Merkityksestä

Muistakaamme, miten Lawrence reagoi psykoanalyysiin: emme saa unohtaa sitä. Hänen vastahakoisuutensa ei ainakaan johtunut seksuaalisuuden löytämisen aiheuttamasta kauhusta. Hänellä oli kuitenkin vaikutelma, puhdas vaikutelma, että psykoanalyysi oli sulkemassa sukupuolisuuden kummalliseen, porvarillisesti koristeltuun koteloon, jokseenkin kuvottavaan keinotekoiseen kolmioon, joka tukahdutti koko seksuaalisuuden halun tuotantona tehdäkseen siitä taas "likaisen pikku salaisuuden", pienen perhesalaisuuden – tehdäkseen siitä fantastisen tehtaan sijasta intiimin teatterin: luonto ja tuotanto. Hänestä tuntui, että seksuaalisuudella oli enemmän voimaa tai potentiaa.

Olen viime aikoina lukenut katkelmia Deleuzen & Guattarin Anti-Oidipuksesta. Lukukokemus on hämmentävä enkä lainkaan kadehdi Tapani Kilpeläiseltä tällaisen tekstin suomentamisen kohtuutonta urakkaa. Välillä tulee ylläolevan kaltaisia täysin ymmärrettäviä ja mielestäni hyviä katkelmia. Ne voivat olla pitkiäkin. Sitten tulee taas jotain, mistä en tajua ainuttakaan kokonaista virkettä. Ei se mitään, sillä otan tosissani Deleuzen antaman lukuohjeen: käytä työkaluna jos pidät hyödyllisenä, ja jos et, niin jätä sikseen. Käsittämätön teksti ei ole minusta mitenkään hienoa, mutta en myöskään kuvittele, että minulle käsittämätön olisi automaattisesti huonoa. Oikeastaan Anti-Oidipus tuntuu juuri siksi lupaavalta, että välillä käsitän jotain ja silloin lähes järjestään inspiroidun ajattelemaan. Miksi lukisin sellaista, joka on jo etukäteen selvää?

En aio koettaa selittää, sen sijaan assosioin.

Deleuze ja Guattari käyvät psykoanalyysin kimppuun muun muassa sen vuoksi, että siinä ihminen, erityisesti ihminen seksuaalisena olentona, selitetään isä-äiti-lapsi -kolmiosta käsin. He väittävät, että lapsi ei koe "kaiken koskettamansa edustavan vanhempiaan", he kiistävät seksuaalisuuden perheluonteen. Ranskassa 1970-luvun alussa hyökkäys psykoanalyysia vastaan oli erittäin aiheellinen hanke, sillä psykoanalyyttiset teoriat olivat siellä silloin paljon tunnetumpia ja vaikutusvaltaisempia kuin täällä ja nyt voisi mitenkään arvata. He asettuivat vallitsevaa ihmisyyden selitystä vastaan.

Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että yritetään selittää ihmisyys. Monet näistä yrityksistä ovat oikein viihdyttäviä, ja vaikka en olekaan tähän mennessä vakuuttunut ainoastakaan, olen oivaltanut monen niistä avulla tärkeitä asioita. Viime aikoina, ehkä noin sadan vuoden ajan, yritykset selittää ihmisyys ovat tavanneet liittyä seksuaalisuuteen. Siinäkään ei ole mitään vikaa, tai ei olisi, jos sisäistettäisiin se, ettei selityksestä seuraa toimintasuositusta. "Is" does not imply "ought", kuten eräs rakkaani usein David Humen sanoin muistuttaa. Valitettavasti tämä ei ole intuitiivisesti selvää: on hyvin helppo käyttää selitystä tai kuvausta oman elämänsä rajoittamiseen.

Välisoitto: selitysyritykset ja säännönmukaisuuksien kuvaukset voisivat tietysti olla vapauttavia. Jos tiedän ja hyväksyn sen, että käyttäydyn hyvin helposti jollain tietyllä tavalla mikäli en pidä visusti varaani, voin ottaa tämän huomioon, pitää varani, ja onnistua aina joskus päättämään tahdonko seurata impulssiani vai en. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että on yleisempää toimia toisin. Elämäänsä voi rajoittaa selitysyrityksillä monella tapaa. Voi kiistää kuvauksen ja selitysyrityksen ja kiukutella jos joku huomauttaa kuvauksen osuvuudesta. Voi myös koettaa elää niin, että todistaa kuvauksen ja siten myös selityksen vääräksi. Tai sitten voi hyväksyä kuvauksen ja selityksen, kokea ne normeiksi ja alkaa toteuttaa niitä. Jokainen näistä vaihtoehdoista vaikuttaa tyhmältä.

