Uhrautuvasta sankaruudesta

Kaikki katastyrofielokuvia katsoneet muistanevat sen liki pakollisen kohtauksen, jossa sankari uhraa itsensä pelastaakseen muut. Kuuntelin juuri folkloristiikan tutkijaseminaarissa Frogin esitelmää suullisesta epiikasta, ja eräs hänen huomionsa oli niin viehättävä, että täytyypä kirjoittaa se tänne muistiin: marttyyrikuolemaa ei ole aina ja kaikkialla ymmärretty sankarilliseksi.

Kun kristinusko levisi Euroopassa, levisivät myös kristilliset tarinat. Marttyyritarinoissa sankari Jeesuksen esimerkin mukaisesti kuolee uskonsa tähden ja toisten hyväksi. Tämä ei lainkaan sopinut germaaniseen sankaruuskäsitykseen, marttyyrin jääminen kiinni ja kyvyttömyys pelastautua vaikutti siinä nyhverömäiseltä heikkoudelta. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että kun Scott The Poseidon Adventuressa uhrautuu pelastaakseen muut, hänen sankarillisuutensa on jossain määrin kristillistä laatua.

Punainen morsian

Anonyymi said...
Tuota kirjaa ei varmaan ole suomeksi.. :(

Kirjoitan silloin tällöin kustantamoille lausuntoja italian- ja ranskankielisistä romaaneista. (Kustannustoimittajat eivät osaa kaikkia kieliä, joten heidän täytyy välillä luettaa kirjoja muilla.) Eufemiatan lausunnoitavista kirjoista vain harvoin, sillä niistä ei ole suotavaa blogata ennen kuin lausunnon kirjoittamisesta on jonkin aikaa. Joskus kirjat ovat kuitenkin niin hyviä, että muistan kirjoittaa niistä blogiinikin sitten kun se käy päinsä. Anilda Ibrahimin Rosso come una sposa oli tällainen tapaus. Tänään kolahti postiluukusta Tammen katalogi, ja ajattelin nyt mainita anonyymille, että suomennos Punainen morsian julkaistaan syyskuussa.

Kunniasta

Kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita kuolemaan kunnian takia.

The concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles. The modern concept of dignity, by contrast, implies that identity is essentially independent of institutional roles.

Ensimmäinen sitaatti on Jakke Holvaksen väitöskirjasta Talousmetafysiikan kritiikkiä. (Väitän kyllä edelleen, että kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita tappamaan oma lapsi kunnian takia.) Jälkimmäinen sitaatti taas on Peter Bergerin esseestä "On the Obsolescence of the Concept of Honor" vuodelta 1970. Nämä kaksi kirjoittajaa tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että kunnian käsite on nykymaailmassa menettänyt merkityksensä.

Berger katsoo kunnian käsiteen vanhentuneen ja arvokkuuden vastaavasti muuttuneen tärkeämmäksi modernisoitumisen myötä: instituutioista on tullut entistä selvästi epävakaampia, joten identiteettiä ei ole mahdollista vanhaan tapaan sitoa instituutioihin. Niinpä instituutiot on alettu nähdä identiteettiä kahlitsevana tai verhoavana pahana, ja autenttinen minuus jonain niiden takaa esille etsittävänä. Kun instituutioiden merkitys yksilöä määrittävinä asioina on vähentynyt, arvokkuus on alettu sitoa ihmisyksilöyteen sinänsä. Toisin sanoen esimerkiksi ajatus ihmisoikeuksista on erityisen moderni ilmiö, kunnia-ajattelusta vapaa ihmisen arvokkuuden julistus.

Berger on oikeassa yhdistäessään kunnian ja instituutioihin identifioitumisen. Mateo Falcone tappaa poikansa Fortunaton, koska isän identiteetti kunniallisen perheen päänä on säilytettävä. Samalla tietysti on pelissä perheen kaikkien muidenkin jäsenten kunnia ja identiteetti. Kuten olen jo aikaa sitten todennut, en oikein tajua kunnian käsitettä, eli Bergerin mukaan lienen umpimoderni. Totean tuossa vanhassa kirjoituksessani, ettei minulla ole kunniaa, jota voisi loukata. Bergerin sanoin: "The obsolescence of the concept of honor is revealed very sharply in the inability of most contemporaries t understand insult, which in essence is an assault on honor." Kuitenkin, vaikka tämä tuntuisikin pätevän minuun, olen sitä mieltä, etteivät nämä sanat kuvaa ainakaan nykytodellisuutta kovinkaan hyvin. Voi olla, että 70-luvulla oli toisin, mutta mielestäni ihmiset nykyään kyllä taas ymmärtävät kunnianloukkauksen käsitteen.

