Utelias

On muuten aika riivaavaa huomata kävijälaskurista, että tänne tulee monta lukijaa jostain sellaisesta linkistä, jota en pääse lukemaan. Niin käy välillä. Joskus kyseessä on joku suljettu keskustelupalsta, yleensä Facebook.

Kommentit pariin viimeiseen kirjoitukseen ovat olleet erittäin kiinnostavia, mutta en ole saanut vastattua, sillä tänään loppunut konferenssi on imenyt mehut.

Tulistuu

Matkustin kahden koneenvaihdon ja yhdeksän tunnin aikaeron päähän konferenssiin. Vaikuttaa siltä, että kannatti tulla, sillä onnistuin ärtymään yhdelle tervetulopaneelin puhujista. Sellainen on aina inspiroivaa.

Täkäläinen yliopistopoliittinen tilanne on tulenarka, sillä paikallinen First Nations University kamppailee rahapulassa ja se ollaan mahdollisesti lakkauttamassa. Panelisti Joyce Greenin kollegiaalinen palopuhe alkuperäiskansojen ja yliopiston suhteesta oli kuitenkin poliittisesta ymmärrettävyydestään huolimatta aivan tuhottoman ärsyttävä. Hän oli sitä mieltä, että yliopistoinstituution tulisi muuttua omaksumalla piirteitä alkuperäiskansojen tiedon tuottamisen tavoista, sillä muu on rakenteellista rasismia. Harkitsin hetken ennen kuin sanoin mitään, mutta avasin sitten suuni. Totesin kyllä ymmärtäväni hänen esittämänsä eettiset perustelut, mutta olevani silti episteemisistä seurauksista hieman huolissani; voisiko hän siis antaa yhdenkin konkreettisen esimerkin siitä, miltä alkuperäiskansojen tietokäytäntöjen omaksuminen voisi käytännössä näyttää.

Vastaus sai ennakkoluuloni angloamerikkalaista cultural studiesia kohtaan syvenemään entisestään (hämmentävää, että se edelleenkin onnistui). Yliopistojen kannattaisi kuulemma omaksua alkuperäiskansoilta luontosuhde, jossa ihmistä ja luontoa ei nähdä vastakkaisina voimina eikä ihmistä hahmoteta kristilliseen tapaan luonnon herraksi. Näin saataisiin ratkaistua pahan länsimaisen teknologisen ajattelun tuottama ekologinen kriisi. Huomautin tähän, että Green oli juuri niputtanut kaikki maailman alkuperäiskansat yhdeksi olioksi ("they") ja väittänyt, että tämän olion ajattelu on näppärän peilikuvamainen vastakohta vastaavasti postuloidulle "länsimaiselle ajattelulle". Että ehkä asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Green myönsi, että eihän se ehkä ole aivan näin yksinkertainen.

Mikä siinä on, että aina kun kysyy esimerkkiä sellaisesta ei-länsimaisesta ajattelusta, joka pitäisi omaksua ja jonka pitäisi muuttaa tieteellistä ajattelutapaa, niin vastaukseksi saa jotain 1700- tai 1800-luvuilta haiskahtavaa umpilänsimaista ja moneen kertaan väljähtänyttä länsimaisen ajattelun itsekritiikkiä? Eikä koskaan mitään oikeasti akateemiselle ajattelulle vierasta. Minusta olisi hyvin kiinnostavaa kuulla jonkun suosittelevan, että koettaisimme esim. omaksua sellaisen käsityksen tiedon luonteesta, että mikäli tiedon kertoo, sen arvo tietona katoaa. Tai että muuttaisimme tiedon tuottamisen käytäntöjämme sellaisiksi, että ikä määrää episteemisen auktoriteetin: vanhempi on aina oikeassa eikä nuorempi saa esittää kysymyksiä. "Alkuperäiskansojen" tietokäytännöistä löytyy paljonkin tällaista kamaa, joka ihan oikeasti poikkeaa nykyisistä tieteellisistä tiedon tuottamisen tavoistamme. Mutta ei, sieltä tulee aina se sama luontosuhde- ja ekologialäppä, joka on esitetty jo 1700-luvulla ja jonka käytännön relevanssi vaikuttaa kovin vähäiseltä.

