Jos jotain menee todella pahasti pieleen

Jos jotain menee todella pahasti pieleen, esimerkiksi ääniä katoaa samaan tapaan kuin Ohiossa eli äänestäneiden määrä ja sähköisestä uurnasta löytyneiden äänien määrä eivät täsmää, minulle on vakuutettu, että vaalit voidaan järjestää kolmessa kokeilukunnassa uudelleen.

– Jyrki Kasvi 3.9.2008

Satu murheidenkehrääjästä

Rannalla oli meren hiomia kiviä. Yhdellä suurimmista istui Seppo; virutti ongensiimaa harmaanvihreässä, tyynessä iltavedessä ja katseli välillä sitä pientä merihorisontin kaitaletta, joka näkyi metsäisten saarten välistä. Sipi katseli jalkoihinsa loikkiessaan kiveltä kivelle hänen luokseen. Seppo nimitti itseään talonmieheksi, tai joskus talon mieheksi. Hän hakkasi puita enemmän kuin muut ja söi joskus muiden ruokia. Enimmäkseen hän istui rappusilla jos oli kaunis ilma. Kalaa ei näkynyt keittiössä koskaan, luultavasti lahti antoi sitä harvoin. Talon mies istui silti usein kalastamassa. Aino sanoi hänen katselevan Karoliinan mökkiä lahden toisella rannalla, ja hymyili sanoessaan, kuin siinä olisi jotain kaunista. Sipin mielestä Seppo ei ainakaan nyt katsellut mökkiä vaan kohoa ja välillä horisontin harmaaseen häipyvää viivaa.
Irtonainen kivi kolahti Sipin jalan alla, nilkka muljui mutta piti tasapainon ja Seppo käänsi päätään.
"Terve", hän sanoi. Suu kaartui hymyyn.
"Hei."
Sipi seisoi Sepon suuren kiven vieressä ja katseli hänkin hiljaa aloillaan kelluvaa kohoa. Välillä hän vilkaisi Sepon kasvoja. Mies ei enää hymyillyt. Ei istunut aivan aloillaankaan, vaan korjasi pienin, nykivin liikkein asentoaan.
"Sipi kuule, tässä iässä ei kannata koettaa muuttaa asioita. Vaikka itse olisi valmis muutoksiin niin kukaan muu ikäisesi ei enää ole, eikä nuoremmille kannata mitään ehdottaakaan. Että tiedät jos tänne pääset", hän sanoi ja murahti sitten merkiksi siitä, ettei halunnut Sipin vastaavan.
Sipi oli siis hiljaa jonkin aikaa. Hänellä oli asia, mutta ensin piti odottaa hyvää hetkeä jotta sen voisi esittää. Liika kiire saisi Sepon vain ärsyyntymään.
Onneksi tuli pieni tuulenvire ja leyhytti hiuksia ja muutamaa rannassa kasvavaa kaislaa. Sen turvin Sipi saattoi kysyä kuin ajatus olisi juuri juolahtanut hänen mieleensä.
"Seppo, osaatko sinä yhtään satua?"
"Satua?"
"Niin. Minä haluaisin, että sinä kertoisit minulle sadun. Jos sopii."
"Jaa. No, kyllähän minä olen yhtä satua miettinyt."
Ja Seppo kääntyi kivellään Sipiä kohti, nosti vavan vierelleen, jalkansa koukkuun eteensä ja käsivartensa sen päälle. Häntä hymyilytti taas. Sitten hän aloitti.
"Se kertoo murheidenkehrääjästä."
Kumpikin oli hiljaa ja Sipi odotti.

