Miten se filmatisoitaisiin?

Naureskelin juuri (myötäilevään sävyyn) Tiedemiehen uusimmalle kirjoitukselle kulttuurintutkimuksesta, cultural studies. (Painotan e-kirjaimen puutetta mainitsemalla myös englanninkielisen nimen. Katsokaas kun Helsingin yliopistossa on Kulttuurien tutkimuksen laitos, eikä siellä tehdä kulttuurintutkimusta, cultural studies, vaan kulttuurien tutkimusta, cultural research, eli tutkitaan esimerkiksi Inkoon Orslandetin rautakautisia ja keskiaikaisia asuinpaikkoja, Siperian suomensukuisten kansojen perinteiden elvytystä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, lasten lumileikkejä kautta aikojen tai Vrouv Mariaa.)

No niin, cultural studies. Suuri osa siitä edustaa sellaista tekstin tai puheen lajia, jota jaksan nykyään hyvin huonosti. Istuin eilen Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä, kun intouduin tilittämään jaksamattomuudestani. En jaksa sellaista kielenkäyttöä, jossa ei vaivauduta istuttamaan edes osaa käytetyistä termeistä konkretian multaan, vaan termit ja niillä muodostetut rakennelmat suhteutuvat pelkästään toisiinsa. Usein lähdetään kyllä liikkeelle jostain istutuksesta, mutta ennen pitkää se unohdetaan, irtaudutaan maasta ja aletaan leijailla kirkkaassa sana-avaruudessa, jossa -ismit, -ologiat ja -isaatiot helähtelevät suloisesti toisiaan vasten, eikä sormia viitsitä enää liata maan tomuun. Tästä löytää tietysti esimerkkejä monelta alalta. Kulttuurintutkimus on kuitenkin nähdäkseni kunnostautunut erityisellä tarmolla. Olin viime syksynä kuuntelemassa Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulussa yhtä tällaista esitystä, Leena-Maija Rossin alustusta "Queer(y)ing Queer Studies Through the Lens of Identity". Se alkoi itse asiassa lupaavasti, Rossi käytti jopa joitain esimerkkejä ja lähestymistapa vaikutti kiinnostavan itsekriittiseltä. Noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen puhe kuitenkin muuttui korvissani heliseväksi musiikkiesitykseksi. Harmi, etten löydä sitä verkosta: siteeraisin havainnollistaakseni väitettäni.

Kuten sanottu, tilitin turhaumustani Tommille painokkain sanankääntein, ja huvituttuaan riittävästi hän kertoi millä kysymyksellä hän käy tällaisen kielenkäytön kimppuun. Se on tietysti tämän kirjoituksen otsikko: "Miten se filmatisoitaisiin?" Loistavaa. Päädyin seuranneessa keskustelussa olemaan sitä mieltä, että Hegelin Hengen fenomenologian saisi filmatisoitua samoilla periaatteilla kuin piirrossarjan Olipa kerran elämä.

Onneksi pidän

8.A on rauhallinen. Aki on poissa ja sulhas-Petri istuu koko tunnin selkä minuun päin. Huomautan Petrille monta kertaa, mutta se ei auta. Hän on jo ajatuksissaan siirtynyt tarkkailuun, eikä normaaliopetus kiinnosta. En viitsi kiristää enää välejämme, koska jäljellä on enää neljä oppituntia. Seisköön vaikka päällään.

Luin Aino Kontulan mainion kirjan Reksi on homo ja opettajat hullui! Opettajan päiväkirja. Sitä suositeltiin minulle joskus osuvana kuvauksena siitä, mikä hirvittävä paikka tavallinen suomalainen peruskoulun yläaste, nykyään yläkoulu, onkaan. (Minullahan ei moisesta ole kokemuksia.) Kieltämättä kirjan koulu kuulostaa oppimisen kannalta melko toivottomalta paikalta, mutta oikeastaan odotin kuitenkin jotain kamalampaa. Luultavasti siksi, että kuten rivien väleistä voi lukea, opettajat eivät näe mitä oppilaat tekevät toisilleen. "Koulun paras keskiarvo" Juho, joka taitaa lopulta tappaa itsensä, ei suostu katsomaan opettajaa silmiin eikä puhu kellekään muuten kuin vastatessaan tunneilla kysymyksiin. Mitä hänelle tehdään kun opettajat eivät näe? Se ei selviä.

