Kaksi tapaa selittää eroja

Istun paraikaa Oslossa kiusallisen kylmässä seminaarihuoneessa kuuntelemassa konferenssialustusta sivilisaation käsitteestä. Edellisen alustuksen jälkeisessä keskustelussa tuli ilmi jotain niin mieltäkiinnittävää, että haluan ainakin alkaa kirjoittaa siitä heti, vaikka julkaiseminen onnistuneekin vasta hotellilla.

Kuten kaikki tietysti tietävät, 1800- luvun lopun ja 1900-luvun alun historiantutkimuksessa vallitsi jonkinmoinen konsensus siitä, että kansojen kehitys muistuttaa ihmisyksilön kehitystä. Uskottiin, että kaikki ihmisyhteisöt kävivät kehityksensä aikana läpi samat vaiheet, ja varhaisia kehitysvaiheita voitiin verrata lapsuuteen. Primitiivien tutkiminen siis antoi tietoa myös oman kansan historiasta ja villiä voitiin verrata lapseen. Samaa ajattelutapaa voitiin soveltaa myös verrattaessa kansanosia toisiinsa: esimerkiksi Suomessa maaseudun väen ajattelua saatettiin kutsua keskiaikaiseksi. He eivät vielä olleet kehittyneet yhtä pitkälle kuin kaupunkien sivistyneistö. Toivoa kuitenkin oli, kansanvalistuksella saatettiin kohottaa kansan kehitystasoa.

Eräs saksalainen professori kuitenkin kertoi äsken, että ainakin Britanniassa tämä käsitys muuttui siirtomaavallan vahvistuessa. Siirtomaiden väkeä ei enää verrattukaan lapsiin, vaan naisiin. Toisin sanoen luovuttiin kaikille saman kehityspolun ajatuksesta: lapsi voi toivoa kehittyvänsä täysivaltaiseksi aikuiseksi, naisella tätä toivoa ei ollut. Kuten naiset, myös siirtomaat kuuluivat luonnostaan holhottaviksi. Sain myös kuulla, että suomalaisessa historiankirjoituksessa tätä käsitystä ei koskaan omaksuttu: se olisi asettanut kyseenalaiseksi oliko Suomen mahdollista tulla Euroopan suurten valtojen kaltaiseksi oikeaksi, täysin kehittyneeksi kansakunnaksi.

Viime vuoden lopulla eräässä evoluutioaiheisessa konferenssissa puhuttiin rasismin kehityksestä Euroopassa 1800-luvulla. Varhaisemman käsityksen mukaan ihmisrodut olivat sopeutumia erilaisiin ilmastoihin. Kristillinen käsitys ihmisten ykseydestä tuki tätä ajatusta: niin ulkoiset kuin henkisetkin rotupiirteet, joita toki määriteltiin tarkasti, eivät olleet essentiaalisia eroja, vaan pikemminkin osoituksia ihmisen mukautuvaisuudesta: tietyt piirteet olivat hyödyllisiä tietyissä oloissa, joten niissä eläville ihmisille kehittyi pikku hiljaa noita piirteitä. Oli täysin mielekästä pohtia monenko sukupolven aikana Saksaan siirrettyjen mustaihoisten afrikkalaisten jälkeläiset vaalenisivat ja vakavoituisivat saksalaisiksi. 1900-luvun puolella tällaiset kysymykset eivät enää vaikuttaneet mielekkäiltä.

Minulla on jo monen vuoden ajan ollut hieman perverssi tapa etsiä verkosta luettavakseni ihmisten pohdintoja omasta mielenterveydestään. Kuten kaikki aiheesta jotain tietävät tietävätkin, psykologisoivat selitykset ovat viime aikoina olleet vastatuulessa, persoonallisuushäiriöillä selittäminen taas kasvussa. En tiedä missä määrin tämä pätee jos tarkastellaan oikeita, lääkäreiden tekemiä diagnooseja, mutta muutos on selvä kun tarkastellaan populaaria mielenterveysongelmien selittämistä, ja satun olemaan kiinnostunut nimenomaan siitä. Poikkeava käytös ei enää johdu lapsuuden ongelmista, vaan sen syy on ollut läsnä jo kohdussa. Koska vika on synnynnäinen, se ei myöskään ole korjattavissa, terapia on turhaa.