"Murheidenkehrääjä oli tyttö", Seppo sitten jatkoi: "Hän asui suuressa ja savuisessa kaupungissa. Hän oli sellainen tyttö, joiden näkemisestä tulee epämukava olo, sellainen jollaiset vaikuttavat liian helposti särkyviltä. Kalpea ja jotenkin ruipelo ja vähän kumara ja säpsähtelevä. Voisi kuvitella, että jos menisi sumuisena lokakuunyönä kaupungin varjoisimpaan puistoon, niin siellä vaeltelisi sellaisia tyttöjä silmät suurina ja kalpeina ja ujeltaen itsekseen. Tytöt eivät koskaan osuisi toisiaan vastaan, mutta ylimaalliset ujellukset sekoittuisivat yhteen ja täyttäisivät puiston.
"Murheidenkehrääjä ei kuitenkaan ujeltanut öisin puistossa. Hän kehräsi. Hänen oli pakko kehrätä. Murheidenkehrääjä näet pelkäsi kaikkea, ja enemmän kuin mitään muuta hän pelkäsi yllättäviä asioita. Ajatuskin nurkan takaa säntäävästä ihmisestä tai auki rämähtävästä ikkunasta sai tuskanhien hänen otsalleen, hän ei voinut lukea uusia tarinoita, ja jos joku olisi hiipinyt hänen taakseen ja pannut kädet hänen silmilleen, hän olisi varmaan kuollut. Maailmassa on kuitenkin mahdotonta välttää yllättäviä asioita, ja siksi murheidenkehrääjän oli pakko kehrätä.
"Hän aloiti aina illalla kun hämärä tuli. Silloin hän aukaisi ullakkohuoneensa ikkunan ja kurotti kätensä ulos. Kaupungin ilma näytti silloin savuisemmalta kuin koskaan, läpikuultavalta harmaalta puurolta, mutta se ei tuoksunut savulta vaan kylmältä ja kostealta maalta. Ilmassa ei näet leijunut savua, vaan murhetta, ja iltaisin kaikkien kaupungin asukkaiden päivän murheet olivat kertyneet kattojen ylle niin raskaiksi usvapilviksi, että ne alkoivat kiertyä yhteen ja oli vaikea nähdä eteensä. Ja murheidenkehrääjä haroi käsillään tuota sakeaa ilmaa kunnes hän sai kiinni. Sitten hän alkoi vetää. Hän veti yhteenkiertynyttä murherihmaa huoneeseensa tasaisesti, eikä rihma katkennut vaan alkoi kertyä hänen lattialleen harmaiksi kiepeiksi. Huoneesta tuli kylmä ja utuinen, mutta tyttö jatkoi vetämistä kunnes kello läheni jo puoltayötä, ja hänen lattiansa oli kauttaaltaan harmaan murherihman peitossa. Sitten hän katkaisi rihman ja sulki ikkunan, otti karstat esiin ja istui kapean vuoteensa nurkalle. Ja alkoi karstata.
"Karstaaminen kesti, ja puoliyö oli jo takana kun murhehahtuva oli valmista kehrättäväksi. Huoneen nurkassa oli rukki, ja nyt tyttö istui sen ääreen ja alkoi kehrätä. Hän kehräsi kylmänsurkeasta murhehahtuvasta ohutta mutta painavaa lankaa, ja samalla hän hyräili itsekseen kymänsurkeita ja murheellisia lauluja ja oli onnellinen, sillä työ sujui. Hän oli taitava ja nopea, ja murhelankavyyhdit kertyivät lattialaudoille hänen ympärillään.
Vieläkään työ ei ollut valmis, vaikka aamuyön tunnit kuluivat. Kun lanka oli valmista, tyttö rypisti kulmiaan, sillä nyt oli jo kiire. Hän otti käsiinsä puikot, vierelleen ensimmäisen vyyhdin, ja alkoi neuloa. Nyt hän ei hyräillyt, vaan katse vuoroin kiitävillä puikoilla valmistuvassa neuleessa, vuoroin vaalenevassa taivaassa hän työskenteli, ja ehti: aamun koittaessa paita oli valmis.
"Oli aika lähteä ulos maailmaan, missä yllättävät asiat vaanivat. Mutta tyttö ei ollut huolissaan, sillä hänellä oli vastavalmistunut murhepaita, painava ja harmaa. Hymyillen hän nosti sen eteensä auringonvaloon, katseli valmista työtä hetken, ja puki sitten yleen. Se painoi hänen hartiansa kumaraan, sillä paita oli tehty lukemattoman monien ihmisten murheesta, eikä yksi ihminen aina jaksa omiaankaan. Mutta murheidenkehrääjä oli tottunut. Hän astui pelotta ulos ovestaan.
"Paidan salaisuus oli näet siinä, että se yllään ihminen ei voinut yllättyä: paita painoi niin äärettömän paljon, ettei sen kantaja yksinkertaisesti huomannut maailmaa ympärillään vaikka olisi kulkenut missä. Ei jaksanut huomata, eikä siis yllättyäkään. Joten murheidenkehrääjä saattoi turvallisin mielin mennä ulos kaupungin vilinään ja tehdä työtä niin kuin köyhän tytön on pakko. Eikä mikään päässyt yllättämään häntä.
"Päivän edetessä ja kääntyessä kohti iltaa tyttö alkoi kuitenkin käydä levottomaksi. Ihmiset nauroivat, varsinkin jos oli aurinkoinen päivä, kaikenlaiset ruuan tuoksut ja kukkaset ja marsipaani ja muut ilahduttavat asiat pursusivat maailmassa tytön ympärillä ja hapersivat paitaa. Toisten murheista kehrätty ja kudottu paita ei katsos ole niin lujaa tekoa kuin ihmisten omat murheet; ilo saa murhepaidan varisemaan ja liukenemaan lopulta tyhjiin. Ja tytön oli oltava kotona ennen kuin niin tapahtui. Niin hän olikin, aina.
"Iltahetki oli tytön oma; silloin hän laittoi ilta-ateriansa, söi ja lepäsi pienen hetken. Sitten hämärä tuli taas, ja seuraavan päivän murhepaita leijui raskaana usvana kaupungin yllä, valmiina murheidenkehrääjän vetää ikkunastaan sisään.
Näin jatkui, päivästä ja yöstä toiseen, vuosien ajan. Loskasäillä oli helpompaa, murherihma oli niin paksua, että paita valmistui pian; kevätöinä murheidenkehrääjä taas ei saanut levätä hetkeäkään jos mieli saada paidan aamuksi valmiiksi. Mutta aina hän onnistui. Kunnes koitti se väistämätön päivä, jolloin jokin menikin toisin kuin yleensä.
"Se alkoi iltapäivällä. Oli harvinainen kaunis kesäpäivä, monille loman ensimmäinen, ja ihmiset olivat iloisia. Tytön murhepaita oli ohut, rihma oli edellisenä yönä ollut niin ohutta ja vaikeaa vetää, ja päivän iloisuus kulutti sitä nopeasti. Tyttö alkoi tuntea yllättävien asioiden uhan ympärillään, ja hänelle tuli kiire kohti kotia. Torilta oli pakko ostaa ilta-aterian tarpeet, ja siellä hilpeässä puheensorinassa paita hupeni liki silmissä. Tyttö joutui suorastaan juoksemaan ehtiäkseen, ja kun hän lopulta sulki ovensa takanaan, paita putosi muutamana kurjana riekaleena lattialle hänen yltään ja katosi. Ja tyttö oli huojentunut, ehtipähän hän sentään, ja lopen uupunut kiireen aiheuttamasta jännityksestä. Jaksamatta edes käydä laittamaan ruokaa hän putosi vetelänä vuoteelleen ja vaipui uneen. Ja se oli virhe.
