Ilmiöiden olettamisesta

We expect phenomena to have stable, repeatable characteristics which will be detectable by means of a variety of different procedures, which may yield quite different kinds of data.

The problem of detecting a phenomenon is the problem of detecting a signal in this sea of noise, of identifying a relatively stable and invariant pattern of some simplicity and generality with recurrent features – a pattern which is not just an artefact of the particular detection techniques we employ or the local environment in which we operate.

Nappasin yllä olevat Bogen&Woodward- ja Woodward-sitaatit seminaarityöstä, jota parhaillaan luen. En siis tiedä teksteistä, joista ne ovat oikeasti lähtöisin, itsekään juuri tuon enempää. Otin sitaatit kuitenkin tähän käyttööni, sillä ne auttavat minua avaamaan edellistä kirjoitustani. Puhuin ilmiöihin itseensä palaamisesta, minkä voi ymmärtää monella, naiivillakin tavalla. (Sinänsä kannatan naiiviutta. Sen pelkääminen ei ainakaan saisi estää sanomasta: nimen omaan itsestäänselvyydet pitää sanoa ja tyhmät kysymykset esittää.)

Yksittäisten ilmiöiden tyranniasta pakeneminen ei huolestuta minua niinkään tutkimuksenteossa kuin arjessa. Keskusteluissa, joita käyn, kuulen ja luen. Kohtaan niissä usein yleistyksiä ja selityshypoteeseja, joissa lähes kokonaan sivuutetaan yleistettävän tai selitettävän asian huolellinen tarkastelu. Oletetaan, että yksittäiset ilmiöt ovat tietynlaisia, niistä koostuu tietynlainen kokonaisuus tai ne käyttäytyvät tietyllä, säännönmukaisella tavalla. Sitten sännätään selittämään, rakentamaan oletusten varaan, päivittelemään tai muuta vastaavaa. Yksittäisiä ilmiöitä ei enää käsitellä muuten kuin siinä tapauksessa, että ne sattuvat tukemaan oletuksia tai käyttäytymään muodostettujen teorioiden mukaisesti. Silloin ne hyväksytään omia oletuksia tukevaksi dataksi. Tämä on virhe, joka sattuu ärsyttämään minua.

Annan hyvin yksinkertaisen ja verkkokansaan toivottavasti vetoavan esimerkin; sellaisen, jonka kohdalla pääsin kerran itse tekemään ilmiöjoukon huolellisempaan tarkasteluun suuntaavan vähäisen liikeen. Luin silloin nykyistä enemmän blogeja, joissa puhutaan miesten seksuaalisesta syrjäytyneistyydestä. (Minulla on useita kummallisehkoja lukuharrastuksia.) Olin kohdannut niissä moneen kertaan väitteen, että seksuaalisen vapautumisen, feminismin, nuorten naisten fasistisen pahuuden valloilleen pääsyn tai muun vastaavan ilmiön nousun myötä seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten prosentuaalinen osuus koko väestöstä olisi kasvanut (viimeksihän vastaavia väitteitä on julkisuudessa tainnut esittää Timo Hännikäinen). Voitte arvata, millaisiin selitysorgioihin tästä pääsee.

Entä jos olisikin niin, ettei koko oletettua ilmiötä, seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten suhteellisen määrän kasvua, ole olemassakaan? Sitähän ei kukaan selitysorgioihin osallistuneista ole koettanutkaan selvittää. Minä taas sisuunnuin viime syksynä, hyvän mahdollisuuden tarjoutuessa, tekemään yhden, pienen yrityksen asian selvittämisen aloittamiseksi. Kysyin Uuden Suomen tuolloiselta kirjailijavieraalta Osmo Kontulalta onko seksuaalisesti täysin kokemattomia aikuisia, vaikkapa kolmikymppisiä, nykyään enemmän, vähemmän vai yhtä paljon kuin ennen. Lisäksi kysyin onko tässä sukupuolten välisiä eroja. Kontula, jolla lienee hallussaan eniten ja tuoreinta aihetta koskevaa tilastotietoa Suomessa, vastasi näin (kursivointi on minun tekemäni):