(Ja eikö cultural studies voisi jo päästä 80-luvulta eteenpäin kun kaikki muut, siis myös muut humanistiset alat, ovat jo hyvän aikaa sitten tehneet niin?)

Kunniasta, osa 3

Nevertheless we can see, in this example, that the dispute between the two "estates", noble and religious, was not simply a question of the interests of either, but derived from a difference of moral conscience and of values in their approach to the dual nature of the notion of honor: the Church related the sentiment of honor to a conscience free from guilt; true honor was only in the eyes of God; the subjective aspect was the essential, for this lay within the judisprudence of the Church which controlled only the sanctions deriving from religion. But the nobility, the wielders of military power in origin and subsequently the class entitled by their rank and material possessions to exercise sanctions, had a more wordly concept of honor, for they were concerned to maintain the pecking order (Pitt-Rivers 1977: 3) and defend themselves from humiliation, to avoid shame.

Sitaatti on samasta J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta kirjaan Honor and Grace in Anthropology kuin edellisenkin kunniakirjoitukseni aloittanut sitaatti. Koen tekstin hyödylliseksi koettaessani hahmottaa sanan "kunnia" nykyistä käyttöä. Koetan näet ymmärtää miksi niin monet haluavat pitää kiinni sanasta "kunnia" ja miksi kunnia koetaan melko yleisesti positiiviseksi asiaksi. Ymmärrän näet erinomaisesti Tommin edellisen kunniakirjoitukseni kommenteissakin toistaman kannan, että kunnian käsite on torjuttava. Kuten sanottu, minun on vaikea löytää itseltäni sellaista kunniaa, jota voisi loukata.

Ylläolevasta sitaatista kuitenkin selviää ero, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Kun Berger (jonka artikkelista tämä keskustelu lähti liikkeelle) puhuu kunnian käsitteen vanhentuneisuudesta, hän toteaa ykskantaan, että "Honor is commonly understood as an aristocratic concept". Ja juuri tämä aristokraattinen kunnian käsite on se, joka minustakin tuntuu sekä vanhentuneelta (vaikka siihenkin kyllä silti törmää) että vastenmieliseltä. Siinä on kyse kasvojen säilyttämisestä ja instituutioihin identifioitumisesta. Aateliston maallisen vallan vastapainona on kuitenkin Euroopassa jo pitkään ollut Kirkon hengellinen valta. Peristiany ja Pitt-Rivers kertovatkin, että katolinen kirkko ymmärsi kunniankin toisin kuin aateliset. Kunnia liittyikin puhtaaseen omaantuntoon Jumalan silmissä, ei maallisiin instituutioihin.

Tästä pääsemmekin viime kunniakirjoituksessa hahmoteltuihin "kevytkunnian" lajeihin. Ne voisi ymmärtää myös maallistuneiksi versioiksi kristillisestä kunniakäsityksestä. Tarkkailevat silmät ovat vaihtuneet, eli kunnian säilymistä valvoo Jumalan sijasta kunniastaan tarkka itse. Joka tapauksessa kristillinen kunniakäsitys voi olla osasyy siihen, että vaikka aristokraattinen kunnia on menettänyt merkitystään, "kunnia" on silti pysynyt pitkälti positiivissävytteisenä sanana.