"Tänään uni ei ollutkaan se kevyt ja levoton ystävä, joka yleensä oli valmis katoamaan valon vähetessä, ja joka ei koskaan estänyt tytön töitä. Tänään murheidenkehrääjä kohtasi aivan erilaisen unen. Se oli väijynyt häntä vuosia, kasvanut hänen selkänsä takana suureksi ja vahvaksi, ja nyt oli tullut sen hetki. Uni painoi murheidenkehrääjän syvälle siihen suohon, jonka sisään äänet tai valot eivät pääse tunkeutumaan, ja josta ihminen herää vasta levänneenä.
"Murheidenkehrääjä ei ollut levännyt kunnolla vuosiin, joten kun tämä uni pääsi hänen kimppuunsa, ei ikkuna auennutkaan iltahämärän tullessa. Murheet eivät soljuneet rihmana huoneen lattialle, karstat saivat jäädä aloilleen eikä rukki pyörinyt. Puikot makasivat vuoteen alla laatikossaan toimettomina, ja murheidenkehrääjä nukkui. Hän nukkui aamuun asti.
"Sitten hän heräsi eikä ymmärtänyt. Hänhän oli sulkenut silmänsä, ja nyt aurinko paistoi väärästä suunnasta. Hän nousi ylös ja katsoi ruokakassiaan lattialla. Salaatinlehdet roikkuivat nuupahtaneina. Hän katsoi ikkunasta, ja kadulla ihmiset kiiruhtivat jo töihin. Oli aamu, ja tytönkin olisi lähdettävä maailmaan, missä yllättävät asiat odottivat.
"Hänen leukansa väpätti ja kyyneleet kihosivat silmiin, jotka levisivät juuri niin suuriksi ja kalpeiksi kuin vain tuollaisella tytöllä voi. Mutta mentävä oli, muu olisi aivan mahdotonta. Ja hirvittävän pelon vallassa murheidenkehrääjä astui ulos ovestaan yllään vain vaalea kesämekko.
"Matka työhön oli yleensä lyhyt, mutta tänään se oli kierrettävä sivukujia pitkin. Murheidenkehrääjä lymysi seinänvieriä myöten ja lähestyi jokaista talonnurkkaa varpaillaan hiipien. Ja silti lapsi pallon kanssa melkein yllätti hänet! Mutta hän selvisi. Puiston vieressä hänen nenäänsä tulvahti aivan yhtäkkiä kukkivien puiden mehevä tuoksu, ja hän oli pyörtyä, mutta painamalla päänsä tutunviileää varjoisaa kiviseinää vasten ja hengittämällä sen hajua hänen onnistui ohittaa tuokin kauhu. Ja hän pääsi kuin pääsikin työpaikalleen saakka.
"Työ oli tietysti itseään toistavaa ja tapahtui viileässä kellarihuoneessa; murheidenkehrääjä oli kylmäkkö. Tuona päivänä hän pilppusi vihannekset tavallistakin pienemmiksi, sillä veitsi tärisi hänen kädessään niin, ettei tarvinnut kuin työntää kukin vihannes vuorollaan sen alle. Välillä huoneessa kävi muita, ja vaikka he eivät puhuneet, kukapa murheidenkehrääjälle puhuisi, eihän hän vastannut tai katsonut koskaan kohti, niin joka kerta kun ovi kalahti, tyttö säpsähti kauhusta. Ja kerran kävi niin, että hän katsoi ovelle. Siellä oli kokin uusi apulainen, nuori ja hontelo poika, ja hän virnisti tytölle ystävällisesti. Se oli kaikista yllättävintä, ja siksi aivan hirveää, mutta samalla aavistuksen jotain muutakin.
"Päivä kului hitaasti. Jopa katonrajan ikkunasta puikahtava auringonsäde pääsi yllättämään yllätyksiin tottumattoman murheidenkehrääjän niin, että hänen oli istuttava juuresarkun laidalle huokaamaan. Mutta päivä kului, ja lopulta oli aika lähteä kotiin. Niin hän astui pälyillen takaovesta ulos vilkkaalle ja lämpimälle kadulle. Ja silloin, silloin hänen nenäänsä tunki vohveleiden tuoksu. Sitruunalla ja vaahterasiirapilla maustettujen, vasta paistettujen, tirisevien vohveleiden tuoksu, eikä hän ollut syönyt mitään koko päivänä eikä edellisenä iltanakaan, ja yllättäen hän tajusi, että hänen oli aivan hirveä nälkä. Niin hirveä, että se johti hänet suoraan kadun poikki vohvelikojulle, vaikka koko katu pursui yllättäviä asioita, jotka eivät enää viitsineet edes piileskellä nurkkien takana vaanimassa, vaan röyhkeästi, voitonriemuisesti tulvivat kaikkialle ja saartoivat hänet. Kauhu ja kauhea nälkä kamppailivat, ja mekaanisesti, käsi täristen murheidenkehrääjä osti iloiselta myyjältä vohvelin, ja haukkasi. Se oli parasta mitä hän oli koskaan syönyt. Tuoksun ihanuudesta huolimatta maun herkullisuus löi hänet ällikällä, ja hän söi sen ahmien, kaiken. Sitten hän seisoi hetken kivettyneenä paikallaan, ja sitten hän juoksi.
"Murheidenkehrääjä juoksi kukkivien puiden, posetiivarin, itkevän lapsen ja kesähepenissään keikailevien tyttöjen ohi, ja hedelmäkojujen ohi, myyjien hihkumista vitseistä piittaamatta, ja kadulle putoavan kukkaruukun ohi, ja kahviloista kantautuvien kilahdusten, jotka kaikuivat katukivistä arvaamattomista suunnista, ja paperikaupan ikkunaan viritetyn kirjavan leijan ohi, ja lihakaupan, jonka hämäristä häntä tuijotti tyhjillä silmäkuopillaan sianpää persiljaa korvissaan. Hän juoksi ulko-ovesta sisään, kaikki portaat ylös ullakolle asti, suoraan kotiinsa. Ja sitten hän rojahti lattialle istumaan ja nauroi kyyneleet silmissä pitkään.
"Iltapäivä kului, ja lopulta ilta alkoi lähestyä. Tyttö oli laittanut iltaruokansa edellisenä päivänä ostamistaan tarpeista ja syönyt hyvällä halulla. Sitten hän oli katsellut ikkunastaan kaupunkia ja sinistä taivasta, kunnes hämärä tuli. Ja hän nousi, avasi ikkunan aivan auki ja kurotti kätensä ulos haparoimaan tänään lähes kirkasta ilmaa. Hän joutui haparoimaan kauan, mutta lopulta käsi osui rihmaan ja alkoi vetää sitä ikkunasta sisään. Ja joitain tunteja myöhemmin rukki surisi usvaisessa huoneessa ja murheidenkehrääjä hyräili itsekseen kymänsurkeita ja murheellisia lauluja ja oli onnellinen, sillä työ sujui."

