Veitset ja lintu

Toisaalla tuli sanottua, että esittelen täällä Leatherman -taskuveitseni. Kansatieteen tenttikirjain pino kaatuu päälleni. Lisään silti vielä kuvan tyypistä, joka kävi taannoin ikkunalaudallani.

Kyselyt ja vastaajaverkostot

Aineisto on kerätty Museoviraston vastaajaverkoston välityksellä vuonna 1994. Tätä esitystä varten on analysoitu 347 kertomusta. Ne painottuvat alueellisesti maaseutuympäristöön ja ajallisesti 1930-lukuun ja sitä nuorempaan käytäntöön. Vastauksia on tasaisesti koko maasta mukaan lukien Karjalan luovutetut alueet.

Luen Teppo Korhosen kirjasta Tekniikkaa, taidetta ja taikauskoa, Kirjoituksia aineellisesta kansankulttuurista artikkelia "Isännän tuoli mikroreviirinä". Artikkelin asia on aika arvattava, mutta se herätti halun kirjoittaa ihailevaan sävyyn suomalaisten innosta vastata muistitietokyselyihin. Haluatko auttaa tulevia tutkijoita muistelemalla poikakirjakokemuksiasi? Aikaa on syyskuun loppuun asti. Entä kertoisitko teknologiaelämäkertasi? Voit vastata elokuun loppuun saakka.

SKS:n sivuilla kerrotaan erilaisten arkistojen käynnissä olevista ja vastikään päättyneistä aineistonkeruista. Ne todella tepsivät, suomalaiset muistelevat kirjallisesti kai harvinaisen mielellään. Niinkin mielellään, että on olemassa vakinaisia vastaajaverkostoja. Joka puolella Suomea on ihmisiä, jotka ovat antaneet yhteystietonsa muistitietokeruututkimuksia varten. Folkloristiikan luennoilla olen saanut sen käsityksen, että nämä verkostot ovat Suomessa harvinaisen laajoja, kattavia ja pitkäikäisiä, eli samat vastaajat saattavat jaksaa touhua vuosikymmeniäkin, ja toisaalta lisää vastaajia on melko helppo löytää.

Teppo Korhonen sai kätevästi tarvitsemansa tiedot pientä artikkeliaan varten, sillä hänen ei tarvinnut hankkia tietolähteitään itse. Hän vain lähetti muistelupyyntönsä Museoviraston kautta sen verkostoon kuuluville vastaajille. Ainakin 347 ihmistä viitsi korvauksetta kertoa perheittensä istuinkäytännöistä, siis siitä, onko eri perheenjäsenillä erityisiä juuri heidän tuolejaan, ja millaisia tapoja näihin tuoleihin liittyy.

Vastaajaverkostoista ja kyselyistä on kulttuurin tutkijoille todella paljon hyötyä. Moni tutkimus ei onnistuisi lainkaan ilman tarpeeksi monien ihmisten halua muistella. Erityisen hienoa on, että niin monet suostuvat ottamaan vakituisesti vastaan kyselyitä, sillä se nopeuttaa ja helpottaa tutkijoiden työtä huomattavasti. Into kertoa ei edes tunnu olevan vähenemään päin.

Ikkunan yllä pääskysen pesä

Köyhempää väestöä ei myöskään häirinnyt se, että ravustusta pidettiin paikoitellen hiukan halveksittavana ja "lapsellisena" puuhana ainakin aikamiehille. Kerrottiinhan esim. Kiikoisissa, että "ravustusta, samoinkuin onkimistakin, pidetään Satakunnassa sellaisena lapsellisena touhuna, johon ei kunnollinen mies missään nimessä kehdannut eikä kehtaa ryhtyä". Ja osoituksena ravustukseen liittyneestä eräänlaisesta asosiaalisuudesta on, että muuan sääksmäkiläinen ravustaja oli toiselta ammatiltaan viinan salapolttaja ja että Sakkolassa ravustellutta Kose-Naskalia pidettiin hiukan höynähtäneenä.

Olin maalla. Mukaan ottamistani kirjoista sain luettua vain Juhani U. E. Lehtosen tutkimuksen Kansanomainen ravustus ja rapujen hyväksikäyttö Suomessa vuodelta 1975, sillä luin tietysti taas melkein kaikki Anna-kirjat. Nukuin venevajaan rakennetulla pienellä parvella, jonka alla laineet liplattavat. Pääskynen oli tällä kertaa rakentanut pesänsä vajan ulkopuolelle, räystään alle, ikkunani ylle. Parvella seuranani oli iso joukko hämähäkkejä.

