Huomautus kulttuurirelativismikeskustelusta

In this section I shall discuss cultural relativism, but much of what I say is equally relevant to the other members of this class of relativisms. Cultural relativism might look like this:

(A3) There are no supra-cultural truths, i.e., the point of view of each culture is true for those participating in it.
(B3) It is true in my culture that (A3).

I have called this form of cultural relativism empirical relativism because it is often associated with empirical results of anthropology. (Putnam: 'Anthropologists have been preaching cultural relativism to us as long as there have been anthropologists.')
Empirical relativism can come into view as the discovery that (for example) Azande and Europeans use different criteria of rational acceptability and truth: when the Azande call an assertion true they mean that that assertion satisfies the Zande criterion of truth CZ; when we call an assertion true, we are appealing to a different criterion, CE.

Luin juuri Gordon C. F. Bearnin artikkelin "Relativism as reductio". Se oli ihan hyvä, lopussa päästiin puhumaan asiaa. Kappale kulttuurirelativismista sai minut kuitenkin taas kerran turhautumaan filosofien kuvitelmaan, että kaikki muutkin koettavat vastata juuri niihin kysymyksiin, jotka heitä itseään sattuvat liikuttamaan.

Bearn ei mainitse yhtään antropologia. En ole lukenut sitä Putnamin teosta, johon sitaatissa viitataan, mutta minun on vaikea kuvitella, että Putnamkaan viittaisi yhteenkään antropologiin. Varmasti on mahdollista löytää joku antropologi, joka on kulttuurirelativisti Bearnin ja Putnamin tarkoittamassa mielessä, mutta – tämä on olennaista – heitä on varsin harvassa. Hyvin harva antropologi näet on kiinnostunut totuuden käsitteen määrittelystä (varsinkaan niin essentialistiseen tapaan kuin mitä tuossa yllä kuvataan). Todelliset antropologit ja kulttuurientutkijat itse asiassa pärjäävät usein vallan mainiosti ilman koko sanaa "totuus". Putnamin ja valitettavasti Bearninkin kuvitteelliset antropologit taas ratkovat filosofisia ongelmia ja vieläpä ymmärtävät ne samoin kuin he. Todellinen antropologi reagoisi tällaiseen jorinaan luultavasti samaan tapaan kuin tässä mainittu kulttuurientutkija:

Lammenranta puhui kahdesta vaihtoehtoisesta kertomuksesta siitä, mistä ihmiset tulivat Amerikan mantereelle: länsimaisen tieteen edustajat sanovat ihmisten tulleen Aasiasta, Zuni-myyttiin uskovat taas katsovat ihmisten tulleen maansisäisestä maailmasta. Sitten alettiin käsitellä erilaisia tapoja suhtautua näihin väitteisiin ja arvioida niiden totuusarvoa. Eräs kuulija viittasi. Hän sanoi olevansa kulttuurintutkija ja mahdollisesti hyvinkin käsittelevänsä sentyyppisiä aiheita kuin Zuni-myytti ihmisten ilmaantumisesta maan päälle – mutta hänen mieleensä ei juolahtaisi lähteä tutkimaan aihetta kysymällä onko Zuni-myytti totta sellaisessa mielessä kuin mistä tässä puhuttiin.

Sitaatti on vanhasta oppimispäiväkirjamerkinnästäni. Minusta on jokseenkin käsittämätöntä, että alkaessaan ajatella Zuni-myyttiin uskovia ihmisiä niin monet filosofit kiinnostuvat ainoastaan siitä, millä perusteilla voimme sanoa kenenkin väitteitä tosiksi tai epätosiksi. Antropologit ja kulttuurien tutkijat taas tuntuvat nykyään veisaavan koko kysymyksestä viis. (He ovat siis ottaneet filosofeja paremmin vaarin tästä Wittgensteinin huomautuksesta: "Frazerin kuvaus ihmisten maagisista ja uskonnollisista näkemyksistä ei ole tyydyttävä: siinä nämä näkemykset esitetään kuin erheinä. Augustinus siis erehtyi, kun hän jokaisella Tunnustuksien sivulla huusi Jumalaa avukseen?")

