Tieteen lupaukset

Dans un article intitulé "Race et hérédité, observées du point de vue de la structure fine des composés protéiques propres au sang et aux cellules" et publié en 1939, Abderhalden concluait des expériences menées, en collaboration avec des biologistes, sur diverses races de cochons d'Inde, de moutons et de porcs, en disant "que les diverses races pouvaient être distinguées au moyen de l'A.R. Dans aucun cas, il n'y a eu 'erreur diagnostic' lorsqu'il s'agissait de décider sur la question de l'appartenence d'un animal donné à une race particulière."

Luin juuri loppuun Benoît Massinin artikkelin "Mengele et le sang d'Auschwitz". Se löytyy teoksesta Nazisme, science et medicine. Massin pyrkii selittämään millä tavalla eräät Mengelen käsittämättöminä pidetyistä ihmiskokeista vaikuttivat aikansa ja paikkansa lääketieteessä aivan järkeenkäyviltä. Vetävästä nimestään (Mengele ja Auschwitzin veri) huolimatta artikkeli käsittelee ennen kaikkea Otmar von Verschuerin perinnöllisyystieteellisiä tutkimuksia. Mengele toimitti niitä varten verinäytteitä 200 keskitysleirivangilta.

Eräs niistä ongelmista, johon perinnöllisyystieteeltä Natsi-Saksassa toivottiin ripeää ratkaisua, oli isyyden varma selvittäminen – tai pikemminkin rodun varma selvittäminen. Lainsäädäntö asetti erirotuiset ihmiset erilaiseen asemaan, ja otti myös sekarotuisuuden huomioon. Ihminen oli paljon paremmassa asemassa jos hänellä oli vain yksi tai kaksi juutalaista isovanhempaa kuin jos heitä oli kolme tai neljä. Niinpä lukuisat äidit ilmoittivat pettäneensä juutalaisia miehiään arjalaisen kanssa, ja vaikka syntynyt lapsi oli rekistereihin merkitty juutalaisen isän lapseksi, hänen biologinen isänsä oli muka arjalainen. Tällaiset tapaukset tuli tietysti huolella tarkistaa, mikä tiesi valtavasti töitä. Sukulaisuussuhteet pääteltiin veriryhmien ja pikkutarkkojen mittausten (mm. sierainten koko ja muoto...) avulla.

Perinnöllisyystiede lupaili keinoa selvittää ihmisen rotu yksinkertaisella verikokeella. Lupaus perustui sittemmin harhaksi todettuun teoriaan veren proteiineista ja "puolustusentsyymeistä", sekä kuvitelmaan, että eri ihmisrotujen veri on koostumukseltaan erilaista. Varmaa roduntunnistuskeinoa kaivattiin niin kipeästi, että kun Verschuer lupasi ratkaista asian, hänen tutkimushankkeensa sai sodan aikana luokituksen kriegswichtig, ja niin hän rahoituksen lisäksi sai muun muassa elintarvikepulan aikanakin ruokkia montasataa laboratoriokaniaan. Tutkimus ei koskaan valmistunut (eikä nykykäsityksten mukaan voinutkaan valmistua, etsittyä ilmiötä kun ei ole olemassa) ja suurin osa siihen liittyvistä tiedoista tuhoutui tai tuhottiin. Mengele joutui pakosalle loppuiäkseen, Verschuer taas selvisi ja hän toimi myöhemmin genetiikan professorina Münsterin yliopistossa.

Ihmisten rodun tarkka määritteleminen oli täysin vakavastiotettava, jopa itsestäänselvästi tärkeä poliittinen kysymys. Yhtä itsestäänselvästi se oli olennainen tieteellinen kysymys. Tieteeseen luotettiin vakaasti; se epäilemättä vastaisi olennaisiin kysymyksiin ennemmin tai myöhemmin, ja luultavasti aivan kohta.

Perjantai

Sappea

A potent challenge is presented by the new academic discipline of "cultural studies". "Culture" in cultural studies includes the fine arts, literature, and scholarship, the stuff of the curriculum in the humanities, but it also takes in the black arts of the media, and the vaguely demarcated sphere of popular culture (a mix of what used to be called folklore and proletarian art, plus sports). These forms of culture are valued very differently. Roughly speaking, official high culture is suspect, and mass-produced culture condemned as ersatz, if not irremediably corrupt (though a certain camp pleasure in soap operas may be allowed), but popular culture is treated sympathetically.

