herder tietysti muotoili tämän ajatuksen hienosti. Hänen mukaansa todellinen runoilija ei itse tuota runoutta, vaan hänen kykynsä sallii kansan sielun kiteytyä ja tulla ilmi. Yksittäiset profeetat, taiteilijat tai runoilijat ovat niitä, joiden kautta kansanhenki ilmenee, joiden kautta kansan uskonto, kieli tai kirjallisuus tulee näkyväksi. Tällaiset yksilöt ovat herkimpiä ottamaan vastaan kansansa paikallisen ja historiallisen ajattelun liikeitä. Kansallisuus puhuu heidän kauttaan, he ovat kansanhengen suu. Samalla kansallisrunoilija myös laajentaa kansan kielen ilmaisuvoimaa: löytää keinot, joilla jatkuvasti edistyvä kansanhenki kykenee pukemaan sanoiksi uudet ajatuksensa.

Kansallisrunoilija on siis välikäsi, jonka kautta kansanhenki pääsee puhumaan. Tällaisena välikätenä runoilijanero on sanoistaan vastuussa ainoastaan kahtaalle: toisaalta kansanhengelle, toisaalta kielelle. Hänen on oltava täysin korruptoitumaton, jotta viesti pääsisi kuuluville vääristymättömänä ja kielen ilmaisuvoima kasvaisi oikein. Vain nero kykenee havaitsemaan, kuinka tämä tehdään oikein, ja avaamaan väylän sanoille, jotka kansa sitten kyllä ennemmin tai myöhemmin tunnistaa omikseen. Kansallisrunoilijanero ei voi olla vastuussa muille kuin kansanhengelle ja kielelle, sillä muilla ihmisillähän ei määritelmän mukaan vielä ole neron tuoretta kykyä ymmärtää, mitä kansanhenki juuri tuona ajanhetkenä tahtoo sanoa ja kuinka kielen ilmaisuvoimaa tulisi laajentaa sen sanallistamiseksi.

Kansakuntien katsottiin olevan yksilöiden kaltaisia, ja eräs tämän yksilönkaltaisuuden piirre oli, että kansakunnat olivat eri kehitysvaiheissa. Monet kansakunnat, esimerkiksi Suomi, elivät tämän näkemyksen valossa vasta lapsuuttaan ja hyödynsivät vain pientä osaa luonnollisista kyvyistään. Jotkut kansat eivät koskaan pääsisikään aikuisikään asti, vaan taipuisivat vahvempiensa valtaan ja katoaisivat. Kansansa kohtalosta huolestuneet kansallisuusaatteen miehet pyrkivät siis 1800-luvulla herättelemään kansakuntia unesta, tekemään niitä tietoisiksi itsestään kuten aikuisten ihmisten katsotaan olevan. Näin kansan omintakeiset voimat ja kyvyt voitaisiin vapauttaa ja siitä voisi kasvaa elinkykyinen, omavarainen aikuinen. Herättämiseen tarvittiin se nero, kansallisrunoilijanero, joka osaisi tuoda kansanhengen äänen kuuluville, kaikkien kansaan kuuluvien ymmärrettäväksi.

Kansallisrunoilija oli siis 1800-luvun nuorille kansakunnille melko välttämätön olento. Esimerkiksi kelpaa Suomi, jossa kansallisrunoilijaa haettiin kiivaasti ennen kuin Runeberg astui täytämään tarpeen. Suomalaisethan eivät vielä oikein ymmärtäneet olevansa kansa. He eivät siis kuulleet kansanhengen ääntä riittävän selvästi. Tarvittiin kansallisrunoilija, joka kykenisi päästämään äänen ilmoille, kaikkien kuultavaksi. Kun niin kerran kävisi, kansa tulisi ilman muuta tietoiseksi itsestään kansana, sillä se tunnistaisi äänestä itsensä. (Kiinnostavaa kyllä, kansa pääsi Suomessa kuulemaan kansanhengen ääntä runosuomennoksista; Runeberghan kirjoitti ruotsiksi.)

