Joskus luvattu selvennys

Samoin tieteentutkijan pyrkimys selittää myös oikeina pidettyjä uskomuksia nähdään joskus pyrkimyksenä osoittaa nämä uskomukset vääriksi. Tämä virhe on ymmärrettävä, sillä arkiajattelussa pyrimme löytämään selityksiä juuri väärille uskomuksille. Tällöin kuitenkin tieteentutkijan tavoitteet tulkitaan väärin. Tieteentutkijalle se, että uskomukselle on selitys, ei tarkoita, että uskomus on väärä. Hänen näkökulmastaan tutkimuksen kohteena olevien uskomusten hyväksyttävyyden ja järkevyyden arvottava arviointi on erillinen tehtävä.

Luen Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken kirjaa Tiede tutkimuskohteena: filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Se vaikuttaa kohtuullisen pätevältä oppikirjalta. Siteeraamassani pätkässä puhutaan olennaiseksi koskemastani asiasta, joka sattumoisin liittyy aiheeseen, josta olen joskus luvannut kirjoittaa. Nyt on hyvä hetki lunastaa lupaus, sillä luen myös Bruno Latourin teosta Emme ole koskaan olleet moderneja:

Työtämme ei kuitenkaan ymmärretä, koska se viipaloidaan kolmeksi komponentiksi, jotka vastaavat kriitikkojemme tavanomaisesti käyttämiä käsitteitä. He tekevät siitä luontoa, politiikkaa tai diskurssia. [...]

"Mutta siinä tapauksessa te puhuttekin varmaan politiikasta? Pelkistätte tieteellisen totuuden pelkiksi poliittisiksi etupyyteiksi ja teknisen tehokkuuden vain strategisiksi liikkeiksi?" Tämä on toinen väärinymmärrys. Mikäli faktat eivät sovi siihen samalla kertaa marginaaliseen ja pyhään tilaan, joka hartaudenharjoituksessamme on niille varattu, silloin näyttää siltä, että ne latistuvat välittömästi puhtaiksi paikallisiksi sattumuksiksi tai hedelmättömäksi vehkeilyksi. Kuitenkaan tieteentutkimus ei puhu sosiaalisista konteksteista tai vallankäytöstä vaan siitä, miten ne kietoutuvat tutkimuskohteisiin ja kollektiiveihimme. [...]

Kieltämättä tieteelliset tosiasiat ovat kylläkin konstruoituja, mutta niitä ei voi palauttaa sosiaaliseen, koska tämä ulottuvuus on täynnä objekteja, joita käytetään sosiaalisen konstruoimiseen.

Keskustelen tätä kirjoittaessani ystäväni kanssa, joka – hupaisaa kylläkin – sanoi juuri ääneen sen mitä olin kirjoittamassa, eli että Latouria ei voi pitää minkään tavanomaiseen tapaan ymmärretyn sosiaalisen konstruktionismin edustajana vaan pikemminkin sellaisen kriitikkona. Vaikka hän pitää tieteellisiä tosiasioita konstruoituina, hän ei selitä tieteellisiä tosiasioita palauttamalla niitä sosiaaliseen. Päin vastoin, hänhän väittää, että vastaavasti sosiaalista ulottuvuutta konstruoivat sellaiset asiat (objektit), jotka tavataan lukea "luontoon" kuuluviksi.

Yksi Latourin perustavista ajatuksista on tiettyjen erottelujen tosiasiallisuuden kyseenalaistaminen. Puhumme ikään kuin nuo erottelut olisivat selviä ja näppäriä, vaikka todellisuudessa jo sanomalehden avaaminen osoittaa, etteivät ne sitä ole:

Tämä ei kuitenkaan näytä vaivaavan ketään. Sellaiset otsakkeet kuten Talous, Politiikka, Tiede, Kirjat, Kulttuuri, Uskonto ja Paikallisuutiset pysyvät paikoillaan niin kuin tekeillä ei olisi mitään ihmeellistä. Pikkuruinen aids-virus vie sinut seksistä tiedostamattomaan, Afrikkaan, kudosviljelmille, DNA:han ja sitten San Franciscoon mutta asiantuntijat, älyköt, journalistit ja päätöksentekijät viipaloivat viruksen kutoman verkon siisteiksi osasiksi, joissa on vain tiedettä, vain taloutta, vain sosiaalisia ilmiöitä, vain paikallisuutisia, vain tunteita ja vain seksiä.

