Fortunaton kohtalo

En parlant ainsi, il approchait toujours la montre, tant qu'elle touchait presque la Joue pâle de l'enfant. Celui-ci montrait bien sur sa figure le combat que se livraient en son âme la convoitise et le respect dû à l'hospitalité. Sa poitrine nue se soulevait avec force, et il semblait près d'étouffer. Cependant la montre oscillait, tournait, et quelquefois lui heurtait le bout du nez. Enfin, peu à peu, sa main droite s'éleva vers la montre; le bout de ses doigts la toucha; et elle pesait tout entière dans sa main sans que l'adjudant lâchât pourtant le bout de la chaîne... Le cadran était azuré... La boîte nouvellement fourbie... au soleil, elle paraissait toute de feu, La tentation était trop forte.
Fortunato leva aussi sa main gauche, et indiqua du pouce, par-dessus son épaule, le tas de foin auquel il était adossé. L'adjudant le comprit aussitôt. Il abandonna l'extrémité de la chaîne; Fortunato se sentit seul possesseur de la montre. Il se leva avec l'agilité d'un daim, et s'éloigna de dix pas du tas de foin, que les voltigeurs se mirent aussitôt à culbuter.
On ne tarda pas à voir le foin s'agiter; et un homme sanglant, le poignard à la main, en sortit; mais, comme il essayait de se lever en pied, sa blessure refroidie ne lui permit plus de se tenir debout. Il tomba L'adjudant se jeta sur lui et lui arracha son stylet. Aussitôt on le garrotta fortement malgré sa résistance.
Gianetto, couché par terre et lié comme un fagot, tourna la tête vers Fortunato qui s'était rapproché.
"Fils de... !" lui dit-il avec plus de mépris que de colère.

Tulin juuri Jakke Holvaksen väitöstilaisuudesta, jonka hän aloitti siteeraamalla Prosper Mériméen novellia Mateo Falcone. Novellin voi lukea englanniksi tuolta. Kävelin tilaisuuden jälkeen tänne työhuoneelleni, koska minun oli pakko päästä kirjoittamaan se vastalause, jota väitöstilaisuudessa kyllä sivuttiin, mutta johon Holvas ei vastannut. (Sivuhuomio: Metsätalon kolmannen kerroksen käytävä, erityisesti kun tällainen harmaa iltapäivän valo siilautuu ikkunarivistöstä sisään, on yksi niistä paikoista Helsingissä, jotka herättävät minussa toistuvasti elähdyttävän läsnäolon tunnun.)

En ole lukenut Holvaksen väitöskirjaa Talousmetafysiikan kritiikkiä, joten vastaväitteeni perustuu sille, mitä väitöstilaisuudessa ymmärsin. Tuli selväksi, että kirjassa tehdään vastakkainasettelu talouden ja ei-talouden välillä. Pikku Fortunaton valinnan vaikeus Mériméen novellissa käy Holvaksen mukaan esimerkiksi valinnasta ei-talouden ja talouden periaatteiden välillä: kunnia ja velvollisuusetiikka vaatii olemaan paljastamatta rosvon piilopaikkaa, upseerin tarjoama palkkio taas houkuttelee paljastamaan sen. Ja Fortunato valitsee talouden, voitontavoittelun.

Holvas on oikeassa sanoessaan, että velvollisuusetiikka eroaa kristillisestä etiikasta, ja ymmärrän kun hän sanoo, että kristillinen etiikka perustuu talousmetafysiikalle. Tässä täytyy hyväksyä Holvaksen implisiittisesti hahmottelema talouden käsite, joka eroaa monista muista talouden määritelmistä monin tavoin. Kristillinen etiikka on talousmetafysiikalle alisteista, koska siinä ihminen esitetään velallisena. Huono omatunto on kärsimystä, joka seuraa siitä, että ihminen on velassa Jumalalle. Kunnian varaan rakentuvassa velvollisuusetiikassa ei ole tällaista ikuista velkaa kellekään ulkopuoliselle. Kristillinen etiikka olisi nostanut esiin ongelmia jo siinä vaiheessa, kun rosvo pyysi Fortunatolta apua: olisi pitänyt ratkaista, onko oikein vai väärin kätkeä rosvo oikeudenpalvelijoilta. Velvollisuusetiikassa valinta on Fortunatolle tuossa vaiheessa vielä vapaa, hän jopa ottaa maksun siitä, että suostuu auttamaan, eikä se ole mitenkään moraalitonta. Mutta lupautumalla auttamaan hän sitoo itsensä: hänellä on velvollisuus pysyä sanassaan. Niinpä kun hän hetkeä myöhemmin onkin lahjottavissa, tulee hänestä auttamatta petturi.

