Politiikan a-eettisyydestä

Olin eilen Sammakon kirjakaupalla kuuntelemassa jokseenkin hypnotisoivaa keskustelutilaisuutta: Tommi Uschanov ja Thomas Wallgren keskustelivat Tommin kirjasta Mikä vasemmistoa vaivaa? (josta vastikään kirjoitin aika huonosti). Kaksikko on tottunut keskustelemaan keskenään, mikä teki tilaisuudesta harvinaislaatuisen. Aika ei mennyt siihen, että keskustelijat olisivat tunnustelleet toistensa kantoja ja puhetapoja, vaan valitettavan pieni yleisö pääsi seuraamaan valmiiksi hioutunutta keskustelua, joka epäilemättä jatkui suunnilleen siitä mihin se oli viimeksi jäänyt.

Wallgren puhui sellaista, mikä sai minut pohtimaan sitä kantaani, jonka ilmaisin tuossa aiemmassa Tommin kirjaa käsitelleessä kirjoituksessani: että en voi liittyä kollektiiviin, jonka jotkut teot ovat mielestäni vastustettavia. Tommihan sanoo kirjassaan suunnilleen samoin, ja eilisessä keskustelussa Wallgren kyseenalaisti Tommin haluttomuuden liittyä mihinkään puolueeseen. Wallgren itsehän on valinnut aivan toisin; hän hätkäytti monia taannoin liittymällä SDP:hen. Mikään puolue ei ollut hänen näkökulmastaan täydellinen, mutta Wallgren päätti liittyä kuitenkin, ja pyrkiä muuttamaan puoluetta sisältäpäin. Ajatuksessa on kieltämättä jotain järkeä, ja joka tapauksessa yritys toimia on minustakin parempi kuin passiivisuus.

Tommi kuitenkin esitti vastaväitteensä, enkä voinut kuin olla hänen kanssaan samaa mieltä. Jossain kulkee raja, jonka ylittämisen jälkeen puolue tai järjestö ei ole vain epätäydellinen, vaan mahdoton. Esimerkiksi aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani suomalaiset naisjärjestöt ovat minun silmissäni ylittäneet sen rajan. Ymmärrän myös erinomaisesti miksi Tommin silmissä Suomesta ei löydy yhtään puoluetta, joka ei olisi sitä ylittänyt.

Matti sanoi muualla vastikään, että kollektiivinen syyllisyys on kategoriavirhe. Kieltämättä yleensä: tuon tunteen kognitiivinen osa on yleensä minunkin mielestäni virheellinen. Mutta ei kaikissa tapauksissa. Jos olen itse liittynyt järjestöön, enkä eroa siitä kun se tekee jotain idioottimaista, minun on syytä tuntea kollektiivista syyllisyyttä ja häpeää sen tekosista. Minun on mahdoton liittyä järjestöön ilman, että otan kannettavakseni myös vastuuta siitä, mitä tuo järjestö tekee. Luulen, että se raja mistä Tommi puhui ja mitä itse ajattelen, liittyy tähän kollektiivisen syyllisyyden tunteeseen. Voisin poliittisen toiminnan nimissä tuntea tietyn määrän syyllisyyttä siitä, mitä edustamani järjestö tekee, mutta en kuinka paljon tahansa. Voi olla olemassa jopa yksittäisiä tekoja, jotka estäisivät minua seisomasta jonkin järjestön takana.

No, nyt olen pitkästä aikaa kirjoitusvireessä, joten jatkan jossain määrin toisesta aiheesta. Aivan muualla päädyin tiivistämään poliittista utopiaani, ja Tommi tiivisti omaansa eilen varsin samanlaisin sanankääntein. Minun toiveissani on maailma, jossa mahdollisimman monien ihmisten erilaiset tavoitteet eläisivät rinnan mahdollisimman hyvin, ja jossa ihmisten tavoitteita, käsityksiä hyvästä elämästä, mestaroitaisiin mahdollisimman vähän. Maailma, jossa kukaan ei pyrkisi lempeästi eikä vähemmän lempeästi määräämään mitä toisten ihmisten pitää haluta, niin kauan kuin he eivät halujaan toteuttaessaan rikkoisi toisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Tommi sanoi mielestäni oikein, että vaikka tämänkaltainen vapauden tila saavutettaisiin, olisi se silti alati uhattuna, ei koskaan stabiili tila. Aina tarvittaisiin poliittista toimintaa uusintamaan tuota tilaa. Tässä voisi oikeastaan käyttää sanaa "kulttuuri" eräässä sen vanhemmista merkityksistä: cultura, viljely, ihmishengen viljely, jonka on oltava jatkuvaa, mutten rikkaruohot valtaavat puutarhan. Ihmishengen tai tässä tapauksessa ehkä vapauden viljely. Vapauden, jonka kohdalla päädyn usein miettimään, ettei negatiivinen vapauden käsite riitä. Mutta siitä lisää ehkä joskus toiste; enhän ole edes kirjoittanut vielä Skinnerin kirjasta Kolmas vapauden käsite, jonka luin vastikään.

