Esimerkin metsästys

What distinguishes the interventions of feminist critics in these debates is their refusal, for the most part, to embrace any of the polarized responses generated by this growing crisis of confidence in objectivist ideals. In most cases feminist critics in archaeology depend on painstakingly careful empirical analysis to establish their claims about gaps or bias in content, about inequities in the role and status of in the field, and about the links between equity and content critiques.

Päädyin lueskelemaan jotain, jota olen yleensä vältellyt: feminististä tieteentutkimusta, tässä tapauksessa Alison Wylien artikkelia "The Engendering of Archaeology; Refiguring Feminist Science Studies". Luin sitten myös Stanford Encyclopedia of Philosphyn artikkelin feministisestä epistemologiasta. Olen tavallaan kovin tyytyväinen siihen, etten mistään tunnu löytävän vihjettäkään sellaisesta tutkimuksesta, josta haluaisin löytää yhdenkin tapausesimerkin.

Luin taannoin sen Paul Boghossianin lyhyen tekstin, jossa puhutaan Zuni-myytistä, ja jonka asetelmista olen napissut ennenkin. (Napina on tuosta hieman tarkentunut). Boghossian toteaa, että länsimaisen tieteen edustajat sanovat ihmisten tulleen Amerikkaan Aasiasta, Zuni-myyttiin uskovat taas katsovat ihmisten tulleen Amerikkaan maansisäisestä maailmasta – ja tämän jälkeen hän ärhentelee siitä, että brittiarkeologi Roger Anyon on sanonyt näitä kahta väitettä yhtä päteviksi. Kuten linkittämässäni kirjoituksessa huomautin, sellaisia tutkijoita, jotka olisivat Boghossianin kiukun herättäneeseen tapaan kulttuurirelativisteja myös tutkiessaan, ei vain puheissaan, ei tunnu löytyvän. Ryhdyin nyt kuitenkin etsimään edes yhtä sellaista, siksi lupaavantuntuisissa standpoint-suunnissa kahlailu. Vielä ei ole lykästänyt. Anyonkin näkyisi lähinnä vain propagoivan intiaanien maaoikeuksien puolesta yms., ei argumentoivan myyttien sisäisen johdonmukaisuuden sääntöjä seuraten.

Haen siis tutkimusta, mielellään jonkinlaista kulttuurien tutkimusta tai kulttuurintutkimusta, jossa tutkija suhtautuisi tutkittaviensa parissa esitettyihin tosiasiaväitteisiin ja yleisesti hyväksyttyihin järkeilytapoihin samalla tavalla kuin oman tutkijayhteisönsä parissa esitettyihin tosiasiaväitteisiin ja hyväksyttyihin järkeilytapoihin. Toisin sanoen tutkija ei kävisi akateemista keskustelua vain muiden tutkijoiden, vaan myös tutkimuskohteensa kanssa. Jotta tässä olisi mitään jännittävää, tutkittavien parissa hyväksyttyjen järkeilytapojen tulisi tietysti poiketa tutkijoiden parissa hyväksytyistä järkeilytavoista ainakin jossain määrin. Ei tarvita niin räikeää ristiriitaa kuin mitä Boghossian hahmottelee, mutta selvä nojautuminen tutkittavien ajattelutapoihin kuitenkin: perustelu, joka ei seuraa tutkimusalalla hyväksyttyjä vaan tutkittavien parissa hyväksyttäviä normeja, valittujen taustateorioiden oikeuttaminen myös paikallisten oikeutustapojen mukaisesti, tai muuta vastaavaa.

Onko sellaista tutkimusta olemassa, jossa tutkittavien parissa yleiset episteemiset kannat olisivat tutkijoille yhtä vahva ja selvästi samankaltainen haaste kuin tutkijayhteisön esittämät kannat? Vai onko kuitenkin aina niin, että tutkittavien uskomukset voivat kyllä olla tutkijalle käytännöllinen tai eettinen haaste, mutta ne eivät haasta argumentoimaan? Tiedättekö yhtään senkaltaista tutkimusta kuin mitä minä haen?