Toinen vastaväittäjistä, Uskali Mäki, esitti väitöstilaisuudessa mielestäni hyvän kysymyksen, jonka Holvas tulkitsi mielestäni harmillisen kapeasti eikä siksi vastannut kattavasti. Mäki totesi Holvaksen käsittelevän Aristoteleen hyvää elämää oikoksessa esimerkkinä ei-taloudesta ja samalla jostain tavoiteltavasta. Aristoteleen hyvään elämään saattoi päätyä vain patriarkaalisen ja voimakkaan hierarkkisen talouden päämies: orjat, naiset ja lapset on väistämättä suljettu sen ulkopuolelle. Jos tämä on se käytäntö, jona hyvä elämä ilmenee, eikö hyvää elämää tulisi pikemminkin vastustaa kuin tavoitella?

Oma vastaväitteeni jatkaa tätä kysymyksen miltä se näyttää käytännössä? teemaa. Fortunaton isä, Mateo Falcone, todella elää erossa talousmetafysiikasta ja vahvasti velvollisuusetiikan varassa. Fortunato on suvun ensimmäinen petturi, ja tästä johdonmukaisena seurauksena Mateo käskee hänen ensin lukea rukouksensa ja sitten ampuu hänet. On tärkeää huomata, että tämä on realistista. Kaikki mitä tiedämme kunniaa ja häpeää korostavista eettisistä järjestelmistä viittaa siihen, että käytännössä niissä kunnian menettäminen ei ole yksilön vaan koko yhteisön asia, ja vain veri pesee häpeän pois. Holvas esittää ei-talousmetafyysisen velvollisuusetiikan tavoiteltavana. Kuitenkin niin kauan kun velvollisuusetiikan varaan rakentuneiden käytäntöjen eittämätöntä raakuutta ei käsitellä lainkaan, jää tällainen eettinen pohdiskelu mielestäni kesken.

Hyvä siis, että keskustelu voi jatkua – ja joka tapauksessa, harvoinpa sitä pääsee kuulemaan näin kommentoimaan innoittavaa väitöstilaisuutta. Kiitos siitä, ja onneksi olkoon väitelleelle!

Kissa maton kasvoilla ja pitkä ohut vaha

For a more exotic example, we can look at Mixtec, a language of Mexico. Mixtec does not have any prepositions or other morphemes for spatial categories. Speakers of Mixtec locate things by analogizing the objects on which they are situated to anatomical parts of humans or other animals. For describing a cat lying on a mat, for instance, Mixtec speakers say something like 'the cat is-located the mat's face'. A man on a tree limb is something like 'the man is-located the tree's arm'.
(...)
For English speakers, it is hard to imagine how classifier languages work. In our language, some nouns have a unit already built in as part of their meaning, like 'comb', 'book', or 'desk', and some do not, like 'water' and 'mud'. In Yucatec Maya, all nouns are like the English 'water' or 'mud'. There is nothing about Yucatec Maya nouns that break up their referent into units or items. Even terms for 'book', 'cat', and 'table' require a classifier that specifies the unit. This suggests that Yucatec Maya nouns are like stuff names. The classifiers specify how different kinds of stuff get put into units. For instance, to say 'two candles' in Yucatec Maya you have to say something like 'two long thin wax' where 'long thin' is the classifier.