Rinnastus on tietysti selvä: terapia, lapsivertaukset ja kansanvalistus edustavat tässä yhtä, naisvertaukset ja persoonallisuushäiriöselitykset toista selittämisen tapaa. Kutsutaan nyt tässä ensimmäistä humanistiseksi, toista essentialistiseksi tavaksi selittää (enimmäkseen ikäviksi koettuja) eroja. En erityisemmin pidä kummastakaan.

Humanistisessa selityksessä on olemassa edistyvä tai malliesimerkiksi sopiva, oikea edistymisen tapa. On tietty, määritelty ihmisyys, jota kohti kaikki kulkevat ja jonka kaikki ainakin periaatteessa kykenevät saavuttamaan. Historiantutkimuksessa tämä merkitsi aikanaan sitä, ettei hyväksytty ajatusta samanaikaisista, toisistaan poikkeavista kehityslinjoista. Nykyään tuntuu selvältä, etteivät kaikki kansakunnat toista historiassaan juuri niitä linjoja, joita voidaan tunnistaa Ranskan, Saksan tai Ison-Britannian historiasta, eikä tämä eroavuus merkitse kehityshäiriötä. Ei ole lapsuuttaan eläviä ihmisyhteisöjä tai kulttuureita. 1800-luvun rotuajattelussa nähdään toki useita toisistaan poikkeavia ihmisyyden muotoja, mutta siinäkin taustalla on humanistinen ajatus yhdestä ihmisyydestä: eri olosuhteissa se manifestoituu eri tavoin (ja jotkut olosuhteet voivat olla epäotollisia, joten ääri-ilmastojen ihmiset eivät kehittyneet yhtä pitkälle kuin ilmastoltaan suotuisan Keski-Euroopan asukkaat), mutta erot eivät olleet ikuisia, ikuista oli vain yhdistävä ihmisyys. Ihmisystävän tehtävä tietysti oli auttaa huonommissa oloissa eläneitä lähemmäs kaikkia yhdistävän potentiaalin aktualisoitumista. Haluttomuus sopeutua ohjattavaksi (tai analysoitavaksi, jos palaamme psykologisointeihin) tulkitaan muutosvastarinnaksi ja kyvyttömyydeksi ymmärtää omaa hyvää.

Essentiaalisen selittämisen yhdistää tietysti helposti natseihin ja auttamatta viallisiksi katsottujen ihmisten tuhoamiseen, mutta tulee muistaa myös kaikenlainen aristokratia-ajattelu, siirtomaavalta ja myöhemmin apartheid: essentiaalinen erojen selittäminen ja siihen yleensä liittyvät hierarkiat voivat johtaa toisenlaisten vainoon tai eristäytymiseen, mutta usein myös vaihtelevissa määrin holhoavaan hallitsemiseen, milloin itsensä ylemmiksi katsovilla vain on siihen edellytyksiä. Naisetkin olivat 1800-luvun brittien silmissä luontojaan holhottavia, eikä heitä sen tähden tullut kohdella mitenkään huonosti – se on sitten toinen juttu, että minä pitäisin holhottavaksi joutumista huonona kohteluna. Itse asiassa minusta on kummallista, että humanistia pidetään jotenkin essentialistia holhoavampana. Kummastakaan tässä hahmottelemastani selitystavasta ei näet mitenkään väistämättä seuraa ymmärtäväisen holhoava tai rankaiseva suhtautuminen normista poikkeaviin: esimerkiksi persoonallisuushäiriöinen voidaan hyvin tulkita syyntakeettomaksi, holhoamista tarvitsevaksi.