Psykoanalyysi muistuttaa monella tapaa useimpia viimeaikaisia yrityksiä selittää ihmisyys. Ymmärtääkseni (korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä) se sivuuttaa merkitykset merkityksinä. Toki merkityksille annetaan funktionaalisia rooleja ja niitä selitetään jne., mutta ihmisten kokemat merkitykset sinänsä sivuutetaan epäolennaisina, väärinä, kuvitelmina tms. pintana, jonka takana olennainen on. Monissa muissa selitysyrityksissä tämä sivuuttaminen on vielä paljon selvempää kuin psykoanalyysissa. Minusta tämä on kummallista, sillä kaikki selitysten etsiminenkin johtuu siitä, että asioilla on meille merkitystä. Merkityksettömässä maailmassa kukaan ei olisi utelias eikä koettaisi ymmärtää tai selittää. Eikö siis merkityksellisyyden kokeminen ole kiinnostavaa itsessään, ei vain jonain poisselitettävänä? (Uumoilen, että neuroottiselta vaikuttava merkitysten sivuuttaminen liittyy jotenkin siihen, miten huonosti ymmärrämme eläimiä.)

Luin eilen Quentin Crispin ja Donald Carrolin tavattoman hupaisaa kirjaa Doing It with Style. He käsittelivät siinä elämän eri osa-alueista tyyliniekan näkökulmasta, ja totesivat, ettei seksuaalinen akti oikeastaan voi olla kovin tyylikäs, sillä siinä on vaikea ilmentää sitä persoonallista kuvaa itsestään, jota tyyliniekka tahtoo alati ilmentää. Tämä on tietysti silkkaa kukkua. Epäilen, että Crisp ja Carrol sortuvat banaalisti samastamaan seksuaalisuuden merkityksen sen selitykseen. Selitykseksi voi vapaasti hyväksyä jonkin psykoanalyyttisen isä-äiti-lapsi -kolmioteorian, jonkin evoluutiotarinan tms. Tämä ei kuitenkaan lainkaan sido seksuaalisuuden merkitystä, sillä merkityksiä voi luoda, huomata tai keksiä. "Fantastinen tehdas" voi tuottaa muutakin kuin ennalta oletettua.

Ympäristön vaikutus

What makes it hard for me to be angry back at you is that I remember feeling this way from the minute we got together. Instead of listening to my gut, I started trying to take on ballast, to seem grounded and serious and responsive to your sadness and rage in hopes of connecting with you – I tried to adapt myself and change and be who you wanted instead of moving on... I sort of gave myself willful amnesia, hoping things would just "work out," thinking, I suppose, that I could "do this."

Täysikuu katsoo ikkunastani sisään. Olen pitkin päivää selaillut Anna Holmesin toimittamaa kirjaa Hell Hath No Fury; Women's Letters from the End of the Affair. Löysin tämän melkoisen namupalan eräästä niistä monista kirjakaupoista, joissa kävin tammikuussa Dublinissa. Yllä oleva ote on Kate Christensenin kirjeestä miehelle, jonka nimeä ei kerrota.

Olin kuukauden lukematta blogeja. Ryhdyin tupakkalakolta tuntuvaan koitokseen koska koin tyhmistyneeni liikaa, ja koska epäilin, että liika tietokoneen äärellä blogeja lukien vietetty aika saattaisi olla osasyy joko kokemukseen tai todelliseen tyhmistymiseen tai kumpaankin. Olin oikeassa, vaikka en tietenkään voi tietää mikä noista kolmesta vaihtoehdosta osuu lähimmäs totuutta. Tämän kuukauden aikana olen lukenut paljon kaunokirjallisuutta, kirjoittanut pari hankalaa tekstiä, niitä kirjoittaessani oppinut ja oivaltanut uutta, löytänyt kadoksissa olleen uskon siihen, että minun on mielekästä käyttää monta vuotta väitöskirjantekoon ja jäsentänyt ja ratkaissut muutaman henkilökohtaisen pulman. Tuntuu siltä, että tyhmentyminen on vähintäänkin hidastunut.