Alle kolmikymppisissä, sekä miehissä että naisissa, on vielä kohtalaisen paljon yhdyntää kokemattomia, miehissä useammin kuin naisissa. Päälle kolmekymppisinä noin kolmisen prosenttia miehistä ja pari prosenttia naisista säilyy koko elämänsä yhdyntää kokematta. Nämä osuudet eivät ole vuosikymmenten saatossa paljoa muuttuneet. Yhdynnän kokemattomuus on siis hieman yleisempää miehillä kuin naisilla.

Tämä ei tietenkään vielä todista, ettei oletettua ilmiötä olisi olemassa. Onhan niiden miesten suhteellinen osuus väestöstä, joilla on hyvin vähän seksuaalisia kokemuksia, saattanut kasvaa. Siitä ei kuitenkaan ole mitään todisteita, ja Kontulan tarjoama tutkittu tieto saa ainakin minut epäilemään, ettei niin ole. Pidän todennäköisenä, että selitysorgioihin johtanut oletettu ilmiö on täysin kuvitteellinen. Keskustelijat ovat siis vajonneet inttämään vastakkainasetteluista, joita ei ole olemassa muualla kuin heidän inttäjäisissään ja kaikki kiivaissa väittelyissä tarjotut selitysehdotukset ja edelleenkehittelyt ovat mitä todennäköisimmin sisällyksettömiä. Saman ajan olisi voinut käyttää tarkastelemalla ilmiötä huolellisemmin, selvittämällä millainen se on ja mitä sen suhteen oikeasti halutaan.

Inttäminen on tietysti nautinnollista sinänsä, kuten Jussi Og huomautti, joten ehkä minun pitäisi vain opetella olemaan ärsyyntymättä. Joissain tapauksissa olenkin tehnyt niin (muun muassa lopettamalla tiettyjen blogien lukemisen), mutta aina en voi. Minua hermostuttava hinku sivuuttaa ilmiön huolellinen tarkastelu on näet hyvin yleistä ja siitä koituu paljon kiusaa. Otan vielä yksinkertaisemman esimerkin. Hurina kirjoittaa uudesta työpaikastaan:

Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

Toisin sanoen loukkaantuja ei välitä ottaa selvää, onko ilmiötä, josta hän on loukkaanutunut, lainkaan olemassa hänen kuvittelemansa kaltaisena. Seuraukset ovat kaikkien kannalta epämiellyttäviä. Ne ovat myös turhia. Toisaalta, irtoaahan niistäkin tietysti juoruilemisen nautinto...

Olen siis tässäkin tapauksessa ilonpilaaja kun haluan pysähtyä, tai yleensä pikemminkin peruuttaa takaisin tarkastelemaan kunnolla sitä ilmiötä, jota käytettiin huvituksen kimmokkeena. En ota selvää onko haluni vain esteettinen mieltymys; tuntuu siltä kuin se pohjaisi pikemminkin eettiseen pakkoon. Minun eettiset pakkoni velvoittavat tietysti, edelleen, vain minua, meta-eettiset näkemykseni kun ovat mitä ovat. Mutta minun mielestäni huonosti tarkastelluista ilmiöistä villiin spekulaatioon ponnistaminen on rumaa.

Feyerabendia kipeänä

Thus Peter Medawar (The Art of the Soluble, London 1967, p. 114) writes: 'As science advances, particular facts are comprehended within, and therefore in a sense annihilated by, general statements of steadily increasing explanatory power and compass whereupon the facts need no longer be known explicitly. In all sciences we are being progressively relieved of the burden of singular instances, the tyranny of the particular.' But it is just this 'tyranny' or, as I would rather say, this complexity of real life (which is a life among particulars) that keeps our minds flexible and prevents them from being overly impressed by similarities and appearances of lawfulness.