Minua ei haittaisi jos kyseiset filosofit vain olisivat kiinnostuneita eri asioista kuin useimmat antropologit. Sen sijaan minua haittaa kun nuo filosofit rakentavat nimeämättömistä fantasia-antropologeista kulttuurirelativistisen olkiukon ja kurmoottavat sitten sitä. Tästä kun seuraa se harmi, että antropologiaan ja kulttuurien tutkimukseen liittyvä tieteenfilosofia eksyy helposti tavattoman kauas niistä kysymyksistä, jotka oikeasti ovat noilla aloilla relevantteja.

Marras

Je passais au bord de la Seine
Un livre ancien sous les bras
Le fleuve est pareil à ma peine
Il s'écoule et ne tarit pas
Quand donc finira la semaine

Apollinairea, Marie. Huvittavasti olin vasta viilaillut tuosta runosta suorasanaista käännöstä ystäväni avuksi kun verkossa tuli vastaan vaatimus ottaa lähin kirja, kääntää sivulle 56 ja kertoa viides virke. Tulkitsin hieman, viides säe, milloin viikko siis loppuu.

Olin viime keväänä kuukauden kokonaan lukematta blogeja ja huomasin sen tekevän hyvää. Sittemmin olen huomannut, etten osaa säädellä verkossaoloaikaani järkevästi: joko ei lainkaan tai etenkin iltaisin väsyneenä helposti liikaa. Etenkin nyt pimetessä.

Marraskuu tekee ihmisille Suomessa joka vuosi jotain outoa. Kasvokkain katsottuna he sulkeutuvat. Verkossa eivät, mutta se mitä monista tulee, aiheuttaa minussa pahoinvointia. Lisäksi se on tarttuvaa. Olen siis nyt ainakin loppuvuoden taas blogeitta, ja tämä blogi on vailla kommentointimahdollisuutta.

Sähköpostiosoitteeni tuossa yllä muuten vaihtui; jos joku on koettanut kirjoittaa vanhaan Luukku-osoitteeseeni eikä ole saanut vastausta, johtuu se siitä, että sinne tuli liikaa roskapostia: olen saattanut poistaa niiden mukana vahingossa muutakin.

Kuinka kaunis lumimyräkkä ulkona.

Lasik-leikkaus: kuukausitarkastus

Olen kirjoittanut Lasik-leikkauksesta tarkan kuvauksen päivä leikkauksen jälkeen ja huomioita viikko leikkauksen jälkeen. Nyt leikkauksesta on kuukausi ja tänään koitti ensimmäisen kontrollikäynnin aika.

Marrasaamut ovat minulle vaikeita; olin muutaman minuutin myöhässä. Lääkäri ei onneksi siitä suuremmin nyreillyt, mutta toimi ehkä hieman normaalia ripeämmin pysyäkseen aikataulussaan. Ensin hän testasi näköni (se laite, jossa katsotaan kuumailmapallon kuvaa, on kummallinen). Vasen silmä on täsmälleen nollassa, oikeassa on aavistus kaukonäköä. Kuitenkin vain sen verran, etten ollut itse huomannut sitä – nytkin on hankala huomata. Näöntarkkuus olisi ollut normaaliksi luettava jo sillä, että olisin nähnyt taulun ylimmän kirjainrivin; nyt näin sekä oikealla että vasemmalla silmällä keskimmäisen rivin hyvin ja vasemmalla alemmastakin muutamia kirjaimia. Kun katsoin kummallakin silmällä, alinkin rivi oli helppo lukea.

Sitten piti taas ruuvata leukatukea ylemmäs (minulla on kai pienehkö pää) ja tuijottaa lääkärin korvaa samalla kun hän käänteli kirkasta valoa aivan silmäni vieressä ja tiiraili näkyykö mitään epätavallista. Ei näkynyt. Sen jälkeen sain silmiini kirvelevähköjä väriainetippoja. Aine kuulema olisi tarttunut rosoihin ja naarmuihin jos sellaisia olisi silmän pinnassa ollut. Lääkäri kohotti silmäluomia vuoron perään pumpulipuikolla, käski olla räpyttelemättä ja katseli pintaa hyvin lähelle tulevalla laitteella, jossa paloi sininen valo. Mitään epätasaisuuksia ei näkynyt. Nykyisten laserilla tehtävien läppien rajoja on kuulemma yleensä vaikea erottaa tässä vaiheessa edes mikroskoopilla.

Tarkistus oli ohi ja kaikki hyvin. Sain laskun. Sen päälle tuli runsaan kympin toimistomaksu, jonka Kela-korvaus melkein kattoi. Puolen vuoden päästä uudestaan. Olen edelleen varauksettoman tyytyväinen.