Luen Adam Kuperin mainiota kirjaa Culture, The Anthropologists' Account. Sitaatti on minusta hauska koska jaan Kuperin epäluulon cultural studiesia kohtaan. (Cultural studies suomennetaan yleensä kulttuurintutkimukseksi, mutta koska myös folkloristiikkan, kansatieteen, uskontotieteen yms. muodostamaa kokonaisuutta saatetaan kutsua kulttuurintutkimukseksi, ja koska ne eivät suinkaan ole cultural studiesia vaan ihan muuta, ja koska tämä aiheuttaa helposti ärsyttäviä sekaannuksia, käytän englanninkielistä ilmausta.) Sitaatti on kuitenkin myös huomattavan pilkallinen, ilkeämpi kuin mihin Kuper yleensä äityy.

En ihmettele pilkkaa. Cultural studies on käytännön kannanotto ihan relevanttiin tieteenfilosofiseen ongelmaan, kysymykseen tieteellisen tutkimuksen ja tiedon objektiivisuudesta ja riippumattomuudesta. Minusta näyttää siltä, että cultural studiesissa lähtöoletus on, ettei tieteellinen tieto ole koskaan poliittisesti neutraalia vaan ajaa aina jonkun asiaa. Niinpä poliittinen kanta on syytä valita etukäteen ja näkyvästi, sillä neutraalia teeskentelemällä vain hyödyttää hallitsevaa ryhmää/luokkaa/sukupuolta/mitä ikinä. Minusta tämä on yksinkertaistava, ärsyttävä ja huono päätelmä, ja Kuper näkyy olevan jokseenkin samaa mieltä. Minustakin on todennäköistä, ettei tutkimus koskaan ole millään jumalaisenkaltaisella tavalla objektiivista, mutta ei tämän tarvitse tarkoittaa sitä, että oma kanta valitaan tietoisesti jo etukäteen ja sitten tehdään tutkimusta sen pönkittämiseksi. Ei vaikka kuinka moni tekisi vähemmän tietoisesti aivan samoin.

Cultural studies, tai pikemminkin sen melko vahva asema tämänhetkisessä suomalaisessa naistutkimuksessa, saattaa muuten selittää asian, jota taannoin kummastelin: miksi Suomessa naisliike tai "feminismi" tarkoittaa usein lähinnä jotain käsittämätöntä jupinaa alusvaatemainoksista ja "pornoistumisesta"? Voisin oikeastaan tarkentaa kummasteluani: ei siinä mitään kummallista ole, että alusvaatemainoksista ja pornosta jupistaan paheksuvasti, eikä siinä mitään kummallista ole, että nykyään jupisijat nimittävät itseään feministeiksi hieman samaan tapaan kuin heidän aatetoverinsa joskus aiemmin ovat nimittäneet itseään kristityiksi. Kummastelen sitä, että niin monet tutkijat osallistuvat tähän jurnutukseen. Ei pitäisi kummastella: jos massatuotettu kulttuuri tuomitaan lähtökohtaisesti turruttavaksi korvikkeeksi (mille? "aidolle" jollekin?) tai parantumattoman korruptoituneeksi vallanpitäjiä hyödyttäväksi propagandaksi, niin mainokset ja viihde-elokuvat ovat lähtökohtaisesti pahoja. Jos asiaan liitetään sukupuolinäkökulma, mainokset ja viihde-elokuvat, joissa sukupuolisuus on vahvassa roolissa, esittävät aiheensa lähtökohtaisesti pahalla tavalla. Jos cultural studiesissa kulttuuri rajataan juuri niin kapeasti kuin sitaatissa yllä annetaan ymmärtää, niin jokseenkin väistämättä cultural studies -painoitteinen naistutkimus alkaa pyöriä rintaliivimainosten ja "valtavirtapornon" (mitä ikinä se onkaan) pahuuden ympärillä. Tämä ei tietenkään koske kaikkea naistutkimusta (aion lukea Antu Soraisen artikkelin tuoreesta Pornoakatemia! -kirjasta koska arvostelujen perusteella se kuulostaa kiinnostavalta). Koska seksi+kauhistelu kuitenkin myy, niin rintaliivimainoksia kauhisteleva naistutkimus saa paljon julkisuutta.