Sain kaktukselta kurkussa tuntuvan flunssan, mikä ärsyttää tänään, olisin keksinyt parempaakin tekemistä. Olen lueskellut Paul Feyerabendin tekstiä "Notes on Relativism". Se herättää minussa ristiriitaisia tunteita; olisin kuvitellut pitäväni siitä tasaisemmin kuin pidän. Ajatukseni lähtevät harhailemaan havaintoon, että tämä on varmaan joskus tuntunut radikaalilta, mutta siitä on jo monella tavalla edetty, ja huomioon, ettei Feyerabendkaan edes mieti vaihtoehtoisia tapoja puhua paikkaliitännäisistä eroavuuksista ajattelussa: "kulttuuri" ja "traditio" kelpaavat kyseenalaistamatta hänen käyttöönsä. Hmph.

Siteeraamani pätkä kuitenkin kirvoitti minusta hymyn ja halun hihkua. Haluaisin ymmärtää paremmin miksi se tuntuu minusta niin tärkeältä. Käytän tahallani tunnevaltaisia ilmauksia; sitaatti nimen omaan tuntuu tärkeältä. Se asettuu puolelleni turhaantuessani ihmisiin, jotka takertuvat horoskooppeihin, populaariin evoluutiopsykologiaan, Dawkins-tyyppiseen ateismiin tai johonkin vastaavaan kaiken kokonaisselitykseen. Paljon kattavan selityksen tai lainkaltaisen olettaminen tuntuu niin raskaalta teolta, että se tulisi tehdä vain erittäin painavista syistä. Sen tekeminen kevyesti ei tunnu harmittomalta, ja sitaatissa kuuluu harvinaisen selvästi mistä harmillisuus kumpuaa: Haluan aina uudestaan ja uudestaan palata ilmiön äärelle. Ja halu tuottaa lisää lainkaltaisia yhdistyy näkemykseen, että yksittäiset ilmiöt ovat jotenkin pahasta, jotain, joiden tyranniasta tulisi mahdollisimman nopeasti päästä. Olen päinvastaista mieltä: yksittäisten ilmiöiden tyranniasta ei pidä päästä ikinä. Yksin se suo tilaa omien säännönmukaisuusoletusten kyseenalaistamiseen.

Pitäisi osata

Kuvassa Ambroise Frédeaun Le bienheureux Guillaume de Tolose tourmenté par les démons vuodelta 1657 (lähde). Totesin tänään, kuinka on synti ja häpeä, etten osaa tunnistaa maalausten pyhimyksiä tunnusmerkeistään enkä ajoittaa kirkkoja edes parin vuosisadan tarkkuudella arkkitehtuurinsa perusteella. Täytyy opetella.

Unohdin sanoa edellisessä kirjoituksessani, että Nizzan rantabulevardilla näyttäydytään edelleen. Nykyään näyttäytyjät eivät kuitenkaan esittele niinkään hienoja vaatteitaan kuin vartaloitaan; harvoin näkee niin täydellisiä lenkkeileviä kehoja.

Venetsia – Toulouse

Perjantaina kävelin Basilica di Santa Maria gloriosa dei Frarin keskilaivassa ja kuuntelin mustarastasta. Se lauloi ulkona lasimaalausten takana, ja koska autojen melua ei Venetsiassa ole, ääni kantoi. Nukuin nelisen metriä korkeassa 1400-luvun palazzon huoneessa, ikkunasta näkyi kanava. Olimme liikkeellä koko perheen voimin toissapäivän tähden: häät Venetsiassa. Vihkipalatsin ikkuna avautui Canal Grandelle, italialais-suomalaisen morsiusparin gondolin perään ei solmittu peltipurkkeja. Ravintolasali oli sattumalta viitisen metriä korkea ja kattoparruihin sai vertikaalikankaan kiinni, joten ilma-akrobaattisisareni esiintyi isämme säestäessä huuliharpulla. Best manina toimi tämän videon laulaja; häissä hän lauloi hillitymmin.