Kevätjuhlapäivänä

Katsoin Lucile Hadzihalilovicin ohjaaman elokuvan Innocence. Se kertoo tyttöjen sisäoppilaitoksesta, jossa opetetaan biologiaa ja balettia. Tytöt tuodaan koulun alueelle maanalaista käytävää pitkin ruumisarkuissa kun he ovat kuuden vanhoja, eivätkä he pääse pois ennen kuin 12-vuotiaina. Koulu on korkeiden muurien ympäröimän, kauniin ja metsäisen puiston keskellä. Jokaisella vuosiluokalla on viisi tyttöä, ja kun asuintalojakin on viisi, on jokaisessa talossa yksi kultakin luokalta. Vanhimmat huolehtivat nuorimmista. Iltaisin vanhimmat tytöt myös katoavat jonnekin pariksi tunniksi, nuoremmat eivät tiedä minne. Vanhoja palvelusnaisia on muutama, opettajattaria kaksi; aineitahan on myös vain kaksi. Tytöille ei selitetä miksi heitä koulutetaan näin, eikä ulkomaailmasta puhuta.

Koulusta voi päästä pois vuotta aiemmin mikäli osoittautuu vuotuisessa balettikatselmuksessa toiseksiylimmän vuosiluokan parhaaksi. Se on ainoa kerta vuodesta kun koulun johtajatar tulee avustajansa kanssa katsomaan kuinka oppilaat menestyvät. Hän valitsee yhden tytöistä ja vie mukanaan. Alice haluaisi tulla valituksi. Haluan näyttää myös katselmuskohtauksen, mutta katsokaa se vain jos teitä ei haittaa saada selville kuinka Alicen käy:



Pidän erityisesti siitä, kuinka tyttöjä käännellään, jotta heidän kaulansa pituus ja kaari tulisi hyvin esille. Katselmus tuntui tutulta, muistin itseni kuudesluokkalaisena pyrkimässä koulunäytelmän tanssiosaan. Pidin myös siitä, että DVD:llä oli ohjaajan haastattelu, jossa hän kieltäytyi selittämästä elokuvaansa ja totesi, että pikkutytöt pitävät sitä yleensä täysin ymmärrettävänä: juuri tuollaistahan se on (me aikuiset vain emme muista). Hän painotti sitäkin, ettei tarkoituksena ole esittää ketään pahana. Todellinen herkkupalaliite oli kuitenkin pääosanesittäjä Zoé Auclairin selitys siitä, mistä elokuvassa todella on kyse. Pääosanesittäjä oli kuvausten aikaan seitsenvuotias, ja kun hänen tulkintansa äänitettiin, yhdeksän. Harvinaisen selväpiirteinen selitys. Katsoja ei tietenkään ole viaton, vaan keksii monia mahdollisia tarkoitusperiä sille, mitä tytöille tehdään ja mistä elokuvassa kerrotaan.

Olen viime päivänä käynyt keskustelua tyttöjen kasvatuksesta ja kasvatuksessa käytetyistä keinoista, ja se väritti katsomistapaani. Toisaalta siinä Frank Wedekindin novellissa, jolle elokuva perustuu, käsitellään Hadzihalilovicin mukaan 1800-luvun kasvatusutopioita, joten katsomistapani tuskin oli erityisen yllättävä. Niistä utopioista olisi kyllä hauska tietää enemmän.

En myöskään voinut olla muistamatta Armas J. Pullan jossain monista mainioista esseekokoelmistaan kertomaa juttua ranskalaisesta ruhtinattaresta, joka noin vuosisata sitten vaihtoi hotellia. Hän oli käynyt perheineen vuosia samassa ylellisessä kylpylähotellissa, mutta poistui eräänä vuonna pikaisesti ja loukkaantuneena. Hotellihuoneiden yhteyteen oli hankittu bideet. Ruhtinatar ilmoitti, että hänen tyttärensä ovat viattomia, ja hänen tarkoituksensa on pitääkin heidät viattomina, joten he poistuvat välittömästi.

Toisaalta, ruhtinatar ei varmastikaan olisi hyväksynyt biologianopetusta. Viehättävä ohi vilahtanut yksityiskohta: eri lajien evoluutiota esittelevässä opetustaulussa kuvattu ihminen taisi olla nainen.

Täydelleen antautuva

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.
Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli Diabolus sylvarum´in oma ja Saatanan saalis.