Aion nyt matkia erästä arvostamaani bloggaajaa. Pidän kuukauden tauon blogien lukemisessa ja poistan tuoksi ajaksi omistakin kirjoituksistani kommentointimahdollisuuden.

Epämääräisen tyytymätön

Movements for animal rights are not irrational denials of human uniqueness; they are a clear-sighted recognition of connection across the discredited breach of nature and culture. Biology and evolutionary theory over the last two centuries have simultaneously produced modern organisms as objects of knowledge and reduced the line between humans and animals to a faint trace re-etched in ideological struggle or professional disputes between life and social science. Within this framework, teaching modern Christian creationism should be fought as a form of child abuse.

Biological-determinist ideology is only one position opened up in scientific culture for arguing the meanings of human animality. There is much room for radical political people to contest the meanings of the breached boundary. The cyborg appears in myth precisely where the boundary between human and animal is transgressed. Far from signalling a walling off of people from other living beings, cyborgs signal disturbingly and pleasurably tight coupling. Bestiality has a new status in this cycle of marriage exchange.

Kannattaa muuten käydä kaupassa janoisena; tulee ostettua salaattia, tuoremehua ja italialaisia luomuverigreippejä. Eipä pääse lihomaan. Yllä oleva sitaatti on kuitenkin Donna J. Harawayn usein siteeratusta tekstistä "A Cyborg Manifesto", jonka luimme vastikään eräässä lukupiirissä. Kirjoitus on sekoitus esseetä ja sci-fiä, ja koska se on 80-luvulta, se tuntuu väistämättä osin vanhentuneelta. Se on kuitenkin kiinnostavilla tavoilla omintakeinen. Olisin voinut jatkaa sitaattia, sillä seuraava kappale alkaa sanoilla "The second leaky distinction is between animal-human (organism) and machine", mutta riittäköön tuo ylläoleva tällä kertaa.

En välttämättä kulje samaan suuntaan Harawayn kanssa, mutta ilahdun silti aina kohdatessani kirjoittajan, joka koettaa tuoda jotain aivan muuta hedelmättömän luonto/kulttuuri -kinastelun tilalle. Totta kai monet Harawaysta innostuneet ovat sivuuttaneet hänen ajatuksensa eläimyydestä ja jatkavat vänkäämistä, jossa toisella puolella on tosikkomaisia sosiobiologeja ja toisella yhtä tosikkomaisia kulttuuriradikaaleja. Olen tuohon kinaan, sen sofistikoituneimpiinkin muotoihin, epämääräisen tyytymätön. Niinpä koettelen erilaisia polkuja, jotka näyttävät johtavan siitä poispäin, uusille käsitteellisille kentille, joilla asiat voisivat ehkä avautua hedelmällisemmin.

Ilahduin kun huomasin Harawayn huomauttavan, että ihmisen eläimyyttä voisi lähestyä monilla muillakin tavoilla kuin nykyään tehdään. Biologis-deterministinen lähestymistapa ei toki 80-luvullakaan ollut ainoa lähestymisvaihtoehto, mutta sekä silloin että nykyään se vaikuttaa vahvalta. Determinismiä on monin tavoin miedonnettu, mutta tietyt taustaoletukset eivät liene muuttuneet. Tämän huomaa siitä, että vastakkainasettelu luonnon ja kulttuurin välillä koetaan usein edelleen relevantiksi. Tahtoisin siis koettaa ajatella ihmisen eläimyyttä jollain toisella tavalla, mielellään kokeen vuoksi useilla.

