Sensuuri

Lehtien oli nyt lupa julkaista 1) artikkeleita, jotka varsinaisesti koskevat Suomen kielioppia ja sanakirjoja; kuitenkin ilmoitettiin, että "kirja-arvostelut eivät yleensä ole sallittuja", 2) selontekoja yksityisten hyväntekeväisyysyhditysten toiminnasta, kuitenkin ehdolla, ettei niihin pantu omia mietteitä eikä viittauksia siihen, mitä hallitukselta oli pyydetty, mutta mitä ei ollut myönnetty, 3) tietoja hallituksen julkaisemista eri virastojen virkamiesten nimityksistä, ylennyksistä, siirroista ja erottamisista sekä palkinnoista, joita oli annettu sekä virassa oleville että yksityishenkilöille uutteruudesta tahi kiitettävistä teoista muissa suhteissa, 4) tietoja ihmeellisistä luonnontapahtumista ja sellaisista varomattomuudesta johtuneista tapauksista, jotka voivat olla varoituksia, nimittäin yleisesti tiedossa olleista tulipaloista ja niissä tahi muiden tapahtumien johdosta tuhoutuneista henkilöistä, niinkuin merihädässä, maanvieremissä, kaatumisvahingoissa ym. kuolleista, 5) tietoja maamme kaupungeissa myytävien maataloustuotteiden hinnoista, 6) myynti-ilmoituksia sellaisista suomenkielisistä kirjoista, jotka jo ovat painetut tai joita vastedes sallittaisiin painattaa, lukuunottamatta kuitenkaan niitä, joiden suhteen oli tehty huomautus.

Vuonna 1850 Suomen suuriruhtinaskunnan julkaisutoimintaa säädeltiin näin. Sanomalehtien sallitut aiheet olivat yllämainitut. "Sensuurikomitea oli lisäksi pyytänyt saada hyväksyä julkaistavaksi sellaisten kuolleiden henkilöiden elämäkertatietoja, jotka jossakin suhteessa olivat voineet hyödyttää maata, valittuja otteita Suomen historiasta sekä kertomuksia, joiden sisällys oli moraalinen tai siveellinen, mutta nämä aiheet Menshikov kokonaan jätti pois sallittujen aiheiden luettelosta." Vallankumousliikkeet vuonna 1848 ympäri Euroopan saivat sensuurin kiristymään muutamaksi vuodeksi niin äärimmilleen, että esimerkiksi Runebergin runoelman "Elgskyttarne" suomennokselle "Hirven Ampujat. 1:nen Laulu" ei saatu julkaisulupaa. Vain alunperin suomeksi kirjoitettu runo olisi saatu mahdollisesti painaa, käännöksiä vieraskielisestä kirjallisuudesta ei sallittu.

Lehteilen Yrjö Nurmion kirjaa Taistelu suomen kielen asemasta 1800-luvun puolivälissä; Vuoden 1850 kielisäännöksen syntyhistorian, voimassaolon ja kumoamisen selvittelyä. Teos on julkaistu vuonna 1947. Vuosiluku on kiinnostava, sillä silloin sodanjälkeinen sensuuri hellitti; heti seuraavana vuonna 1948 kriminalisoitiin Suomen ulkomaisten suhteiden vaarantaminen.

Rakastettavuudesta

En voi millään ymmärtää biologista naista, joka yrittää olla maskuliininen. Miksi ihminen, jolle on jaettu voittajakortit, ei pelaa niillä vaan haluaa vaihtaa koko käden? Haluaako hän vaihtaa leiriä silkasta solidaarisuudesta tappiolle jääneitä miehiä kohtaan? Enkä nyt tarkoita hauiksiaan pullistelevaa möreä-äänistä Olgaa. Se tekisi asiat liian yksinkertaisiksi. Viittaan vienoon naiseen ja värisevään ääneen, joka — kuulenko oikein? — puhuu politiikasta, johtajista ja vastaavasta vulgaarista roskasta, johon ei alennu edes älykkömies. Puhun hyvinkin eteerisistä naisista, joille suorittaminen, kontrolli ja hallinta ovat tärkeämpiä kuin miehille konsanaan.

Aikamme sovinistimies on emansipaation sankari, joka karauttaa valkoisella ratsullaan avaamaan poliittisen vaikuttamisen keinot ja halun portit naiselle, tuolle avuttomalle olennolle.

Sitaatit ovat Jakke Holvaksen kolumnista "Lesbon tunnustuksia", joka löytyy Nuoresta voimasta 6/04. Holvaksen teksti jäi mieleen, kaivoin sen nyt esiin Tuija Pulkkisen Postmodernin politiikan filosofian seuraksi. Holvas pukee harvinaisen rehellisesti sanoiksi sen, että nainen on lähtökohtaisesti vapauden veljeyden ja tasa-arvoisuuden, siis julkisen alueen ulkopuolella, intiimin sisäänpäinkääntyneessä ja narsismiin taipuvassa maailmassa: "kun feminiinisyydestä on kyse, itseriittoisuus on timanttia".

Kirjoitin tästä taannoin. Holvas tuntuu liittävän rakastettavuuden tiettyyn narsismin ja itsetiedottomuuden yhdistelmään: itse on jotain katseltavaa, ihasteltavaa, sinällään kaunista, joka ei kaipaa muuta oikeutusta — ei toimijuutta ja uutta luovaa. Ei luonto ole avuton, luonto on itseriittoinen ja kaunis: "Feminiininen ei ole erilainen, vaan vieras, radikaalisti toinen." Holvas löytää luonnon ja kulttuurin välisen kuilun feminiinisyyden ja maskuliinisuuden väliltä, ja luonto, feminiininen, on tietysti rakastettava.

Naisen näkeminen avuttomana olentona (tämä on aina myös sitä, että nainen asettuu avuttomaksi olennoksi) on yksi versio tästä ajatuksesta: kulttuuri on naiselle vieras, sen alueella hän tarvitsee apua. Seksuaalisuus on jotain naisessa/luonnossa piilevää, joka miehen/kulttuurin tulee täydellistää. Holvas luopuu miehisestä tehtävästä ja jää kaipaamaan yhteyttä kadotettuun luontoon: "Mikä tekee meistä miehistä niin surullisia olentoja, ikuisesti melankolisia? Tiedostamattomalla tasolla — tällainen on todellinen tiedostamaton — me aavistamme, että seksuaalisuus on pohjimmiltaan lesbistä."