Nyt olen jo hotellilla. Taidan julkaista tämän ja piipahtaa katsomassa kaupungin keskustaa kun vielä ehdin.

Kuuma juoma

Tapansa mukaan hän alkoi tulla huonovointiseksi.
Se ei kuitenkaan estänyt häntä tutkimasta maaseutua, jonka läpi he ajoivat. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt maan tässä osassa ja tiesi tästä tuskin muuta kuin mitä muisti Edvard Persson -filmeistä. Söderslättissä oli pehmeätä, aaltoilevaa kauneutta, se oli aivan toista kuin tiheästi asuttu maaseudun idylli. Täällä aisti viljavan maaseudun todellisen rauhan.

Teepalloon pannaan kuivattua hibiskusta, pala vaniljatankoa ja pala kanelitankoa, ja sekaan vuollaan hieman lakritsijuurta. Annetaan hautua kuumassa vedessä kauniissa kupissa. Leikataan mandariiniviipale pinnalle koristeeksi, loppu mandariini puristetaan juomaan. Lisätään hunajaa ja loraus mustaviinimarjalikööriä. Nautitaan dekkarin seurana (yllä katkelma Sjöwallia & Wahlööta). Jos ei paranna flunssaa, niin ainakin mielialaa.

Varmuuden kohtaamisesta ja väärinymmärretyistä neroista

These words pouring from his pen on that faraway tropical island show how uncritically Le Plongeon accepted any similarity as evidence of historical contact, how he assumed unquestioningly that his own identifications (of the bear, for example) were correct (which it was not), and how, instead of questioning his own theories when he confronted a mass of contrary evidence, he merely admitted bewilderment and walked calmly away from the subject, still convinced of his original hypothesis.
Although he foresaw with ample reason the opposition that his writings would meet, or, worse, that they would simply be ignored, Augustus Le Plongeon rushed to meet his unseen foes with anticipated counterthreats.

Luen Robert Wauchopen hupaisaa teosta Lost Tribes & Sunken Continents, Myth and method in the Study of American Indians. Kirja käsittelee pseudotieteellisiä teorioita Amerikan intiaanien alkuperästä sekä selvästi etenkin näiden teorioiden esittäjiä ja kannattajia.

Yllä Wauchope kuvailee kaikkien alojen asiantuntija Augustus Le Plongeonin luonnetta. Tunnemme tyypin, joka maalla tuntuu olevan omat rakastettavan turhauttavat Wettenhovi-Aspansa. Nykyään he lienevät harvemmin vapaamuurareita, mutta edelleen he luottavat salamannopeaan kykyynsä tunnistaa ja oivaltaa samalla varmuudella kuin Le Plongeon luotti omiinsa tutkiessaan mayaraunioita Jukatanin niemimaalla: "among the débris I have found the head of a bear exquisitely sculptured out of a block of marble. It is in an unfinished state. When did bears inhabit the peninsula?" Tunnistaessaan karhunpäätä esittävän veistoksen Le Plongeonin mieleen ei juolahda epäillä tunnistuskykyjään; sen sijaan hän päättelee, että Jukatanin niemimaalla on aiemmin elänyt karhuja. Fantastista.

Tähän väliin täytyy sanoa, että sekä Le Plongeon että Wettenhovi-Aspa ovat olleet todella tyylikkään näköisiä miehiä. Lisäksi Le Plongeonin vaimo Alice Dixon Le Plongeon, joka vietti 11 vuotta viidakoissa miehensä kanssa, vaikuttaa hänkin harvinaisen hienolta tapaukselta. (Lapsena aioin ryhtyä isona tutkimusmatkailijaksi ja taiteilijaksi, enkä ole vieläkään täysin luopunut suunnitelmastani, vaikka huomaankin hienosäätäneeni sitä jonkin verran. Olen myös edelleen fasinoitunut Thor Heyerdahlista (jonka muuten olen tavannut 90-luvulla, samoin kuin hänen silloisen vaimonsa Jacqueline Beerin), vaikka olenkin Wauchopen skeptisillä linjoilla mitä tulee hänen teorioittensa uskottavuuteen.)

