Sensuuri

Lehtien oli nyt lupa julkaista 1) artikkeleita, jotka varsinaisesti koskevat Suomen kielioppia ja sanakirjoja; kuitenkin ilmoitettiin, että "kirja-arvostelut eivät yleensä ole sallittuja", 2) selontekoja yksityisten hyväntekeväisyysyhditysten toiminnasta, kuitenkin ehdolla, ettei niihin pantu omia mietteitä eikä viittauksia siihen, mitä hallitukselta oli pyydetty, mutta mitä ei ollut myönnetty, 3) tietoja hallituksen julkaisemista eri virastojen virkamiesten nimityksistä, ylennyksistä, siirroista ja erottamisista sekä palkinnoista, joita oli annettu sekä virassa oleville että yksityishenkilöille uutteruudesta tahi kiitettävistä teoista muissa suhteissa, 4) tietoja ihmeellisistä luonnontapahtumista ja sellaisista varomattomuudesta johtuneista tapauksista, jotka voivat olla varoituksia, nimittäin yleisesti tiedossa olleista tulipaloista ja niissä tahi muiden tapahtumien johdosta tuhoutuneista henkilöistä, niinkuin merihädässä, maanvieremissä, kaatumisvahingoissa ym. kuolleista, 5) tietoja maamme kaupungeissa myytävien maataloustuotteiden hinnoista, 6) myynti-ilmoituksia sellaisista suomenkielisistä kirjoista, jotka jo ovat painetut tai joita vastedes sallittaisiin painattaa, lukuunottamatta kuitenkaan niitä, joiden suhteen oli tehty huomautus.

Vuonna 1850 Suomen suuriruhtinaskunnan julkaisutoimintaa säädeltiin näin. Sanomalehtien sallitut aiheet olivat yllämainitut. "Sensuurikomitea oli lisäksi pyytänyt saada hyväksyä julkaistavaksi sellaisten kuolleiden henkilöiden elämäkertatietoja, jotka jossakin suhteessa olivat voineet hyödyttää maata, valittuja otteita Suomen historiasta sekä kertomuksia, joiden sisällys oli moraalinen tai siveellinen, mutta nämä aiheet Menshikov kokonaan jätti pois sallittujen aiheiden luettelosta." Vallankumousliikkeet vuonna 1848 ympäri Euroopan saivat sensuurin kiristymään muutamaksi vuodeksi niin äärimmilleen, että esimerkiksi Runebergin runoelman "Elgskyttarne" suomennokselle "Hirven Ampujat. 1:nen Laulu" ei saatu julkaisulupaa. Vain alunperin suomeksi kirjoitettu runo olisi saatu mahdollisesti painaa, käännöksiä vieraskielisestä kirjallisuudesta ei sallittu.

Lehteilen Yrjö Nurmion kirjaa Taistelu suomen kielen asemasta 1800-luvun puolivälissä; Vuoden 1850 kielisäännöksen syntyhistorian, voimassaolon ja kumoamisen selvittelyä. Teos on julkaistu vuonna 1947. Vuosiluku on kiinnostava, sillä silloin sodanjälkeinen sensuuri hellitti; heti seuraavana vuonna 1948 kriminalisoitiin Suomen ulkomaisten suhteiden vaarantaminen.