Ensimmäinen kokeen vuoksi omaksumani ajattelun suuntavitta on uumoilu, että ymmärrämme eläimyyttä edelleen naurettavan huonosti. Jos on näin, ymmärrämme väistämättä myös ihmisen eläimyyttä naurettavan huonosti. Haraway alkoi heti eläimistä puhuttuaan puhua koneista, ja asetti vastakkain eläimen ja koneen. Minä kuitenkin epäilen, että eläin ja kone asettuvat ajattelussamme helposti myös rinnakkain – vallan 1600- tai 1700-lukulaiseen tapaan. La Mettrie on toki hauska, ja tapa jolla hän laajensi Descartesin eläinkäsityksen koskemaan ihmisiäkin on riemastuttava. Descartes on kuitenkin vähemmän riemastuttava. Kuoro joka laulaa hänen pahaatekevää vaikutustaan länsimaiselle ajattelulle on niin äänekäs, etten viitsi liittyä siihen, mutta silti huomautan, ettei eläimen ymmärtäminen koneeksi ole välttämätöntä. Monet mainittujen vuosisatojen filosofeista olivat niin vaikuttuneita kellokoneistoista, että näkivät niitä kaikkialla, mutta meidän ei silti tarvitse tehdä samoin. Luulen, että niin on enemmän tai vähemmän tietoisesti tehty viimeisten muutaman sadan vuoden ajan. Metafora on vienyt tutkimusta eteenpäin, mutta myös ollut ajattelun tiellä. Haraway ehkä toivoisi, että kun kuvamme koneesta on viime vuosikymmeninä muuttunut radikaalisti, myös tämän metaforan haitallisuus vaimenisi. Saa nähdä.

Mekanistinen kuva eläimestä saattaa osin selittää joidenkin kummallisten kiistojen olemassaoloa. Jos oletetaan, että ihmisen eläimyys merkitsee automaatin lailla toimimista, ajatus ihmisestä kulttuuriolentona todella voi näyttää olevan ristiriidassa ihmisen eläimyyden kanssa. Jos on pakko käyttää sanaa "kulttuuri", niin minusta pitäisi useammin ajatella eläimiä ihan oikeasti kulttuuriolentoina. Mielummin pitäisi löytää uusia käsitteitä.

Olen muutenkin ollut viime aikoina epämääräisen tyytymätön. Koen tyhmentyväni jatkuvasti. Luultavasti asiaa auttaisi jos söisin enemmän verigreippejä ja vähemmän pullaa, soittaisin enemmän pianoa ja lukisin vähemmän blogeja.

Kun kannattaa mainostaa

Draaman tahto on se osa ihmismieltä joka ei siedä harmoniaa vaan haikailee konfliktien perään. Draaman tahto ajaa ihmisen ylläpitämään jännitteitä, kiinnostumaan pahuudesta ja ajautumaan tragedioihin omassa elämässään. Se tekee työtään jokaisessa viestintä- ja valintatilanteessa; jokaisessa seikkailijassa, addiktissa, hoitamattomassa parisuhteessa, kiusaamistilanteessa ja sodassa. Satutetun ihmisen sydämeen draama asettuu erityisen mielellään, ylläpitäen salaisuuksia ja kostosuunnitelmia sekä hämärtäen kantajansa todellisuudentajun.

Mutta entäpä jos draamanarkomaniasta haluaa kuntoutua? Kuinka tunnistaa ne hetket joissa oman erityisyyden, pahuuden, poikkeavuuden tai luovuuden glorifiointi alkaa riistäytyä käsistä?

Draaman tahto on absurdin huumorin siivittämä cross-gender-castattu actionpläjäys, jossa elämäänsä draamaa hakevat ihmiset osallistuvat tietämättään kuntoutusprojektiin jonka kohteena ovat he itse.

Kävin tiistaina katsomassa Inkariina Simolan lopputyön Draaman tahto. Ohjaajan sananen kannattaa lukea. Esityksiä on vielä kymmenen. En ryhdy ruotimaan vaan suosittelen lämpimästi: käykäähän katsomassa.

Tutkimusolosuhteita

On non-market days, however, with fewer commuters, the matatus took a long time to fill and would not leave until they were full. This caused delays in the research schedule. Sometimes we were forced to wait for as long as three hours. Consequently, it was often preferable to walk on non-market days.
Shadrack Irili, my research assistant, partly solved the transportation situation by providing his bicycle on which we rode to different places in Bunyore. This means of transportation also had its problems. The months of March, April and part of May are the rainy season in this area of Kenya and the narrow village paths were muddy and frequently impassable for bicycles. Sometimes, the rivers, especially Ekhalakhala and Esitsie, were flooded. [...]
Most of the writing of this dissertation was done at Kenyatta University, Nairobi, where I faced constraints with respect to availability, quantity and quality of reference material. Firstly, Kenyatta University does not have a folklore department, so the folklore section in the library is meager and mostly composed of out-dated titles published in the 1970s. Secondly, the literature section of the library was equally inadequate, with very few titles that were relevant to my study.