Seppo istui kivellään vaiti ja katseli veden pintaa. Sipikin oli istuutunut kivelle, ja hän katsoi Seppoon odottavasti.
"Seuraavanako päivänä murheidenkehrääjällä oli taas paita päällään?" hän kysyi.
"Niin oli. Ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana, ja aina, kaikki hänen päivänsä aina sen jälkeen. Hän piti huolen ettei syvä uni päässyt enää koskaan yllättämään häntä."
"Mutta joku päivä hän oli varmasti vanha, eikä enää ehtinyt valmistaa kokonaista murhepaitaa yhdessä yössä, eikö niin? Mitä hän sitten teki?"
"Tjaa, hyvä kysymys, Sipi. Mitä luulet? Olisikohan hän voinut ottaa itselleen apulaisen? Jonkinlaisen oppitytön?"
"Ehkä."
"Niin minä vähän luulen."

Lasik-leikkaus – huomioita viikko leikkauksen jälkeen

Kirjoitin tarkan kuvauksen leikkauskokemuksista jo heti leikkausta seuranneena päivänä. Nyt on kulunut jo viikko, enkä enää osaisi kirjoittaa yhtä tarkasti, paniikin muistot ovat haalistuneet sen verran.

Viikko on sujunut hyvin. Minusta on tullut taitava silmätippojen annostelija, ja alan pikku hiljaa tottua siihen, ettei silmien edessä ole laseja tai edes piilolinssejä suojana. Aluksi olo oli ulkona jotenkin turvaton tuulen osuessa leikkauksesta herkistyneisiin silmiin. Aiemmin tuonkaltaiseen suojattomaan tuntuun liittyi aina se, etten nähnyt hyvin, ja on kummallista kun niin ei enää olekaan. Olen kuitenkin jo lakannut hakemasta silmälasejani; tai no, ainakaan en tee sitä kovin usein.

Olen nähnyt ja näen jatkuvasti erittäin hyvin. Välillä joudun tavallaan tarkentamaan hetken, erityisesti lähelle katsoessani; jotain tapahtuu eri tavalla kuin ennen, ja siihen totuttelu tuntuu vievän hetken. Tämä on kuitenkin vähenemään päin. Silmät kyllä kuivuvat herkästi, ja etenkin oikeassa silmässä on silloin tällöin ollut roskan tunnetta ja joskus pientä kirvelyä. Onneksi sairaalalla muistutettiin siitä, että silmät paranevat aina hieman eri tahtiin. Eilen ja tänään kirvelyä ei ole tuntunut lainkaan, ja vasen silmä on ollut jo monta päivää kuivumista lukuunottamatta täysin normaalin tuntuinen.

Olen tarvinnut aurinkolaseja vähemmän kuin heti leikkauksen jälkeen arvelin, sillä silmien valonarkuus on vähentynyt nopeasti. Tuulta ne eivät kuitenkaan kestä erityisen hyvin, ja olenkin keksinyt suurille aurinkolaseille lisäkäyttöä tuulisuojina. Se näyttää epäilemättä hassulta lokakuisina iltoina.

Meikkasin silmäni eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen; hankin uuden, erityisen helposti irtoavan ripsivärin, ja kaikki sujui vallan hyvin. Poistin meikin silmämeikinpoistoaineella ja pumpulilapuilla pyyhkien silmän sisänurkasta ulkonurkkaan päin, painamatta ja hankaamatta. En meikannut alaripsiä jotteivät silmätipat levittäisi väriä poskille.

Olen nukkunut kiltisti suojalasit päässä, vaikka se onkin aika rasittavaa ja minulla on aamuisin aina painaumat poskiluitteni kohdalla vaikka säätäisin lasit kuinka löysälle. Pari kertaa olen herännyt yöllä huomaamaan, että olen unissani ottanut ärsyttävät lasit pois. Enää yksi yö, sitten uskallan olla ilman.

Jos mitään odottamatonta ei tapahdu, kirjoitan tästä aiheesta seuraavan kerran sitten kun on kuukausitarkastuksen aika ja saan tietää lukuina kuinka hyvin nyt näenkään. Nyt pitää malttaa ajatella muuta.

Olen vampyyri

En kestä auringonpaistetta. Kävin juuri ostamassa tosi isot hyönteisensilmämäiset aurinkolasit, ja käytän niitä myös koneen ääressä. Näyttö on näet himmennettynäkin liian kirkas. Bussissa matkustaminen oli epämiellyttävää, sillä lamput olivat liian kirkkaat ja lisäksi kadulla vilisi kaikenlaisia kirkkaita mainosvaloja; piti pitää silmiä kiinni. Se oli hieman harmillista, koska koko ajan teki myös mieli tiirailla kuinka hyvin näenkään.

Eilen olin Alex de Large –tosin vain yksi silmä kerrallaan, onneksi. Nyt tunnelmaa kuvaa parhaiten englannin sana giddy.

Koska googlaamalla ei löydä kovin paljon kuvauksia siitä, miltä LASIK -leikkaus ja elämä sen jälkeen tuntuu, aion kirjoittaa siitä nyt ja silloin tällöin jatkossakin. Google arvostaa blogeja (julkaisin kerran suklaakakkureseptin ja nyt tänne tullaan kymmeniä kertoja päivässä lukemaan sitä), joten kokemuskuvaukseni todennäköisesti päätyvät tietoja kaipailevien luettaviksi. Olisin mielelläni löytänyt tällaisia kirjoituksia kun itse harkitsin leikkaukseen menemistä. Koetan kertoa yksityiskohtaisesti, joten kaikkein herkkähermoisimpien kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Eilen oli huimaavan kirkas ja aurinkoinen sää. Saavuin Eiran sairaalalle hieman puolenpäivän jälkeen ja mietin miltä paiste tuntuisi muutaman tunnin kuluttua. Minut ohjattiin viidenteen kerrokseen odottamaan; aloin kunnolla jännittää vasta siellä katsellessani ja kuunnellessani aika funkyt uimalasit päässä istuvia jo leikattuja. Eräs heistä raotti lasia silloin tällöin päästääkseen valtoimenaan valuvaa kyynelnestettä pois laseja täyttämästä. Sitten Harri Koskela kutsui minut tarkastukseen.

Olin jo viime viikolla alkutarkastuksessa, jossa silmiäni mittailtiin monenlaisilla koneilla. Koskela katseli saamiaan mittaustuloksia ja totesi sen, mikä kummastutti optikkoakin viime viikolla niin paljon, että hän kutsui työtoverinsakin katsomaan, että kato tätä printtiä, mä en ole koskaan nähnyt kellään näin paksuja sarveiskalvoja. Koskelakaan ei ollut nähnyt. Sekä optikot että kirurgi Koskela pitivät tätä selvästi hienona asiana ("on mistä höylätä"), joten nimeän nämä kehut omituisimmaksi koskaan kuulemakseni kohteliaisuudeksi.

