Toiset kirjoittavat hyvin

Olin ajatellut, että kirjoittaisin vielä vähän Rortyn kirjasta, josta jo jotain sanoinkin, mutta Tulta syöksevä lintu ehti ensin, ja sanoi muutakin olennaista. Lisäksi olin ajatellut kirjoittaa "jengipetturuudesta", mutta Siren sanoi sen jo. (Siitä kyllä vielä kirjoitan, että miksi kummassa esimerkiksi Hollannissa prostituution laillistamista pidettiin ja -tään yleisesti juuri naisliikkeen voittona, ja täällä meillä taas naisliike tai "feminismi" tarkoittaa usein lähinnä jotain käsittämätöntä jupinaa alusvaatemainoksista. Miksi pohjoismaissa feminismiksi kutsutaan yleisesti jotain ihan muuta kuin Keski-Euroopassa?)

Olen viimeiset pari viikkoa tehnyt töitä tavalla, johon yksikään eläin ei suostuisi, ihminen vain.

Lukekaa vielä tämäkin.

Lempibändini

Kysyttäessä tapaan vastata Cantus Cölln. Tässä osittain: Johann Sebastian Bach - Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit (Actus Tragicus) BWV 106.

Epäkorrekti kirjoitus

'What, madam – what could be your reasons for refusing Sir Philip?'

'At last, there is another sensible question: I shall be glad to reply to it. Sir Philip is too young for me: I regard him as a boy: all his relations – his mother especially – would be annoyed if he married me: such a step would embroil him with them: I am not his equal in the world's estimation.'

'Is that all?'

'Our dispositions are not compatible.'

'Why, a more amiable gentleman never breathed.'

'He is very amiable – very excellent – truly estimable, but not my master; not in one point. I could not trust myself with his happiness: I would not undertake the keeping of it for thousands: I will accept no hand which cannot hold me in check.'

'I thought you liked to do as you please: you are vastly inconsistent.'

'When I promise to obey, it shall be under the conviction that I can keep that promise: I could not obey a youth like Sir Philip. Besides, he would never command me: he would expect me always to rule – to guide, and I have no taste whatever for the office.'

'You no taste for swaggering, and subduing, and ordering, and ruling?'

'Not my husband: only my uncle.'

'Where is the difference?'

'There is a slight difference: that is certain. And I know full well, any man who wishes to live in decent comfort with me as a husband must be able to control me.'

'I wish you had a real tyrant.'

'A tyrant would not hold me for a day – not for an hour. I would rebel – break from him – defy him.'

'Are you not enough to bewilder one's brain with your self- contradiction?'

'It is evident I bewilder your brain.'

'You talk of Sir Philip being young: he is two-and-twenty.'

'My husband must be thirty, with the sense of forty.'

'You had better pick out some old man – some white-headed or bald-headed swain.'

'No, thank you.'

'You could lead some doting fool: you might pin him to your apron.'

'I might do that with a boy: but it is not my vocation. Did I not say I prefer a master? One in whose presence I shall feel obliged and disposed to be good. One whose control my impatient temper must acknowledge. A man whose approbation can reward – whose displeasure punish me. A man I shall feel it impossible not to love, and very possible to fear.'

Sitaatti on kovin pitkä, mutten malttanut jättää mitään pois. Luin vastikään lopulta loppuun Charlotte Brontën Shirleyn, joka parani kovasti loppua kohti. Yllä olevassa katkelmassa varakas, nuori ja kaunis Shirley kiistelee setänsä kanssa annettuaan rukkaset aateliselle kosijalle. Keskustelu on kirjoitettu 1800-luvulla, jolloin nainen avioon astuessaan todella lupautui miehensä johdettavaksi. Niinpä Shirley voi mutkitta vaatia, että hänen tuleva miehensä kykenee johtamaan häntä: koska hän ei ole tasa-arvoisessa asemassa miehen kanssa, hänellä on oikeus tulla johdetuksi.