Juuri tämä saa minut kriittiseksi Holvaksen projektia kohtaan. Hän tuntuu näkevän maailman suunnilleen samoin kuin Berger 70-luvulla näki ja hakevan kunnia-ajattelusta sen hyviä puolia (joiden olemassaoloa Bergerkään ei suinkaan kiistä). Nähdäkseni on kuitenkin käynyt kuten Berger esseessään ennustaa, eli kunnian käsite on muuttunut taas relevantiksi (jos se on koskaan epärelevantti ollutkaan; voi näet hyvin olla, että niin Berger kuin Holvaskin ovat päätelleet liikoja yltiöliberaalien ystäväpiiriensä eetoksen perusteella). En pidä muutosta miellyttävänä. Bergerin mukaan amerikkalaiset pitävät kunnianloukkauksesta valittamista "neuroottisena", "toivottoman eurooppalaisena" tai merkkinä "provinsiaalisesta mentaliteetistä". Vaikka lait ovat Yhdysvalloissa edelleen kunnianloukkaussyytteille vähemmän otolliset kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa (vrt.), niin kyllä esimerkiksi tällaisen blogin olemassaolo puhuu omaa riipivän selvää kieltään.

Olen siis vanhakantaisen moderni kun minulla ei tunnu olevan kunniaa, jota loukata. Esseensä lopussa Berger aivan oikein ennustaa, ettei hänen aikansa instituutioidenvastaisuus ja siis kunnian käsitteen vanhentuneisuus tule jatkumaan loputtomiin. Hän on kuitenkin nähdäkseni turhan toiveikas sen suhteen, että kunniasta luopumisen myönteiset puolet muistettaisiin ja pidettäisiin arvossaan. Tässä voidaan pitää mittarina sitä, keihin instituutioihin samastuminen ja kunnian vaatimukset ulotetaan. Selitän: Mateo Falcone tappoi Fortunaton suvun kunnian tähden. Kaikki ovat kuulleet kunniamurhista. Instituutiot ovat aina sosiaalisia, yhteisön asia, ja kunnian käsite liittyy yhteisöllisyyteen. Moderni arvokkuus velvoittaa (jos velvoittaa) vain yksilöä itseään itsensä edessä, esimoderni kunnia taas velvoittaa yksilöä yhteisönsä edessä, ja yksilön kunnia tai kunniattomuus on myös yhteisön kunnia tai kunniattomuus. Velvoittaako elpynyt kunnian käsitteemme siis vain yksilöä, vai painostetaanko toisia sen nimissä? Vastaus on helppo. Moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, toisten tuottamaa häpeää, ja kostoja, jotka kohtaavat häpeän tuottaneen ihmispolon.

Täysin aiheeseenliittymättömästi suosittelen seuraavaa linkkiä.

Muuttuva kohde

Prendre pour fil directeur de toutes ces analyses la question de rapports entre sujet et vérité implique certains choix de méthode. Et d’abord un scepticisme systématique à l’égard de tous les universaux anthropologiques, ce qui ne veut pas dire qu’on les rejette tous d’entrée de jeu, d’un bloc et une fois pour toutes, mais qu’il ne faut rien admettre de cet ordre qui ne soit rigoureusement indispensable tout ce qui nous est proposé dans notre savoir, comme de validité universelle, quant à la nature humaine ou aux catégories qu’on peut appliquer au sujet, demande à être éprouvé et analysé : refuser l’universel de la "folie", de la "délinquance" ou de la "sexualité" ne veut pas dire que ce à quoi se réfèrent ces notions n’est rien ou qu’elles ne sont que chimères inventées pour le besoin d’une cause douteuse c’est pourtant bien plus que le simple constat que leur contenu varie avec le temps et les circonstances c’est s’interroger sur les conditions qui permettent, selon les règles du dire vrai ou faux, de reconnaître un sujet comme malade mental ou de faire qu’un sujet reconnaît la part la plus essentielle de lui-même dans la modalité de son désir sexuel.