Latour siis koettaa tutkia tiedettä kyseenalaistaen tämän tavan pilkkoa asiat eri alueille kuuluviksi ja olla sitten kuin nuo alueet eivät kytkeytyisi toisiinsa. Hän tahtoo tutkia asioita luokittelematta jo valmiiksi määrätyillä tavoilla. Kun tähän tapaan ajatellen lähdetään tutkimaan vaikkapa laboratoriotyötä, tulee helposti selväksi, että tieteelliset tosiasiat ovat konstruoituja. Se ei kuitenkaan tee tieteellisistä tosiasioista mitenkään vähemmän tieteellisiä eikä se ole kritiikkiä tieteen tutkimustuloksia kohtaan. Kun Robert Boyle 1600-luvulla tukehdutti lintuja ilmapumpussaan, tieteellinen tosiasia, tyhjiö (tai ainakin melkein tyhjiö; Boylen tiivisteet taisivat vuotaa), oli ilman muuta laboratoriossa konstruoitu asia. Sellaista ei tavattu maapallolla missään muualla kuin laboratorioon vaivalla ja tietoisesti rakennetussa härvelissä. Ilman konstruointia sellaista ei olisi syntynyt. Konstruoinnista huolimatta tyhjiö pysyy tieteellisenä tosiasiana. Sille, miksi sellainen konstruoitiin, on olemassa syitä, ja tieteentutkijaa kiinnostaa selvittää tällaisia syitä. Laboratoriokäytännöt ja niiden kehittyminen, tiettyihin tuloksiin päätymiseen johtavat tosiasialliset prosessit, miksei tutkijan uskomukset ja sitoumuksetkin – tällaiset asiat kiinnostavat tieteentutkijaa.

Koska Latourilta kuitenkin löytyy montakin lausetta, joissa hän toteaa, että "tieteelliset tosiasiat ovat konstruoituja" tai muuta vastaavaa, häntä luetaan hyvin helposti väärin. Tuollainen lause tulkitaan jokseenkin väistämättä väitteeksi, etteivät tieteelliset tosiasiat olisi oikeastaan tosiasioita lainkaan, vaikkei Latour missään väitä sellaista. Hän tekee omien sanojensa mukaan tieteen antropologiaa, mutta häntä luetaan kuin hän pyrkisi kiistämään tieteen tutkimustuloksia. Pyrkimykseen selittää tieteellistä toimintaa heijastetaan oletus, että vain vääriä uskomuksia ylipäätään koetetaan selittää; Kiikerin ja Ylikosken sanoin:

Arkiajattelussa (myös tieteellisessä arkiajattelussa) emme normaalisti katso, että todet tai järkevät uskomukset kaipaavat selitystä. Oletamme, että uskomuksen totuus tai järkevyys sinänsä riittää selittämään, miksi henkilö tuohon väittämään uskoo. Sen sijaan pyrimme usein selittämään, miksi muut ovat kanssamme eri mieltä tai miksi he uskovat epätosina tai järjettöminä pitämiämme asioita.

Tämä asenne saa olettamaan, että yritys selittää miksi ja miten tietty uskomus muodostuu, on tuon uskomuksen kritiikkiä. Lisäksi ei ole helppo tulla ymmärretyksi jos ei tahdo jakaa ilmiöitä luontoon, politiikkaan ja diskurssiin kuuluviksi. Niinpä on jokseenkin väistämätöntä, ettei Latourin kysymyksenasetteluja kuunnella vaan häntä luetaan kuin hän osallistuisi siihen keskusteluun, josta hän on irrottautunut.