Opin, että 1900-luvun alussa ennen rapuruton tuloa Suomesta vietiin ulkomaille, lähinnä Pietariin, vuodessa parhaimmillaan yli 15 miljoonaa rapua. Eläviä rapuja kuljetettiin Saksaankin asti. En oppinut erilaisia rapuonki -haavi ja -mertatyyppejä vaikka niitä esiteltiin lukukaupalla. Huvituin siitä kuinka sanan "hyväksikäyttö" merkitys on viime vuosikymmeninä muuttunut.

Olen nyt lukenut kaksi kansatieteellistä tutkimusta, joista toinen on varsin tuore ja toinen itseäni vanhempi. Huomaan ajan kulumisen kielenkäytöstä ja miedosti metodiluvuistakin, mutta muuten en. Täytyy lukea lisää; jännittävää jos yli 30 vuoden aikana tapahtuneet muutokset tutkimustavoissa ovat tällä alalla niin pinnallisia kuin miltä näiden kirjojen perusteella näyttää.

Tuotantoprosessin konkretisoimiseksi selostetaan seuraavaksi aisakellon valmistamiseen liityvät vaiheet.

Työ alkaa hiekkamuotin valmistuksella eli kaavaamisella. Kaavattaessa tarvitaan kaavauspulikoita, silityskihveleitä, viimeistelylastoja, puuhiilipussia ja erilaisia leimasimia. Muita hiekkamuotin tekemiseen käytettyjä esineitä ovat kaksiosainen valukehä, aisakellon pronssimalli, valuaukonmalli eli jöötikalikka sekä muottia tukeva tukirauta. Tärkein tekijä on luonnollisesti valuhiekka, joka ennen työn aloittamista kostutetaan ja vaivataan tasaiseksi, jauhomaiseksi tahtaaksi.

Päätin piruuttani tenttiä tänä kesänä jonkin verran kansatiedettä. Luin viime viikolla Harri Nymanin pienen tutkimuksen Umpikulkusista kirkonkelloihin – Vaskenvalu Kaavin Juutilassa. Opin senkin, että kirkonkellojen tutkimusta kutsutaan kampanologiaksi. Kirja käsittelee pientä valimoa, joka on toiminut Kaavilla vuodesta1881 saakka, sekä perinteistä vaskenvalua. Tutkimus on huomattavan yksityiskohtainen. Kysyvätköhän ne tentissä jotain valumuottien valmistamisesta? (Äidiltäni kysyivät aikanaan pitsimalleista kun hän suoritti kansatieteen appron.)

Myönnän aloittaneeni lukemisen aika skeptisenä, sillä aihe tuntui nuivalta. Yllätyin positiivisesti. Kirjan kirjoittamiselle oli näet ihan hyvä syy: valimon vanhoihin tiloihin perustettiin pieni museo. Sitä varten tehtiin tietysti tutkimustyötä; eri ikäiset esineet luetteloitiin ja niiden käyttötarkoitus selvitettiin ja kirjattiin, puuttuvia esineitä haalittiin, valimon historiasta kerättiin tietoa jne. Samalla paljastui, ettei perinteisestä vaskenvalusta ole juurikaan kirjallisuutta, joten museohankkeessa toiminut kansatieteilijä kirjoitti kerätystä aineistosta kirjan, ja Snellman-instituutti julkaisi sen.

Minusta on mukava lukea selvästi motivoitua tekstiä. Minusta on myös erittäin hauskaa nähdä esimerkkejä siitä, millaista työtä sellaisten jännien humanististen alojen kuin kansatiede ammattilaiset tekevät. (Nyman kirjoittaa näemmä tätä nykyä väitöskirjaa majakkaasaarista.) Täytyy kuitenkin myöntää, ettei minusta olisi kansatieteilijäksi. Nyt luen Jorma Heinosen ja Osmo Vuoriston Antiikkikirjaa: "Talonpoikaiskaappien huomattavin rokokoopiirre on niiden maalauskoristelu, yleisasu ei juuri poikkea edellisestä aikakaudesta. Erityisesti ovat kukka-aiheet suosittuja renessanssimallisten peilipintojen elävöittäjinä ja ne erotetaan myöhemmistä kukka-aiheista parhaiten vapaamman käsittelytapansa puolesta."

Joudun ehkä pinnistämään hieman keksiäkseni tänne mielekästä kirjoitettavaa siitä, mitä lähiaikoina luen.

Munkit Lorelein kimpussa

Olin toissapäivänä äitini kanssa Kumussa. Kannatti, ja päiväretki Tallinnaan kannatti muutenkin. Wiiraltia oli tietysti kiinnostavaa nähdä kokonainen näyttelyllinen. Venäläistä nykytaidetta esittelevä näyttely oli epätasainen mutta erittäin kiinnostava sekin. Muutama työ teki hyvinkin vaikutuksen; erityisesti Kerim Ragimovin maalaukset Pietarin metroasemista:

I needed to take colour photographs of all the subway stations in St. Petersburg. This was my first experience with project based assignment – the creating of the series where the main focus was not so much on the things in themselves but rather on that which forms as a result of their numerous components. First I was tempted to express the sacred plurality of the subway in a standard unified manner: the closed, hermetic, mysterious and mythologized parallel system of the underworld (Borges, civil defence lessons …).