Blogien lukemisen huono vaikutus ei uskoakseni johdu pelkästään ajan tärvääntymisestä. Pikemminkin se johtuu siitä, että monissa blogeissa ja niiden välisessä tilassa risteilee huumeenkaltainen sosiaalisten jännitteiden verkosto, ja samalla niissä käydään parhaimmillaankin keskinkertaiseksi jäävää keskustelua, joka ei etene. Sosiaalinen jännite tekee keskusteluista kiinnostavia ja jopa mielekkään tuntuisia, jolloin ajatukset alkavat pyöriä niiden kysymyksenasetteluissa. Se on pahaksi, sillä yleensä nuo kysymyksenasettelut ovat huonoja, ja niiden muuttaminen on lähes toivotonta. Niihin keskittyminen tyhmistää.

Totta kai otan vaikutteita itse, mutta toisaalta tiedän, etten osaa olla ottamatta. Tehokkain tapa muokata omia tekojaan haluamaansa suuntaan on muuttaa ympäristöä, välttää sellaisia paikkoja, joissa urautuu huonouteen. (Olen jo aika pitkään jäsentänyt verkkoa tila- ja paikkakäsitteillä.) Aion kirjoittaa tätä blogia edelleen, se on hauskaa, ja palautin kommentointimahdollisuuden. Kävin myös läpi Blogilistan suosikkejani. En haluaisi luopua blogien lukemisesta kokonaan, eräät ovat niin hienoja, mutta karsin pois kaiken sellaisen, minkä seuraaminen täyttää saman tarpeen kuin Kauniiden ja rohkeiden katsominen.

Epätavallinen rakkaustarina

Charlotte oli kiiruhtanut pois sanomatta sanaakaan. Hän juoksi kuin takaa-ajettu sisään ja kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Siellä hän heitti vaatteet yltään yrittämättäkään sytyttää tulta ja makasi sitten liikkumatta vuoteellaan tuijottaen pimeyteen.
"Nyt se on tehty", mutisi hän. "Karl-Artur on tappanut rakkauteni."
Se ei ollut onnistunut hänelle aikaisemmin. Hän oli loukannut sitä, halveksinut sitä, panetellut sitä, mutta kaikesta huolimatta se oli elänyt. Vaikka se ei ollut voinut nauttia ainoastakaan ystävällisestä katseesta, niin se oli sittenkin pysynyt elossa.
Mutta tämän jälkeen sen oli pakko kuolla.
Charlotte mietiskeli, miksi tätä, minkä Karl-Artur nyt oli tehnyt, oli vaikeampi kestää kuin mitään muuta. Hän ei voinut päästä siitä selvyyteen, mutta hän tiesi, että niin sittenkin oli laita.

Suomalainen terveydenhuolto osoitti sunnuntaina jälleen oivallisuutensa. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan isoäitiäni sairaalaan, mutta päädyinkin hänen kotiinsa yöksi, sillä sairaalassa oli niin huutava pula potilaspaikoista, että hänet kotiutettiin niin huterassa kunnossa, ettei häntä uskaltanut jättää yksin. Illalla valvoin monta tuntia yksikseni, ja satuin poimimaan isoäitini kirjahyllystä Selma Lagerlöfin romaanin Pappilan kasvatti. Olin lukenut Lagerlöfiltä aiemmin vain Peukaloisen retket villihanhien seurassa – lyhennettynä suomennoksena tietysti – enkä siis tiennyt mistä hyvästä hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Nyt tiedän. Hain tänään kirjastosta koko sen trilogian, jonka toinen osa Pappilan kasvatti on, ja luinkin kirjat jo.

Nyt seuraa runsaasti juonipaljastuksia, joten jättäköön lukematta se, joka moisia pelkää.

Trilogian ensimmäinen osa, Karoliinin sormus, on romaaniksi lyhyt romanttinen kummitustarina. Kaksi jälkimmäistä osaa, Pappilan kasvatti ja Anna Svärd, liittyvät siihen vain löyhästi, mutta toisiinsa kiinteästi. Niiden keskushenkilö, joskaan ei päähenkilö, on nuori ja intomielinen pietistipappi Karl-Artur Ekenstedt. Kumpikin kirja on tarina naisesta, joka rakastaa häntä, tai oikeaastaan useammastakin häntä rakastavasta naisesta. Anna Svärd joutuu miehen kanssa naimisiinkin, mistä ei seuraa mitään erityisen onnellista. Kirjan lopussa onnelle annetaan mahdollisuus, mutta Lagerlöf ei kerro ymmärtääkö Karl-Artur tarttua siihen. Minuun kuitenkin vaikutti eniten Pappilan kasvatin sankaritar Charlotte Löwensköld ja hänen ehkä tavallinen, mutta kertomuksissa epätavallinen rakkaustarinansa.