Tässä lyhyesti luonnostelemani kansallisrunoilijan idea on ollut hyvin vaikutusvaltainen. Monet siihen sisältyneet ajatukset elävät edelleen niin arkiajattelussamme kuin erilaisissa instituutioissakin. Esimerkkinä voisin mainita brittien Poet Laureate -instituution: hän on majesteetin virallinen runoilija, jonka tehtävänä on kirjoittaa runoja valtakunnallisesti merkittäviin tilaisuuksiin. Hovirunoilijoita on toki valittu jo vuosisatojen ajan, mutta kansallisuusajattelu muutti toimenkuvaa jonkin verran. Poet Laureaten odotetaan nykyään paitsi kirjoittavan kuningattaren käyttöön sopivia runoja, myös ilmentävän runoissaan Britanniaa nykyisellään, antavan sille äänen. Kukaan ei tietenkään koskaan ole tyytyväinen lopputuloksiin. Vuosittain vaihtuvan kansallisrunoilijan pesti on silti katsottu sen verran hyväksi ideaksi, että nykyään Poet Laureate löytyy monesta maasta, ja Yhdysvalloissa heitä valitaan jopa yksittäisille osavaltioille. Ja onhan meilläkin läänintaitelijoita. (Myöhemmin: Tämä on kyllä vähän huono esimerkki vaikka korjasin asiavirheenkin. Mistäköhän keksisin paremman?)

Poliittiseen vastuuseen paneminen

Joku Poet Laureate on kuitenkin kovin maallinen olento verrattuna 1800-luvun kansallisrunoilijaan. Maailma on nykyään erilainen kuin silloin. Ajatus nerosta, joka kykenee antamaan kansanhengelle äänen, on viimeistään toisen maailmansodan jälkeen kuulostanut epäilyttävältä. Jotain tuosta ajatuksesta on jäljellä, mutta toisaalta jotain on selvästi poissa. Koetan eritellä mitä katosi ja mitä jäi, ja lopuksi pohtia runoilijan panemista poliittiseen vastuuseen.

Väinö Linna tiivistää esseessään "Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti" hyvin sen, mihin ei toisen maailmansodan jälkeen voitu enää uskoa, ja mihin monet eivät koskaan uskoneet. Me emme enää purematta niele ajatusta kansakunnasta yksilönkaltaisena kokonaisuutena. Kaikki kuvaukset "suomalaisuudesta", jota kaikkien suomalaisten tulisi ilmentää, tuntuvat pakkopaitamaisilta, ja ennen kaikkea ne tuntuvat palvelevan tiettyjen yhteiskuntaluokkien etua. Runebergia käytettiin Suomessa koulutetun yläluokan etuoikeutetun aseman pönkittämiseen: torpparin tuli samastua Saarijärven Paavoon ja panna leipään nöyrästi puolet petäjäistä samalla kun maanomistaja söi vehnästä. Torppari ei samastunut vaan ryhtyi kapinoimaan, ja toisen maailmansodan jälkeen yläluokkakaan ei voinut enää vaatia kansaa käyttäytymään Runebergin kuvauksen mukaisesti.

Ajatus yhtenäisestä kansan äänestä, joka pääsee ilmoille runoilijan kautta, on siis kyseenalaistettu. Jotain kuitenkin myös jäi. Romanttisen ideaalin mukainen kansallisrunoilijahan oli vastuussa sanoistaan toisaalta kansanhengelle, toisaalta kielelle. Kantilainen nerohan luo jotain uutta, eli runoilijan tapauksessa laajentaa kieltä, osoittaa keinot, joiden avulla kielellä voidaan sanoa asioita, joita ei aiemmin voitu. Herkkää ja vastuullista puuhaa kielen suuntaan. Kansallisrunoilija taas laajensi kieltä jotta kansanhenki saisi äänen: herkkää ja vastuullista puuhaa kansanhengen suuntaan. No, ajatus kansanhengestä koki inflaation, joten runoilijan ei enää yleisesti ajatella olevan mistään vastuussa kansanhengelle. Sen sijaan kantilainen ajatus runoilijasta, joka on vastuussa kielelle, ei ole kadonnut minnekään.