Hengähdys ennen seuraavaa syöksyä

Minun olisi tietysti pitänyt olla katsomassa Debordin elokuvia, ja luinkin haikeana Antin hienoa raporttia niistä. Olin kuitenkin muualla, kalmanlinjasuma tiivisti loppuviikosta vähäunisen kimaran älyllistä ja sosiaalista vaativuutta. Nyt olen hidas, tyhmä enkä jaksa siivota. Huomenna jaksan. Ylihuomenna täytyy taas saada työvaihde päälle.

Kyselytutkimusten käyttämisestä

Tuoreimmat kumppaneiden lukumäärän muutokset saivat aikaan sen, että miesten ja naisten raportoimat seksuaalikumppaneiden lukumäärät olivat vuonna 2007 lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen. Alle 25-vuotiaiden ikäryhmässä naisten keskiluku oli vuonna 2007 jopa suurempi kuin miehillä. Kehitys viittaa siihen, että jo lähivuosikymmeninä miehet ja naiset tulevat melko ilmeisesti ilmoittamaan yhtä monta seksuaalikumppania elämänsä aikana.

Osmo Kontula on harmi kyllä jättänyt uusimmasta kirjastaan Halu & intohimo lähes kaikki kyselytutkimusten tuloksista laaditut tarkat tilastot pois. Koska olen laiska enkä jaksa lähteä metsästämään niitä muualta, joudun tyytymään hänen selityksiinsä noista tilastoista. Se on paikoin ärsyttävää, sillä Kontula ei aina kirjoittaessaan malta muistaa, että kyselytutkimukset kertovat ennen muuta siitä, mitä ihmiset vastaavat kyselytutkimuksiin. Tuossakin katkelmassa hän puhuu suloisesti sekaisin "kumppaneiden lukumäärän muutoksista" ja "raportoiduista seksuaalikumppaneiden lukumääristä" aivan kuin kyseessä olisi jotenkin sama asia.

Siteeratussa kohdassa käsitellään, kuten monet tietävät, yhtä niistä monista esimerkeistä, jotka kirkkaasti paljastavat kyselytutkimusten ongelmat. Jos kysyttään isolta joukolta ihmisiä kuinka monta seksuaalikumppania heillä on ollut elämänsä aikana, saadaan tietoa siitä, mitä ihmiset kyselytutkimuksissa vastaavat tähän kysymykseen. Tähän asti on aina ollut niin, että miehet raportoivat – kaikkialla maailmassa – selvästi enemmän seksuaalikumppaneita kuin naiset. Miestenkeskiset suhteet eivät selitä eroa, se kun on yleensä niin suuri. Aina yhtä sekavasti kirjoittava Kontula kertoo vuonna 1993 kirjassa Suomalainen seksi, että "vuonna 1971 tehdyn tutkimuksen mukaan miehillä oli ollut keskimäärin 11 kumppania elämänsä aikana, naisilla 3, vuoden 1992 tutkimuksen mukaan vastaavasti 14 ja 6". Tarkemmin sanottuna vuonna 1971 ihmiset vastasivat kyselytutkimuksiin niin, että miehet raportoivat keskimäärin 11 kumppania ja naiset 3, ja vuonna 1992 vastaavasti 14 ja 6. Ero on liian suuri selittyäkseen muulla kuin sillä, että vastaukset eivät ole totta.

Suomalainen seksi -kirjan mukavasta kaaviokuvasta (jollaisia uusimmassa kirjassa tosiaan ei ole kuin muutama) näkee, että vielä vuonna 1992 18–24-vuotiaat naiset raportoivat tuntuvasti vähemmän seksuaalikumppaneita kuin samanikäiset miehet. Tilanne on siis muuttunut. Alle 25-vuotiaat suomalaiset eivät enää toistakaan tuota vanhaa sääntöä. Tämä on minusta kiinnostavaa. (Enkä ole yllättynyt siitä, että tuossa ikäryhmässä naiset raportoivat useampia seksuaalikumppaneita kuin miehet; naisethan raportoivat myös aloittavansa yhdynnät nuorempina kuin miehet, ja tyttöjen ensimmäiset poikaystävät ovat tyypillisesti heitä vanhempia.)