No niin, eiköhän fanitus jo riittänyt. Tarkoitukseni on puhua eräästä mahdollisesta psykologisesta ilmiöstä, jota olen viime aikoina (toivottavasti kriittiseen sävyyn) koettanut hahmottaa, ja josta Le Plongeon voisi olla hyvä esimerkki: hakeutumisesta väärinymmärretyn neron asemaan. Ainoa asia, jonka muistan Esa Saarisen opetuksesta, on hänen painokas huomautuksensa, ettei kannata pyrkiä väärinymmärretyksi neroksi. Olin heti samaa mieltä. En osaa arvata miten Le Plongeon tai Wettenhovi-Aspa olisivat reagoineet tällaiseen ohjeeseen. Ehkä se ei olisi lainkaan koskenut heitä.

"Missä todella kaksi yhteensovittamatonta periaatetta kohtaa, siellä jokainen leimaa vastapuolen hulluksi ja harhaoppiseksi", sanoi Wittgenstein (Varmuudesta, §611). Kun kohtaan Le Plongeonin päättelyperiaatteet, en voi kuin leimata hänet hulluksi ja harhaoppiseksi – huolimatta siitä, että hän on samalla myös kiehtova ja hurmaava hahmo, ainakin näin etäältä tarkasteltuna. Lukemastani voin myös päätellä, että keskustelu hänen kanssaan olisi luultavasti ollut tavattoman turhauttavaa, sillä mahdolliset kaksi lopputulosta oli selvästi ennalta määrätty: joko olisin pelkästään kuunnellut, jolloin hän olisi tulkinnut minut ihailijakseen (Wauchope tarjoaa tästä hilpeitä esimerkkejä), tai, todennäköisemmin, jos olisin sanonut yhdenkin poikkipuolisen sanan, hän olisi esiintynyt väärinymmärrettynä nerona.

Kuten moni muukin, päädyn ihmettelemään onko täysin kaistapäisellä tavalla ajatteleva todella vilpitön: eikö Le Plongeon itse pitänyt päättelytapojaan virheellisinä? Saattoiko hän todella olla varma esimerkiksi siitä, että mayat kansoittivat ensin Atlantiksen ja sitten Egyptin? Kaksi näkemystä kamppailee mielessäni ja joudun saattamaan ne sopuun vailla loppuratkaisua, sillä en mitenkään voi tietää kuinka asian laita todella oli: oliko Le Plongeonin ajattelu oikeasti niin erilaista kuin mitä kykenen pitämään järkevänä, vai oliko kaikki tuo tarmo jonkinlaista melko tiedostamatonta hakeutumista väärinymmärretyn neron asemaan. Jälkimmäinen selitys olisi tietysti psykologisoiva ja rauhoittava. Ensimmäinen taas herättää kauhua, mutta tuntuu myös avartavalta.

Psykologisoiva ymmärtämisyritys lähtee siitä, että monien muiden lailla olen huomannut sortuvani samoihin sosiaalisiin hölmöyksiin kerta toisensa jälkeen. Jos en pidä varaani, vääntäydyn läheisissä ihmissuhteissani juuri tietynlaiseen solmuun, hakeudunpa jopa sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa pääsen toteuttamaan tätä taipumustani erityisen helposti. Nykyään kuvittelen osaavani jo pitää varani, mutta en toisaalta kuvittele kuvitelmiani välttämättä virheettömiksi. Moni muukin on tosiaan kuvannut jotain kovasti samankaltaista ja kaikkihan me olemme kuulleet naisista, jotka tulevat jokaisessa parisuhteessaan pahoinpidellyksi, ja muista vastaavista ääriesimerkeistä. No, ehkä Le Plongeonilla oli pakottava ja melko tiedostamaton tarve päästä kokemaan itsensä väärinymmärretyksi neroksi. Ja näin hänen ajattelunsa kummallisuus tulee selitettyä: se palvelee tuota psykologista tarvetta, ja tehokkaasti palveleekin.