Minustakin näköalaton jankutus 'nainen on uhri, miehellä on valta' on turhanpäiväistä martyyrietiikkaa. Mielummin lähden liikkeelle Pulkkisen tiiviistä Foucault-luennasta: "Postmodernista otteesta seuraa tietoinen suhde valtaan, joka monille näyttää olevan vain jotakin pahaa ja rumaa ja anonyymien 'niiden' käsissä. Postmodernissa siihen huomioon, että valtaa on kaikkialla,ei liity kyynisyyttä. Päinvastoin, tämä oivallus avaa enemmän tilaa poliittiselle toiminnalle ja muutoksille."

Ei siis sitä, että hellyyttä voi herättää vain avuttomuudellaan, olemalla kasvamatta itsestään vastuun ottavaksi aikuiseksi. Ei vaikka olisi kuinka paljon ritareita, jotka karauttaisivat valkoisella ratsullaan avaamaan poliittisen vaikuttamisen keinot ja halun portit naiselle, tuolle avuttomalle olennolle. Siitä, ettei osaa eritellä ja ratkaista ongelmiaan itse, tosiaan palkitaan hellyydellä ja huolenpidolla, ritarillisella, isällisellä tai äidillisellä.

Mutta ei myöskään sitä, että surten kaivattaisiin menetettyä rakastettavaa itsetiedottomuutta, tai pyrittäisiin säilyttämään tai tuottamaan sitä. Ollessaan kiinnotavaa naistutkimus kiertää sitä kuinka naiseus ja intiimiys julkisuuden vastakohtana liitetään yhteen. Holvas ihmettelee miksi nainen, joka voisi olla riittävä ja täydellinen, objekti niin itselleen kuin muillekin, tahtoo astua banaalille julkisuuden alueelle, ryhtyä subjektiksi, tiedostavaksi toimijaksi, joka on aina kesken ja riittämätön, ei rakastettava sellaisenaan. Ihmetys on veikeä: eihän valinta edellä tapahtumaa. Vain toimija voi valita, luonto ei valitse, se vain on. Kun raja kulttuuriin on ylitetty, se on väistämättä ja peruuttamattomasti ylitetty, ja vaihtoehdoiksi jää riippuvuus, hyväksynnän hellyyden ja hoivan hakeminen olemalla avuton, tai itsenäisyyteen pyrkiminen.

Luonnon ja kulttuurin välisen eron haikailua ja nostalgista kaipuuta viattomaan luonnontilaan ei ole enää vähään aikaan otettu kovin vakavasti. Silti tästä haikailusta elää vahvoja jaotteluita arjessamme. Holvaksen teksti jäi mietityttämään minua siksi, että tunnistan ajatuksen rakastettavuuden ja sisäänpäinkääntyneen feminiinisyyden liittymisestä toisiinsa. Tunnistus on joskus tuntunut ahdistavalta, sillä tunnistan myös sen ikuisen melankolian, josta Holvas puhuu: luonnon äärettömästä intiimiydestä erkaantunut toimija ei voi olla haluttava tai rakastettava. Rakastettavuuden katoamisen tilalle nainen ei saa edes mahdollisuutta ryhtyä ritariksi, paitsi ehkä lesbona; kulttuurimme mielikuvituksen hahmovarastoon jää jäljelle aseksuaalisia, liki neutreja louhimaisia matriarkkahahmoja.

Tunnistamani melankolinen varmuus on kuitenkin ristiriidassa omien kokemusteni kanssa, sen miten näen toiset. Rakastettavuuden ja sisäänpäinkääntyneen itsetiedottoman feminiinisyyden välillä ei ole välttämätöntä kytköstä. Toimija, vieläpä toimija joka on ottanut vastuun itsestään ja tahtoo kantaa sen parhaansa mukaan, voi olla rakastettava, haluttava, toivottu; eikä vain auttajana, ritarina, isänä, äitinä. Kun Holvas sanoo, että "Mies ei koskaan ole ollut haluttava" en voi kuin väittää vastaan. Ehdottomasti on, eikä vain naiseen kohdistuneen halun peilinä tai hetkenä jolloin miehessä paljastuu feminiininen. Ehkä tämä ajatus auttaa kun koetan jäsentää uudestaan ajatuksiani rakastettavuudesta.

Öinen huokaus

Syy tähän Suomenkansan pitkälliseen nuorukaisuuteen oli varmaan, että Se alkuisessa, itsenäisessä tilassansa, niin sangen vähän oli yhtynyt ja kansastunut, ennenkun Se, vaikka kyllä urhoollisesti sodittua, vaipui Ruotsalaisten alamaiseksi ja yhteyteen. Ruotsalaiset, todella vapaulliset, antoivat meille ylemmän sivistyksen siemeniä ja toivat tänne Kristillisyyttä, jota kiitollisuudella mainitaan; mutta sortivat myös meidän alkavaa Kansallisuutta. Oleisesti sitä sortivat liiatenki tekemällä Ruotsinkieltä julkiseksi Suomessa, y. m; Epäisesti eli Eisesti, kun eivät puoltaneet Suomalaisuutta. Eipä ollut Suomen Virkamiestenkään velvollisuus osata Maan Kieltä; tätä ei Kouluissakaan opetettu. Mikä tosiaan olisi ollut kohtuullisempi ja oikiampi kuin semmoinen velvollisuus! Suomen Hengitär kuitenki valvoi läpi ajan, estellen Suomalaisuuttamme varsin sortumasta. Kansan sydämissä hiilui Suomalaista vertä.

Volmari Kilpinen näkyy taivuttavan veri-vertä. Suomalaista vertä hiilui artikkelissa "Muutama sana Suomenkielen rikastumisesta" vuodelta 1844. Itsenäisiä ajatuksia varten on kehitettävä oma kieli, toisilta ei voi lainata. Suomenkansan aikuistuminen pois toisten holhouksesta, joka on aina alamaista, voi tapahtua vain kehittämällä omaa tapaa ajatella, omaa tapaa osallistua keskusteluun, siis omaa kieltä. Suomenkansa nähdään yksilönkaltaisena hahmona.