Sitaatit ovat Maria Francisca Reinesin ja Jesse Prinzin artikkelista "Reviving Whorf: The Return of Linguistic Relativity" – kiitos Matti linkistä. Artikkelissa pyritään puolustamaan melko maltillista, järkevää ja empiirisesti tuettavissa olevaa versiota väitteestä, että äidinkieli muovaa ihmisen ajattelua merkittävin tavoin. Esimerkiksi jälkimmäisessä katkelmassa kuvattua mayakieltä puhuvat ihmiset eivät huomaa lukumäärävaihdoksia yhtä helposti kuin englanninpuhujat, joihin heitä verrattiin: "Count nouns seem to encourage counting, and counting influences what we notice and recall." Artikkelissa kerrotaan muutamista muistakin varsin viehättävistä, kohtalaisen uskottavasti todetuista selvistä eroista eri kielten puhujien ajattelutavoissa; kannattaa lukea.

En ole vielä tavannut kielenkääntäjää, jolle ainakin jokin maltillinen versio humboldtilaisesta tai herderiläisestä kieli- ja ajattelukäsityksestä tai Sapirin–Whorfin hypoteesista ei olisi itsestäänselvyys. Eri kielissä nyt vain ajatellaan jossain määrin eri tavoin, joten totta kai yhden kielen puhujat ajattelevat usein tavoilla, jotka ovat paljon harvinaisempia jonkun toisen kielen puhujien joukossa. Sen huomaa kyllä kun joutuu vääntämään yhdellä kielellä ajateltua asiaa toiselle kielelle.

Reinesin ja Prinzin artikkelissa kuvatuissa kokeissa käsitellään tietysti melko helposti testattavia eroja. Toiset erot ovat hankalammin hahmotettavissa; en esimerkiksi osaa arvailla, miten eräs havaitsemani ero suomen ja ranskan välillä voisi näkyä näiden kielten puhujien ajattelutavoissa. Suomessa on näet niukasti keinoja virkkeen tai kappaleen sisäisten viittaussuhteiden ilmaisemiseen. Käytännössä käytössä ovat muutamat demonstratiivi- ja relatiivipronominimme. Ranskassa vaihtoehtoisia keinoja viitata aiemmin mainittuun on huomattavasti enemmän (kts. esim. ranskan demonstratiivipronominit). Saksassa niitä on käsittääkseni vielä enemmän jo pelkästään kieliopillisten sukujen määränkin ansiosta, mutta en osaa saksaa riittävän hyvin suomentaakseni siitä, joten minulla ei ole asiasta niin kirveleviä kokemuksia kuin ranskan kanssa kamppailusta. Ranskaksi voi joka tapauksessa rakentaa kauniin ja selkeän virkkeen, jossa viittaillaan virkkeen sisäisesti monta kertaa, joka kerta täysin ymmärrettävästi, vailla sitä erehtymisen vaaraa, mikä suomen sanan "se" kanssa tulee hyvin nopeasti vastaan. Olen melko vakuuttunut siitä, että tämä ero näkyy jotenkin myös eroissa suomalaisten ja ranskalaisten tyypillisten ajattelun tapojen välillä, mutten osaa lainkaan sanoa miten.

Etiikalla perustelluista metodivalinnoista

Never mind the problematic nature of interstellar space travel. Never mind the solid archaeological evidence for human construction of pyramids, mounds and ancient rock paintings. Never mind that humans themselves are really quite capable of magnificent feats without intervention from the stars. Never mind Occam's Razor.

When Erich von Däniken published Chariots of the Gods? in 1970, he unleashed a flood of the most humorous, unscientific, and outrageous speculation in the realm of cult archaeology. The problem is, many believed him, in spite of all the evidence to the contrary. A quarter century later, the ancient astronauts game is still alive.

Sitaatti on Larry J. Zimmermanin yhdessä Richard A. Fox Jr:n kanssa pitämältä mainiolta linkkisivustolta Fantastic Archaeology! Lost Tribes, Sunken Continents and Ancient Astronauts, osasta Ancient Astronauts. Kuten sitaatista huomaa, Zimmerman sekä harrastaa esoteerista kirjallisuutta ja pseudotiedettä että kyseenalaistaa näissä tarjottuja selitysyrityksiä rankalla kädellä. Sivustolta löytyy muun muassa selvä kannanotto kreationismia vastaan.