Tämä on kiinnostavaa koska tieteessä suositut tarinat kiinnostavat minua. Muutoksen vankkuus täytyy tietysti tarkistaa tekemällä lisää kyselytutkimuksia ja selvittämällä vastaako nuoriso esimerkiksi muissa pohjoismaissa nykyään samaan tapaan kuin Suomessa. Mutta mikäli Kontulan saama tulos ei ole jonkinlainen anomalia, se on hankala useiden erilaisten tutkimuksessa kerrottujen tarinoiden kannalta.

Ensimmäinen näistä tarinoista on sellainen, johon harva nykyään muutenkaan uskoo. Robert C. Richardson (tieteenfilosofi, ei se fyysikko) mainitsi tänään seminaarialustuksessaan David Bussin, joka uskoi haastattelututkimusten tuloksiin ja väitti, että tavanomaisilla miehillä olisi oikeasti enemmän seksuaalikumppaneita kuin tavanomaisilla naisilla. Ero selittyisi pienellä prostituoitujen joukolla, joka ei oletuksen mukaan näkyisi tilastoissa. Buss halusi todistaa, että miehet ovat luonnostaan kaikkialla promiskuiteettisempia (onko tuo sana?) kuin naiset. No, jos Kontulan tulos pitää paikkansa, niin joko suomalaiset nuoret rikkovat rankasti biologiaa vastaan, tai ovat alkaneet valehdella kyselytutkimuksissa (Bussin mukaanhan he puhuivat aiemmin totta), tai Buss oli väärässä.

Tätä tarinaa ei tosiaan kovin moni usko. Sen sijaan olen törmännyt verkossa harhaillessani toisenlaisiin yrityksiin naturalisoida ero miesten ja naisten raportoimissa kumppanimäärissä. En nyt linkitä, koska en millään jaksa etsiä ja koska tämä on blogikirjoitus eikä mikään artikkeli, joten minun ei tarvitse. Tämäntyyppisissä selityksissä lähdetään siitä, että ero ei tosiaan ole seksuaalikumppanien määrässä vaan raportoinnissa. Miehillä ja naisilla on yhtä paljon seksuaalikumppaneita, mutta syystä tai toisesta miehet yliraportoivat ja naiset aliraportoivat. Naturalisoinniksi tämä menee kun näissä selitysyrityksissä oletetaan, että yli- ja aliraportointi johtuu jostain biologispohjaisesta erosta miesten ja naisten välillä: miehet arvioivat karkeasti ja yläkanttiin, naiset laskevat tarkemmin ja unohtavat enemmän tai vähemmän tietoisesti osan, ja tämä käsittelytapaero voidaan joku päivä selittää miesten ja naisten aivojen välisillä eroilla. Tämäkin tarina on ongelmissa mikäli Kontulan saamat tulokset eivät osoittaudu anomaliaksi vaan toistuvat muissakin kyselytutkimuksissa: jos erot raportoinnissa katoavat, ne eivät voineet alkujaankaan johtua mistään perustavasta sukupuolten välisestä kognitiivisesta erosta.

Kolmas Kontulan tulosten kanssa ongelmiin joutuva tarina kertoo nuorten tyttöjen ja naisten jatkuvasti kokemista voimakkaista madonnapaineista. En puhu laulajasta vaan huora/madonna -dikotomian jälkimmäisesti puoliskosta. Tämän tarinan mukaan tyttöjen on toisaalta harrastettava seksiä, koska pojat haluavat ja/tai he itse haluavat, mutta heidän on myös salattava osa seksuaalikumppaneistaan, koska muuten he leimautuvat huoriksi. Jos Kontulan saamat tulokset toistuvat, tätäkin tarinaa on tarkistettava. Sitä ei silloin välttämättä tarvitse tuomita vääräksi, vaan ainakin Suomessa historiaksi: tytöt eivät enää tunne sen suurempaa painetta salata seksuaalikumppanimääriään kuin pojatkaan. Madonnapaineet ovat hellittäneet?

Oikeasti Kontulan saama tulos tuskin kiinnostaa niitä tutkijoita, jotka suosivat jotain yllä kuvaamani kaltaista tarinaa. Tarina voidaan aina pelastaa, sen kannalta hankala tulos voidaan aina selittää pois. Kiinnostavaa onkin tarkkailla ketkä tutkijat ottavat vastaan heidän suosikkitarinoitaan vastaan rikkovia tutkimustuloksia.