Nyt pääsen väitteeseen, jonka esitän kirjoitukseni otsikossa. Kuvasin yllä poliittisia tavoitteitani – tajuten samalla erinomaisen hyvin, etteivät tavoitteeni ole silmissäni eettisesti täysin oikeutettuja. Itse asiassa poliittiset tavoitteet eivät silmissäni voi olla eettisesti täysin oikeutettuja. Elokuussa käymäni käsitehistoriakurssin aikana tuli puheeksi muiden muassa Koselleckin tekemä huomio, että moraalin ja politiikan erottaminen toisistaan on melko moderni tapahtuma. Moraalin ajatellaan sijaitsevan yksilössä, ei siis olevan kulloisenkin hallitsijan hallussa. Tässä mielessä etiikkani on kovin modernia: ajattelen, ettei kukaan muu kuin minä voi todistaa minulle mikä on oikein ja mikä väärin. Jos ja kun tämä koskee minun silmissä toisiakin, en voi kuvitella voivani todistaa toisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Etiikasta tulee siis yksityisasia. Ja politiikka on määritelmällisesti aivan muuta kuin yksityisasia.

Poliittiset toiveeni ja tavoitteeni perustuvat toki sille, mikä on minusta oikein. Mutta politiikka toimintana ei enää ole eettistä: se on muiden taivuttelua, painostamista ja pakottamista seuraamaan minun kantaani. Tämä ei ole eettistä, koska etiikkahan oli yksityisasia; en kuvittele, että muiden etikka olisi yhteneväinen omani kanssa. Kuvaamassani utopiassa ihmisten toiveita rajoitetaan; kontrollointipyrkimyksiä kontrolloidaan; toivomani poliittinen toiminta on nimen omaan kontrollointi- ja rajoituspyrkimysten kontrollointia ja rajoittamista.

Jos politiikassa pyritään säilyttämään edes jonkinlainen yhteys etiikkaan, niin politiikka taitaa tietyssä mielessä olla aina humanistista (ja humanismi poliittista). Tarkoitan humanismilla tässä sitä, mitä parhaat antihumanistit sillä tarkoittavat, eli jotain aivan muuta kuin mitä sillä arkipuheessa tarkoitetaan. Selitän: humanismi on yritystä edistää ihmisyyttä, ja ihmisyyden edistäminen vaatii aina jonkinlaisen käsityksen ihmisyydestä. Humanismi on siis aina hallinnoivaa. Lähtökohtana on käsitys siitä, mitä ihmisyys on, ja edistäminen tapahtuu tuosta käsityksestä käsin. Jos joku käsitys on vahvoilla, humanismi vaikeuttaa niiden elämää, joiden käsitys ihmisyydestä ja sen edistymisestä on toisenlainen. Vaikeuttaminen voi tietysti olla lempeää, mutta vaikeuttamista se on yhtä kaikki. Poliittinen toiminta ilman minkäänlaista tavoitetta ei mielestäni ole mahdollista. Oman ideaalisen tavoitteeni kuvasin yllä. Tavoitteeni on humanistisessa mielessä mestaroiva, pyrin toteuttamaan omaa käsitystäni ihmisyyden edistymisestä. En tiedä kuinka voisi olla toisin.

Viimeistelläkseni ristiriitakimpun totean, että minun olisi omissa silmissäni epäeettistä pidättäytyä politiikasta. Poliittinen toiminta on välttämätöntä, itselleni suorastaan velvollisuus, jota vastaan rikon silkkaa saamattomuuttani. Politiikka on epätäydellistä, eettisesti epäilyttävää ja ristiriitaista, minkä kanssa on elettävä, ja toimittava silti. Mutta kuinka suuria ristiriitoja on siedettävä? Nyt mieleeni palaavat myös kirjoituksen alussa tekemäni huomautukset.

En löytänyt tämän Simbergin työn nimeä. Olen harhaillut verkossa ja miettinyt kuinka bloggaajat eivät tunnu aina tajuavan, että blogit näkyvät erilaisissa verkkohauissa erittäin hyvin. Tunteenpurkaukset päätyvät siis myös niiden silmiin, joita tunteita herättävät tragediat koskettavat kipeimmin.