Sama Larry J. Zimmerman on todennut, että olisi tarpeen kehittää "a different kind of science, between the boundaries of Western ways of knowing and Indian ways of knowing". Kommentti on syytä panna asiayhteyteensä: kymmenisen vuotta sitten intiaanikreationistit (kyllä, vastauksena aiempaan keskusteluun: heitä tosiaan on) ja arkeologit kränäsivät esihistoriallisista luurangoista. Saiko jonkun heimon mailta löytyneitä luita tutkia vai pitikö ne haudata saman tien takaisin? Kiista herätti voimakkaita tunteita puolin ja toisin. Kuten sitaatista kuulee, Zimmerman ei liittynyt heihin, jotka yrittivät yksinkertaisesti kävellä intiaanien vaatimusten yli, vaan hän pyrki kompromissiratkaisuihin: "I believe I have maintained a fairly consistent position over the years that anthropology must work out compromises with indigenous peoples or risk losing all access to human remains", hän sanoo 1997 julkaistussa artikkelissa "Anthropology and Responses to the Reburial Issue". Iowan yliopiston tietojen mukaan hän on lähtenyt toteuttamaan ajatustaan "toisenlaisesta tieteestä" antamalla arkeologien työvälineitä intiaanien käsiin ja ryhtymällä tutkimaan mitä he niillä tekevät. En ole vielä lukenut mitä tästä on seurannut, mutta kuulostaa hauskalta.

Kreationisminvastustaja, joka haluaa tehdä tieteellistä yhteistyötä intiaanikreationistien kanssa? Ei, kyse ei ole siitä, että hän erottaisi toisistaan hyvät ja pahat kreationistit ja leikkisi hyvisten kanssa. Kyse näyttää olevan pikemminkin paitsi pragmaattisesta otteesta, myös tutkimusetiikalla perustelluista metodivalinnoista. Jos arkeologi tutkii esineitä ja asioita, joilla on joillekin ihmisille paljon väliä, on arkeologin Zimmermanin mielestä otettava heidät huomioon. Tämä on tutkimuseettinen kanta. Jos konflikti on niin huomattava kuin intiaanikreationistien tapauksessa, on Zimmermanin tutkimuseettisestä kannasta huomattavia seurauksia tutkimusmetodien valinnassa. Kyse ei siis ole siitä, että Zimmerman omaksuisi intiaanikreationistien ajattelutapoja, vaan siitä, että arkeologian on toimittava tiettyjen eettisten rajojen sisällä, vaikka se merkitsisikin tieteen näkökulmasta harmittavia uhrauksia. (Toisaalta kompromissiratkaisuista voi seurata myös kaikenlaista uutta ja etnografin näkökulmasta kiinnostavaa tutkittavaa; esimerkiksi tietoa siitä, millaisia tutkimuskysymyksiä intiaanikreationistit kehittävät saadessaan moiseen tilaisuuden.)

Metodivalintojen perustelu tutkimusetiikalla ja joistain tutkimuksista pidättäytyminen on esimerkiksi lääketieteessä meille – sattuneista syistä – jo niin tuttua, ettei se herätä ihmetystä saatika närää. (Joitain natsitutkijoiden tuloksia käytetään tietääkseni edelleen mm. sotilaslääketieteessä; esimerkiksi kokeita, joissa selvitetään elävän ihmiskehon kestävyyttä korkealta pudotettaessa on ollut hieman vaikea toistaa.) Kun siirrytään toisille tieteenaloille, ja kun eettiset perustelut liittyvät toisten ihmisten kokemiin merkityksiin, ei mahdollisen fyysisen haitan aiheuttamiseen, metodivalintojen perustelu tutkimuseettisillä kannoilla herättää enemmän kysymyksiä.