Sitaatti on Foucaultin itsensä kirjoittamasta, mutta Maurice Florencen nimellä alunperin julkaistusta Dictionnaire des philosophesin artikkelista "Foucault". Lukiessani jälkimmäistä noista kahdesta virkkeestä minuun iski taas kerran lievä kielikateus. Ranskaksi on mahdollista kirjoittaa tuollaisia virkkeitä. Saksaksikin on, mutta ranskaksi se kaiken kukkuraksi käy päinsä ymmärrettävyyden ja selkeyden siitä kärsimättä.

Olen viime aikoina koettanut rajata erästä aihetta, josta aion kirjoittaa. (Siis kirjoittaa muualle kuin tänne; blogi on luonnostelun ja kirjoitusharjoitusten, ei varsinaisen kirjoittamisen paikka, joten nyt luonnostelen.) Ajatellaan tilanteita, joissa kulttuurien tutkijat joutuvat jollain tavoin napit vastakkain tai ainakin eettisesti hankalaan läpeen tutkittavien ihmisten tai heihin identifioituvien ihmisten kanssa. Sellaista sattuu. Carl-Gösta Ojala kertoo väitöskirjassaan Sámi Prehistories,The Politics of Archaeology and Identity in Northernmost Europe Ruotsissa sattuneesta tapauksesta:

In the discussion for and against repatriation and reburial of Sámi skeletal remains, many arguments echoed from the reburial debates in the USA (see above), as the debate was structured around a conflict between representatives of a "scientific" archaeological perspective on human remains as objects of study and valuable source material that must not be destroyed, and representatives of a Sámi perspective on the specific human remains as ancestors who must be granted a decent burial. In short, the typical positions were established early on.

Tutkijat saattavat siis suhtautua tutkittaviin identifioituvien ihmisten vaatimuksiin närpeästi. (Puhun identifioitumisesta koska arkeologit eivät katso tutkivansa nykysaamelaisia ja he saattavat jopa kyseenalaistaa väitteen, että museoissa olevat kallot kuuluisivat nykysaamelaisten esi-isille.) Toisaalta on paljon tätä enemmän esimerkkejä siitä, kuinka tutkijat kyseenalaistavat omaa tutkimusperinnettään, pyrkivät tiedostamaan millaisia valtasuhteita heidän tutkimuskäytäntöihinsä liittyy ja hakevat oma-aloitteisesti sellaisia tiedon tuottamisen tapoja, joissa vakiintuneita valta-asetelmia, tutkijan ja tutkittavan välisen suhteen epäsymmetriaa ja tuotetun tiedon vakiintunutta yhteiskunnallista käyttöä horjutettaisiin. Foucaultin ajatukset tiedon subjektin ja objektin rakentumisesta ja tähän liittyvästä valtasuhteiden analyysistä ovat olleet merkittävä osa tätä itsekriittistä keskustelua ja uusien tutkimuskäytäntöjen kehittelyä.

Minä kuitenkin epäilen, että mainittu itsekriittinen tutkimusperinne saattaa hetkittäin olla käsitteellisessä pulassa kohdatessaan nykyisen tutkimuskohteensa. On näet niin, että kulttuurien tutkimuksen kohteiksi identifioituvat ihmiset kaikkialla maailmassa enenevissä määrin lukevat tutkijoiden tekstejä. Ei olisi mitenkään tavatonta, jos sanotaan nyt vaikka saamelaisaktivistin puheista löytyisi välillisesti Foucault-vaikutteista retoriikkaa. Tällainen retoriikka tietysti sekoittuu moniin muihinkin vaikutteisiin, jotka tuntuvat ulottuvan 1800-luvun kansallisuusajatuksista aina 2000-luvun tieteentutkimukseen. Pakkaa sekoittavat myös kaikenlaiset kansainväliset instituutiot, joista käsitteellinen sekamelska leviää paitsi aktivistien suihin, myös kansallisiin lainsäädäntöihin.

Milloin kulttuurien tutkijat eivät ole pääkallokokoelmiaan vaalivia arkeologeja, he tapaavat nähdäkseni keskittyä teoreettisissa pohdinnoissaan eettisiin kysymyksiin, ja milloin he puhuvat episteemisistä ongelmista, nekin hahmotetaan jonkinlaisessa vulgaarifoucaultlaisessa hengessä aina myös eettisiksi ongelmiksi. Jopa alan tieteenfilosofiassa tämä on selvä juttu: eräässä taannoisessa konferenssissa minulta kysyttiin haluanko todella tehdä niin selvän eron eettisen ja episteemisen välillä kuin alustuksessani tein.