Holhouksenalaisuudesta vapautuminen merkitsee vaatimusta saada ottaa vastuu itsestä, jopa mustasukkaisuutta tästä oikeudesta. Sankari ei pyydä apua, vain tarjoaa sitä, pyyteettä, vilpittömästi. Tuleekohan samalla holhottua toisia, eli tehtyä näistä itselleen alamaisia? Apua tarvitseva joka ei vielä osaa auttaa itseään on liikuttava; siitä että saa autettua, osaa tarjota ratkaisun ongelmaan, tulee hyvä ja kiitollinen mieli. Huolenpito ja hellyyshän ovat kauniita asioita. Liikuttava saa huolenpitoa ja hellyyttä.

Muistutan taas itseäni siitä, että pitää tarjota huolenpitoa ja hellyyttä niille, jotka eivät tarvitse apua koska osaavat itse. Uuvahduksen päätteeksi Schilleriä, Yrjö Jylhän suomentamana, runosta Kreikan jumalat:

Kaunis maailma, miss' olet? — Palaa,
luonnon kevätaikain ihanuus!
Ah, vain runon tanhuville valaa
kultiaan nyt aurinkos ja kuus.
Seudut kuolleet nukkuu syvää unta,
autiona murehtii nyt maa.
Missä kulki ylväs sukukunta,
siellä varjot nyt vain vaeltaa.

Pohjatuuli kantoi hyisen hallan
kukat tuoksuvaiset karistain.
Yksi yli muiden sai nyt vallan,
kuolla piti näiden jumalain.
Katson taivahalle tulless' ehtoon,
sua, Selene, siell' en nää;
huudan vetten yli, huudan lehtoon
— ääni tyhjään häviää.

Ongelmat ovat epäselviä

Alkuperäinen nimeäminen tapahtuu juuri runoudessa, Dichtungissa. Mutta ei runotaiteessa. Siksi Heidegger katsoi, että Hölderlinin ja hänen oma aikansa oli puutteenalaista aikaa, toisin sanoen aikaa, jolloin runoudella ei ollut voimaa luoda kansaa yhdistävää ja ympärilleen muodostavaa myyttiä. Saksan kansalta puuttui Volksdichter, kansanrunoilija, joka ei ainoastaan "levittäisi kansalle järjen uskalletuimpia totuuksia houkuttelevassa ja luotettavassa asussa kauan ennen kuin filosofi ja lainsäätäjä uskaltavat esittää ne täydessä kunniassaan", kuten Schiller tällaisen runoilijan tehtävän muotoili.

Sitaatti on Markku Lehtisen artikkelista "filosofian ja runouden vuoropuhelu, Huomautuksia Heideggerin Hölderlin-tulkintoihin". Yritän kirjoittaa tähän ongelman, joka riivaa mieltäni kun mietin Heideggerin suhdetta subjektin käsitteen kritiikkiin. tästä voi tulla hyvin hämärä blogimerkintä, mutta jos lukijoideni joukossa on joku, joka tietää aiheesta enemmän kuin minä ja osaa selventää ongelmaani, otan kommentit hyvin kiitollisena vastaan.

Heidegger käy raivolla sitä metafyysistä rakennelmaa vastaan, joka perustuu kartesiolaiseksi nimetylle subjektin käsitteelle. Hänen mukaansa subjekti on aina Aristoteleesta asti ollut metafyysiselle ajattelulle välttämätön käsite. Jos metafysiikka kysyy mitä olevainen on, subjekti on perusta, alkupiste, olevan kysymisen mahdollistaja. Sen olemisen tapaa tai mahdollisuuden ehtoja ei kysytä. Käytettäessä sanaa ”subjekti” moderniin filosofiseen tapaan sillä tarkoitetaan itseä egona, tietoisena ja ajattelevana, sinä millä on representaatioita, mille representaatioiden katsotaan kuuluvan tai mille ne predikoidaan. Heidegger kyseenalaistaa sekä alkupisteen asettamisen oikeutuksen että yksilösubjektin asettamisen ajan ja paikan ulkopuolelle jääväksi tiedon mahdollistavaksi rakenteeksi.

Sitten hän ottaa 1700-luvun saksalaisilta tyynesti kansakuntasubjektin käsitteen ja lastaa sen varaan vaikka mitä. Hän tuntuu olettavan ihmisten muodostavan kansoja, joiden olemus voi paljastua heille itselleen runoilijan tehdessä sen sanomalla olevaksi. Oletus muistuttaa minusta väitettä, että yksilöt voivat löytää oman olemuksensa terapiassa. Kumpikin oletus edellyttää tarkastelupisteen, josta nähdään kaikki kansat tai kaikki ihmisyksilöt, muutenhan ei voida sanoa kaikkien olevan omansalaisia tällaista sääntöä noudattaen.

Minusta puhe kansoista yksilöä muistuttavina kokonaisuuksina on mahdotonta ilman tuota tarkastelupistettä. Paha vaan etten keksi kuinka siinä pisteessä voisi olla joku muu kuin se universaalin tiedon mahdollisuuden takaava subjekti, olkoon kuka hyvänsä. Tämä tuntuu ristiriitaiselta, en tajua. Mikäköhän tässä on se, jota en ole oivaltanut?

Linnaa

Sinä, jalo Pohjanmaan mies, vie kotilakeuksillesi meidän terveisemme tämän muistomerkin juurelta. Kerro vapaille miehille vapaiden miesten terveiset ja sano heille, että rintama on luja. Rinta rinnan jylisevät harmaiden sarkatakkisten rivien askeleet. Niissä kuuluu isänmaan ja vapaudenrakkauden pyhä jyrinä, ja niissä kaikuu vakaa usko meidän yhteen pyhään Jumalaamme. Sillä tämän merkin ääressä me kätemme kohottaen vannomme: Niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin totta minä uskon yhteen suureen Suomeen.

Olin lukenut Täällä Pohjantähden alla viimeksi kokonaan viitisentoista vuotta sitten. Koska viisitoista vuotta on yli puolet iästäni, lukukokemus oli nyt monin osin uusi. Minun pitäisi nyt kirjoittaa blogimerkintä, jossa mainitsisin ainakin edistyksen vaatimuksen, joka yleensä kuuluu kansakuntasubjektin olettavaan poliittiseen ajatteluun, italialaisen poliittisen elämän kummallisuudet, arohevin ja sen, kuinka Linna kirjoittaa Rautajärven vaimon punastuvan kuunnellessaan miehensä suunnitelmia suomalaisten määrän lisäämiseksi ("Viidestä lapsesta voidaan antaa mitali ja kunniakirja ja kymmenestä vaikkapa stipendi. Ehkäisyvälineiden valmistus ja myynti on ankarasti rangaistava ja kaikki ehkäisytoimenpiteitä esittelevät muka terveydenhoidolliset kirjat on kiellettävä. Yksinäisten äitien lapset on saatava tasa-arvoisiksi kansalaisiksi.").