Naiset Karl-Arturin ympärillä etupäässä jumaloivat häntä. Nuori pappi onkin harvinaislaatuisen lahjakas, nerokas ja jalo, herkkätunteinen ja vaikuttava, kuin kirkastettu; hän kykenee saattamaan alulle herätysliikkeenkin. Toisaalta hän on vaikutuksille altis ja helposti tyly, herkkäuskoinen, taitava selittämään toimensa itselleen parhain päin, ja piittaamaton siitä palvonnasta jota saa osakseen. Mitään tästä hän ei ole tasaisesti, hän ailahtelee hyvistä aikeista itsekkään julmiin päähänpistoihin, joiden julmuuden hän harvoin tunnistaa. Charlotte Löwenskiöld on ollut hänen kanssaan kihloissa viisi vuotta kun kihlaus purkautuu.

Kihlaus purkautuu koska Karl-Artur kokee Charlotten patistavan häntä piittaamaan maallisesta mammonasta (jotta he voisivat avioitua), mikä on täysin vastoin hänen haaveitaan köyhän pietistin vaatimattomasta elämästä. Tai ehkä se purkautuu koska Karl-Artur on mustasukkainen rikkaan patruuna Schagerströmin kosittua Charlottea. Tai loppujen lopuksi ehkä se purkautuu koska eräs Thea Sundler panettelee Charlottea ja Karl-Arturin mieli on altis hylkäämään morsiamen. Thea on yksi nuorta pappia jumaloivista naisista, mutta toisin kuin muut, hän osaa vedota Karl-Arturin heikkouksiin ja tarinan edetessä hänestä tuleekin miehen pahahenki.

Karl-Artur ja koko yhteisö syyttävät kihlauksen purkautumisesta Charlottea, eivätkä tytön yritykset korjata asiaa auta. Kirjan tarina on paikoin päätähuimaava, ja niinpä sulhaselleen mitä syvimmin uskollinen Charlotte on – osittain kai silkkaa sisukkuuttaan ja ylpeyttään – pian kihloissa patruuna Schagerströmin kanssa. Vaikka referoinkin kohtuuttoman pitkästi, en yritä selittää koko juonta sillä se olisi jokseenkin mahdotonta. Charlotte kuitenkin ottaa kaiken parjauksen kantaakseen ja lupautuu Schagerströmille ennen kaikkea siksi, etteivät ihmiset syyttäisi Karl-Arturia, josta on juuri tuloillaan herätysliikkeen kantava voima. Hän sietää senkin, että heidän riideltyään Karl-Artur ilmoittaa valitsevansa Jumalan johdattamana vaimokseen ensimmäisen vastaantulijan – ja kihlautuu oppimattoman mutta kauniin kaupustelijatytön Anna Svärdin kanssa. Myöhemmin Charlotten on jopa luvattava, että hän tosiaan menee naimisiin Schagerströmin kanssa, sillä se on ainoa keino säästä Karl-Artur koko sukunsa vihalta ja paljolta myöhemmältä katumukselta: mies on loukannut syvästi sairasta äitiään, joka tietysti palvoo poikaansa, eikä poika silti suostu menemään tämän luo. Yksin Thea kykenee taivuttelemaan hänet pyörtämään päätöksensä, ja palkaksi tästä toimesta Thea vaatii Charlotten tykkänään pois Karl-Arturin elämästä, naimisiin toisen kanssa.

Se mikä tässä hillittömän uhrautuvaisuuden kuvauksessa on epätavallista, on että tarina on Charlotten ja Schagerströmin rakkaustarina. Kukaan muu kuin lukija ei tietenkään tajua sitä kuin aivan kirjan lopussa, jossa nuo kaksi menevät naimisiin. Schagerström on leski, nuori vielä, mutta ollut leskenä monta vuotta. Hän ei kuvitellutkaan menevänsä uudestaan naimisiin menetettyään rakkaan vaimonsa, mutta sitten sattuma, outo päähänpisto ajoi hänet ensin kosimaan ja lopulta rakastumaankin Charlotteen. Hän tuntee Charlotten tekojen motiivit, ei kuvittele liikoja, ja suostuu lopulta naimisiin tämän kanssa vain koska tyttö sanoo niin tahtovansa.