Kevät

Palasin toissayönä Suomeen, tänne on tullut poissaollessani kevät. Kuvassa on kevät Seinen rannalla. Matkalla hankkimani kirjat eivät mahdu hyllyyni.

Outoja muistoja

Maigret faillit arrêter un taxi qui passait, changea d'avis et se dirigea lentement vers la brasserie Dauphine où il resta debout au bar. Il ne savait pas ce qu'il avait envie de boire. [...] On aurait pu croire qu'il était de mauvaise humeur, mais ceux qui le connaissaient savaient que ce n'était pas le cas.

Tama on ensimmainen kerta kun palaan Pariisiin sen jalkeen kun muutin taalta pois kohta viisi vuotta sitten. Simenonin Maigret-tarinat liittyvat minun kokemuksissani tahan kaupunkiin, etenkin sateella. Luin niita parhaimmillaan kolme kirjaa paivassa oppiakseni ranskaa. Ne tuoksuvat Pariisilta, erityisesti Pariisilta sateella, joten ostin yhden lisaa. Olen lukenut sita tanaan metrossa ja kahviloissa vaeltelujeni lomassa. Sataa, totta kai.

On ehka hyva, etta viivyn talla kertaa vain vahan aikaa. En tule taysin ongelmitta toimeen sen viiden vuoden takaisen itseni kanssa, joka on kierrellyt tanaan tiiviisti mukanani. Ei se minua huonotuuliseksi saa; mietteliaaksi kylla.

Magiakaupunginosan verkkokahvilassa

Naita mummoja on vain taalla. Huivi, sadelakki (tokihan taalla sataa), turkki, kumara selka, tikunlaihat jalat ja terava katse. Ranskalaiset nappaimistot ovat hirveita. Tama verkkokahvila on tyrmaava eika koneen virustorjunta toimi. Talla seudulla mina valkoihoinen kuulun pieneen vahemmistoon. Kavin juuri liikkeessa nimelta Le comptoir spirituel ostamassa suitsukkeita, joita voi kaytta eksorsismeihin ja spiritualistisiin riitteihin. Vieressa on monta kauppaa, joissa myydaan tekohiuksia letitykseen. Torikadulla myydaan hienoja kaloja. Yhden tahden hotellini on hieman idempana, Bellevillessa; huoneeni on kuudennessa kerroksessa, hissia ei tietenkaan ole. Nakyma sen sijaan yli kattojen. Hotellinpitaja on vaihtelevasti toykea ja mairea eika suostu puhumaan kanssani ranskaa koska on helppo kuulla, ettei se ole aidinkieleni; puhuu itsepaisesti huonoa englantiaan. Vastaan yhta itsepaisesti ranskaksi. Nyt menen etsimaan hyvan kahvilan. Oi Pariisi, olen kotona.

Mieltäni riivaava kysymys

Miksi ylivoimainen enemmistö ihmisistä käyttää sateenvarjoa näin ja kastelee selkänsä? Ainoastaan kun joku ottaa valokuvaa, he asettavat varjon näin. (Toulousessa on satanut tänään vettä, räntää, rakeita ja lunta.)

Meduusa

Méduses, malheureuses têtes
Aux chevelures violettes
Vous vous plaisez dans les tempêtes,
Et je m'y plais comme vous faites.

Meduusat, karvaa sinertäväistä
Kasvaa noista kurjista päistä
Te pidätte hurjista säistä,
Myös minä pidän säistä näistä.

Ostin Toulousesta torilta kokoelman, jossa on Apollinairen Alcools, Le bestiaire sekä Vitam impendere amori. Torilla oli paljon baba cooleja ja koirapunkkareita. Apollinairen eläinrunot ovat hauskoja; onkohan niitä suomennettu? En tiedä mitä kaikkea Kemppisen käännöskokoelmassa on.