Shirley tuntee itsensä häkellyttävän hyvin, sillä hän on hädin tuskin yli kahdenkymmenen. Brontëhan oli kirjan kirjoittaessaan kolmissakymmenissä ja ehtinyt jo kokea opettavaisia sydänsuruja – Shirley lienee päässyt hyötymään Charlotten kokemuksista. Toisaalta voi olla, että Shirleyn aikalaisen oli helpompi puhua noin kuin sellaisen nykyään elävän naisen, jonka toiveet muistuttavat Shirleyn toiveita. Toive on nykyään paljon epäkorrektimpi kuin tuolloin. Ja toisaalta parisuhteessa ei nykyään oikein voi edellyttää oikeutta tulla johdetuksi – tasa-arvosta seuraa velvollisuuksiakin.

Puhun tietoisesti oikeudesta tulla johdetuksi. Tunnen ihmisiä jotka eivät kaipaa sitä, että heitä johdettaisiin. Uumoilen kuitenkin tuntevani paljon enemmän sellaisia ihmisiä, jotka ainakin jossain määrin sitä kaipaavat. Tunnistan tuon toiveen itsessänikin. Epämääräiset toiveensa onkin paras tunnistaa, muuten niistä voi seurata hirmuisuuksia.

Kuvasin kerran, vuosia sitten, vasta eroon päättynyttä parisuhdetta eräälle hyvälle ystävälleni. Kuvaukseni vastasi Shirleyn toteamusta he would expect me always to rule - to guide, and I have no taste whatever for the office. Valitus oli tietysti yksipuolinen ja epäreilu, mutta ystäväni vastasi siihen niin vahvasti mieleeni jääneellä kommentilla, että keskustelu kannattaa kuvata: heteroseksuaalisilta miehiltä odotetaan tuota jatkuvasti. Huomautus järkytti minua, sillä tajusin välittömästi kuinka totta se oli. Samalla tajusin, ettei mieheltä voi edellyttää yhtään sen suurempaa intoa ryhtyä dominoivaksi isähahmoksi kuin naiselta ryhtyä dominoivaksi äitihahmoksi. Totesin, että vaikka varoisin vastedes visusti joutumasta johtamaan ketään jatkuvasti, niin varoisin myöskin asettumasta kenenkään johdettavaksi, niin mukavalta kuin sellainen sopivasti annosteltuna tuntuukin.

Shirley muuten menee tietysti lopuksi naimisiin, niinhän tuonlaatuiset kirjat loppuvat. Hänen puolisonsa on tyyni ja vähäeleinen mies vailla yhteiskunnallista asemaa tai omaisuutta; Shirleyn entinen opettaja.

Kalpain kalskeessa tuumittua

Berlin ended his essay by quoting Joseph Schumpeter, who said, "To realise the relative validity of one's convictions and yet stand for them unflinchingly, is what distinguishes a civilized man from a barbarian." Berlin comments, "To demand more than this is perhaps a deep and incurable metaphysical need; but to allow it to determine one's practice is a symptom of an equally deep, and more dangerous, moral and political immaturity." In the jargon I have been developing, Schumpeter's claim that this is the mark of the civilized person translates into the claim that the liberal societies of our century have produced more and more people who are able to recognize the contingency of the vocabulary in which they state their highest hopes – the contingency of their own consciences – and yet have remained faithful to those consciences.

Istuin tänään hallissa maan alla seuraamassa kalpajoukkueiden SM-kisoja ja monaina odottelun hetkinä luin Richard Rortyn teosta Contingency, irony and solidarity. Naureskelen nyt itselleni siteeratessani Rortya siteeraamassa Berliniä joka siteeraa Shumpeteriä. Teko tuo mieleeni Rortyn luonnosteleman kahtiajaon, eron metafyysikon ja ironistin välillä. Lyhyesti enkä tiedä kuinka epäselvästi sanottuna Rortyn metafyysikko on ihminen, joka vetoaa terveeseen järkeen, uskoo universaaleihin totuuksiin ja asioiden perimmäisiin olemuksiin ja arvelee, että hänen omassa ympäristössään tavanomainen ajattelu on päässyt kaikista lähimmäs niiden lopullista selvittämistä. Ironisti taas on ajattelun historian hilpeyksiin huomionsa kiinnittänyt nominalisti, joka ei kuvittele pääsevänsä koskaan tekemisiin minkään muunlaisten totuuksien kanssa kuin sellaisten, jotka ovat totuuksia jossain tietyssä käsitejärjestelmässä tai "sanastossa", ja on kiusallisen tietoinen siitä, ettei ole päässyt valitsemaan omaa "sanastoaan" suinkaan kokonaan itse.