Epäselvä mutta toivottavasti selkiämään päin oleva ajatukseni on, että minä nimen omaan haluan tehdä tässä selvän käsitteellisen eron tutkimusetiikan ja epistemologian välillä. Näen tutkijoiden tekevän sen käytännössä useinkin, vaikka teoreettisissa pohdiskeluissa ero taas liuentuu. Eronteko on tarpeen, koska monet tutkijat kuitenkin oikeasti haluavat tehdä eron tutkimuksen ja aktivismin välillä. Kun tehdään ero eettisen ongelman ja episteemisen ongelman välillä, on mahdollista jäsentää paremmin sitä, millä tavalla esimerkiksi saamelaisaktivisti saattaa haastaa tutkijan. Voidaan erotella kuinka suuressa määrin haaste on ennen kaikkea tutkimuseettinen pikemminkin kuin episteeminen, ja voidaan keskustella siitäkin, millaisia episteemisiä haasteita eettisistä haasteista seuraa. Tämä näyttäisi olevan tarpeen ainakin sellaisissa tilanteissa, joissa tutkittavat kyseenalaistavat tutkijoiden tuottaman tiedon tekemättä selvää eroa tutkimusetiikkaan ja epistemologiaan kohdistuvan kritiikin välillä.

Israelin kadonneet heimot, Atlantis ja autioituvat kaupungit

Kuvassa oleva kukkula ei ole luonnonmuodostelma vaan ihmisten tekemä. Se on suurin UNESCOn maailmanperintöluetteloon kuuluvan Cahokian kummuista. Tätä vanhaa kaupunkia käsittelevä suomenkielinen Wikipedia-artikkeli on jännittävä, sillä sen kirjoittaja on selvästi kokenut tarvetta kuvata paikka jotenkin selittämättömäksi. Kontrasti englanninkieliseen artikkeliin on hupaisa, koska siinä vain kerrotaan lyhyesti mitä tutkijat ovat saaneet selville. Suomenkielisen artikkelin kirjoittaja sentään tyytyy mystifioimaan pelkästään sitä, ettei tarkkaan tiedetä miksi kaupunki aikanaan autioitui (kirjoittaja liioittelee autioitumisvauhtia niin paljon, että se lähenee jo vääristelyä) ja minne sitä asuttaneet ihmiset häipyivät. Cahokian rakentajista on esitetty kaikenlaista paljon villimpääkin.

Palaan kohta villeihin teorioihin, mutta sanottakoon tähän väliin, että minun on vaikea ihmetellä autioituvia kaupunkeja. Itse asiassa tuntuu tavattoman sopivalta, että aivan St. Louisin vieressä on ennen eurooppalaisten tuloa autioitunut kaupunki. Huckleberry Finnin aikojen jälkeen St. Louis on näet muuttunut aika synkäksi paikaksi. Missisippin ja Missourin yhtymäkohdassa sijaitseva kaupunki kasvoi 50-luvulle saakka, mutta sen jälkeen väkiluku on pudonnut alle puoleen, yli kahdeksastasadastatuhannesta alle neljäänsataantuhanteen.

Kaupunki koostuu nykyään siellä täällä sijaitsevista asuttavista ja jopa melko viehättävistä kortteliryppäistä sekä niitä ympäröivistä autiotaloalueista. Yliopiston (SLU) lähellä erään valtavan, palatsimaisen rakennuksen, ehkä entisen pankin tai kirjaston, seinällä oli mittakaavaan hyvin sopiva myynti-ilmoitus. Lähistöllä entinen kirkko oli muutettu keilaradaksi. Keskusta on autioitunut aavemaiseksi, kuvassa näkyvän kaltaisia taloja näkyi paljon. Ilman autoa liikkuminen oli tietysti vähintäänkin vaikeaa, vaikka yksi metrolinja löytyikin. Kävin uteliaisuuttani keskustan ainoassa tavaratalossa ja olin ainoa asiakas; myyjien väsyneentoiveikkaat tervehdykset karmivat.

Aiemmin olin käynyt Yhdysvalloissa vain New Yorkissa. En luullut olevani vaikutelmille kovin altis, mutta täytyy myöntää, että tämä ensikosketukseni Yhdysvaltain Keskilänteen sai minut lievästi pois tolaltani. Ennen kaikkea kaikkialla syntyvä tolkuton roskan määrä ja autotta elämisen sula mahdottomuus tuntuivat käsittämättömiltä. Cahokia esimerkiksi oli 15 minuutin ajomatkan päässä keskustasta ja pääsin kuin pääsinkin julkisilla kulkuvälineillä melko lähelle sitä, mutta maantienlaitaa tarpoessani tajusin olevani seinähullu eurooppalainen.