Verona – Genova – Barcelona – Toulouse

Vaihto-oppilasäitini Anita ajoi minut Veronan asemalle eilen puolenpäivän aikoihin. Vaihdoin junaa Milanossa; ensin sain juosta, sitten junan lähtö viivästyi 20 minuuttia. Genovassa en uskonut aseman setää vaan kävelin laivalle matkalaukkuani vetäen. Satamarannan yllä, meren ja kaupungin välissä ilmassa kulkee tolkuton monikaistainen moottoritie. En löydä siitä kuin huomattavasti liikaa kaunistelevia kuvia. Sataman tavarasäilytys oli kellarikerroksessa, jonne pääsi vain portaita pitkin, ja laukun raahaaminen niitä ylös rikkoi siitä yhden kantokahvan. Tavarasäilytyksen nainen kuitenkin antoi minulle ammattimerenkävijäalennuksen koska viehättyi siitä, että nuori nainen matkustaa yksin. Sain odottaa laivaanpääsyä hyvin epätodennäköisessä paikassa, laskusillan kupeessa pimeässä rekkojen ajaessa sisään.

Laivalla minulla oli paikka neljän hengen hytissä, mutta koska muut eivät halunneet moista paikkaa, sain oman hytin. Laiva ei ollut niin tyly kuin lautta Saksasta Suomeen viime keväänä, mutta paljon hillitympi se sentään oli kuin ruotsinlaivat. Rekkakuskien ja lepotuolipaikoilla matkaavien espanjalaisnuorten lisäksi laivassa oli noin 50 amerikkalaista: luokallinen teini-ikäisiä koululaisia ja runsaasti heitä kaitsevia aikuisia. Aurinko paistoi tänään merellä kun heräsin. Amerikkalainen setä halusi ottaa minusta kamerallani valokuvan kannella, häntä kai säälitti kun minulla ei ollut matkaseuralaista ottamassa tarpeellista kuvaa todisteeksi siitä, että olin siellä tosiaan. Myönnyin tehdäkseni hänelle mieliksi.

En ollut varma ehtisinkö viimeiseen Ranskaan lähtevään junaan, sillä se lähti vain tunti laivan saapumisen jälkeen. Koska minut kuitenkin laskettiin ensimmäisenä maihin ja taksi ajoi Barcelonan halki 80 km/h, ehdin mainiosti. Juna tuli maiden rajalle illan hämärtyessä. Kuulutukset luettiin siinä vaiheessa matkaa espanjan lisäksi katalaaniksi, ja hämmennyin hieman kun katalaaniksi ilmoitettiin, että saavumme Porvooseen. Oikeasti kylän nimi on Portbou. Poliisien tarkistettua junan lähdimme liikkeelle, ja saman tien tuli uusi kuulutus, ensin espanjaksi ja sitten ranskaksi, että juna sopeutuu nyt ranskalaiseen raideleveyteen. Kolinan ja nirskeen jälkeen kuulutettiin, ensin ranskaksi ja sitten espanjaksi, seuraavan pysähtymispaikan nimi, jonka olen unohtanut. Sinne oli Portbousta noin 500 metriä, mutta matka kesti raideleveyteensopeutumisineen hyvinkin 20 minuuttia. Narbonnessa ehdin vaihtaa TGV:hen vain koska sekin oli myöhässä.

Toulousessa sisareni, joka nyt kolistaa tiskattavia astioita, löytyi asemalta. Kadulla odotti kaksi hänen koulutoveriaan autossa, jonka yksi ovi ei avaudu ollenkaan ja yksi ei mene kunnolla kiinni. Toinen heistä poistui autosta liikennevaloissa hieman myöhemmin solahtamalla sujuvasti ulos ikkunasta. Akrobaatti kun on. Saimme kyydin sisareni ovelle asti. Söimme juuri, taidan mennä nyt nukkumaan ja patistaa sisareni tekemään samoin.