Silmissäni ei ollut vikaa (paitsi se mikä kohta laseroitaisiin pois), joten noin kolmen minuutin tarkastuksen päätteeksi pääsin taas aulaan odottelemaan. Minulle ei tarjottu rauhoittavia lääkkeitä. Muillekaan kuulemma ei.

Aivan liian pian hoitaja tuli ja kutsui minut leikkaushuoneeseen. Siellä oli kaksi hoitajaa, kirurgi Koskela, leikkauspöytä ja paljon koneita. Pelotti helvetisti. Hoitaja käski minun ottaa kengät pois ja istua leikkauspöydälle. Hän puhdisti silmäluomeni (se oli ihan mukavaa) ja kehotti sitten asettumaan makuulleni ja laskemaan pääni muovikuuppaan sen kauhistuttavan koneen alle. En ehtinyt epäröidä, ja sitten kasvoilleni tuli leikkausliina, jonka aukko jäi oikean silmäni kohdalle. Höpötin hermostuneena siitä, kuinka kammottava koko tilanne oli. Sitten silmäripsiini tartuttiin ja ne teipattiin pois tieltä. Se tapahtui niin nopeasti, että ennätin panikoida vasta kun luomiinikin tartuttiin ja ne saivat tutustua sietämättömään värkkiin nimeltään luomenlevitin. Siinä vaiheessa olin niin levoton, että hoitaja tuli pitämään minua kädestä ja Koskela huomautti, ettei hän voi ketään väkipakolla leikata. Pysyin sitten aloillani, vaikka jonkinlainen itsesuojeluvaisto sisälläni kirkui vastaan.

Kauhein oli kuitenkin jo ohi. Sain silmiini puudutustippoja (vai tapahtuikohan se jo ennen luomenlevittimen laittamista?), näin jonkin hyvin pienen työkalun, joka ei tuntunut miltään ja joka taisi koskettaa silmääni, ja Koskela selitti leikkauksen vaiheita tyynen leipääntyneesti. Minun piti katsoa vihreää valoa. Keskityin siihen tarmokkaasti. Päästäni pidettiin kevyesti kiinni. Tapahtui jotain, mitä kutsuttiin paineistukseksi; se ei tuntunut juuri miltään, silmä vain pimeni vähäksi aikaa. Kolmekymmentä sekuntia kestänyt läpän laserointi alkoi, ja Koskela kertoi pari kertaa, että nyt enää kaksikymmentä, ja nyt enää kymmenen sekuntia jäljellä. Kuuntelin laitteen nakutusta. Hoitaja piti edelleen kädestä, mikä oli hyvä, vaikka laser ei miltään tuntunutkaan. Läppä onnistui kuulemma hienosti, ja sitten paineistus poistui, eli näkö palasi. Sitten tapahtui jotain omituista, eli näin kuinka osa silmäni pintaa (se läppä) käännettiin syrjään, ja näkö muuttui sumeaksi. Luultavasti selostin kuinka oudolta tuntui. Hoitajan piti mennä käsittelemään laserointilaitetta, joten minua ei enää pidetty kädestä. Protestoin, mutta kestin. Laserointi alkoi, tuijotin sumentunutta vihreää valoa sitkeästi, eikä tuntunut edelleenkään miltään. Sekin meni kuulemma hienosti. Sitten näytti taas kummalliselta kun syrjäänkäännetty läppä taivutettiin takaisin paikalleen; näkö terävöityi ja sain taas silmätippoja. Luomenlevitin ja teipit poistettiin, ja leikkausliina joko käännettiin tai vaihdettiin niin, että aukko oli vasemman silmäni kohdalla.

Vasemman silmän leikkaaminen oli jo kestettävämpää, ja onneksi hoitaja osasi jo pitää minua kädestä silloin kun se hirvittävä luomenlevitin pantiin paikalleen. Tuijotin taas vimmaisasti vihreää valoa ja höpötin kun yllä kuvattu toistui, ja sitten se oli ohi. Koskela häipyi arvatenkin tarkastamaan seuraavaa potilasta jo ennen kuin ehdin nousta istumaan, mutta hyvin empaattinen hoitaja jäi juttelemaan kanssani. Istuin leikkauspöydällä ja kikatin. Näin varsin selvästi, mutta jotenkin epätasaisesti, sieltä täältä utuisesti. Sain särkylääkkeen, sillä puudutusaineen teho lakkaisi piakkoin, ja hoitaja auttoi päähäni ne funkyt uimalasit. Hän selitti lempeästi kaikenlaista sellaista, minkä tiesin jo, koska se oli kerrottu jo moneen kertaan. En kuulemma ollut ainoa leikattava, jolle oli tullut voimakkaita kellopeliappelsiini-mielleyhtymiä. Palasin aulaan noin seitsemän minuuttia sen jälkeen kun olin sieltä lähtenyt.

Adrenaliini on huumaava aine, ja olin tämän jälkeen vielä pitkään hilpeän höpöttelevä. Ensin oli tosi kivaa kurkistaa silloin tällöin varovasti niiden uimalasien alta ja ihmetellä sitä, että satunnaisista sameuksista huolimatta pystyin lukemaan lääkärin nimen aulan toisella puolella olevasta ovesta. Lasit huurustuivat sisältä niin, että niiden läpi oli vaikeampi nähdä. Leikkauksia tehtiin hyvää tahtia. Paikalle tuli vähän väliä uusia jännittäjiä silmälasit päässä, ja pian heillä jo oli samanlaiset suojalasit kuin minullakin. Aluksi juttelin kaikkien jutteluhalukkaiden kanssa; sitten puudutusaineen teho alkoi hälvetä. Silmäni alkoivat vuotaa ja niitä oli vaikea pitää auki tummien suojalasien allakaan. Olo oli aika epämääräinen; ei sattunut, mutta oli epämukavaa.