Eilen hieman ennen aamukahdeksaa astuimme sisareni kanssa junaan. Matka Milanoon kesti muutaman tunnin eikä juna ollut edes myöhässä. Vaihdoimme junaa, ja katseltuamme ensin kukkuloita ja sitten auringossa sinisenä säteilevää merta (ja katseltuani nukkuvaa sisartani) olimme neljältä iltapäivällä Nizzassa. Rannalla ihmiset ottivat aurinkoa; joimme lasilliset kolmen metrin päässä mainingeista ja menimme sitten syömään. Juna kohti Toulousea lähti kahdeksalta, istuimet sai liki vaaka-asentoon ja himmeä valaistus sai nuokkumaan. Se oli hyvä, sillä yöjuna pysähtyi joka asemalla ja olimme Toulousessa vasta viideltä. Otimme taksin ja saavuimme sisareni kotiin; vuoteet ja peitot olivat kuitenkin yllättäen varattuja, sillä sisareni alivuokralainen ja ystävä oli luullut meidän tulevan vasta huomenna, ja täällä oli hänen lisäkseen vielä toinenkin uninen sirkuslainen. No, tungimme leveämpään vuoteeseen tuhisevan hepun viereen, ja taitellessaan kangastaan peitokseni sisareni totesi työvälineensä kätevyyden; "onpa hyvä etten tee köyttä". Nyt hän istuu toisen tuhisijan kanssa asuntonsa piharappusilla juomassa aamukahvia.

Vain sivutyö

Kirjojen suomentaminen on pirullista mutta loppujen lopuksi hauskaa työtä. Minulla on siitä jo sen verran ja siksi monipuolisesti kokemusta, että voin olla huoleti perustoimeentuloni suhteen: uskon saavani töitä nopeasti ja helposti jos tutkimusrahoitukseni jossain vaiheessa katkeaa. Se on tutkimaan vapauttava ajatus.

En kuitenkaan voisi kuvitella suomentavani päätoimisesti kovin pitkiä aikoja. Miksikö? Tarja Roinila selittää tilanteen hyvin. Via Kasa.

Lisäys myöhemmin: keskustelusta on tullut todella kiinnostava. Päädyin kommenttiketjussa tarkistamaan kantaani.

Tarinoiden ymmärrettävyydestä

The European researcher faced with these narratives for the first time is, in my experience, easily perplexed: the jumble of seemingly unconnected and conflicting incidents does not appear to have a clear plot or to make up a meaningful series of events. Why is it that narratives whose every word is understood individually do not form a meaningful whole?

Luen edelleen Anna-Leena Siikalaa, tällä kertaa artikkelia "Understanding the narratives of the 'other'". Sen aloitus on minusta jännittävä kiistäessään kertomusten yleisinhimillisen ymmärrettävyyden. Kieltämättä kun Siikala kertoo tšuktšien ja korjakkien korppimyyteistä, tunnistan kyllä, että kyseessä on tarina, mutta yhtä kaikki koen olevani ulalla: "the creator hero Raven and his daughter travel in the body of a whale; the Raven which is swallowed by a wolf begins to hunt in its belly and and does not leave until softened by the prayers of the beast; a cannibal devours everything around him, and at last also himself; the Raven goes into a house which appears to be the body of his wife." Ja niin edelleen kuin missäkin hipin happotripissä.

Ajattelin nyt kuitenkin käyttää tätä Siikalan tekstiä vain aasinsiltana erääseen toiseen aiheeseen, jota olen viime aikoina eräiden keskustelujen ansiosta miettinyt: tarinoiden henkilökohtaiseen ymmärrettävyyteen. Olen kirjoittanut aiemmin erityyppisten selitystarinoiden herättämästä myötämielestä tai vastahankaisuudesta. Nyt puhun muusta. Jotkut perusasetelmiltaan ja roolihahmoiltaan tietyntyyppiset tarinat osuvat minuun paremmin kuin toiset. Tällaisia vetoavia tarinoita ja niiden variaatioita on tietysti lukuisia, ja saatan samastua hyvinkin toisistaan poikkeaviin, jopa keskenään ristiriitaisiin henkilötyyppeihin. Kuitenkin joillain tarinoilla on aivan erityinen merkitys. Ne ovat erityisen ymmärrettäviä.