Minut olisi varmaan helppo luokitella ironistiksi. Huvittavaa kyllä, olen yllättävän epävarma siitä miten itse luokittelisin itseni. Kyllä, olen todella monessa suhteessa Rortyn kuvaama ironisti (vai pitäisiköhän sanoa ironikko?), ja toivon olevani vieläpä sitaatissa kuvatun kaltainen liberaali ironikko. Olen kuitenkin tyytymätön Rortyn sanastoon. Hän tekee erotteluja, joiden epäilen järjestävän ajatuksia osin haitallisella tavalla, ja haluaisin muuttaa sanastoa ja purkaa tiettyjä jakoja saadakseni jotkut asiat lomittumaan kauniimmin ja uusia, parempia esille. Hän muun muassa hyväksyy pulmitta jaottelun julkinen/yksityinen, mikä on omituista. En kuitenkaan puutu nyt siihen, sillä oikeastaan minua haittaa vielä enemmän juuri mainittu jaottelu metafyysikko/ironikko.

Kuinka suuri osa metafyysisiksi tulkituista väitteistä (sellaisista kuin "totuus on ihmismielestä riippumaton") on itse asiassa lähinnä pragmaattisia ärähdyksiä? Kuinka suuri osa "metafyysikoista" ei voisi olla vähempää kiinnostunut metafysiikasta, tai ei edes mieti mitä väliä sillä on esittääkö jonkun väitteen pätevän universaalisti vai ei? Kuinka monet "metafyysiset" lausumat ovat metafysiikkaa vain metafysiikkaan fiksoituneiden ironikkojen korvissa? – Ja toisaalta, tahtooko ironikko kuitenkaan loppujen lopuksi päästää totuuden käsitettä käsistään? – Ja lopulta, eikö koko parivaljakko ole luotu imartelevahkoksi omakuvaksi ja vertailuun tarvittavaksi olkiukoksi? Taidan pitää metafyysikkoa uljaana ihan silkkaa piruuttanikin.

Voi olla, että selvitän epäilykseni ja päädyn pitämään Rortyn käsitteitä käyttökelpoisina. Joka tapauksessa tämä kirjoitus on lähinnä koominen, sillä Rorty kuvaa ironikkoa myös näin:

Ironists are afraid that they will get stuck in the vocabulary in which they were brought up if the only know the people in their own neighborhood, so they try to get acquainted with strange people (Alcibiades, Julien Sorel), strange families (the Karamazovs, the Causabons), and strange communities (the Teutonic Knights, the Nuer, the mandarins of the Sung).

Her description of what she is doing when she looks for a better final vocabulary than the one she is currently using is dominated by metaphors of making rather than finding, of diversification and novelty rather than convergence to the antecedently formulated present.

Vertailu

Suomensuomalaisen ja neuvostoliittolaisen merkitystilan limittymisen alueena Pietarin-Leningradin ympäristö on merkinnyt epäkulttuurista periferiaa. Suomalaisten ideologien ja tutkijoiden runonlaulajien maailmaksi ja uskonnolliseksi ytimeksi pelkistämä Inkeri kääntyi päinvastaiseksi neuvostoliittolaisissa tulkinnoissa, joissa etnisyyden, biologisuuden, sijasta ylikorostui sosiaalinen ulottuvuus. Jos asia määritellään bahtinilaisittain, ideologisen rajan molemmin puolin Neuvosto-Inkeriä mytologisoinut ja demytologisoinut ihmiskunnan spesifinen osa on ollut tekemisissä rakentamiensa mallien kanssa, joissa vastapuolen historia puhutteli poissaolollaan.