Kirjan kertojaminä toteaa yläasteen olevan tyttöjen koulu. Ehkä tavallaan, arvosanojen osalta, mutta ei kuitenkaan aivan. Kyllähän sosiaaliset pojatkin tuntuvat siellä pärjäävän, ja toisaalta kaikki tytöt eivät pärjää. Opettajien, myös kertojan, huomio kohdistuu remmastaviin poikiin. Monet heistä kuvataan rasittavuudestaan huolimatta sympaattisina. Tunnistan hahmoissa erinäisiä luokkatovereitani yläasteajoilta (vaikka heidän tuntikäyttäytymisensä olikin tietysti toisenlaista ja arvosanansa jotain aivan muuta kuin kirjan jolpeilla) ja ymmärrän kirjoittajaa: pidinhän minäkin heistä. He järjestivät kaikenlaista huvitusta puuduttavien oppituntien piristykseksi ja heidän äidinkielen aineensa olivat aina vitsikkäitä (niin, meidän koulussamme kaikki kirjoittivat vallan kelvollisia äidinkielen aineita). Mutta mitenkähän he kohtelivat kirjan Juhon vastineita? En tiedä, en koskaan nähnyt, tai sitten en ymmärtänyt.

Eilen illalla näin hyvän joukon reippaita ja salskeita nuorukaisia. Olin iltakävelyllä Lammassaaressa kuuntelemassa lintuja auringonlaskun aikaan, kun pitkospuita pitkin rymisteli kolmen hengen ryhmissä suunnistavia "kovakuntoisia opiskelijoita", kuten myöhemmin lehteä lukiessani ymmärsin. Olivatpa hauskoja ja hymyileväisiä, tulin entisestäänkin paremmalle tuulelle.

On kevät, kehoni on joogan jäljiltä keveä ja lämmin ja Spotifysta löytyi Cantus Cöllniä. Kaunista. Minua ei ole koskaan kohdeltu niin, ettenkö edelleen pitäisi ihmisistä. Pidän, onneksi.

Moderni selitystarinatyyppi

Recently, it should be noted, there has been renewed observation that the nature and direction of scientific growth cannot be adequately understood without dealing specifically with the contents of science – its concepts, data, theories, paradigms, and methods. The idea that the developement of science can be analyzed at all effectively, apart from the concrete research of scientists, is said to have proven false. The study of science, after all, begins with its product, scientific knowledge, rather than simply with those individuals who occupy the social position of "scientist".

"Recently", josta tekstissä puhutaan, on vuoden 1973 recentlyä. Lueskelen Norman W. Storerin kuivakkaa esipuhetta Robert K. Mertonin tekstien kokoelmaan The Sociology of Science. Aloin taas kerran ajatella selitystarinatyyppejä.

Storer toteaa, että täysin tieteenulkoiset selitykset sille, miksi ja miten tiede edistyy, on hylätty virheellisinä (ei nyt mennä siihen, onko ne oikeasti hylätty). Hänen mukaansa tieteen edistystä ei voi ymmärtää pelkästään yhteiskunnallisten, poliittisten, kulttuuristen jne. tekijöiden perusteella, vaan on tutkittava tieteen tuottamia sisältöväitteitä. Tutkijoiden itsensä merkityksellisiksi kokemilla sisältöväitteillä on siis väliä, ne eivät ole irrelevantteja, toisin kuin jotkut aiemmat tieteensosiologit Storerin mukaan ovat väittäneet.

Storer kritisoi yhtä sovellusta hyvin modernista selitystarinatyypistä: Oletetaan pintailmiö, esimerkiksi tutkijoiden merkityksellisiksi kokema "sisältö", vaikkapa tieteellinen teoria. Pintailmiö tulkitaan irrelevantiksi, sillä sen syy on aina "syvemmällä" tasolla. Syvempi taso on tutkimuksen kohteelle tuntematon, mutta tutkija kykenee paljastamaan sen. Syvemmällä tasolla on selkeitä säännönmukaisuuksia toisin kuin pintatasolla. Tutkijan tehtävä on paljastaa ne. (Tuija Pulkkinen on kuvannut tätä selitystarinatyyppiä hienosti – tosin puhumatta tarinatyypeistä.) Sosiologille se syvempi taso, jolta selitystä etsitään, tapaa olla jotain yhteiskunnan lainalaisuuksiin ja muuhun sellaiseen liittyvää.

Monia tällainen tieteen selittäminen ei miellytä. Kun tieteen edistystä selitetään yhteiskunnan lainalaisuuksilla, tutkijan roolilla kulttuurissamme tai muulla vqastaavalla, tieteen tulosten universaalius kyseenalaistuu, mikä näyttää erinäisten ihmisten mielestä olevan sietämätöntä. Ymmärrän närän. Minustakin on kyseenalaista ohittaa laajalti merkityksellisiksi koetut sisältöväitteet irrelevantteina.