Virkkeen verran Calvinoa

Un paese incastrato in uno spacco tra quelle alture s'allungava tutto all'in su, le case una sopra l'altra, divise da vie a scale, acciottolate, fatte a conca nel mezzo perché vi scoli il rivolo dei rifiuti di mulo, e sulle soglie di tutte quelle case c'erano una quantità di donne, vecchie o invecchiate, e sui muretti, seduti in fila, una quantità di uomini, vecchi e giovani, tutti in camicia bianca, e in mezzo alle vie fatte a scala i bambini per terra che giocavano e qualche ragazzetto più grande disteso attraverso la strada con la guancia sul gradino, addormentato lì perché ci faceva un po' più fresco che dentro casa e meno odore, e dappertutto posate e in volonuvole di mosche, e su ogni muro e su ogni festone di carta di giornale attorno alle cappe dei camini l'infinita pichiettatura degli escrementi di mosca, e a Usnelli venivano alla mente parole e parole, fitte, intrecciate le une sulle altre, senza spazio tra le righe, finché a poco a poco non si distinguevano più, era un groviglio da cui andavano sparendo anche i minimi occhielli bianchi e restava solo il nero, il nero più totale, impenetrabile, disperato come un urlo.

Noiden ylänköjen välissä olevaan halkeamaan sovitettu kylä jatkui aina ylös asti, talot toinen toistensa päällä, välissa porrastettuja, mukulakivettyjä katuja, jotka oli koverrettu keskeltä jotta muulien jätösten muodostama puro pääsisi valumaan, ja kaikkien näiden talojen ovensuissa oli joukoittain naisia, vanhoja tai vanhentuneita, ja pikku muureilla, rivissä istuen, joukoittain miehiä, vanhoja ja nuoria, kaikki valkeissa paidoissa, ja keskellä porrastettuja katuja maassa lapsia, jotka leikkivät, sekä jokunen vähän isompi poika ojentautuneena kadun poikki poski porrasta vasten, nukahtaneena siihen, koska siinä oli hieman viileämpää kuin kotona ja haisi vähemmän, ja joka puolella laskeutuneina ja lennossa pilvittäin kärpäsiä, ja jokaisella seinällä ja jokaisella sanomalehtipaperista tehdyllä koristeella tulisijojen savukupujen ympärillä kärpästen ulosteiden loputon pilkutus, ja Usnellin mieleen tuli sanoja ja sanoja, tiuhaan, yhteenkietoutuneina, vailla tilaa rivien välissä, kunnes pikku hiljaa niitä ei voinut enää erottaa toisistaan, se oli sotku, josta pienimmätkin valkeat langanpäät olivat katoamassa, ja jäljelle jäi vain musta, totaalinen, läpitunkematon musta, epätoivoinen kuin huuto.

– Italo Calvinon novellista L'avventura di un poeta.

Rooma - Firenze - Verona

Pidan junista ja pidan niiden ikkunoista avautuvista maisemista. On outoa puhua italiaa, silla en ole puhunut sita juurikaan kahteentoista vuoteen, mutta jostain minulle tuntemattomasta syysta se sujuu edelleen. On hyvin kummallista tavata ihmisia, joita en ole tavannut kymmeneen tai kahteentoista vuoteen. Kaikki eivat ole enaa elossa. Kirsikkapuut kukkivat.

Ceronetti, noidat ja kapusiinimunkit

Qualsiasi donna che rifiuti credenza nella magia è da fuggire assolutamente. uesta sinistra incredulità la si avverte in lei ancora prima che apra bocca o scriva qualcosa. È un fragile esprit fort che le solitudini flagellano inplacabilmente. è condannata a vivere come la strega, per avere rinnegato la stregoneria.

Jokaista naista, joka kieltäytyy uskomasta magiaan, tulee ehdottomasti karttaa. Tämä synkkä epäuskoisuus näkyy hänestä jo ennen kuin hän avaa suunsa tai kirjoittaa mitään. Kyseessä on hauras esprit fort, jota yksinäisyys piiskaa leppymättä. Koska hän on hylännyt noituuden, on hänet tuomittu elämään noidan lailla.