Luen Ezekiel Alembin folkloristiikan väitöskirjaa The Construction of the Abanyole Perceptions on Death Through Oral Funeral Poetry. Hän väitteli Helsingissä vuonna 2002. Olosuhteet, joissa hän laati tämän aika hämmentävän mutta erittäin kiinnostavan väitöskirjan, muistuttanevat monilta osin tutkimusolosuhteita Suomessa noin 150 vuotta aiemmin.

Kuvitelma helppoudesta

Rakenteen/universaalin vakuuteltiin olevan epäpersoonallista, ikuista tai ainakin pitkäkestoista ja ihmisen kontrolloimattomissa (ei kuitenkaan aivan kaikkien ihmisten). Väitettiin, että rakenteet olivat rationaalisten tieteellistä asiantuntemusta edustavien ihmisten – mutta ei tavallisten ihmisten tai valta-asemia vailla olevien ihmisten – manipuloitavissa. Sanottiin väitteillä, joiden mukaan yhteiskunnallisten ilmiöiden analyysi osoittaa rakenteilla olevan pysyvää vaikutusta, haluttavan levittää käsitystä, että yhteiskunnalliset liikkeet ja sitä myötä myös huono-osaisten yritykset muuttaa sosiaalista tilannetta olivat vailla merkitystä.

Olin eilen kuuntelemassa Immanuel Wallersteinin luentoa Vanhalla ylioppilastalolla. Maanantaina puhuimme eräässä lukupiirissä hänen johtamansa Gulbenkianin komission raportista Avoimiin yhteiskuntatieteisiin. Oli hupaisaa huomata, kuinka luentonsa aikana hän oikeastaan itse esitti sen kritiikin tuossa yllä sitaatissa esitettyä ajatusta kohtaan, jonka eräs lukupiiriimme osallistuvista esitti maanantaina. Koska hänellä – lukupiiriläisellä siis – ei huomautuksistani huolimatta liene edelleenkään blogia, ryövään ajatuksensa tänne (kuten olen tehnyt muutamaan otteeseen aiemminkin).

Wallerstein väitti luennollaan, että vuosi 1968 hävitti luottamuksen tulevaisuuden hyvyyteen. Ennen tuota vuotta oli hänen mukaansa länsimaissa tavanomaista ajatella, että jos sopeudutaan johonkin tiettyyn politiikkaan ja kestetään sen ikävätkin seuraukset, tulevat sukupolvet tulevat vääjäämättä elämään onnellisessa maailmassa. Tahdollaan, työllään, sinnikkyydellään ja valittuun ohjelmaan luottamalla ihmiset siis voisivat tehdä maailmasta paremman paikan. Opiskelijoiden mielenosoituksissa huomautettiin, että näin oli uskottu jo useita kymmeniä vuosia, eikä erityistä edistystä ollut huomattavissa – ihana tulevaisuus oli edelleen aivan yhtä kaukana tulevaisuudessa kuin ennenkin. Tietynlainen usko vaikutusmahdollisuuksiin oli tehnyt ihmisistä poliittisesti passiivisia, totesi Wallerstein, ja havainto olemassaolleiden poliittisten liikkeiden tehottomuudesta vapautti (ja hajaannutti) poliittista keskustelua niin oikealla kuin vasemmallakin.

Yllä olevan sitaattin ajatusrakennelmaan liittyy tuttu väite, että usko vaikutusmahdollisuuksien vähäisyyteen tai olemattomuuteen passivoisi ihmisiä. Lukupiirissämme koin valaistuksen kuullessani huomautuksen, että eikö pikemminkin usko vaikutusmahdollisuuksiin passivoi ihmisiä. Ei kai ihminen näe paljoa vaivaa muuttaakseen asioita jos hän uskoo, että muuttaminen on helppoa? Jos pienen ja suuren mittaluokan muutokset hoituvat yksinkertaisilla päätöksillä, niin silloinhan se päätös riittää, eikä muuta tarvitse tehdä. Usko rakenteiden jähmeyteen ja muutosten vaikeuteen voi nimen omaan herättää passivoivasta helppouden kuvitelmasta.