Olen viime aikoina keräillyt esimerkkejä siitä, miten tutkimusetiikalla perustellaan metodivalintoja ja miten eettiset ja episteemiset kannat kietoutuvat yhteen. Sain perjantaina uuden esimerkin. Anna Anttila väitteli varhaisnuorten romanttisesta seurustelukulttuurista. Olin kuuntelemassa, ja tunsin keräilijän riemua kun hän perusteli metodivalintojaan. Hän oli haastatellut lukuisia alakouluikäisiä lapsia seuraten sitä uuden lapsuustutkimuksen periaatetta, ettei lapsuutta tarkastella välivaiheena kohti oikeaa ihmisyyttä, ts. keski-ikäisyyttä, vaan sinällään arvokkaana elämänvaiheena. Lasten toimia ei siis tutkita siitä näkökulmasta, miten ne edistävät tai ehkäisevät jonkinlaiseksi (ts. toivotunlaiseksi) aikuiseksi kasvamista, vaan tutkitaan lasten itsensä kokemia merkityksiä. Tämä johtaa siihen, että lapsia haastatellaan yhtä kunnioittavasti kuin aikuisiakin – mikä puolestaan johtaa siihen, ettei esimerkiksi kehityspsykologisia näkemyksiä lasten kyvyistä käsitellä monimutkaisia kysymyksiä voida ottaa haastattelujen tulkinnassa huomioon. Vastaväittäjä tarttui tähän – mielestäni aivan oikein – mutta jätti asian silleen kun Anttila totesi ratkaisun seuraavan siitä tutkimuseettisestä kannasta, jolle työ perustui.

Mitä enemmän mietin, sitä onnellisempi olen siitä, ettei minun tarvitse ratkaista mikä tämäntyyppisissä tapauksissa olisi parhaiten perusteltu metodivalinta. Samalla uteliaisuuteni sen kun kasvaa; haluan tajuta kuinka sotkuisen kimpun etiikka ja epistemologia käytännön tutkimustyössä usein mudostavatkaan.

Tyttökirjat, sota ja häpeä

When Esme remembered Janet and turned to look for her Janet had gone. Esme never saw her again. She did not greatly care. Francis was so funny and wonderful he was the best of comrades. Then they danced on the open grassy space around the old, dried-up fountain where wild mint grew so thickly. It smelt so beautifully when they trod on it.
And the music to which they danced made Esme tremble with delight…and something that was not quite delight. She could not understand where the music came from and Francis only laughed when she asked him. His laugh was more delightful than any music. Esme had never heard anyone laugh so delightfully.
None of the other people who came and went spoke to them or took any notice of them. Aunt Hester never came near them. She was always with Geoffrey.
Aunt Jane was a little worried about Esme those days. She thought the child was moping. She did not run about or play as usual, but sat, like Hester, on the lawn with a dreamy, waiting face.
“I wish we could go to the garden every night,” she said to Aunt Hester.
“They only come on the nights when the moon is full,” said Aunt Hester. “Watch when the moon comes back. When it is full and casts and shadow on the birch lane we will go again.”

Hämärässä lumihiutaleet vielä näkyivät, mutta nyt on jo pimeä ja ikkunasta erottaa vain valaistun savusaunan. Valo ulottuu järven ohuelle jäälle asti, saunan ovesta humahtelee savua. On tyyntä. Päivällä lumisessa satumaisemassa lenteli hyttysmäisiä hyönteisiä; oudoksuin. Niitä oli monta. Mitkä hyönteiset lentävät marraskuisen hangen yllä?

Sitaatti on L.M. Montgomeryn viimeiseksi jääneestä teoksesta The Blythes Are Quoted; luin sen jo kesällä, mutta eufemiatan siitä vasta nyt kun kirja on lopulta ilmestynyt. Montgomery kokosi sen suurimmalta osalta vanhoista novelleistaan ja runoistaan uudelleenkirjoittaen niitä samalla. Hän lähetti valmiin käsikirjoituksen kustantajalleen vuonna 1942, päivää ennen kuolemaansa – ja nykytietojen mukaan hän teki itsemurhan. Kustantaja kuitenkin arvatenkin piti kokoelman sodanvastaista henkeä sopimattomana, osa kirjan novelleista ilmestyi siistittyinä versioina 70-luvulla ja koko teos Montgomeryn laatimassa järjestyksessä, runoineen ja välikeskusteluineen, vasta tänä vuonna. Tämä kaikki on tietysti juttu niin minun mieleeni, että jos asiat olisivat menneet hieman toisin, olisin saattanut päätyä suomentamaan kirjan. Niin ei kuitenkaan käynyt, mistä olen hieman helpottunutkin; en juuri nyt yhtään haluaisi keskeyttää väitöskirjantekoa edes muutamaksi kuukaudeksi, mutta tästä käännösprojektista en kerta kaikkiaan olisi kyennyt kieltäytymään.