Lopuksi haluan puhua poliittiseen vastuuseen panemisesta. On tärkeää huomata, että en yritä nyt puhua etiikasta vaan politiikasta. Yksi poliittisen toiminnan muoto on se, että me päätämme joukkovoimalla panna jonkun ihmisen poliittiseen vastuuseen teoistaan. Tai sanoistaan. Meidät voidaan panna poliittiseen vastuuseen, ja toisaalta me saatamme joutua miettimään kenet ja miten ja miksi me haluamme panna poliittiseen vastuuseen jostakin. Poliittiseen vastuuseen paneminen on yleensä tuomitsemista, eikä sillä ole käytännön kannalta merkitystä, miten tuomittu itse näkee asian, pitääkö hän tekojaan eettisesti hyväksyttävinä vai ei.

Jean-Jacques Lecercle on esseessään "Textual responsibility" käsitellyt ajatusta runoilijan tai kirjailijan panemisesta poliittiseen vastuuseen. Siinä hän huomauttaa minusta oivaltavasti, että kun puhutaan poliittiseen vastuuseen panemisesta, vastaan tulee täysin erilainen kielikäsitys kuin mistä tässä on ollut puhe. Tähän täysin erilaiseen kielikäsitykseen liittyy myös täysin erilainen vastuukäsitys kuin mistä tässä on ollut puhe. Nämä molemmat kieli- ja vastuukäsitykset ovat silti jatkuvasti ulottuvillamme.

Ensinnäkin, tavallisesti kun puhutaan poliittisesta vastuusta, ajatellaan ihmisen puhuvan kieltä: kieli on väline, välitämme sillä viestejä toisille. Olemme vastuussa viesteistämme yleisöllemme, toisille ihmisille. Toisaalta siinä kansallismielisessä ja romanttisessa ajattelussa, jota juuri referoin, katsotaan kielen puhuvan: kieli siis hallitsee runoilijaa. Runoilija ei voi olla vastuussa kielestä, mutta sen sijaan hän on vastuussa kielelle omasta alttiudestaan ja korruptoitumattomuudestaan.

Lecercle kehittää esseessään jonkinlaisen jälkikäteisperustelun sille, miksi toisen maailmansodan jälkeen teksteissään ja puheissaan natseja avoimesti kannattanut kirjailija Robert Brasillach ammuttiin, mutta teksteissään ja puheissaan fasisteja avoimesti kannattanut runoilija Ezra Pound pantiin vain mielisairaalaan. Lyhyesti, Lecerclen mukaan Pound oli niin hyvä runoilija, että hänen katsottiin olevan vastuussa vain kielelle, kun taas keskinkertainen kirjoittaja Brasillach tuomittiin nimen omaan kirjoittajana, joka on vastuussa sanoistaan yleisölle. Poundin kohdalla katsottiin, että kieli puhuu, Brasillachin kohdalla taas, että hän puhui kieltä. Runoilijan vastuu kielestä, joka puhuu hänen kauttaan on toisenlainen kuin sellaisen kirjoittajan vastuu, joka käyttää kieltä puhuakseen yleisölle. Ranskalaiset panivat Brasillachin poliittiseen vastuuseen ja ampuivat hänet. Pound oli tunnustettu ja arvostettu runoilija eivätkä jenkit voineet ampua häntä, joten ongelma ratkaistiin panemalla hänet 12 vuodeksi hoitoon.

Lecerclen selitys on tietysti jälkiviisasteleva, minkä hän myöntää itsekin. Se ei myöskään oikeuta mitään. Tarkoituksena onkin konkretisoida näiden kahden kielikäsityksen ja vastuukäsityksen merkitystä. Mutta se voi tosiaan olla jossain tilanteessa runoilijalle elämän ja kuoleman kysymys pidetäänkö häntä hyvänä runoilijana, joka on vastuussa vain kielelle, vai vain tavallisena kirjoittajana, joka voidaan panna sanoistaan vastuuseen meille muille kuolevaisille.