On myös syytä kiinnittää huomiota kielten välisiin eroihin. Peristianyn ja Pitt-Riversin käsittelemä honorin lähikäsite grace suomentuu vaikeasti; joissain tilanteissa se voidaan kääntää jopa kunnioitukseksi. Lisäksi vaikka sana kunniallinen huokuukin jokseenkin samoja sävyjä kuin latinalaispohjainen honor, kommenteissa mainittua verbiä kunnioittaa vastannee yleensä pikemminkin englannin respect tai esteem kuin honor. Tämä ero ehkä auttaa ymmärtämään joidenkin ihmisten sitkeää haluttomuutta puhua kunniamurhista: murhaaminen ei ole kunnioitettavaa.

Verbissä kunnioittaa kuuluu ehkä kristillinen kunniakäsitys pikemminkin kuin aristokraattinen? Ja toisaalta voi ajatella niinkin, että kristillinen kunniakäsitys on selvästi lähempänä modernia arvokkuusajattelua kuin aristokraattinen kunniakäsitys. Ero Bergerin kuvaaman arvokkuuskäsityksen ja kristillisen kunniakäsityksen välillä linee etupäässä siinä, että kunniansa voi menettää (joko Jumalan silmissä tai omissa silmissään), kun arvokkuus taas on luovuttamaton.

Luin E. G. Lindnerin artikkelin "In Times of Globalization and Human Rights: Does Humiliation Become the Most Disruptive Force?", johon Tommi linkitti. Siinä esitetyistä ajatuksista mielestäni kiinnostavin oli väite eräästä käsitteellisten yhteyksien muutoksesta: "I see the currently living generations in a crucial historical transition shifting from an older world grounded in ranked honor – an honor world (with the experience of honor-humiliation) – to a potential vision of a future world of equal dignity (and a quite distinct experience of dignity-humiliation)." Toisin sanoen nöyryytys ei enää olisikaan aristokraattiseen kunniakäsitykseen liittyvä tunne (siis Mateo Falconen tunne kun hän tajuaa poikansa tahranneen perheen kunnian), vaan ymmärrettävä kokemus tilanteessa, jossa kaikilla tulisi olla yhtäläinen ihmisarvo, mutta jotkut ihmiset kuitenkin sivuutetaan – kuinka hupaisaa, että juuri tämä suomen sana on osuva – epäkunnioittavasti.

Yhdessä blogikirjoituksessa saisi olla vain yksi asia ja tässä on tullut jo monta, mutta lisään vielä yhden: Onko häirintäsyytteissä joissain tapauksissa kyse jostain hyvin samantapaisesta kuin kunnianloukkaussyytteissä? Ja jos on, niin millaisesta kunniakäsityksestä niissä on kyse?

Vastakkainasetteluista

Victorian mechanics and engineering presented a different obstacle to the expansion of scientific authority and resources. Practical inventions of Victorian craftsmen – steam engines, telegraphs – did almost as much to stall the entry of science into universities as the stonewall tactics of the Church. Many Britons believed that technical progress in the Industrial Revolution was not dependent on scientific research, and some, like William Sewell, believed that science impeded the flowering of practical technology. [...] If technological progress was detached from scientific research, then the need for greater financial support of scientists and enlarged scientific education would go unappreciated by the British public and its politicians.
Moreover, as engineers began to "professionalize" by claiming expertise over certain technical issues, they sometimes confronted scientists who tried to assert their own technical authority.

Aina kun arvelee jonkin vastakkainasettelun olevan jotenkin väistämätön tai luonnollinen, kannattaa muistaa, että 1800-luvun Britanniassa kirkko ja insinöörit olivat yhtä mieltä siitä, ettei luonnontieteitä tarvitse rahoittaa julkisilla varoilla tai opettaa yliopistoissa. Sitaatti on Thomas F. Gierynin artikkelista "Boundary-Work in Professional Ideologies of Scientists".

Olen flunssassa, joten en ole lenkillä tuomenkukkien tuoksussa. Kunniasta, osa 3 on tulossa kunhan pääsen taas työhuoneelleni. Kirja, jota tahdon siteerata, on siellä.

Kunniasta, osa 2

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.