Kun leikkauksesta oli kulunut tunti, pääsin lopputarkastukseen. Sekin kesti vain pari minuuttia, mutta Koskela vaikutti sen aikana huomattavasti inhimillisemmältä kuin aiemmin. Tarkistuksessa silmiä oli pidettävä auki kirkkaassa valossa, mikä tuntui ikävältä, mutta ei kestämättömältä. Kaikki oli kunnossa, läpät olivat kiinnittyneet hyvin, joten sain maksulapun ja luvan lähteä kotiin. Palasin aulaan, soitin siskolleni ja ohjeistin hänet hakemaan minut viidennestä kerroksesta. Hän osoittautui todella taitavaksi sokeantaluttajaksi. Leikkauksen maksaminen oli epämiellyttävähköä, sillä pakkohan minun oli avata silmäni naputellakseni tunnuslukuni maksulaitteeseen. Sen jälkeen silmät pysyivät hyvän aikaa kiinni. Auringonvalo tuntui kohtalaisen kauhealta jopa tummien suojalasien ja suljettujen silmäluomien läpi.

Sisareni vei minut autolla poikaystäväni luo ja talutti lepotuoliin pimennettyyn huoneeseen. Otin särkylääkkeen. Edelleenkään ei sattunut, mutta tuntui hankalalta ja kyynelehdin eksessiivisesti. Pimeys, särkylääke ja ruoka auttoivat kuitenkin kohtalaisen pian, ja noin tunnin kuluttua kykenin jo pitämään silmiäni auki. Olin edelleen adrenaliinipöllyissä, ja soittelin silmälaseja käyttäville ystävilleni luultavasti melko huvittavia puheluita. Silmiä oli silloin tällöin pidettävä kiinni. Myöhemmin otin vielä yhden särkylääkkeen. Näkö oli vaihtelevasti hieman samea, mutta tarkentui jatkuvasti. Illalla kävimme hakemassa pizzat (suojalasini taisivat kummastuttaa pizzerian pitäjiä) ja katsoimme elokuvan. Näyttöä piti hieman himmentää. Nukkuminen suojalasit päässä oli epämukavaa (uh, ne päässä pitää nukkua viikon verran), ja jossain vaiheessa yötä otin vielä yhden särkylääkkeen jotten tuntisi lasien kalvavan päätäni ja saisin nukuttua. Toimi.

Aamulla sain ottaa suojalasit pois. Nyt tuntuu varsin hyvältä, vaikka silmät tosiaan ovatkin valonarat. Onneksi tänään on harmaata. Näen ällistyttävän tarkasti. Käytän kostutustippoja hartaasti ja tiuhaan, ja antibioottitippoja yhtä hartaasti ohjeen mukaan. Jos olen puolen vuoden päästä yhtä tyytyväinen kuin nyt, niin suosittelen lämpimästi.

Leikkaukseen menijä, hanki silmätipat ennen leikkausta. Ota sairaalaan mukaasi runsaasti nenäliinoja ja pyydä joku rauhallinen henkilö taluttamaan sinut sieltä lopuksi pois. On hyvä jos et joudu olemaan iltaa yksin. Tarvitset myös särkylääkkeitä ja isot, silmät hyvin peittävät aurinkolasit.

Millainen tuntuu hyvältä selitykseltä

Lounastin eilen Antin ja Tommin kanssa. Se oli hauskaa. Mainitsen asiasta lähinnä koska kumpikin on aloittanut blogin. Toisaalta eräs Tommin kanssa taannoin käymäni keskustelu liittyy siihen, mitä koetan nyt kirjoittaa. Ajatukseni on epämääräinen, mutta se kiinnostaa minua, joten kirjoitan sen tänne epämääräisenäkin.

Ensinnäkin, keskustelimme Tommin kanssa taannoin siitä kuinka kumpikin meistä oli pettynyt Tuomiojan uskontokriittisiin lausuntoihin; ei siksi, että uskontokritiikki olisi paha asia, vaan siksi, että hän sortui niin luokattomaan, uskovaisille lällättävään uskontokritiikin lajiin. Tommi ihmettelee kirjassaan miksei hänelle kelvannut Marxin paljon hienosyisempi ja rakentavampi uskontokritiikki. Pohdin tätä ja päädyin kirjoittamaan näin:

Mieleeni tuli kuitenkin väistämättä erottelu, jota olen koettanut hahmottaa, mutta en vielä osaa (mm.). Siitä tulee mieleen monta banaaliakin erottelua, mutta mikään ei aivan istu. Luultavasti joku on jo kiteyttänyt sen loistavasti enkä vain tiedä sitä, tai säkällä olen ehkä lukenutkin, en vain älyä. Tämä liittyy siihen, miten kuvaat marxilaisen uskontokritiikin eroavan uusateismista. Uusateismiin liittyy paljon ankeaa arvottamista ja lällätystä, mutta kun se jätetään huomiotta, jäljellä on edelleen tuo ero. (Esimerkiksi: ero säilyy vaikka arvotettaisiin simpanssit paljon ihmisiä korkeammalle.) Uusateistit haluavat selittää ihmisen käytöstä, ja niin halutaan marxilaisessakin uskontokritiikissä; siinä kuitenkin selitys pysyy suunnilleen inhimillisesti merkityksellisen ja sosiaalisen tai yhteiskunnallisen tasolla, kun taas uusateistit haluavat luonnonprosessimaisen selityksen. Kyseessä tuntuu olevan hyvin perustavanlaatuinen luonne-ero tai ero episteemisessä asenteessa, siinä mikä tuntuu oikeanlaiselta selitykseltä. Ehkä Tuomiojalla on tuossa heikko kohta, kun hän kerran nielee sen lällätyksenkin.

No, eilen lounaan jälkeen menin seminaariin kuuntelemaan Petri Ylikoskea, joka puhui selittämisestä ja ymmärtämisestä. Häntä on aina hauska kuunnella. Mieleen jäi muun muassa hyvin esitetty huomautus, että tunne ymmärtämisestä ei ole erityisen hyvä merkki siitä, että olisi oikeasti ymmärtänyt jotain. Parempi tunnusmerkki on esimerkiksi se, että osaa soveltaa tietoaan ja vaikkapa ennustaa tai muokata ymmärtämäänsä ilmiöön liittyviä asioita. Keskityn nyt kuitenkin ymmärryksen tunteeseen. Ylikoski spekuloi sen toimivan ihmisillä yleensä eräänlaisena merkkinä siitä, että nyt olen selvittänyt tätä asiaa riittävästi ja voin siirtyä eteenpäin. Eri ihmisillä eri määrä tietoa riittää, kalibrointiaan voi epäilemättä harjoituksella jonkin verran muuttaa, ja – mikä juuri nyt erityisesti kiinnostaa minua – tuollainen tunne herää eri ihmisillä erilaisilla tavoilla. Eri ihmisille riittävät ja kelpaavat erilaiset selitykset.