On mahdollista, että kyse oli tuosta tai jostain muusta samankaltaisesta tarpeen tyydyttämisestä. Voisin siis rauhassa leimata Le Plongeonin hulluksi, ja lisäksi hulluutensa tähden harhaoppiseksi. Minulla ei kuitenkaan ole mitään todisteita siitä, että tämä rauhoittava psykologisoiva selitys osuisi edes oikeaan suuntaan; se ei auta minua ymmärtämään, se auttaa vain selittämään pois. Aivan selvästi myös Wauchope haluaa selittää pois kaikki ne hullunkuriset teoriat, joita hän kirjassaan esittelee, redusoida ne teorioitsijoiden sekopäisyyteen. Ymmärrän hänen halunsa, ymmärrän sen paljon paremmin kuin tulen koskaan ymmärtämään Le Plongeonia tai Wettenhovi-Aspaa. En kuitenkaan pidä sitä älyllisesti tyydyttävänä, enkä yksinään riittävänä syynä hyväksyä rauhoittavia psykologisointeja.

Olen kirjoittanut suunnilleen samasta aiheesta monta kertaa ennenkin. Tämä on yksi niistä asioista, jotka todella herättävät uteliaisuuteni: Miten suhtautua siihen, että toiset ihmiset ajattelevat joskus perustavanlaatuisen kummallisilla tavoilla? Lähtökohdaksi on loppujen lopuksi parasta ottaa se, että he ihan oikeasti ajattelevat niin. He ovat varmoja, eikä minulla ole keinoa osoittaa omaa varmuuttani heidän varmuuttaan paremmaksi, vaikka tietystihän se on. Aivan niin, voin koettaa perustella, ja kun se on turhaa, voin koettaa suostutella, mutta joskus sekin on turhaa. Ei edes niinkään harvoin.

Kadonnut tenori

In the morning Manfred signed his abdication of the principality, with the approbation of Hippolita, and each took on them the habit of religion in the neighbouring convents. Frederic offered his daughter to the new Prince, which Hippolita’s tenderness for Isabella concurred to promote. But Theodore’s grief was too fresh to admit the thought of another love; and it was not until after frequent discourses with Isabella of his dear Matilda, that he was persuaded he could know no happiness but in the society of one with whom he could for ever indulge the melancholy that had taken possession of his soul.

Horace Walpolen The Castle of Otranto loppuu näin hilpeästi. Sankari, jalosukuiseksi prinssiksi paljastuva köyhä maatyöläinen Theodore, vaipuu murheen alhoon ihanan Matildan kuoltua, mutta menee sitten naimisiin tämän parhaan ystävättären Isabellan kanssa. Sitä ennen Theodore on muun muassa 1) onnistunut pakenemaan jättiläismäisen kypärän alta kellariholviin, mutta jäänyt sinne sitten seisoskelemaan. 2) rähmäkäpälöinyt salakäytävän luukun kanssa ja jäänyt siksi taas kiinni. 3) tutustunut vihdoin kauan kateissa olleeseen hyveelliseen ja jalosukuiseen isäänsä ja osoittanut tätä kohtaan jokseenkin täydellistä välinpitämättömyyttä. 4) onnistunut pakenemaan taas vankeudesta, tällä kertaa Matildan avulla, mutta vain koska Matilda lopetti nuorukaisen kaunopuheet lyhyeen ja käski oikeasti paeta eikä jäädä vaaraan jorisemaan. 5) kaksintaistellut erehdyksessä Isabellan isän kanssa ja liki tappanut tämän. 6) pitänyt lukuisia ylväitä ja tunteen jaloa paloa ilmaisevia monologeja tilanteissa, joissa ei ollenkaan ehtisi pitää monologeja. 7) saanut kaksi prinsessaa rakastumaan itseensä.