Italiassa luokallani oli yksi Berlusconin kannattaja, jota muut pitivät tyhmänä. Rinnakkaisluokalla oli joukko kommunisteja, joiden kanssa kaveerasin. He kaveerasivat luokallani olleen tosi komean mutta synkeän mykän fasistin kanssa. Häneen en tutustunut; luokallani hauskimpia olivat kolme poikaa, jotka kaikki väittivät minun agnostismiani vastaan hurskaina katolilaisina, mutta joista yksi sentään tuki minua poliittisesti punertavissa näkemyksissäni toisten kahden maltillista oikeistohenkeä vastaan. Kun lukio vallattiin tukimielenosoituksena yliopistolakkojen puolesta, valtausta johti yksi niistä kommunisteista. Hänen nimensä oli Dmitri.

Kommunistien ja fasistien kaveeraus keskenään johtui lukiossa varmaan etupäässä esteettisistä mieltymyksistä. He olivat räväkämpiä kuin muut. Muutakin yhdistävää olisi voinut löytää, kummallakin taustalla elää ajatus ihmisten muodostamasta kokonaisuudesta, joka on ensin, yksilöt vasta sitten. Eheä yksilö ilmentää yleistä tahtoa, ristiriitaa ei ole. Harmaat sarkatakkiset rivit askeltavat — tai rälläävät kapakoissa piittaamatta vakavahenkisyyden vaateista, siis jos rälläys sattui olemaan yleinen tahto. Joku periaatteellinen ero esti kuitenkin luokkani fasistia osallistumasta aktiivisesti koulun valtaukseen.

Lapuanliikkeen kapina ei ollut kapinaa perinnettä vastaan. Rautajärvi kuljeskelee romanttisessa pohjalaisasussa ja puhuu loputtomiin Saarijärven Paavosta, perinteeksi määriteltyyn sitouduttiin. Kuitenkin innostujat olivat edistyksellisiä, haikailivat muutosta, sen todellistamista, jonka nähtiin kituvan päättämättömyyden rämettämässä politiikassa. Ajatus kansanhengestä tai muusta yksilöä suuremmasta subjektista sijoittaa tulevaisuuteen tuon hengen täydellistymän. Rautajärven tulkinta suomalaisesta kansanhengestä tihkuu aroheviä:

Meidän sukupolvemme aikana voidaan päästä pitkästi toiselle kymmenelle miljoonalle. Se merkitsee jo Pohjolan hegemoniaa, ja seuraava sukupolvi hallitsee myös Pohjois-Venäjää, jos edellytetään, että Saksa ottaa hallintaansa eteläisen puolen. Me jaamme Euroopan hegemonian Saksan kanssa vanhan aseveljeyden perusteella... Ja saammepa nähdä, ettei Pohjolan Preussi jää oppimestareistaan jälkeen.

Kysymys "ruumismista"

Kuten edellä on ollut puhe, vapaus liittyy saksalaisen idealismin traditiossa moraaliin ja moraalisen toimijan intentioihin, hänen aikomuksiinsa. Siksi ei ole yllättävää, että Hegel piti kansalaisyhteiskuntaa ei-vapaana. Onhan siinä kysymys sellaisesta tavasta tuottaa yhteiskunnallinen sidos, jossa toimijoiden pyrkimyksillä ei ole mitään merkitystä. Yhdistävä side syntyy ilman, että kukaan varsinaisesti haluaa sitä. Poliittisen taloustiteteen opissa ei ole puhetta erillisestä moraalisesta toiminnasta, joka kumpuaisi muista kuin itsekkäistä motiiveista. Yhteinen hyvä saavutetaan moraalille ulkopuolisista syistä, järjestelmän omasta logiikasta käsin. Siksi siinä Hegelin mukaan yleistä on vain ulkokuori, ja siksi se on välttämättömyyden eli pakon järjestelmä.

Olen lukenut tänään Tuija Pulkkisen teosta Postmoderni politiikan filosofia. Hän selittää kiitettävän selkeästi kuinka liberaalissa teoriassa ja hegeliläis-marxilaisessa perinteessä sanoja "vapaus" ja "kansalaisyhteiskunta" käytetään aivan eri tavoin. Hegelille vapaus on vapautta muovata sen yhteisön lakeja, jonka osa itse on. Liberaalissa teoriassa vapaus on mahdollisimman suurta esteettömyyttä. Hegelille kansalaisyhteiskunta on moraalisen toiminnan ulkopuolella oleva alue, joka on tarpeen eloonjäämisen vuoksi, mutta jossa ei ole vapautta, koska vapaus liittyy aina moraaliin. Liberaalissa teoriassa kansalaisyhteiskunnalla taas tarkoitetaan sitä vapaata/esteetöntä yhteisöllisen toiminnan aluetta, jota valtion koneisto rajaa (mieluiten mahdollisimman vähän).

Taustalla on kaksi erilaista käsitystä subjektista. Hegeliläisessä ajattelussa ryhmä (kansa, kansakunta, kulttuuri) ymmärretään subjektiksi, joka parhaimmillaan säätää omat lakinsa. Ryhmän henki ilmenee yksilöiden kautta, mutta yksilöt ovat seurausta tuon suuremman olemassaolosta, sillä yksilöt muovautuvat aina oman kulttuurinsa/kansansa tapojen ja ajatusten mukaan. Suurinta vapautta on tiedostaa tämä ja pyrkiä edistämään oman kansansa/kulttuurinsa ajattelua ja elämänmuotoa.