Istuin tänään aamulla kuuntelemassa Pertti Anttosta, joka luennoi perustutkinto-opiskelijoille folkloristiikan tutkimushistoriasta (minusta on jostain syystä hauskaa käydä noilla luennoilla). Anttonen mainitsi Kaarle Krohnin vastustaneen polygenesis -teoriaa: ajatusta, että esimerkiksi jokin tarina olisi voinut syntyä monessa eri paikassa toisistaan riippumatta. Hänen mukaansa jokaisella tarinalla oli yksi ainoa alkumuoto, ja perinteentutkijoiden tehtävänä oli selvittää se. Huomasin, että tämä istui minusta huonosti yhteen Krohnin positivistisen asenteen kanssa. Tämä palautti mieleeni Tommin kanssa käymäni keskustelun.

Krohnin kanta tuntui minusta kummalliselta, koska olen tottunut yhdistämään eräitä muita hänen asenteitaan siihen, että on mieltynyt epähistorialliseen, ominaisuus ja sen evoluutiotarina -tyyppiseen selittämiseen. Toisin sanoen minusta olisi ollut ihan luontevaa jos Krohnin kaltainen tyyppi olisi uskonut, että ihmiset ovat luonnostaan sellaisia, että he kehittävät tietyntyyppisiä tarinoita (jolloin sama tarina helposti syntyisi monessa paikassa). Sen sijaan Krohn uskoikin, että eri puolilla maailmaa kerrotaan samaa tarinaa koska yhdessä paikassa keksitty tarina on levinnyt laajalle. Selitystapa on vankan historiallinen.

Pääsen ehkä asiaan, tai hypoteesinkaltaiseen. Hahmottamani kaksi selittämisen tapaa tai episteemistä asennetta perustuvat ehkä sille, millaisen tarinan kokee tyydyttäväksi selitykseksi; millainen riittää tuottamaan tunteen, että on ymmärtänyt. Luonnostelenpa kaksi selityskertomuksen tyyppiä (muunkinlaisia tietysti on). Käytän esimerkkinä sen selittämistä, miksi jokin satu löytyy monelta puolelta maapalloa.

Ensimmäinen selityskertomus on sellainen, jossa selitettävän syyksi oletetaan ihmislajin ominaisuus, samantyyppinen taipumus kuin vaikkapa lasin särkyvyys. Esimerkkitapauksessamme tällainen taipumus olisi taipumus kehittää tietynlainen satu, tai ainakin mieltyä juuri tuohon satuun. Sen sijaan, että alettaisiin selvittää kuinka satu syntyi, aletaan selvittää kuinka tuo taipumus syntyi. Selitykseksi keksitään jonkinlainen evoluutiotarina (kunpa joku tutkisi nykyään suosittujen evoluutiotarinoiden juonirakenteita), kertomus siitä, kuinka on ollut lajin säilymisen kannalta eduksi mieltyä tähän satuun. Kun on keksitty hyvä evoluutiotarina, tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Toinen selityskertomus taas on historiallinen. Huomio kiinnitetään siihen monelta puolelta maailmaa löytyvään satuun. Aletaan kerätä erilaisia versioita siitä ja selvittää missä ja miten sitä kerrotaan ja on kerrottu. Onnistutaan ehkä esittämään hypoteeseja sen leviämisestä ja matkan varrella tapahtuneista muutoksista. Päädytään esimerkiksi (tämä menee kuvitteluksi, koska esimerkkitapaukseni ei ole todellinen) toteamaan, että satu on todennäköisesti keksitty ainakin kahdessa eri paikassa, Ouagadougoussa ja Raahessa, ja monilla seuduilla esiintyvät versiot ovat jotain kautta saaneet vaikutteita kummastakin lähteestä. Tässä vaiheessa tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Luultavasti kummankin selittäjän mielestä toisen selitys tarttuu epäolennaisiin asioihin. Ensimmäisen mielestä toinen ei edes mieti sitä, mikä on todella kiinnostavaa, eli ihmisen mielen toimintaa. Toisen mielestä ensimmäinen taas alkaa fabuloida evoluutiotarinoita kun pitäisi ottaa selvää siihen tutkittavaan satuun liittyvistä historiallisista tosiseikoista.

Olen hyvin selvästi ja lujasti kiintynyt jälkimmäisentyyppisiin selitystarinoihin. Haluan selvittää sellaista tarinaa, jota voin oikeasti selvittää (tietyn asian historia), en kehittää hypoteettisia evoluutiotarinoita. Minullahan ei ole sellaista koulutusta, jonka avulla voisin edes alkaa selvittää noiden hypoteettisten evoluutiotarinoiden todenperäisyyttä. Sen sijaan minulla on koulutus, jonka avulla voin kohtalaisen hyvin selvittää historiallisia tapahtumaketjuja. Toisaalta minulla hyvinkin mahdollisesti on tällainen koulutus sen vuoksi, millaisiin selitystapoihin olen mieltynyt.

Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Huomaan kuitenkin, että minua miellyttävät selittämisen tavat ohjaavat sitä, minkälaisia kysymyksiä esitän ja minkälaista selitystä lähden hakemaan. Esimerkiksi nyt kiinnostuin siitä, miten tällä hetkellä suosittujen evoluutiotarinoiden juonet ja yhteydet muihin ajattelutapoihin ovat kehittyneet Darwinin ajoista nykypäivään. Olen melko vakuuttunut siitä, että ne ovat muuttuneet; ainakin Krohnin tapaisen henkilön nyreä suhtautuminen polygenesis -teoriaan tuntuisi kertovan jonkinlaisesta muutoksesta. Olisi hauska ymmärtää tuota muutosta (mikä ei kyllä nykyisten kiireiden keskellä riitä siihen, että alkaisin ottaa asiasta selvää). Tässäkään ei sinänsä ole vikaa vaan pelkästään vaara: saatan hyväksyä selitykseksi sentyyppisen tarinan, josta itse pidän, ja tyytyä siihen, koska minusta tuntuu, että olen ymmärtänyt. Pitäisi kehittää lisää strategioita tämän ajattelun ansan väistämiseksi, ymmärryksen tunteeseen luottamisen väistämiseksi.