But large-scale colour printing was not available (it was October 1993) whereas paper, brushes and colours were always at hand. After a short period of experimentation I decided in favour of oils and Whatman paper. The further formal diversity inside the framework of this style owes much to the following simple fact – painting in oils is easier (cheaper, more convenient) than taking photographs and having them printed.

Lopputulokset ovat huimia, erityisesti sarjana. Ylle kuitenkin valitsin Johann Kölerin hupaisan teoksen "Lorelei needmine munkade poolt" (osaako joku suomentaa tuon?). Vaikuttavuus ei oikein välity verkossa: maalauksen suuruus on näet konkreettista, se ulottuu lähelle korkean näyttelysalin kattoa ja Lorelei on maalattu luonnollista kokoa melkoisesti isommaksi.

Huomaan pitäväni Benjamin Brittenistä ja Ralph Vaughan Williamsista. Pitäisi näemmä kuunnella Last.fm:ää useammin. Tekee hyvää kipeyden keskellä; Tallinnanmatkasta selvisin särkylääkkeillä ja Duactilla, sen jälkeen olen lähinnä nukkunut. Olen myös nauttinut paljon Prinsessan piriste -nimistä yrittiteetä Tallinnasta ostetusta kupista.

Paavali, kasvissyönti ja pastillit

Joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia. (Room. 14:2.) Syökää kaikkea, mitä lihakaupoissa on tarjolla, tekemättä kysymyksiä omantunnonsyistä. (1. Kor. 10:25.)

Kävin tänään äitini kanssa tapaamassa tätiäni, jolla on aika juonikas huumorintaju. Hän oli kirjoittanut nämä kohdat Paavalin kirjeistä muistiin itselleen. Piti vielä kotona katsoa, että kas tosiaan, Raamatulla voi halutessaan vastustaa kasvissyöntiä. (Oikeasti noissa kohdissa on kyse siitä, pitääkö lihansyöntiä välttää sen takia, että eläin on ehkä uhrattu epäjumalille. Lihakaupoissa myytävän lihan alkuperästä kun ei ollut takeita.)

Tätini asuu hoitokodissa. Asukkaat ovat siellä monenlaisista syistä; kaikki ovat aika vanhoja, mutta muuten heidän kuntonsa vaihtelee. Viereisen huoneen ovi oli auki: tyylikkäästi pukeutunut vanha mies istui jäyhässä pikku huoneessaan nojatuolissa kädet polvilla ja kuunteli Queenia. Myöhemmin hän siirtyi käytävälle, ja kun rollaattorin kanssa ohi kulkenut toinen asukas sulki hänen huoneensa oven, hän ihmetteli voipuneesti miksi. Vain hoitajilla on huoneiden avaimet, joten oven sulkemisesta koitui kiusaa. Rollaattorin kanssa kulkenut kuitenkin vain jatkoi loputonta matkaansa pitkin käytävää sulkien kaikki näkemänsä avoimet ovet. Jo saapuessamme vastaan tuli eräs vanhastaan tuttu asukas, joka tapaa kysyä saako pastillia. Tällä kertaa hän unohti pastillit – luultavasti huomatessaan, että meillä oli mansikoita. Harmi, sillä minulla oli pastillirasia laukussa valmiina häntä vasten. No, hän sai mansikan, ja sain myöhemmin kuulla tädiltäni, ettei pastilleja kannata antaa, sillä siitä seuraa hankaluuksia. Poistuessamme toinen vanha nainen tuli kysymään meiltä "tytöiltä" osaammeko neuvoa tien kotiin, sillä kaikki ovat aivan eksyksissä.

Appelsiineja ja pastista helteellä

If the paradigmatic case of classical tragedy is that of a hero who commits an act the consequences of which are beyond the scope of his knowledge – who unwittingly commits a crime by violating the sacred order of his community – in Pagnol, the hero is the community itself (the collective of villagers) – not with regard to what they did but regard to what they knew and did not do: all they had to do, instead of just silently witnessing the family's labour, was to impart their knowledge to Jean.

Luen Slavoj Žižekin teosta Did Somebody Say Totalitarianism? – puhuimme sen esipuheesta ja ensimmäisestä luvussa tänään eräässä lukupiirissä. Žižek intoutuu tulkitsemaan kaunokirjallisuutta ja elokuvia. Minulle tuotti erityistä hupia monipolvinen tulkinta Marcel Pagnolin kaksiosaisesta romaanista L'Eau des collines, vaikken ole kirjoja lukenutkaan. Žižek kertoo niiden tarinan ja käyttää sitä sitten omiin tarkoituksiinsa erittäin viihdyttävällä tavalla. En osaa sanoa koituuko käyttötavasta muutakin kuin hupia, sillä kirja on minulta kesken enkä ole varma mihin Žižek pyrkii.