Charlotte taas on menettänyt rakkaan Karl-Arturinsa ja lopulta, häidensä aattona, rakkautensakin tätä kohtaan. Alun sitaatin jälkeen Charlotte makaa vuoteellaan ja miettii sitä, kuinka laupias Karl-Artur on saanut selville entisen morsiamensa syyttömyyden, ja selittänyt sen sitten saarnassaan yksityiskohtaisesti kaikelle kansalle. Ja samalla kun tyttö huomaa rakkautensa kuolleen, hän tajuaa Schagerströmin ihmiseksi, joka ei "koskaan tappaisi sen ihmisen rakkautta, joka rakasti häntä". Tyttö miettii vielä loukkasiko Karl-Artur hänen ylpeyttään niin kuolettavasti aivan tahallaan, vai oliko sekin Thean tekosia – mutta sittenkin:

Jokseenkin yhdentekevää oli, kuka tähän oli syypää. Tänä hetkenä Charlotte tunsi yhtä suurta vastenmielisyyttä heitä kumpaakin kohtaan.
Hän makasi vielä jonkin aikaa voimattoman vihan vallassa. Kyynel vieri silloin tällöin hänen silmästään kostuttaen päänalusta.
Mutta Charlotten suonissa virtasi vanha ruotsalainen aatelisveri ja hänen sielussaan asusti aito ruotsalainen tahto, jalo, ylpeä tahto, joka ei välitä tappioista, vaan joustavana hyökkää uuteen taisteluun.
Äkkiä hän kohosi istualleen vuoteessaan ja iski nyrkillään lujasti toista kättänsä vasten.
"Luulkootpas vain", sanoi hän. "Sitä iloa en suo heille, että tulisin onnettomaksi avioliitossani."
Ja tehtyään tämän hyvän päätöksen hän laskeutui taas pitkäkseen ja vaipui uneen.

Ei Charlotte tietenkään ala tulisesti palvoa Schagerströmiä tai pitää sankarinaan samalla tavalla kuin hän on pitänyt Karl-Arturiaan. Mutta hän pitää päätöksensä ja tulee tämän kanssa erinomaisen onnelliseksi (mikä on Schagerströmille mieluisa yllätys). Lagerlöf on Jane Austeniakin hurjempi, sillä hän ei Pappilan kasvatin lopussa edes varmasti lupaa, että Charlotte vielä rakastuisikin mieheensä. Austenhan panee Marianne Dashwoodin samaan tapaan naimaan miehen, jota kohtaan hän tuntee vain ystävyyttä ja kiitollisuutta, mutta kertoo sentään sovinnaisesti, että nuori nainen lopulta rakastuu mieheensä kiihkeästi. Charlotten syvenevistä tunteista hyvää miestään kohtaan kerrotaan varmasti vasta Anna Svärdissä, eikä kyse silloinkaan ole mistään heittäytyvästä palvonnasta.

Jaksoin kirjoittaa tästä niin pitkästi siksi, että minusta martyrismistä ja fatalismista irrottautuminen on jaloa ja äärimmäisen romanttista.

HES A FUCKING ELEPHANT!!!!!!!

On huomattavaa, että kun eläin tajuaa symbolifunktion, otsikossa siteeraamani Youtubekommentoija valitsee ihmiseen viittaavan persoonapronominin.

Lisäys myöhemmin: kyseinen elefantti on oppinut maalaamaan, pienin variaatioin, juuri tuon kuvan. Vaatiiko kuvan toisintaminen symbolifunktion oivaltamista? Onko elefantti kuin lapsi, joka piirtää satoja prinsessoja samassa asennossa, vai onko kuvien välinen variaatio ja silti jatkuva mielekkyys olennaisesti jotain muuta kuin saman näköinen ilmiö lasten piirroksissa?

Olennainen kysymys

Helsinginkatu, torstaiyö, noin kello 00.22.
Tuntematon nuorimies [savuke suussa]: Anteeksi hyvä neiti, olisikohan teillä mahdollisesti tulta?
Eufemia: Valitettavasti ei. Pahoittelen; en polta.
Tuntematon nuorimies [kumartaa]: Kiitän.