Sama selitystarinatyyppi löytyy tietysti monaalta muualtakin. Esimerkiksi psykologiset teoriat seuraavat sitä yleensä varsin mallikkaasti. On pintailmiöitä, esimerkiksi yksilön käytöstä ja hänen omia käsityksiään motiiveistaan ja toimiensa merkityksistä. Analysoija kuitenkin toteaa nämä pintatason ilmiöt irrelevanteiksi asian ymmärtämisen kannalta. Selitystä haetaan syvemmältä, tiukemmin lakeja seuraavalta tasolta: siitä ihmisen käyttäytymistä selittävästä teoriasta, jota tulkitsija kannattaa, katsoi se sitten juontuvansa Freudista tai Darwinista.

Tämäkin saattaa herättää närää: yksilön olennaisiksi kokemat merkityssisällöt sivuutetaan taas merkityksettöminä. Ne latistetaan samantekeväksi väreilyksi sääntöjä seuraavan olennon pinnalla, tai redusoidaan siihen funktioon, joka niillä teorian mukaan on. Ymmärrän närän. Minustakin on kyseenalaista ohittaa yksilön merkityksellisiksi kokemat sisältöväitteet irrelevantteina. Ymmärtääkseni ymmärryksemme koostuu pitkälti yksilöiden merkityksellisiksi kokemista sisältöväitteistä; ne eivät siis ole irrelevantteja.

Lukiessani Storerin tekstiä mieleeni tuli, etteivät yllä hahmotellut närkästyvien ihmisten ryhmät välttämättä kata toisiaan kovinkaan hyvin. Pikemminkin minusta tuntuu siltä, että ne, jotka ovat kärkkäitä närkästymään tämän selitystarinatyypin käyttämisestä tieteen edistyksen selittämiseen, ovat usein hanakoita käyttämään sitä yksilöiden käytöksen selittämiseen. Epäilen myös, että sama pätee ainakin jossain määrin toiseenkin suuntaan. Se on hassua.

"Täydelleen mitätön kirja"

Braun, Wilhelm von. Teiden yhtyessä. Suomennos. 93 s. Helsinki 1924. K. 8:-.
Vähäpätöinen kirja.

Kaarle Ervasti lopettaa liikkeensä, kuten useimmat asiasta kiinnostuneet jo tietävätkin. Jäljellä olevat kirjat maksavat euron kappale. Kuten äsken tyhjeneviä hyllyjä tutkiessani totesin, nyt voinkin sitten muuttaa muualle, yksi asuinkulmieni suurista eduista kun katoaa. Hyllyissä on kuitenkin vielä kaikenlaista kiinnostavaa. Löysin aarteen, Valtion kirjastotoimiston julkaiseman Arvostelevan luettelon suomenkielisestä kirjallisuudesta vuodelta 1924. Aiemmin olin vain kuullut synkkiä huhuja näiden lehtisten kirjoittajien vallasta vaikuttaa siihen, mitä suomalaiset ovat menneinä vuosikymmeninä saaneet luettavakseen. Useimpien arvostelujen kirjoittajat on sentään yksilöity, mutta ylläsiteeratunkaltaisen yksirivisen teilauksen osakseen saaneita teoksia ei ole kai pidetty senkään arvoisina.

Näitä on pakko siteerata lisää.

Curvood, James Oliver. Salomaiden samoilijat (Nomads of the north). Englanninkielestä suom. Jussi Tervaskanto. 228 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 17:-.
Raikas luonnonromaani, jossa tarkalla eläinsielun tuntemuksella kerrotaan Miki koiran ja Niva karhun tarina. Curwoodin kirjoissa on sitäpaitsi aina joku hyvä nainen ja pari ihmispetoa, joitten eräelämä lisää kirjan jännittävyyttä.
Kirjastokirjaksi hyvin sopiva. A.C.

Eschtruth, Nataly von. Virvatuli (Der Irrgeist des Schlosses). Saksankielestä suom. Siiri Sieberg. 224 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 15:-.
Eschtruthin kirjoja ei kannata kirjastoihin hankkia.

Forge, Jean. Kuiluja. Esperantonkielisestä alkuteoksesta suom. Aini Setälä. 168 s. Helsinki 1924. O. 6:-.
Kirjan juoni – kahden miehen taistelu samasta naisesta – esitetään jonkinlaisen hypnoottisen unen muodossa, jossa sen ihmisiksi tarkoitetut varjokuvasankarit tanssivat kurjaa kuolemantanssiaan lukijan silmäin ohi. Tunnelma alusta alkaen teennäisen pingoitettu. Vailla taiteellista arvoa. Ei kirjastoihin. L. P.