Liberaalissa teoriassa taas mitään ihmisyksilöä tai ehkä perhettä suurempaa merkittävää kokonaisuutta ei ole kuin käytännön syistä. Yhteistoiminnalta ei vaadita erityistä moraalisuutta, sillä yhteinenkin hyvä seuraa siitä, että jokainen mahdollisimman esteettä toimii omaksi parhaakseen, kunhan ei suoraan vahingoita toisia. Toisin kuin saksalaisen idealismin perinteessä, toiminnan motiivit ja moraalinen ajattelu eivät ole ensiarvoisen tärkeitä: yhteistoiminta kannattaa, sen kummempia syitä toistenkin hyödyttämiselle ei vaadita. Yksilöt keskittyvät omaan hyväänsä, eivät yhteiseen hyvään.

Lukiessani älysin että "ruumismin" kritiikki taitaa jatkaa oikein hienosti saksalaisen idealismin perinteitä. Perustelen tuntua: ruumis/yksilöity yksilö nähdään tässä puheessa riesana, joka pakottaa käytännön elämässä monenlaisiin merkityksettömiin toimiin. Ruumis vaatii kansalaisyhteiskunnan, talouden alueen, sen että ihmiset kohtaavat toisiaan hyötyäkseen toisistaan eivätkä vain halusta kohdata pyyteittä ja edistää ajatuksia. Yksittäisten yksilöiden tykkäämiset ja ei-tykkäämiset vaikuttavat elämään ja säätelevät jopa poliittista toimintaa sen sijaan, että yksilöt luopuisivat yksilöiden rajojen korostamisesta. Rajojen haipuminen antaisi tilaa ajatuksille, jotka saisivat näin häiriöittä kehittyä. Ihmiskunta/ajattelu edistyisi sen sijaan että yksilöt kinastelevat keskenään. Minusta tuon edistyvän ajattelun takaa kurkistelee, tietysti hyvin ylväs ilme kasvoillaan, absoluuttinen subjekti. Vain kansanhenki on jätetty viratta.

Väittäkää vastaan.

Yöpöytälukeminen

Kaikkein hämmästyttävimmäksi ja runollisimmaksi meedioksi osoittautui kuitenkin runoilija Robert Desnos. Desnos'n vaivuttua ensimmästä kertaa transsiin hän alkoi raapia pöytää kouristuksenomaisesti. Tämä oli Crevelin mukaan merkki halusta kirjoittaa, ja niinpä seuraavalla kerralla päätettiin antaa Desnos'lle kynä. Näin saatin vastaanotettua myös kirjallisia ja piirrettyjä "viestejä". Desnos tuotti transsissa sujuvasti jäljitelmiä Marcel Duchampin kirjoittamista sanaleikeistä, joita tämä oli julkaissut salanimellä Rrose Sélavy (joka sekin on homofoniaan perustuva sanaleikki lauseesta "Eros c'est la vie", "Eros, se on elämä").

Oikeasti minulla ei ole yöpöytää, onpahan tuoli jolla on kasoja ja tuolin alla lisää kasoja. Paperi ja kirjat kasautuvat. Timo Kaitaron Runous, raivo, rakkaus; Johdatus surrealismiin on minulla silti yöpöytälukemisena.

En millään saa muistettua ketä on moitittu siitä, että hänen kirjansa löytyy naisten yöpöydiltä ympäri Euroopan. Olisiko tuo nykyään mahdollinen moite?

Vasta-avatusta kahvipaketista nousee ihastuttava tuoksu.

Oman löytämisen kaava

Cette tension est visée sous les catégories du propre et de l'impropre, du "nationel" (natal ou natif, ce qui est l'interprétation la plus rigoureuse du Naïf schillérien) et de l'étranger. Mais une loi ferme — un destin — la régit: toute culture (toute nation ou peuple, c'est-à-dire toute communauté de langue et de mémoire) ne peut s'approprier comme telle, revenir à soi — ou plutôt venir à soi, s'atteindre et s'installer — qu'à la condition d'avoir fait auparavant l'épreuve de son altérité et de son étrangeté. Qu'à la condition de s'être initialement dépropriée. Cela veut bien dire que la dépropriation (la différence) est originelle, et l'appropriation, comme dira Hegel — et si elle peut avoir lieu —, son "résultat".

Luin Philippe Lacoue-Labarthen artikkelin "Hölderlin et les Grecs". Hölderlin väitti että kansakunta tai aikakausi (vaikkapa saksalaiset tai Moderni) voi ymmärtää oman olemuksensa ja toteuttaa aidosti omaa olemustaan vasta kohdattuaan toisen. Kirjoitin taannoin tätä sivuten. Aito oma ei siis ole ensin, ensin on vieras. Kulttuurin on aina vaikeinta käyttää omaa olemustaan vapaasti, tuo taito tulee viimeisenä jos koskaan.

Voiko yksilö nykyisen mielenmedikalisaatiokoneiston mukaan koskaan olla aikuinen, terapoimaton, terve ja itsensä ymmärtävä? Kaikki nämä yhtä aikaa? Onko eheytysprosessi välttämätön jotta voisi mieltää oman luontevansa ja käyttää sitä vapaasti? Vaadittava tai tarpeellinen prosessi voi olla hyvin erilainen kuin kansakunnasta puhuttaessa, mutta yhteistä on ajatus jokaisesta löytyvästä luontevasta, omasta, aidosta, joka voidaan saavuttaa tietyn kaavan mukaisesti. Vaikka omat ja luontevat ovat erilaisia, kaikilla on sellainen ja se voidaan löytää tietyllä tavalla. Lisäksi sen löytäminen on suotavaa.

Kuka voi havaita kaikkien ihmisten olevan yksilösubjekteja, joita hallitsevat samat perussäännöt? Se sama joku tarvitaan havaitsemaan, että ihmiset jakaantuvat kansoihin ja kansakuntiin, jopa kansakuntasubjekteihin, joita hallitsevat samat perussäännöt. Kolmikon välttämätön kolmas jäsen on nimeltään absoluuttinen subjekti, eivätkä muut tule sitä ilman toimeen.

Intiimin välttämätön äärellisyys

C'est le même thème qui réapparaît au début du Plan de Francfort pour Empédocle. Celui-ci est disposé à la haine de la civilisation, il méprise toute occupation particulière, est l'ennemi mortel de toute existence bornée, il est insatisfait de ces conditions de vie, simplement parce que ce sont des conditions de vie particulières et il souffre de ne pas être un dieu, c'est-à-dire de ne pas être en union intime avec tout. Sa souffrance vient en effet de ce qu'il est lié en tant que mortel à "la loi de succession", au temps. Car ce que révèle Empédocle en tant que héros tragique, c'est que le sujet de la tragédie est le temps.