Tunnistin vastikään Dickensiltä hyvin puhtaaksiviljellyssä muodossa yhden tarinatyypin, jonka huomaan herättävän minussa ristiriitaisia tunteita: se sekä vetoaa että hieman ärsytttää (todennäköisimmin tietysti juuri se vetoaminen ärsyttää). Käytännössä saman tarinan päähenkilöitä ovat David Copperfieldin Agnes Wickfield ja Bleak Housen Esther Summerson. He ovat kiistatta viktoriaanisen ihanteen mukaisen naisellisen vaatimattomuuden ja kainouden henkilöitymiä; hyvin järkeviä ja huumaavan epäitsekkäitä. Esther on sentään hieman inhimillisempi kuin Agnes, jonka tehtävänä David Copperfieldissä on olla puhdasverinen enkeli. Henkilöhahmo sinällään ei kuitenkaan riitä: tarvitaan tarina. Ihanteellinen hyvyys ajaa sekä Agneksen että Estherin surkeaan asemaan; hyvyyden on oltava itsensä vuoksi, ei palkinnon. Lopuksi joku muu tietysti pelastaa ja kaikki päättyy hyvin, mikä on sekä Agnekselle että Estherille valtava yllätys.

Tästä tulee jotenkin mieleen aikanaan sydäntäni hitaasti särkiessäni kirjoittamani huomautus itsen koulimisen tärkeydestä (kyllä, on se hieno biisi). Minusta on jännittävää tunnistaa vetoavia tarinoita enkä halua kieltää niitä millään tavalla. Haluaisin kuitenkin hahmottaa vetoavien tarinoiden vaikutuksia elämässäni ja suhtautumisessani toisiin – se tuntuu eettisesti tarpeelliselta, hyvältä. Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?

Ilmiöiden epäitsellisyydestä, vuorostaan

In general, the transient mental illnesses are precisely those that exist only in niches. The ones that we unreservedly want to call real do not need much of a niche.


Luin vastikään Ian Hackingin kirjan Mad Travelers. Hän käsittelee siinä mielisairauksia, joista on raportoitu tai joita on diagnosoitu vain jonain tiettynä ajanjaksona. Esimerkiksi anoreksia on tämäntyyppinen sairaus: aiemmin sitä ei ole havaittu – syystä tai toisesta – lainkaan siinä mittakaavassa kuin viime vuosikymmeninä. Kirjan keskiössä ovat pakkovaellustapaukset 1800-luvun lopun lopun Ranskassa. Dissosiatiivinen pakkovaellus on luokituksena edelleen olemassa, mutta käytännössä diagnoosia ei käytetä. Hacking kuvaa mielisairausluokkaa, joka kukoisti hetken teoreettisten kiistojen (hysteriaa vai epilepsiaa?) ja poliittisten huolten (irtolaisuus, väestön degeneraatio) keskiössä – ja katosi sitten. Kirja oli hauska, hyvää iltalukemista. Lisäksi se antaa sopivasti edellisen kirjoitukseni jälkeen minulle mahdollisuuden puhua ilmiöiden epäitsellisyydestä.

Kun puhutaan ilmiöiden epäitsellisyydestä, tulee tietysti ensimmäidenä mieleen havaintojen teoriapitoisuus. Niin, havainnot ovat aina jossain määrin teoriapitoisia. Kuitenkin, kuten Hacking toisaalla sanoo, ne eivät ole aina yhtä suuressa määrin teoriapitoisia:

Years ago I pointed out (1983) that a lot of relevant observations bear very little load of theory, and in particular, are not much laden with the theory to which they are taken to be relevant. A whiff of rotten eggs is theory-laden, yes, it is H2S, but that is not a lot of theory to bear. The theory-loaded doctrines of Norwood Russell Hanson, Paul Feyerabend, and Thomas Kuhn taught us much, but need not be overdone. To see all observations as equally loaded with theory is in itself to practice theory-laden observation, that is, observation loaded with a theory derived from Hanson the philosopher.