Mökillä luen tyttökirjoja. Tällä kertaa olen keskittynyt Anni Swanin nuorisoromaaneihin, luin niitä kolme ja illalla saattaa mennä vielä neljäs. Kauhistuin tajutessani, ettei Lemmikkini ollut lukenut ainuttakaan näistä helmistä, ja panin hänet saman tien lukemaan Iris rukan. Luin sen itsekin ja naureskelin Suomalaisen yhteiskoulun reippaille oppilaille Helsingissä, joka Swanin kirjoissa sijaitsee jossain sellaisessa satumaassa, missä mitään poliittisia jännitteitä ei ole olemassakaan. Jopa kielikysymykset on lakaistu tykkänään maton alle, kaikenmoisista sosialismeista puhumattakaan. Kirja on julkaistu 1916.

Lemmikkini sanoi Iris rukasta jotain, jota en ollut koskaan tajunnut: se on kirja ennen kaikkea häpeästä. Varsinkin kirjan alku. Iris tulee kaupunkiin oppiakseen häpeämään ja ennen kaikkea tuottaakseen muille häpeää. Häpeä kypsyy lopulta paitsi huonoiksi, niin myös hyviksi hedelmiksi ja luonnonlapsi Iris saa kunniankin hetkensä, mutta yhtä kaikki, iso osa kirjasta on sitä, että joku häpeää jotain. Huomasin toki heti, että teema luonnollisine vastinpareineen toistuu muissakin Swanin kirjoissa: tosi ylpeys, väärä ylpeys, niin aiheelliset kuin aiheettomatkin syytökset ylpeydestä ja häpeä. (Swanin kieli tuntuu omalta. Pitäisi alkaa käyttää partitiivia säästeliäämmin kuin nykyään on tapana, sanoa kuten Swan sanoo, että minulla oli tänään hauska.)

Anna -kirjojen lähtöasetelmissa on samaa kuin Iris rukassa: vallaton, ajattelematon tyttö tulee uuteen paikkaan ja joutuu sekä häpeämään itse että tuottamaan muille häpeää. Lopulta häntä kuitenkin rakastetaan juuri sen eläväisyyden tähden, joka synnyttää myös häpeän hetket, ja oikeutettu ylpeys (Annan) tai luonnonlapsen viattomuus (Iriksen) voittaa häpeän sanelemat yritykset lannistaa lapsi. Jäin miettimään liittyisikö se, ettei sota sovi vanhoihin tyttökirjoihin, jotenkin tähän häpeän teemaan.

Tyttökirjoissa on selvää, mitä asioita tulee hävetä syystäkin, ja yhtä selvää, minkälaista häpeää vastaan on käytävä. Siinä Anna -sarjan osassa, joka tosiaan kertoo sota-ajasta, Kotikunnaan Rillassa, tämä selvyys vielä säilyy; pojat ovat sodassa tappamassa ja se on kauheaa, mutta sodassa tappaminen ei ole, ei voi olla häpeällistä. The Blythes Are Quoted ei siksi ehkä ole tyttökirja. Toinen maailmansota teki ehkä häpeästä Montgomerylle aiempaa vaikeammin hallittavan asian.

Kubistinen sokeri ja Mummun letti

Näin Kolme sisarta -näyttelyn noin tuntia ennen sen sulkeutumista. Suosittelisin jos se vielä jatkuisi. Nauroin heleästi Irina Zatulovskajan teokselle Kubistinen sokeri; isompi versio löytyy tuolta. Joskus vasta nimeäminen todella tekee teoksen.

Mummuni talo tyhjennettiin lopulta eilen. Ullakkokomerossani on nyt monta matkalaukullista häneltä jääneitä papereita ja valokuvia; en tiedä tuleeko vielä päivä, jona kävisin ne läpi. Suku taisi kuitenkin arvella, että ehkä. Siellä on muun muassa pahvilaatikollinen isoisovanhempieni kirjeenvaihtoa sota-ajalta. Ja Mummun letti. Saman värinen kuin omat hiukseni.