Tulkintojen vuo innoitti puhumaan tulkinnoista, joten puhuin Dogvillesta: elokuvan tuottama oivallus selveni minulle aikanaan vasta kun mietin katsomiskokemustani elokuvan päätyttyä. Lukupiiriin osallistunut ystäväni huomautti aiheellisesti, että von Trier on valinnut tähän tarkoitukseen loistavasti sopivia kuvia lopputekstien taustalle. Oivallukseni näet oli, että tarinankuljetus oli saanut minut pitämään lopun teurastusta täysin oikeana tekona. Elokuvaa katsoessani koin verilöylyn nautinnollisena ja hyvänä. Sitten jäin miettimään tätä kokemustani. Lopputekstien myötä pyörivät kuvat köyhistä amerikkalaisista hätkäyttävät nopeasti irti elokuvan lopun verenhimoisesta katharsiksesta, ja oikeastaan syyttävät katsojaa siitä, mitä hän on juuri kokenut.

Tulkitseminen on hauskaa. Joskus tulkinta saattaa jopa osua ainakin osittain yksiin sen kanssa, mihin tekijä on pyrkinyt. On tietysti jokseenkin samantekevää käykö näin, sillä tulkinta on joka tapauksessa jo oma tekstinsä tai keskustelunsa, johon teos on vain antanut kimmokkeen. – Toisaalta ilman muuta elokuvantekijä tai kirjoittaja saattaa pyrkiä aikaansaamaan yleisössään juuri tietyn reaktion, ja strategiat, joilla tällaisiin tavoitteisiin pyritään, voivat olla juonikkaita.

Tarkastellaan keskustelua teoksena. Verkossa keskustelu muuten on usein teosmaisempi kuin vaikkapa kahvilassa, sillä se jää esille ja monien seurattavaksi. Kahvilakeskustelukin voi kuitenkin olla teos, ja toisaalta kahden kesken käyty keskustelu, josta kukaan muu ei koskaan kuule mitään, voi sekin olla erittäin teosmainen. (Jätän tässä nyt sanan "teos" kaikkien konnotaatioiden tuumimisen muille; totean vain, etten käytä sitä mihinkään suuntaan moralisoivalla tavalla.) Keskusteluteoksessa yleisön ja tekijöiden välinen raja ei ole täysin selvä. Olen lukenut monta keskustelua, joissa suurin osa keskusteluun osallistuvista on näyttänyt pikemminkin yleisöltä kuin tekijöiltä – toisaalta olen lukenut monta hienosta yhteistyöstäkin syntynyttä keskusteluteosta. Joskus teos on intohimoisten erimielisyyksien spontaani tulos, joskus pitkän harjoituksen tuoman yhteensujuvuuden mestarinäyte, joskus yhden keskustelijan ohjaama kokonaisuus.

Keskusteluteoksissa osallistujilla voi olla monenlaisia päämääriä ja monenlaisia strategioita. Usein keskenään ristiriitaiset päämäärät ja strategiat tuottavat kirjallisesti erittäin kiinnostavia keskusteluteoksia – joskin samojen keskustelujen muu anti jää yleensä vähäiseksi tai jopa negatiiviseksi. Yhden keskustelijan ensisijaisena tavoitteena voi esimerkiksi olla pitkän ja räiskyvän keskustelun luominen, toisen tavoitteena taas mahdollisimman totuudenmukaisen tiedon tuominen julki. Tällöin ensimmäinen keskustelija saavutaa tavoitteensa ymmärtämällä toista tahallaan, strategisesti hieman väärin. Niin kauan kuin jälkimmäinen pyrkii tavoitteeseensa, hän palaa korjaamaan väärinymmärryksiä ja mahdollisesti jopa tulistuu – mikä tietysti palvelee ensimmäisen keskustelijan asiaa.

Olen näennäisesti harhautunut etäälle Žižekistä. Todellisuudessa kuitenkaan en, sillä pyrkimyksenäni tässä kirjoituksessa on ollut seurata hänen esimerkkiään. Hän aloitti väittämällä, että kirja käsittelee totalitarismin käsitettä, ja sitten hän harhautui Pagnol-tulkintoja seuraavien kristinuskoanalyysien myötä niin kauas aiheesta, etten tiedä kuinka hän löytää tiensä takaisin. Pastislasini on kohta tyhjä, ja toisaalta tahtoisin kuoria appelsiinin, joten jotteivat sormet sotkisi näppäimistöä, lopetan tähän.