Verestin vastikään muistikuviani Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Aalo on hyvin samastuttava – ja juuri siksi tarina herättää minussa kriittisiä aatoksia, kuten henkilökohtaisesti vetoavat tarinat aina. Aalo on alusta pitäen äärettömän lahjakas antautuja. Hän toteuttaa Priidikin kaipaaman vaimon roolin kaikin tavoin niin täydellisesti, että muut miehet seuraavat sitä kateellisina. Aalon menetys onkin metsänvahti Priidikille, selvästi hyvälle ja vahvalle, mutta yhtä kaikki inhimilliselle miehelle hirveä isku. Ja Priidik menettää Aalon koska väkevälle Daimonille voi antautua täydellisemmin kuin ihmiselle milloinkaan voisi.

Ihminen ei voi hallita toista samalla intensiteetillä ja voimalla kuin Metsän Henki, jotain jää aina puuttumaan; Aalon on ihmismiehen vaimona kannettava vastuuta valinnoistaan, hän ei voi pelkästään ja täydelleen heittäytyä toteuttamaan toisen valintoja. Sutena, Diabolus sylvarum´in omana se sen sijaan käy päinsä; Aalo voi olla kaikesta subjektiudesta vapaa, ja se on hänelle vapauden autuus.

Aalo osaa antautua täydelleen, täyttää jokaisen toiveen. Myös sutena, kuten aiemmin vaimona, hän kohoaa tällä kyvyllään toisten yläpuolelle: hän jaksaa juosta suurimman suden, Metsän Hengen rinnalla, ja "nämä kaksi olivat ylpeimmät ja komeimmat kaikista metsänsusista".

Aalo ei kuitenkaan pääse subjektiuden kiroista. Hänen aiempi ja uudempi antautumisensa iskeytyvät yhteen, ja se sattuu niin Priidikiin kuin Piretiinkin, Aalon ja Priidikin tyttäreen. Heidän kipunsa ei jätä Aaloa rauhaan, ja lopulta hänen on palattava vielä hetkeksi, yhdeksi yöksi. Hän tekee tietysti juuri sen, mitä osaa, eli hetken verran täyttää jokaisen sanattoman toiveen, mutta tässä minusta on kuitenkin tarinan ehkä ainoa vihje siitä, että Aalo kokisi tarvetta tehdä valintoja itse, siis kokisi tarvetta olla vastuuta kantava subjekti.

Kunhan tässä kurtistelen kulmiani sille samalle vapauden autuuden kaipuulle, joka Aaloakin riivasi. Priidikin osa on surullinen, ja tiedänpähän myös (onneksi?) olevani Aaloa paljon huonompi siinä täydelleen antautumisessa, mitä tuon autuuden saavutaminen vaatii. Silti olen hieman kade. Huomaan kirjoittaneeni tästä monta kertaa ennenkin, jo vuosiakin sitten.

Ja kaikesta huolimatta subjektiudesta irti päästämisen hetket ovat kallisarvoisia ja kauniita.

Tuulenriepottelemia sumunriekaleita

Musiikki on outo ja ihmeellinen asia. Se saa lörpöttelevimmänkin pään lopulta hiljenemään. Ei kaduttavaa menneisyyttä, ei huolestuttavaa tulevaisuutta, ei enää sanojen ja ajatusten vimmaista tikkaamista. Vain kaunista leijuvaa turhuutta. Äänestä on tehty melodialla, rytmillä, harmonialla ja vastapainolla mieluisa ja ymmärrettävä, ja siitä tulee meidän ajatteluamme. Kielen ärinä ja semiotiikan orjantyö jäävät taakse. Musiikki on linnun vastaus sanojen meteliin ja raskauteen. Se saattaa mielen hurmioituneeseen sanattomuuden tilaan.

Sitaatti on Yann Martelin novellista John Morton: Sotamies Donald J. Rankinin jousikonsertto yhdelle epäsointuiselle viululle; se löytyy kirjasta Totuus Helsingin Roccamatioista, jonka luin vastikään. Hieno kirja. Kuvan taas otin muutama tunti sitten Roihuvuoressa. Hieman kuuden jälkeen näet keksinkin lähteä iltakävelylleni sinnepäin, eikä Lammassaareen kuten olin aikonut.

Viime ajat olen joko tehnyt töitä tai liikkunut ulkona. Ostin syksyllä varastetun pyöräni tilalle hupaisan kiiltävänpinkin vehkeen – käytetyn tietysti, tällä seudulla muussa ei olisi mitään järkeä – ja olen ajellut sillä. Kausikortti kaupungin maauimaloihin on myös jo lompakossa. Voi kevättä.