On tietysti mahdollista olla eri mieltä, mutta minusta tuossa on järkeä. Hacking on mukava ollessaan maltillisen selväjärkinen. En erityisemmin halua nyt puhua havaintojen teoriapitoisuudesta, tuo sitaatti riittäköön. Sen sijaan tartun Veloenan edellisen kirjoitukseni kommenteissa tarjoamaan täkyyn:

Kolmas jutska, mikä tästä tuli mieleen, on yksi Fred Hannan loistava huomio psykan historiasta: monet nykyään persoonallisuushäiriöiksi kutsutut ilmiöiden kimput on kuvattu jo ennen 1800-lukua ihan tunnistettavin oirein, ja niin kauan kuin oireet kuvataan, kuvaus voisi olla nykyäänkin kirjoitettu. Mutta sitten kun katsotaan noita vanhoja selityksiä - - oireet selitetäänkin ihmisiin menneiden demonien luonteenpiirteillä.

Aivan, tuo on totta. Mutta muukin on totta; esimerkiksi se, että Charcot hoiti 1800-luvun lopulla Pariisissa Salpêtrièren sairaalassa hysteerikkoja. Ja millaisia hysteerikkoja! Anna Kortelainen siteeraa Albert Edelfeltin kirjettä, jossa tämä kuvaa käyntiään Salpêtrièressä, katsomassa sen potilaita:

Sitten ranskalainen lääkäri löi kaksi kertaa kuparilevyä, ja toisen rämähdyksen kuultuaan tyttö vaipui heti hypnoottiseen uneen; hän kävi kaikkiin mahdollisiin iloa, surua ja vihaa ilmaiseviin asentoihin, kun lääkäri ärsytti sähköllä niitä kasvohermoja, jotka ovat yhteydessä raajojen liikehermoihin, ja kaikki noissa liikkeissä oli niin aitoa, niin inhimillistä ja niin kaunista. Tämän kaiken aikana tytön silmät olivat auki eikä hänen katseensa rävähtänytkään. [...] Sähkökokeiden aikana tyttö sai kohtauksen, jota minusta oli kauhea katsella mutta johon lääkäri suhtautui hyvin rauhallisesti. Tyttö oli lattialla kaarella kuin jousi, jäykkänä tukeutuen vain jalkoihinsa ja päähänsä. Kasvot olivat hirveällä tavalla vääntyneet ja hän vaikersi kuin kaatumatautinen.

Viimeisin asento oli tärkeä osa hysteeristä käytöstä. Hysteerikon kuului hypnoosissa läpikäydyn kohtaussarjan lopuksi vääntyä kaarelle. Nykyään mielisairaat eivät taida suuremmin vääntyillä kaarille. Iso osa pariisilaisen hysterian oireista oli selvästi epäitsellisiä; ja silti oireet ovat ilmiöitä. Olisi virhe väittää, ettei hysteerikoita mikään vaivannut tai että he teeskentelivät – varmasti vaivasi, eikä ainakaan kovin tietoisesta teeskentelystä oikein voi puhua. Hacking sanoo mielestäni oikein, että olisi väärin väittää kirjassa käsiteltyjä pakkovaeltelijoita tai heitä hypnotisoineita lääkäreitä kumpiakaan huijareiksi. Kuitenkin, samaan tapaan kuin Salpêtrièren potilaat ja lääkärit, he yhdessä saivat aikaan ilmiöitä, joita ei ole sittemmin nähty lainkaan vastaavassa mitassa. Silloin oli mahdollista olla mielisairas tuollaiseen tapaan.