Tämä ehkä jotenkin liittyi yllä mainittuun "eroon episteemisessä asenteessa".

Kuvaus kuoleman ajattelemisesta

Makaan tässä vuoteellani, nyt MacBook sylissäni, äsken ilman. Kävin tänään keskustelun, joka vei eteenpäin sellaista itseni kyseenalaistamista, joka saisi olla jatkuvampaa kuin se on. Toisaalta en tiedä jaksaisinko sitä tauotta, sillä itsen jatkuva kyseenalaistaminen on yksinäistä.

No, tarkoitukseni oli koettaa kuvata sitä, mitä kuoleman ajatteleminen tekee. En puhu väkivallan tai kivun vaan kuoleman ajattelemisesta. Loppumisen ajatuksesta. Kipukin on ajatteluttavaa, mutta lähinnä jälkeenpäin, juuri sillä hetkellä kun tajuaa huomata, että enää ei satu. Fyysisen kivun hetkellä en yleensä osaa juuri muuta kuin kärsiä ja koettaa olla kiukuttelematta siitä muille. Krooninen kipu tuskin jalostaisi minua.

Niin, kuoleman ajattelemisesta. Ajatus on kirkas ja se tuo mukanaan hyvin voimakkaan kokemuksen siitä, että olen nyt tässä. Tässäolemisen hauraus, se että tässäoleminen voi lakata millä hetkellä hyvänsä, ja että on täysin käsittämätöntä, että olen tässä, se konkretisoituu jonkinlaiseksi tyyneksi ällistykseksi siitä, että on olemassa jotain sen sijaan, ettei olisi mitään. Nuo sanankäänteet ovat aika heideggerilaisia, tiedän. Se ei kuitenkaan ole kovin olennaista, sillä muistan tuon kokemuksen jollain tapaa jo lapsuudesta, enkä silloin osannut mitään Heidegger-alluusioita.

Eksyn taas aiheesta. Kuoleman ajattelemisesta puhuminen on vaivalloista. Niin on varmaan aika lailla väistämättä, sillä se, mitä tajuan johtuessani ajattelemaan kuolemaa, ei ole kovin kielellistä. Tunnen ruumiini, sen lämmön, hengityksen liikkeet, sen mielen kutinan, joka saa nauttimaan sormien kevyestä rummutuksesta näppäimillä. Tunnen tämän päivän pahan mielen aiheuttaman fyysisen paineen pallean kohdalla. Huomaan sen, mutta se ei tunnu kovin olennaisilta. Sen hetken kun tajuan kuolevaisuuteni, olen tyyni. Nyt aloin ajatella hetkiä, ajallisuutta ja Kantia. Ajatukseni karkaavat, huomaan senkin. Palaamalla ajatukseen kuolemasta tavoitan taas sen läsnäolon, josta käsin huomaan mitä teen, koen ja ajattelen; kuinka ajatukseni räpeltävät ympäriinsä. Läsnäolo unohtuu kun en muista tämän kaiken painavaa ajallisuutta ja kuolevaisuutta. Yleensä en muista, mutta kuolemaa ajattelemalla muistan välillä. Ajatus tekee kaikesta jotenkin ihmeenkaltaista, silti vahvan todellista, ja keveää. Sanat vievät siitä etäämmäs, siksi sitä on työläs kuvata.

Edelleen tosiasioista

Tämä on niin havainnollistavaa, että on pakko kirjoittaa hieman.

Joku selvästikin valehtelee. Poliittiset mielipiteeni ja sympatiani ylipäätään suuntautuvat niin, että minusta tuntuisi mukavalta jos Johanna Korhonen puhuisi totta, ja epämukavalta jos paljastuisi, että hän olisikin valehdellut. Lisäksi Kai Telanteesta nyt julkisuudessa syntynyt kuva on sellainen, että tuntuisi herkulliselta jos jotenkin paljastuisi, että nimen omaan hän olisi valehdellut. Liiallista konditionaalien käyttöä, tiedän, mutta minun on jotenkin yritettävä hillitä väärintulkintoja ja Google-hakuja.

Minähän en tiedä kuka valehtelee. Sympatiantunteeni eivät ole tiedon perusta. Se mikä tuntuisi palkitsevalta – sellaiselta katsokaa nyt kuinka pahoja ne on, ihan niin kuin ajattelinkin -palkitsevalta – ei myöskään ole tiedon perusta. Mitä minä siis tiedän? Tiedän, että kovan luokan toimittaja-ammattilainen, entinen alan ammattilaisten lehden päätoimittaja, jonka siis iso osa Suomen ammattitoimittajista tuntee henkilökohtaisesti, on tullut julkisuuteen ja saanut etenkin Alma Median kilpailijat kirjoittamaan isoilla otsikoilla Alma Mediasta sellaisia juttuja, että mikäli ne ovat totta, se on karseaa. Tiedän myös, että Alma Median edustajat, joita tässä syytetään, eivät tarjonneet vastaväitteitään julkisuudessa heti valmiina, vaan vähitellen. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että heidän piti keksiä yhteinen peitetarina, tai esimerkiksi siitä, että tilanne tuli heille yllätyksenä, ja heidän piti sopia tiedotuslinjastaan.

Olen lukenut eilen ja tänään suuren määrän kannanottoja, joissa ihmiset lähtevät siitä, että he tietävät kuka puhuu totta. Suurin osa uskoo kiivaasti Korhosta, mutta olen nähnyt heitäkin, jotka uskovat aivan yhtä kiivaasti Telannetta. Minusta näyttää siltä, että uskominen perustuu juuri yllä kuvaamani kaltaiselle halulle kokea miellyttäviä tuntemuksia ja olla kokematta epämiellyttäviä tuntemuksia. On täysin mahdollista olla vielä uskomatta kumpaakaan, on täysin mahdollista sanoa "en tiedä", vaikka kuinka tuntuisi siltä, että olisi helpottavaa jos Korhonen puhuisi totta ja ahdistavaa jos hän paljastuisi valehtelijaksi (kuten minusta epäilemättä olisi). Ajatteluketju "olisi mukavaa jos olisi näin joten uskon että näin on" johtaa kohtuuttoman helposti vääriin luuloihin.