Menin Herttoniemeen metrolla. Kirsikkapuisto oli helppo löytää, mutta vielä nuoret puut eivät näyttäneet kovin kummoisilta. Vesitorni sen sijaan alkoi jo upota sumuun. Harvinainen sää, sumua ja tuulta; kukat liehuivat kun kuvasin niitä. Vesitornin juurella kallio oli sinisenään pieniä orvokkeja. Japanilainen puutarha oli kovin pieni, ja päätinkin suunnata seuraavaksi Kivinokkaan. Abraham Wetternin tie ja Linnanrakentajantie ovat kaamean rumia, joten palasin teollisuusalueen halki; Puusepänkatu tuoksui sahatavaralta. Pidän teollisuusalueista.

Kun saavuin Saunalahden rantaan, sumu oli sakeutunut. Oli hetken tyyntä, rannan ruovikossa näkyvyys oli välillä vähissä. Itäväylä kohisi taustalla, mutta sumu muutti äänimaiseman kumman kaiuttomaksi ja lintujen äänet kuuluivat vahvoina. Polun vieren hämärässä kasvoi sankka kortteikko, ja rentukat hehkuivat mutaisessa rannassa. Metsässä polut kiertelivät kaatuneita, lahoavia puunrunkoja.

Rantakalliolta ei näkynyt kuin kaislikkoa, kaikki muu katosi sumuun. Mustikat kukkivat.

Kuulin ensimmäisen satakielen kun pääsin lintutornille. Suuntasin sen ääntä kohti, mutta se lopetti pian. Jäin sitten katselemaan valtavaa kaatunutta puuta, jonka ilmassa törröttävä juurakko ulottui korkealle pääni yläpuolelle; siitä roikkui vielä multakimpaleita ja kiviä, ja ohuemmat juuret näyttivät liaaneilta. Joku oli tehnyt metsään pajunoksista muutaman lintuveistoksen. Silleen jätetty metsä lakkasi, saavuin mökkialueelle. Ovatpa ne koijat vaihtelevassa kunnossa.

Tuuli yltyi jatkuvasti, ja kun olin kävellyt liki aution mökkiasutuksen läpi uimarannalle, se viskoi sumua sakeina riekaleina, ilma oli vettä täynnä vaikkei satanut. Koetin kuvata riepotusta, mutta video olisi epäilemättä toiminut paremmin. Syreeninnuput olivat aukeamassa, mutta tuuli niin, ettei niistäkään saanut kuvaa. Kun lopulta tulin Kivinokan käärmemäiseen kärkeen, pisaroita alkoi vihmoa päälleni. Sumu lensi kuin sitä olisi ajettu, mutta hetkeksikään se ei hälvennyt, eikä nokan, rantakivien ja niihin iskevien laineiden lisäksi näkynyt mitään muuta. Metro ja liikenne kuuluivat, mutta näöltään paikka olisi voinut tuolla hetkellä olla jostain pohjoisen Britannian rannikolta. Seisoin hetken ja mietin, että kun nykyään taas kerran monesta syystä on niin, että olen tällaisilla retkilläni aina yksin, niin voisin ehkä taas muuttaa jonnekin kauemmas joksikin aikaa. Teki mieleni jollekin Atlantin karulle rannalle.

Kulosaaren kartanon lähellä kuulin taas satakielen, ja toisenkin. Siellä on pieni teatterilava, jolla kolme ihmistä harjoitteli ties mitä esitystä neljännen ohjatessa. Ohitin heidät nopeasti seuratessani satakielen naputusta. Siinä oli suojaisaa, tuuli ei niin kylmännyt. Kartanon edessä kohtasin tiiviin lämpäreen punaisia ja keltaisia tulppaaneita, ja ilta kun oli, osoittivat ne kaikki supussa nuolenkärkinä kohti taivasta. Se näytti hyvin kummalliselta.

Olin jo kävellyt muutaman tunnin, joten suuntasin Kulosaaren metroasemalle. Sörnäisten asemalla oli ihmisiä kuten aina, liukuportaiden päässä Vaasanaukiolla keski-ikäinen humalainen pariskunta riiteli.