Tällaisia sankareita ei enää ole. Romanttisessa kirjallisuudessa ei ole enää aikoihin tavattu vakavia sankaritenoreita, jotka jäisivät vaaran hetkellä laulamaan aariaa ihanalle prinsessalle, tai jotka pitkän puheen pidettyään alistuisivat julmaan kohtaloonsa, jonka välttämiseksi olisi tarvinnut vain tehdä jotain puhumisen sijasta. Nykysankari ei myöskään esimerkiksi säntää puolustamaan prinsessaa erehdyksessä tämän isältä. Vain koomiset hahmot tekevät tällaista. Walpolen kämmäilevä Theodore ei kuitenkaan ole koominen hahmo, vaan ylväs ja jalo.

En muista mistä ensi kertaa luin huomion, että goottilaisen romantiikan konnasta tuli sittemmin sankari. Otrantossakin tapaamme paljon Theodorea sankarimaisemman hahmon, Manfredin, mutta hän ei olekaan sankari vaan konna (vaikka parantaakin lopuksi tapansa ja menee luostariin). Hän vaikuttaa kyllä hetkittäin raivohullulta, ja ilmiselvästi hänellä on jonkinlaisia muistihäiriöitä, mutta on hän sittenkin Theodorea uskottavampi tapaus, sillä hän kykenee sentään tekemään suunnitelmia ja panemaan toimeen. Vielä selvempi tämä epäsuhta on kun verrataan toisiinsa Ann Radcliffen sankareita ja konnia: julma ja määrätietoinen Montoni muistuttaa nykyistä stereotyyppisankaria paljon enemmän kuin haaveksivainen Valancourt. Sekä goottilaisen romantiikan sankareilla että konnilla on nykynäkökulmasta kumman pahoja ja epäsäännöllisesti ilmeneviä ongelmia tunteenpurkaustensa hallinnassa, mutta kun nämä jätetään huomiotta, vaihdos on selvä.

Vaihdos ei jäänyt huomaamatta kirjailijoilta, joiden elinaikana Theodoren kaltainen sankari ei vielä ollut mahdottomuus romanttisessa tarinassa. Jane Austenin ilkikuriset satiirit tunnetaan tietysti hyvin, mutta vielä häntäkin enemmän juuri sankarihahmossa tapahtuneeseen muutokseen kiinnitti huomiota puoli vuosisataa myöhemmin elänyt Louisa May Alcott. Kaikki tyttökirjansa lukeneet muistanevat kuinka Pikku naisten Jo kirjoitti dramaattisia kertomuksiaan ja kummasteli sitten ihmisten makua: kaikki pitivät hänen konnastaan enemmän kuin sankarista!

Veljentyttäreni sai joululahjaksi Stephanie Meyeriä ja ryhtyi heti lukemaan. En ole lukenut näitä juttuja vampyyripojan ja ihmistytön rakkaudesta, sillä en lue kuin vähintään noin sata vuotta vanhaa romanttista kirjallisuutta, mutta kunnon tätinä ryhdyin tietysti keskustelemaan niistä. Olen saanut sen vaikutelman, että nykyiset romanttiset sankarit muistuttavat edelleen melko tavalla sitä sankaria, joka syntyi 1800-luvulla ja lainasi niin ulkoiset kuin henkisetkin piirteensä goottilaisen romantiikan konnilta. Yhden muutoksen olen havaitsevinani: nykyiset sankarit ovat 1800-luvun sankareita nuorempia. Lieneekö animen vaikutusta vaiko vain seurausta lukijakunnan nuorentumisesta? Joka tapauksessa olisi hauska nähdä sankarissa pitkästä aikaa yhtä radikaali muutos kuin silloin kun tenori katosi.

Lopuksi todettakoon, että minun pitäisi selvästikin lukea enemmän Montague Summersia. Ehkä muistan tehdä niin kun kirjoitan sen tähän.