Luen Françoise Dasturin teosta Hölderlin, Le retournement natal. Kirjoitin jo viime keväänä viimeksi Dasturia lukiessani siitä, kuinka Schellingin Oidipus-tulkinta on tehnyt minuun vaikutuksen. Äärellinen subjekti julistaa vapautensa ottamalla vastuun sellaisesta, jota ei ole voinut hallita, ja tuhoutuu samalla äärellisenä. Äärellinen ei voi hallita kaikkea, äärellisellä olennolla ei voi olla kosketus kuin muutamaan asiaan yhtä aikaa: vain äärellisestä, maallisesta ja ajallisesta olemassaolosta luopumisen hetkellä voi edes pyrkiä saavuttamaan jumalan välittömän kosketuksen kaikkeen ja yleiseen; ja samalla sen menettää. Äärellinen itse ei voi säilyä koskettaessaan ääretöntä.

Hölderlin kirjoitti tragediaa Empedokleesta, joka vapaaehtoisesti hyppäsi Etnan nieluun. Hänen kaipuunsa yleiseen oli niin vahva, että aina erityinen elämä tuntui sietämättömältä. Mikään yksittäinen asia ei voinut riittää, sillä sen yksittäisyys teki siitä puutteellisen. Äärellisenä olentona Empedokles ei voi koskaan saavuttaa jumalan mahdollisuutta koskettaa kaikkea. Sidottuna aikaan, jossa asiat seuraavat aina toistaan, ei voi saavuttaa äärettömyyttä ja ajan ulkopuolista tilaa, jossa tämä seuraamisen laki ei päde. Ajassa on sidottu aina erityiseen, vailla intiimiä yhteyttä yleiseen.

Intiimi on jostain syystä tullut merkitsemään suunnilleen seksuaalista. En ymmärrä tätä samastusta. Intiimin ja seksuaalisen alueet voivat kohdata, kohtaaminen voi olla kaunis tai kauhistuttava tai muuta, mutta tämä kohtaaminen ei ole mitenkään välttämätön. En tiedä onko tätä edes tarpeen sanoa, kunhan kummastelen sellaista sanan käyttöä, jota en käsitä. Ovatkohan mahdollisimman intiimit mutta seksuaalisesti värittymättömät siteet ihmisten välillä turhan harvoin tavoiteltuja?

Se intiimi, mikä on äärellisen olennon tavoitettavissa, on aina tiettyä intiimiä. Yleinen voi olla ainakin useiden saksalaisten idealistien mukaan vain nuuskittavissa, sitä voi aavistella tietyn kohtaamisen kautta. Äärellisinä ajassa elävinä emme pääse tästä eroon; jos koetamme sulattaa yksittäiset kohtaamiset tavoitellessamme intiimiä yhteyttä yleiseen, menetämme nuo yksittäiset, erityiset, ainoan mitä meillä on, emmekä saa mitään tilalle. Jumalat kääntävät selkänsä, kohtaamista ei tapahdu. Empedokles hyppäsi Etnan kraateriin eikä Hölderlin koskaan saanut tragediaansa valmiiksi.

Salaperäinen museo

Kivikauden kaupasta kertovat kaukaisilta seuduilta peräisin olevat esineet ja raaka-aineet. Äänisen viheriäliusketta ja punaista Köliliusketta ei esiinny luonnonvaraisesti Suomessa, mutta näistä kivilajeista valmistettuja esineitä tavataan melko runsaasti maastamme. Piitä on Suomessa luonnonvaraisena niin vähän, että sitä oli tuotettava tänne. Sideaineena saviastioiden valmistuksessa käytettyä asbestia kuljetettiin eri puolille Suomea Savosta, jossa on runsaita asbestiesiintymiä. Koruihin käytettyä meripihkaa tuotettiin maahan Itämeren kaakkoisrannikolta.

Soitin lopulta Kansallismuseoon kysyäkseni eivätkö he todellakaan ole julkaisseet pysyvistä näyttelyistään minkäänlaista opaskirjaa yllä siteeraamani vuonna 1971 ilmestyneen läpyskän jälkeen. Eivät ole. Läpyskä ei ole enää ajan tasalla; kysyin kyllä. Museon kokoelmista ei ole myöskään juuri mitään tietoa verkossa. Ehdotin virtuaalimuseon luomista museon kotisivujen yhteyteen, puhelimeen vastannut ystävällinen henkilö lupasi välittää ehdotuksen eteenpäin.

Lapsena mökillä sukelsin järven pohajsta jotain, jota yksi loputtoman monista sukulaisistani sanoi järvimalmiksi. Ajattelin että joskus joku oli koonnut sitä samassa paikassa käyttääkseen, hyötyäkseen. Ajatus oli liki pelottava, tuo joku kuvitteellinen aivan vieras oli ollut samassa paikassa jossa itse olin. Historia ei konkretisoidu pelkästään Veronassa tai Leptis Magnassa tai kun juo goalaista portviiniä tai kuuntelee Curaçaolla kreolikieltä ja jo 13-vuotiaana tunnistaa siitä ainakin neljän valtakielen piirteitä. Minnekään kauas ei tarvitse mennä. Riensin lapsena muita nopeammin pitkän luontopolun päästäkseni näkemään Astuvansalmen kalliomaalaukset ensin yksin. Muut hidastelivat sen verran, että onnistuin.

Ainutkertainen?

La question que je dis être de l'idiome est donc plus exactement celle de la singularité. C'est pourquoi il faut se garder de la confondre avec celle, relativement secondaire ou dérivée, du "lisible" et de l'"illisible". Elle demande ce qui'il en est, non pas du seul "texte", mais de l'expérience singulière lorsque celle-ci vient à s'écrire: si, en tant que singulière, elle peut s'écrire; ou si, du moment où elle s'écrit, sa singularité même n'est pas à jamais perdue et emportée, sur un mode ou sur l'autre, dès son origine ou dans sa destination, par le fait même du langage (de son impossible intransitivité) ou par le désir du sens (d'universalité) qui anime les voix divisées sous la contrainte d'une langue, elle-même partagée d'entre les langues. Y a-t-il même, peut-il y avoir une experiénce singulière?