No, palataan villeihin teorioihin aikaa sitten autioituneista kaupungeista, ne ovat hauskempia kuin nykyisen autioitumisen ajatteleminen. Olen viime aikoina lueskellut huvikseni kirjoja ns. fantastisesta arkeologisesta, eli arkelologiaa liippaavasta pseudotieteestä ja uskonnollisluonteisista uskomuksista. Kirjat ovat nyt työhuoneella ja minä olen flunssaisena kotona, joten en voi siteerata enkä edes verestää muistiani, mutta onneksi on internet.

Uudisasukkaat löysivät Pohjois-Amerikkaa kansoittaessaan mantereen itäosien jokilaaksoista ilmiselvästi ihmisten rakentamia suuria kumpuja. Niitä kaivettaessa löytyi hautoja ja paljon esineitä. Varhaiset tutkimusmatkailijat 1500-1700-luvuilla olivat kyllä nähneet vielä käytössä olleita kumpukaupunkeja ja uusien kumpujen rakennustöitä, mutta heidän tietonsa joko eivät kantautuneet 1800-luvun teorioitsijoiden korviin tai sitten niistä ei yksinkertaisesti piitattu. Kumpuihin liittyviä villejä teorioita näet yhdistää näkemys, etteivät niin massiiviset maatyöt voineet olla intiaanien aikaansaannoksia. Kuten äskeisen linkin takaa voi lukea, kummunrakentajiksi onkin veikkailtu muun muassa viikinkejä, kreikkalaisia, afrikkalaisia, kiinalaisia, Israelin kymmentä kadonnutta heimoa (jotkut mormonit taitavat edelleen uskoa tähän lujasti), Atlantiksen ja Mun asukkaita tai Jumalaa.

Israelin kadonneiden heimojen kohtalo on askarruttanut kristittyjä iät ajat. Nykyään niihin liittyvät teoriat ovat lähinnä kummalliseen taipuvaisten harrastuksia, mutta tämäntyyppisellä historiantutkimuksella on varsin kunniakas historia. Goottilainen historiankirjoitus rakentui sen varaan, että pyrittiin osoittamaan oman kansan polveutuvan Raamatun kantaisistä. Erityisen hienoa oli polveutua Israelin heimoista, sillä silloinhan oli valittua kansaa, joten Raamatussa mainitut kymmenen kadonnutta heimoa olivat otollisia tarjokkaita esi-isiksi. Goottilaisen historiankirjoituksen henkiseen perintöön voi käydä perehtymässä esimerkiksi tällä sivustolla, jolla todistellaan suomalaisten polveutuvan noista heimoista.

Myös hyperdiffusionistiset teoriat ovat kiehtoneet aikanaan varsin selväpäistäkin väkeä. Esimerkiksi arvossa pidetty anatomisti ja evoluutioteoreetikko Grafton Elliot Smith oli vankasti sitä mieltä, että kaikki suuret sivilisaatiot olivat egyptiläistä alkuperää, sillä tämä käsitys sopi yhteen hänen ihmisaivojen evoluutiosta kehittämänsä tarinan kanssa. Koska teorian vaatimat valtamerten ylitykset olivat tietysti melkoinen haaste, onkin luonnollista, että vaikka Elliot Smith pärjäsi olemassaolevilla mantereilla, erinäiset myöhemmät diffusionistit mieltyivät ajatukseen, että aiemmin valtamerten ylittäminen oli helpompaa koska mantereita oli yksi tai kaksi nykyistä enemmän. Niinpä esimerkiksi Pohjois-Amerikan kummunrakentajat olivat osa sitä suurta sivilisaatiota, joka ulottui Egyptistä Mu-mantereelle Atlantiksen ja Amerikan kautta. (Nimen Mu muuten keksi Augustus Le Plongeon, josta olen kirjoittanut ennenkin, mutta hänen mukaansa Mu sijaitsi keskellä Atlanttia, ei Tyyntämerta.)

Vietin pääsiäisen maalla, ja koska majoituin isoisäni aikanaan kallion laelle rakennuttamaan kirjailijanmökkiin, luin hänen sieltä löytyviä kirjojaan. Joissain niistä seurataan tarkasti Israelin tapahtumia ja odotetaan maailmanloppua. Mökin rappusilta avautui näkymä alas järven jäälle, sumunriekaleet kiertelivät kalliota.