Muutakin kuin romaaneja toki arvosteltiin:

Jotuni, Maria. Tohvelisankarin rouva. 3-näyt. huvinäytelmä. 251 s. Helsinki 1924. O. 24:-.
Paljon puheenaihetta ja ankaraa arvostelua nostattanut näytelmä. Maria Jotuni on etevä arkielämän ja ihmisten heikkouksien kuvaaja, maalaileva ja huumorintajuinen. Mutta tässä näytelmässä hän siihen määrin väsyttävästi vatvoo aina yhtä ja samaa välttämättä suorasanaisia mauttomuuksia, ettei sitä voi lukea hänen onnistuneimpien teostensa joukkoon. Seuranäyttämöillä näyteltäväksi se ei missään tapauksessa sovi, siihen se on aivan liian vaikea ohjatakin. H. C.

Hellaakoski, Aaro. Maininki ja vaahtopää. Runoja. 143 s. Hämeenlinna 1924. AAK. 20:-, sid. 30:-.
Hellaakoski on tähän kirjaansa koonnut kovin monenlaista ja monenarvoista. Kirjan alkupuolessa on arvokkaampaa ja huolellista työtä. Luonnosta saadut vaikutteet on paikoin ilmaistu herkästi ja kauniisti, omintakeisin keinoin. Paljoakaan kirjallista arvoa ei ole taas sellaisilla naljailevilla ja huolimattomasti kokoonlyödyillä runoilla, joita kokoelmassa on monta.
O. T:n.

Laitinen, Armas ja Lehmusto, Heikki. Painiskeluopas. 182 s., kuv. Helsinki 1924. O. 30:-, sid. 42:-.
Ennen vanhaan miehet voimiaan mittelivät painiskellen tavallisesti kansanjuhlissa ja oppineet puhuivat "kansan raakuudesta". Nykyajan Suomessa filosofian tohtori on akateeminen painimestari ja kirjoittaa painiskeluoppaan yhdessä maailman ja Suomen painimestarin kanssa.
Suomenkielellä on jo ennen ilmestynyt painioppaita: Carl Allénin "Käsikirja painissa ja atletiikassa" sekä Urho Aaltosen "Painitaito" mutta ilmoitettavana olevan kirjan tekijät väittävät painiskelutaidon kehittyneen ja uskovat, että tässä kirjassaan ovat voineet voimailunharrastajille tarjota uutta, ennen julkaisematonta painitekniikan alalta. Sitä paitsi on kirjan alussa laajanlainen katsaus painiskelun historiaan. Tässä pistää silmään vähemmän miellyttävän näköiset kuvat rehevälihaksisista, prenikkarintaisista painimestareista. Tekniikkaosastossa on myöskin runsaasti kuvia.
Kirja lienee kiintoisa paininharrastajille, mutta tuskin muille. A. C.

Ervast, Pekka. Jälleensyntymismuisti. 68 s. Viipuri 1924. Tietäjä. 10:-.
Mukaansatempaava tutkielma, joka sisältää lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä. Teos on suurella vakaumuksella kirjoitettu ja on se ihmeellisellä tavalla valaissut monen lukijan jälleensyntymismuistia. E. W.

Siteeratut arvostelijat:
A. C.: voimistelun tarkastaja Anni Collan
L. P.: fil. maist. Lauri Pohjanpää
H. C.: kirjastotoimen johtaja Helle Cannelin
O. T:n: fil. maist. Onni Tolvanen
E. W.: rouva Esteri Weissenberg
Otsikko on H. C.:n kirjoittamasta arvostelusta; hänen mukaansa Cristopher Boeckin Joulun ruusu on "täydelleen mitätön kirja".

Luja jää

Vasemmalla polku vie avannolle. Kummaa, kävin kahdesti; aiemmin olen ollut palelevaisempi.

Kuinka martyrismi selätetään kohtalonuskolla

Il tempo a Kaltra passava lentamente. Una vita incastrata nel reticolo di silenzio senza confine della montagna. Disturbata soltanto dal brusio degli alberi mossi dal vento.
La gente si occupava delle faccende di sempre. Si occupava delle storie passate che continuamente tornavano a rivivere come fossero accadute la sera prima.