Rinnastus

Kuhn näyttää ajattelevan, että sosiaalitieteet eivät ole vielä saavuttaneet sitä vaihetta, jossa paradigmat olisi artikuloitu riittävän selvästi niin, että paradigmojen vastakkain asettelu olisi mahdollinen. En ole kuitenkaan varma, että Kuhn on oikeassa – ja ettei hän etsi paradigmoja niin sanoakseni väärästä suunnasta. Omana ehdotuksenani sanoisin, että viime kädessä poliittiset ja sosiaaliset ideologiat lyövät kiinni sosiaalitieteen paradigmat. Toisinaan ideologiat yrittävät ulottaa vaikutuksensa myös luonnontieteiden paradigmaattiseen taustaan. Siinä ideologian vaikutukset eivät kuitenkaan koskaan tunkeudu syvälle. Huolimatta Leninin hyökkäyksestä Machia vastaan suhteellisuusteorialle ei ole mitään vakavaa marxilaista vaihtoehtoa. Myöskään Mendelin perinnöllisyysteorialle ei ole mitään kunnollista marxilaista vaihtoehtoa. Sanoisin kuitenkin, että on olemassa sekä porvarillinen että marxilainen taloustiede ja sosiologia, joilla kummallakin on oma oikeutuksensa. Ei ole aivan oikein sanoa, että ne eroavat arvostuksissaan. Arvostukset eivät kuulu sosiaalitieteen sisäpuolelle, olkoon kysymys sitten "porvarillisesta" tai "marxilaisesta" sosiaalitieteestä. Tämä on totuus, joka sisältyy Max Weberin kuuluisaan arvovapauden (Wertfreihait) postulaattiin. Mutta sosiaalitieteen tyypit saattavat erota paradigmaattisissa käsityksissään siitä, mikä konstituoi sosiaalisen todellisuuden ja mitkä seikat muodostavat sosiaalisen muutoksen ehdot.

Tämä katkelma on jäänyt kummittelemaan mieleeni. En tiedä mitä ajatella siitä, mutta toisaalta haluan rinnastaa sen toiseen ajatukseen, jota olen viime aikoina miettinyt. Sitaatti on G. H. von Wrightin kirjoituksesta "Wittgenstein Varmuudesta", joka on julkaistu suomeksi Varmuudesta -teoksen suomennoksen esipuheena.

Minun tekee mieli rinnastaa von Wrightin ajatus kysymykseen siitä, mitä ovat sosiaalitieteiden ja hengentieteiden, Geisteswissenschaften, (joista von Wright sanoo myös puhuvansa) konkreettiset tulokset. Puhuin taannoin tieteenfilosofijoukolle humanististen tieteiden tieteenfilosofian valitettavasta vähäisyydestä, ja eräs arvostettava henkilö tuosta joukosta totesi, että tieteenfilosofiassa on ymmärrettävästi keskitytty luonnontieteisiin: niiden konkreettiset tulokset ovat niin merkittäviä; ne ovat muuttaneet maailmaa. Olin hämilläni. Olin juuri puhunut suomalaisen kulttuurien tutkimuksen historiasta. Minusta näyttää päivänselvältä, että ilman tuota historiaa meillä ei olisi modernia suomen kieltä emmekä identifioituisi suomalaisiksi. Eikö se, että puhumme suomea ja identifioidumme suomalaisiksi, ole hyvin konkreettinen tulos? Tulos, jolla on valtavia materiaalisiakin seurauksia?

Ne tieteenalat, joista von Wright puhuu, tutkivat nähdäkseni joko lähes pelkästään tai pelkästään ihmisten kokemia merkityksiä. Von Wright arvelee, että ideologiat kiinnittävät sosiaalitieteiden ja hengentieteiden paradigmat. Minä arvelen, että näiden tieteiden konkreettisia vaikutuksia elämässämme tulee etsiä siltä alueelta mitä ne tutkivat, eli kokemistamme merkityksistä. (En valitettavasti osaa muotoilla asiaa vielä tuon paremmin. En tietenkään väitä, etteivätkö myös luonnontieteet vaikuttaisi kokemiimme merkityksiin.) Tuntuu siltä, että näiden arvelusten suhdetta toisiinsa on pakko ajatella lisää, ja ajatella ilman, että motiivina olisi minkään tieteenalan kyseenalaistaminen. Luultavasti joku on jo tehnyt niin, en vain ole lukenut tai en nyt tajua.

Ajatellaan mari-intellektuelleja (aiemmin mareja kutsuttiin tšeremisseiksi), jotka tutkivat nykyään marien mytologiaa. He kuulemma myös kouluttavat uhripappeja vahvistaakseen paikallista luonnonuskontoa.