Luin juuri esseen "Deux poèmes de Paul Celan" Philippe Lacoue-Labarthen teoksesta La poésie comme expérience. Tahdon kirjoittaa jatkoa siihen, mitä Risto Niemi-Pynttäri vasta sanoi, toisaalta tahdon ajatella Hölderlinin puhetta saksalaisten synnynnäisestä henkisestä raittiudesta, ja toisaalta tahdon viedä erästä muualla käytyä keskustelua askeleen johonkin suuntaan. Saa nähdä miten tämän kirjoitukseni käy.

Saksalaisten kohdallahan (ja saksalaisten innoittamina aika monen muun) kysymys kuului kuinka olla omansalainen eri tavalla kuin muut. Onko riittävää kääntää kreikkalaisten keinot nurin, ja sanoa, että koska saksalaisten omaa on raittius, heidän on koettava hulluus, tultava sen iskemiksi, voidakseen palata omaansa? Onko identiteetti aina ymmärrettävä sen kaavan mukaisesti, että kohdataan vieras ja sitten voidaan nähdä oma? Onko oma ainutkertainen, jos se on saavutettu samalla tapaa kuin toisetkin omansa löytävät? Vai onko syytä unohtaa toive ainutkertaisuudesta?

Rakkauden käsite taas — ja kahden ihmisen välisessä rakkaudessa haparoidaan ainutkertaisuutta samanoloisella vimmalla kuin kansallista identiteettiä etsittäessä on tehty — voiko sellaista olla ilman että ainutkertaisuus katoaa? Käsitteen on elettävä herkeämättä mutta kevyesti ja pakottamatta, muuten se sulaa mahdottomuuteensa; Risto puhuu käsitteestä, joka on "rakastavaisten loputon keskustelu" — keskustelun jähmettyminen keskustelun kuvaksi tai rakastetun nimen jähmettyminen aina samaksi rikkoo mahdollisuuden ainutkertaisuuteen. Mahdollisuus lymyää aina tietyssä keskustelussa, tietyssä nimessä — vai tekeekö tämä yleistys ainutkertaisuuden toiveen tässäkin unohtamisen arvoiseksi? Jos keino on samanmuotoinen, voiko löydetty olla ainutkertainen?

Voiko toisen kanssa kudottava, punottava suhde olla ainutkertainen, vai tekeekö yleistäminen, omista kudonnan ja punonnan tekniikoista puhuminen, punotuista tapauskertomuksia? Onko ainutkertaisuuden haaveessa ylipäätään mieltä?

Solujen kohtalo

Cranial neural crest cells originate adjacent to the neural ectoderm and migrate in three streams toward arches. Migratory pattern of the neural crest cells is coupled to the segmentation of the hindbrain into rhombomeres. Traditionally, it was thougt that the fate of the neural crest cells, which give rise to the sceletal elements, is determined prior to their migration, and that they play an instrumental role in the brenchial arch patterning. However, recent evidence has highlighted the importance of the neural-crest independent mechanisms of pharyngeal development.

Tavaan Nina Trokovicin väitöskirjan Fibroblast Growth Factor Receptor 1 in Craniofacial and Midbrain-Hindbrain Development abstraktia. Perinteisesti ajateltiin, että joidenkin solujen kohtalo on determinoitu jo ennen niiden vaellusta (kansainvaellus, soluinvaellus, sielunvaellus?), mutta nykyään uumoillaan itsenäisempien mekanismien olemassaoloa? En saa selville mitä on neural crest cell suomeksi. Olen Tuhto, joka istuu muumitalon ullakolla lukemassa alkumerten kalalajeista. Muumilaakson marraskuu ei paha kyllä ole kirjahyllyssäni, joten koetin etsiä Tuhdon mielessä kasvavan muinaiskalan nimeä verkosta. En löytänyt, mutta löysin gradun Muumi-teosten henkilöiden eksistentialistisista kokemuksista.

Esikäsitteellisen käsite

Subjekti on ihmisen kokemuksen jäsentäjä, siis tapa kokea maailmaa ennustettavalla ja esineellistetyllä tavalla. Subjekti on eräänlainen käsitesuodatin, joka suo meille ajan jonoutumisen, esinemaailman ja ennustettavan tulevaisuuden. Tähän subjektisuodattimeen kuuluvat myös tunteet. Subjekti suodattaa esikäsitteellisestä kokemuksestamme pois holistisen, kesyttömän ja kokemuksellisesti intensiivisen osan, joka jatkuvasti yrittää nolata meidät, nöyryyttää meitä ja tehdä meidät naurunalaisiksi. Samalla subjekti kelluu esikäsitteellisen kokemuksen meressä siihen osittain kuuluen ja samalla siitä saarekkeena kohoten. Näin ollen tunteet ovat juuri yhtä käsitteellisiä kuin ajatukset, ideat ja päättely, eikä tunteissa ole sinänsä mitään esikäsitteellistä. Tunteet ovat eräänlaisia hitaita käsitteitä. Rakkaus ei siis ole tunne, tai ainakaan intensiivisimmillään se ei ole tunne. Se on yhtä vähän tunne kuin paniikkireaktiot, syvä masennus tai voimakkaat harhat.

Luen Pauli Pylkön artikkelia "Esiesineellinen, henkilöimätön, tyhjänaikainen — jäänteitä ontologisesta nihilismistä". Benjaminkin muistaakseni puhuu rakastetun salaisesta nimestä, joka paljastuu vasta kun rakastava lausuu sen, vaikka nimi on oikeastaan 'sama'. Pylkkö kertoo Sieglindestä ja Siegmundista, siitä kuinka he rakastuvat Valkyyrioiden ensimmäisessä näytöksessä. Wagnerilaisessa rakkaudessa "rakastavaiset kietoutuvat toisiinsa luodessaan toisensa kaipuun voimalla", ja tämä luominen huipentuu rakastetun nimeämisessä. Pylkkö katsoo kokemuksen liuentavan subjektien välisen rajan, jolloin nimeäminen ei voi enää olla viittaamista kohteeseen, erilliseen esineeseen, selvärajaiseen toiseen. Tällöin nimen merkitys on selvästi ja vahvasti jotain elävää. "Nimen verkosto ja siinä aktivoituvat merkitykset, erityisesti niiden esikäsitteelliset osat, ovat jatkuvassa liikkeessä, muutoksen tilassa, jota ei voida pysäyttää tuhoamatta merkitystä."