Ostin katukojusta käytettynä Guido Ceronettin mietekokoelman Pensieri del Tè. Luin ylläolevaa Villa Borghesea ympäröivässä puistossa, olutlasin äärellä, kesäisessä säässä. Nauroin ääneen samastumiselleni. Koska kovin harva tätä blogia lukevista osaa italiaa, suomensin.

Yksin matkustava nainen on Euroopan eteläisissä osissa edelleen anomalia. Yksin illalla ravintolassa ruokaa tilaava nainen vaikuttaa hieman omituiselta. Erään toisenkin täkäläisen erikoisuuden olin unohtanut: miesten käytöksen. Suomessahan koetetaan mahdollisesti vilkuilla (yleensä ei edes koeteta) niin, ettei vilkuiltava missään tapauksessa huomaisi katseita. Täällä katseet on tarkoitettu mahdollisimman näkyviksi. Kommenttejakin kuulee, mutta samalla on olennaista, että käytös pysyy asiallisena. Juttelemaan tulevat käyttäytyvät ystävällisesti eivätkä jää inttämään. Katseet ovat osa peliä, eivät uhkaavia.

Jatkan Ceronettin parissa.

La verginità virile come salute e non come anomalia e malattia è un idea sepolta (come tutte le idee sepolte, una idea piena di grandezza) tra maledizioni, risate e sofismi universitari.

Miehinen neitsyys terveytenä, ei anomaliana ja sairautena, on kirousten, naurun ja oppineiden sofismien saattelemana haudattu ajatus (kuten kaikki haudatut ajatukset, on se täynnä suuruutta).

Kävin tänään Santa Maria della Concezionen kapusiinimunkkien koristeellisella hautuumaalla. Se on kirkon kryptassa. Aika moni heistä lienee elänyt maailmassa, jossa Ceronettin kuvaama ajatus oli kaikkea muuta kuin haudattu.

Rooma

Olen nahnyt tanaan kaksi perhosta, kukkivia unikoita ja julmetusti raunioita. (Pahoittelen kirjoitusasun epasuomalaisuutta; niita pisteita ei vain loydy talta nappaimistolta eika leikkaa ja liimaa -metodikaan jostain syysta toimi.) Voisi olla aika nastaa jos kellarissa olisi mithralainen temppeli. Basilica si San Clemente on pieni ja roomalaisittain hillitty kirkko, jonka kellarissa on vanhempi kirkko, jonka kellarissa on mithralainen temppeli.

Jos minun olisi jonkun mielesta valttamatta kaytava jossain tietyssa paikassa Roomassa, siita sopii kertoa.

Toiselta tieteenalalta

But now neuroscience has proves Jevons's pessimistic prediction wrong; the study of the brain and nervous system is beginning to allow direct measurement of thoughts and feelings.

Luin Colin Camererin, George Loewensteinin ja Drazen Prelecin artikkelin "Neuroeconomics: How Neuroscience Can Inform Economics". Se mainittiin viimeisellä Humanismi tieteenä -luentosarjan luennolla, ja päädyin vielä erääseen seminaariinkin kuuntelemaan kuinka asiaa paremmin ymmärtävät keskustelivat siitä. Minunkin ymmärryskyvylläni tuli kuitenkin selväksi, että artikkeli on omituista huttua. Käytännössä siinä esitetään ylläolevan kaltaisia villejä väitteitä, luvataan esitellä neurotieteen uusimpia tuloksia taloustieteilijöitä kiinnostavalla tavalla, mutta esitetäänkin sitten vanhoja sosiaalipsykologien tutkimustuloksia, joilla ei ole mitään tekoa neurotieteen kanssa. Viereen läimitään kivoja kuvia aivoista.