Lainasin erästä tarkoitusta varten Helsingin yliopistolla 2000-luvulla valmistuneet folkloristiikan väitöskirjat. Aloin lueskella niiden johtopäätöslukuja saadakseni jonkinlaisen kuvan niiden aiheista. Ensin avasin Arno Survon väitöskirjan Magian kieli, Neuvosto-Inkeri symbolisena periferiana. Sen johtopäätösluku, nimeltään Lopuksi, alkaa yllä sitteeraamallani kappaleella, joka sai minut kiroilemaan ääneen.

Seuraavaksi avasin Senni Timosen väitöskirjan Minä, tila, tunne; Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Sen johtopäätösluku, nimeltään Pohdinta, alkaa näin:

Olen esittänyt tutkimuksessani lyyrisille kansanrunoille sarjan kysymyksiä. Yksinkertaistaen ne kuuluvat: 1) Millaisia ovat Pohjois-Karjalan ja Inkerin lyriikassa ilmaisunsa saavat tunteiden kollektiiviset järjestelmät, eetokset? 2) Onko laulajien omia kalevalamittaisen runon lajeja ja lyriikan paikkoja niissä enää mahdollista löytää? 3) Miten muotoutuu ja jäsentyy kansanlyriikan "minä"? 4) Minkälainen on lyriikassa artikuloitu tunnekäsitys? Viimeisen kysymyksen esitän itselleni: 5) Miten naistutkimuksessa keskusteltu käsite "kokemus" tulee tutkimuksessani näkyviin?

En ole vielä lukenut näitä väitöskirjoja kokonaan, luultavimmin en koskaan tule lukemaankaan niitä aivan kokonaan. Survon väitöskirjan aihe kiinnostaa minua enemmän kuin Timosen väitöskirjan, mutta huomattavasti todennäköisemmin luen kokonaan Timosen kuin Survon teoksen. Kumpikaan kun ei kiinnosta minua tavattomasti, joten minulla ei ole pakottavaa syytä rääkätä itseäni Survon suomenkielellä. Oli helppo tarkistaa, etten ainoana ajattele näin: Timosen väitöskirjaa löytyy Helkasta 18 nidettä, ja niistä kahdeksan on tällä hetkellä lainassa. Survon väitöskirjaa löytyy 17 nidettä, joista kolme on lainassa.

Luetin nämä katkelmat muutamilla ystävilläni. Sain kuulla arvion, että Survo ei todennäköisesti ole itsekään ymmärtänyt asiaansa ja kirjoittaa siksi niin, ettei lukija ainakaan sitä ymmärrä. En tiedä onko näin, sillä koska en ymmärrä mitä Survo kirjoittaa, en osaa arvailla mitä hän on itse ymmärtänyt. Olen kohdannut ihmisiä, jotka kykenevät huolelliseen ja hyvään tutkimukseen ja ajatteluun, mutta jotka eivät kai lainkaan miellä kieltä viestintävälineeksi. Heidän tutkimuksiaan on työläs lukea. Minusta teksti saisi muuttua aina sitä selkemmäksi ja rakenteeltaan yksinkertaisemmaksi mitä vaikeammista ja monimutkaisemmista ajatuksista on kyse, mutta monet ajattelevat aivan toisin. Mikä johtaa vaikeastiluettavuuteen. Syitä on monia, mutta joka tapauksessa: hämärä teksti ei välttämättä merkitse hämäriä ajatuksia. Se merkitsee jotain paljon konkreettisempaa, nimittäin hyllyyn unohtumista.

Erittäin harva tutkimus on aiheensa tai tulostensa ansiosta sellainen, että monien ihmisten on luettava se. Luettavaa on aina tarjolla paljon enemmän kuin ehtii lukea. Lukijat valitsevat ne tekstit, joiden lukemisesta saatu oletettu hyöty ja lukemiseen uhrattava vaiva ovat tolkullisessa suhteessa toisiinsa. Jos haluat, että ihmiset lukevat tutkimuksesi, älä vaikeuta asiaasi kirjoittamalla liki lukukelvotonta tekstiä.

Ja tosiaan. En osaa enää suhtautua neutraalisti suomalaisiin hisseihin. Jei.