Pylkkö tahtoo puhua rakastamisen kokemuksesta juuri tässä wagnerilaisessa mielessä. Häntä kiinnostaa itsensä hallitsevan selvärajaisen subjektin liukeneminen kokemukseen, jossa yksilöiden rajat tai ajanhetkien jonomainen toistensa seuraaminen eivät olekaan selviöitä. Kokemus ennen koetun esineellistämistä käsitettäväksi, ennen maailman jakautumista subjektin ja objektien alueiksi. Pylkkö etsii tuota joka on "ennen" käsitteellisessä, ei ajallisessa mielessä, intensiivisistä ja järkyttävistä kokemuksista.

Hyvä, ajattelun aiheena on esikäsitteellinen kokemus. Miksi subjektin rajojen liukenemista etsitään juuri niistä kokemuksista, jotka helposti käsitetään hullaannuttaviksi? Miksi wagnerilainen rakastumisen kokemus, miksei vaikkapa sileän rantakallion raskas tuntu selän alla kesäisen auringon paahteessa? Kyllä, voimani ylittävä aalto uidessani näyttää selvästi kuinka aaltoon mukautumalla, sen osaksi muuttumisen hyväksymällä ja ajttelusta hetkeki luopumalla voin paiskautua rantahietikolle ja havaita taas olevani erillinen. "Mutta se mikä tässä joutuu rakkauden valtaan ei ole enää subjekti, vaan se osa kokemustamme, mikä jää jäljelle subjektin rationaalisen päätöksentekovallan heikentyessä." Miksi heikentymisen pitää olla valtaavaa ja voittavaa kuin aalto, miksei siihen voisi laskeutua kuin rantakalliolle, jonka elävän ajan raskauden tuntu paahtaa selän ohutta ihoa?

Eikö rakastamisen sitominen wagnerilaiseen kuvaukseen rakastumisesta ja ajatukseen kontrollin menetyksestä ole vaatimus? Kokemusta kohtaan esitetty kuvaukseksi naamioitu vaatimus; väite, että rakastuminen on tällaista? Kiertääkö tämä esikäsitteellistä ajava ajattelu lähtöpisteeseensä ja mukautuu käsitteellisesti hyvin selvä- ja pysyvärajaiseen romanttiseen käsitykseen rakastumisesta, jopa tuota rakennelmaa vahvistaen? Subjektin kuuluu kokeilla rajojaan tiettyjen sääntöjen mukaan samaan tapaan kuin jonkun tarinan yläluokkaisen nuorukaisen kuuluu tietty aika elää riehakkaan boheemisti rauhoittuakseen sitten. (Lisäys: jos tulit tänne hakusanoilla "nuorukaisen kuuluu", siirry tuonne.)

Pitäisiköhän esikäsitteellisestä puhua muuten kuin niiden kaikkein kanonisoiduimpien mallien kautta?

Taiteilijalajeista

On syksyinen pimeä yö. Olet matkustanut tapaamaan kirjailijaa tämän autiokansakoululle. Tuuli vinkuu hämärissä nurkissa, hämärissä siksi että kunta on katkaissut sähköt kirjailijalta. Hänellä on avioero päällä, apurahoja ei ole tippunut viime vuosina.
Kirjailija on ensin vahvasti humalassa. Sitten hän selviää äkkiä, katsoo sinua tyynesti ja rauhallisesti. Hiljaisella äänellä hän ilmoittaa tekevänsä sen nyt, tai jos estät, heti nukahdettuasi. Kaikki on valmiina ulkorakennuksen ylisillä.
Ja siinähän sinä istut, ei taida työsuojeluvaltuutetusta tai toimitusjohtajasta olla nyt apua. Jos noin sillanpääläisesti katsoo sinua lintuperspektiivistä, kyyhöttämässä hetekan reunalla asiakirjasalkku polvien välissä, rypistetty kukkapaperi takintaskua pullottaen, eipä voi muuta sanoa kuin että siinähän on ihminen työnsä ääressä. Ja aivan yksin.

Näin kirjoittaa Juhani Salokannel opettavaisessa tekstissään "Kotimaisen kirjailijan hankinta ja huolto", Kustannustoimittajan kirjassa. Hänkin toki toteaa, että kirjailijoita on monenlaisia: "Kirjansa toimittamisella tämä kirjailija tarkoittaa kirjasintyypin valitsemista, tuo toinen taas sitä että käsikirjoitusta tiivistetään 25% ja pannaan d-kirjaimet paikalleen." Silti kansakoulun asukki on arkkityyppi. Hän voisi hyvin olla myös kuvataiteilija, ehkä juuri ja juuri jonkinlainen muusikkokin, tai säveltäjä. Hän ei voisi olla erakkoarkkitehti, ja näyttelijän olisi vaikea sulkeutua muiden ulottumattomiin kansakouluunsa kovin pitkiksi ajoiksi. Muuten hahmo voisi kyllä olla teatteriväkeä. Pohdintaa voi jatkaa.

Kustannustoimittaja taas on muuttunut venäläisen tarinan tällä kertaa hyvää tarkoittavaksi pikkuvirkamieheksi. Kansakoulun paksut hirret natisevat, tarina voisi päättyä siihen että ne tuhoutuvat tulipalossa. Kustannustoimittaja selviäisi mutta jäisi seisomaan hankeen sukkasillaan.

Vahvistetaanko tämän tarinan hahmoja edelleen? Tai lähinnä, vahvistetaanko kirjailijaa, vai ollaanko häntä syrjätyttämässä? Kuinka iänikuinen hän on, onko joku uusi hahmo siirtämässä hänet pikemmkinkin menneisyyden kuin tämän hetken henkilöksi? Ei välttämättä ainakaan vielä, siltä ainakin tuntui eräissä juhlissa joissa muutama päivä sitten katselin pientä otosta maamme nuoria toivoja. Mutta jos kansakoulun asukin rinnalle edes on syntymässä joku uusi henkilö, millainen hän on, ja onko hän yhtään tätä tuoreempi? Kiisteleeköhän rappion vimmalla luovan taiteilijan kanssa joku puhdistettu ja jalostettu hahmo, jollaisia on jo jonkin aikaa poliittisista syistä karsastettu? Palaako kirkassieluinen ja askeettinen ilmoittaja, jonka lähellä tarkkanenäinen saattaa huomata monenlaisten puhdistusten tuoksun?