Artikkeli on päässyt läpi varteenotettavaan julkaisuun Journal of Economic Literature. Läpipääsy ei jaksa kummastuttaa minua. En ole sitä mieltä, että taloustieteilijät olisivat jotenkin erityisen kritiikittömiä; olen sitä mieltä, että käytännössä kaikilla tieteenaloilla toisten tieteenalojen tutkimuksia jätetään ymmärtämättä aivan sietämättömällä tavalla. Tämä tietysti harmittaa silloin kun luen jonkin kohtalaisen hyvänkin tutkimuksen metodilukua, jossa suhtaudutaan auktoriteetteina filosofeihin, joiden kirjoituksista ei ole ymmärretty mitään. Henkilökohtaisesti minua kuitenkin hirvittää enemmän se, että aika ajoin (aivan liian usein) tapaa tieteenfilosofisia tekstejä, joissa ei selvästikään ymmärretä mitään niistä tieteenaloista, joista puhutaan.

Petri Ylikosken luento tieteiden välisistä suhteista oli mainio, ja sen jälkeen virinnyt keskustelu suorastaan erinomaista. Toki törmäsin taas kerran aika rajoittuneeseen kategorisointiin:

Tekevätkö ihmistieteiden erityispiirteet ajatuksen kausaalisesta selittämisestä soveltumattoman ja siten ihmistieteistä olennaisesti erilaisia?

Kyllä (metodologinen separatismi)
• tulkitsevan tai ymmärtävän ihmistieteen edustajat
• intentionaalisuuden ja merkitysten rooli

Ei (metodologinen naturalismi)
• myös ihmistieteiden tulisi pyrkiä selittämään tutkimiaan ilmiöitä
• ei merkitse intentionaalisuuden kieltämistä
• sallii silti merkittävän tieteiden epäyhteneväisyyden

Kysyinkin miten esimerkiksi Latour tai erinäiset dekonstruktiiviset ajattelijat sijoittuvat tähän kätevään kahtiajakoon – aivan: eivät sijoitu. Vastaus kysymykseen ihmistieteiden mahdollisesta "erilaisuudesta" olisi arvattavasti "ei", mutta ei heitä silti voi nimitellä naturalisteiksi. En oikein ymmärrä sitä, että anglo-amerikkalaisen filosofian ulkopuolelta huomioidaan käytännössä ainoastaan hermeneutiikka.

Tämä on kuitenkin vähäpätöistä natinaa, sillä luennolla puhuttiin paljon asiaa ja keskustelu oli todella ilahduttavaa. Puheenaiheeksi nousi se, kuinka ymmärtämättömyys toisten tieteenalojen pyrkimysten suhteen voi johtaa keskustelua kummallisille urille. Esimerkiksi monet väitteet ihmistieteiden "erilaisuudesta" pohjaavat oikeastaan siihen, että kuva luonnontieteistä on pahasti vääristynyt. Tällaiseen tietämättömyyteen tai ajattelemattomuuteen syyllistyn todistettavasti itsekin.

Ymmärtämättömyydestä ja siihen usein liittyvästä kritiikittömyydestä on haittaa muuallakin kuin yleisluontoisissa keskusteluissa. On noloa päästää arvostettuun julkaisuun läpi niinkin huttuisa teksti kuin tuo yllä siteeraamani artikkeli. On kurjaa saada tietää, että oma tutkimus kaatuu niihin tuloksiin, joita on kritiikittä ottanut käyttöönsä joltain toiselta tieteenalalta. On kiusallista huomata kuinka ne, jotka julistavat tieteenalan a tulevan ja ratkaisevan kaikki tieteenalan b onglemat, eivät yleensä ole kovin perehtyneitä siihen tieteenalaan a (tätä tapahtuu erityisesti kun "pehmeiden" tieteiden onglemia lupaillaan ratkottavaksi "kovilla" tieteillä kunhan ne vielä vähän kehittyvät). Ja on todella ärsyttävää huomata, että tuore tieteenfilosofinen teksti olisi ehkä ollut kohtalaista 50 vuotta sitten, mutta sillä ei ole juurikaan tekoa sen kanssa, mitä tiede on tänään.