Tuon jälkeen tulin kotiin. Sanainvaihdon toisinto yllä on pikkutarkka. Ennen kotiinpaluutani keskustelin Molly Malonesissa kahden hollantilaisen filosofian professorin ja yhden ruotsalaisen sosiologin kanssa siitä, miksi filosofit aina ja kaikkialla ymmärtävät jalkapallon päälle. Keskustelu saattaa täysin mutkattomasti siirtyä keskiaikaisista sielun kuolemattomuutta koskevista argumenteista suuriin eurooppalaisiin derbyihin, ja (vieläpä naispuolinen) venäläinen filosofian historian professori alkaa äkkiä asiantuntevasti puhua siitä kuinka eräs venäjänjuutalainen biljonääri on ostanut tietyn englantilaisen jalkapallojoukkueen.

Luuleminen ja etiikka

Judging from our findings on factual beliefs about welfare, many people are likely to be misinformed, not only inaccurate in their factual beliefs but confident that they are right. Their errors can be skewed in a particular direction – for example, pro- or anti-welfare – and may cause or at least reinforce preferences about policy. To a degree that we cannot specify with much precision, people also resist correct information. [...] The principal implication is that students of public opinion should take seriously the distinction between misinformation – confidently held false beliefs – and a mere lack of information. It is one thing not to know and be aware of one's ignorance. It is quite another to be dead certain about factual beliefs that are far off the mark.

Luin James H. Kuklinskin ja neljän muun kirjoittaman artikkelin "Misinformation and the Currency of Democratic Citizenship". Tekstissä esitellään Yhdysvalloissa tehty metodisesti yksinkertainen (osin hieman ongelmallisenkin yksinkertainen) haastattelututkimusten sarja, jossa on pyritty selvittämään eroa tietämättömyyden ja luulemisen välillä. Tutkijat kysyivät ihmisiltä muun muassa arviota siitä, kuinka monta prosenttia yhdysvaltalaisista perheistä saa sosiaaliavustusta. Oikea vastaus ainakin tutkimusta tehtäessä oli 7%. Haastateltavilta kysyttiin myös kuinka varmoja he olivat arviostaan. Artikkelista löytyy kaaviokuva, josta näkee suoraan, että mitä pahemmin vastaajat yliarvioivat sosiaaliavustusta saavien määrän, sitä varmempia he ilmoittavat olevansa tiedoistaan.

Tavailtuani aikani artikkelin taulukoita ja kaavioita en hetkeen uskalla kirjoittaa mitään. En haluaisi esittää yhtään sellaista tosiasiaväitettä, josta en ole kohtuuttoman varma, sillä en luota omaan lähdekritiikkiini enkä siihen, että lukijani olisivat sen kriittisempiä. Oletan olevani monessa suhteessa tavanomainen ihminen, joten on luultavaa, että olen hyvinkin väärässä joistain sellaisista tosiasioista, jotka kuvittelen varmasti tietäväni. En haluaisi levittää luulojani laajemmalle. Ylitän pulman tietysti heti, kirjoitanhan nytkin, mutta huoli kyllä kaihertaa edelleen. Vaikka artikkelissa kuvatut tutkimukset ovat vain suuntaa-antavia jos kaikin osin sitäkään, tutkimuksen aihe tuntuu tärkeältä. Tulokset ovat hätkähdyttäviä – ja toisaalta helppoja arvata: he jotka tietävät ovat epävarmempia tiedostaan kuin he, jotka luulevat tietävänsä mutta ovat pahasti väärässä. Haastateltavilta kyseltiin myös poliittisista mielipiteistä ja niiden vahvuudesta. Kuten arvata saattaa, poliittisesti latautuneissa kysymyksissä poliittinen kanta ja pieleen menneet arviot tosiasioista kietoutuvat toisiinsa tavalla, jonka monimutkaisuutta artikkelin kirjoittajat eivät edes lähde selvittelemään. Vahva poliittinen vakaumus korreloi sen kanssa, että luulot tosiasioista ovat pahasti pielessä.

Pidän siitä, että joitain asioita voi ottaa selville. Juutuin taannoin lukemaan Yhdysvaltain väestötilastoja, äsken eksyin harhailemaan Tilastokeskuksen sivuille. (Tuolla on muuten hauskoja linkkejä.) On niin paljon asioita, joita ei voi tietää, että saatavilla oleva edes kohtalaisen yksiselitteinen tieto tuntuu lohdulliselta. En kuvittele, että demokratia todellisuudessa perustuisi asioista selvää ottavien valistuneiden ihmisten tekemille päätöksille, mutta haluaisin edes itse ensin tietää ja sitten vasta muodostaa mielipiteeni. Syystä, jota en osaa nyt purkaa kunnolla auki, on minusta epäeettistä muodostaa ensin mielipide ja kehrätä sitten sitä tukevia luuloja tosiasioista.