Luin jonkin aikaa sitten Anilda Ibrahimin romaanin Rosso come una sposa. Kirjailija asuu nykyään Italiassa ja kirjoittaa italiaksi, mutta on kotoisin Albaniasta. Kirja oli hämmentävä ja ilahduttava lukukokemus. Se kertoo maailmasta, jossa pappi voi päätyä laulamaan islamilaisissa hautajaisissa suuria kun imaami ei sumun vuoksi pääse paikalle pikkukylään ja tiranalaisessa kerrostalossa itkuvirttä virittelevä isoäiti saattaakin äkkiä päättää, ettei itkuun sittenkään tarvita loppusointuja. Kaikkea värittää kommunismi, joka paitsi muuttaa maata perustavasti niinä vuosikymmeninä, joista kirja kertoo, myös eristää sen muusta maailmasta.

Pidin erityisesti kirjan ensimmäisestä osasta, jossa eletään albanialaista versiota Don Camillon kylästä. Maailma on muuttumaton ja sulkeutunut, ihmiset tietävät paikkansa. Tarina seuraa toistaan, järkyttäviäkin asioita tapahtuu, mutta muuttumattomuus säilyy silti. Moderni ei ole vielä ulottunut ihmisiin saakka, vaikka sen vaikutukset alkavatkin pikku hiljaa näkyä heidän ympärillään (toisessa osassa onkin sitten jo toisin). En tosiaan voinut olla ajattelematta Guareschia, en vaikka keskushenkilö oli nainen, Saba.

Saban tarina vetosi minuun. Se oli aivan muuta kuin mitä naispuolisen nykykirjailijan voisi olettaa luovan niistä lähtökohdista, joista tarina versoo. Saba näet naitetaan 15-vuotiaana arkana tyttönä verivelan vuoksi paljon häntä vanhemmalle juopolle miehelle, ja he elävät pienessä kylässä, jossa perinteet hallitsevat arkea ja naisen kunnia on alati varjeltava aarre. Toisin kuin voisi luulla, tästä ei seuraakaan mitään sietämättömän kamalaa. Aluksi lapsivaimolla on vaikeaa, mutta lapsiluvun kasvaessa, iän karttuessa ja kommunismin tuomien muutosten myötä Sabasta tulee lopulta suvun matriarkka. Hän ei ole kohtalolleen lainkaan katkera.

Saban ratkaisut ovat kaunis esimerkki siitä, kuinka voi päättää olla tulematta onnettomaksi. Päätös on kuitenkin aivan erilainen kuin kerran aiemmin mainitsemani Charlotte Löwenskiöldin päätös. Siinä missä Charlotte on tahtova subjekti, joka tulee onnelliseksi omapäisyyttään, kaikkia kohtalokuvitelmia uhmaten, Saba on sitkeästi mukautuva, tyynesti kohtalonsa vastaan ottava ja silti vastuunsa kantava olento. En voi kuvitella moisen tyyneyden olevan mahdollista muuten kuin todella vankan, kyseenalaistamattoman kohtalonuskon ansiosta. Charlotte ja Saba siis päätyvät samaan martyrismistä kieltäytymiseen päinvastaisia teitä pitkin.

Tuo kuvako? Ostin kevään kunniaksi korkokengät.

Vau mikä tutkimusaihe

"Se oli mielenkiintoista aikaa aineiden suhteen", muistelee 86-vuotias sosiaalipsykiatrian emeritusprofessori Erik E. Anttinen.

Hän soti talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan. Ensin tykistössä, ja lentosotakoulun jälkeen ilmavoimissa.

"Kyllä koviksi huumausaineiksi luettavia jaettiin mielestäni oudon vapaasti. Jos oli yskää, saattoi saada useita kymmeniä heroiinitabletteja, koska se oli tehokas yskänpoistaja", Anttinen muistelee.

Mikko Ylikankaan Unileipää, kuolonvettä, spiidiä julkaistaan keskiviikkona, kertoo HS. Taidanpa käydä ostamassa saman tien.

Pelottavaa verrattuna

Olen aina pelännyt hammaslääkäreitä ja käynyt vain kun on ollut pakko. Suun avaaminen hammaslääkärille oli kaikesta kokemastani kauhistuttavimmasta päästä; leppeä elämä. Sitten kävin viime syksynä silmäleikkauksessa. Se oli niin paljon hammaslääkärissä käymistä järkyttävämpää, että kas, hammaslääkärit muuttuivat paljon entistä vähemmän pelottaviksi. Yllättävä hyöty. Nyt nielen verta, sillä uskalsin viimein, vuosien vitkuttelun jälkeen, poistattamaan kaksi viisaudenhammasta. Vinkui, raksui ja natisi, muttei ollut kovin kummoista; hirveintä oli puudutus. Se vaikuttaa vielä, saa nähdä mitä tuumin parin tunnin kuluttua.