Tosiasioihin vetoamisen vapauttavuudesta

Ongelma oli lyhyesti sanottuna tämä: EU-vastustajat väittivät puolueellisten, EU myönteisten tiedotusvälineiden esittävän heidät propagandistisesti vääristellen pelkkinä hörhöinä. Mutta kun heitä asettui kuuntelemaan ja heille antoi luvan antaa itsestään täsmälleen sellaisen kuvan kuin he itse halusivatkin antaa, he aivan liian usein todella osoittautuivat pelkiksi hörhöiksi. Odotin koko vuoden, että joku ei-puolen merkittävä johtohahmo pyytäisi julkisesti anteeksi kampanjansa typeryyksiä ja sanoisi ääneen, että ei-äänen voi antaa myös siitä huolimatta, että ei-puolella ovat niin monet sekopäät ja muuten epämiellyttävät ihmiset. Kukaan ei kuitenkaan noussut tekemään pesäeroa heihin, ja vaikka olin pitkään toivonut pääseväni äänestämään ei, jouduin siis äänestämään kyllä. Jos minua pyydetään samaistumaan joko Kimmo Sasiin tai Leo Melleriin, niin totta kai samaistun Kimmo Sasiin, niin EU-kriittinen vastakkaisen poliittisen äärilaidan edustaja kuin olenkin. Raja nyt vain on vedettävä johonkin. EU-vastustajat antoivat vaikutelman, että kaltaiseni ihminen on ei-toivottu henkilö heidän omasta mielestään korkeampimoraalisemmissa mutta minusta moraalittomissa joukoissaan.

Luin jo jonkin aikaa sitten ystäväni Tommi Uschanovin mediassa mukavasti huomatun teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa?. Onneksi minun ei siis tarvitse edes teeskennellä lukevani Tommin kirjaa puolueettoman kriittisesti; muiden kommentit kertonevat riittävän hyvin, että kirja on oikeasti huomattava teko suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Aion siis rauhassa keskittyä puhumaan teoksen eräästä piirteestä, joka viehättää minua erityisen paljon.

Kuten Sven Laakso sanoo, "Uschanov karttaa argumentoinnissaan tarkasti kaikkea metafyysistä todistelua. Hänen argumenttinsa perustuvat materiaalisille ja empiirisille tosiasioille." Toisin kuin Sven, minä pidän tätä ansiona. Pidän sitä jopa erittäin harvinaisena ja ylistämisen arvoisena ansiona. Metafyysinen todistelu (mikäli ymmärrän lainkaan mitä arvon runoilija tarkoittaa metafysiikalla) ei näet ole sitä, mitä mielestäni politiikassa kaivattaisiin. Päinvastoin, sitä näkee politiikassa aivan liikaa. Ja ennen kaikkea materiaalisille ja empiirisille tosiasioille vakaasti pohjaavaa perustelua näkee aivan liian vähän. Paljon näkee toki sellaista retoriikkaa, jossa väitetään vedottavan tosiasioihin; yllä siteeraamassani katkelmassa mainittu Leo Meller vetoaa mielestään epäilemättä tosiasioihin.

Minusta on syvästi vastuutonta väittää vetoavansa tosiasioihin kun oikeasti ei tee niin. Oma yksityinen etiikkani (josta pitää jossain vaiheessa kirjoittaa jotain jäsennellympää; tiedostan olevani sen osalta huvittavan moderni) hieman hillitsee haluani moralisoida muita kun he keksivät teoriaansa sopivia tosiasioita. Täysin en tässä onnistu moralisointihaluani tukahduttamaan, en vaikka tiedän kuinka helppoa ja houkuttelevaa kivojen tosiasioiden keksiminen on. Olen kaikkea muuta kuin synnitön. Kirjoitin aiemmin Tommin kirjassaankin mainitsemasta tutkimuksesta, jossa huomattiin miten vahvat poliittiset näkemykset korreloivat vahvasti virheellisten tosiasiaväitteitä koskevien uskomusten kanssa.

Tosiasioihin vetoamiseksi kutsutaan usein sitä, että ensin kiinnitetään huomiota muutamaan sinällään virheettömään havaintoon. Niiden pohjalta luodaan omien ajatusten kanssa yhteensopiva teoria, sellainen jossa nuo muutamat havainnot edustavat jotain paljon itseään suurempaa. Teorialle ei tarvita tämän enempää tukea tosiasioilta, ja aina tarvittaessa voidaan marssittaa esille myös noita muutamia, sopivia havaintoja. Tällaiselle perustalle voidaan rakentaa valtaisia poliittisia ja teoreettisia ohjelmia, ja pian puhe tukkii tilan ja vie ajan, eikä tosiasioista enää edes tarvitse ottaa selvää. Kiihdyn kirjoittaessani tätä; onneksi Mozart ja punaviini rauhoittavat ärtynyttä mieltä. Kiihtymys on turhaa; eivät ihmiset pahuuttaan jätä ottamatta selvää, eivät pahuuttaan tee yleistyksiä liian vähän tiedon varassa.

Tosiasiat ovat usein epämiellyttäviä. Ja ikävä kyllä ne eivät ole epämiellyttäviä vain poliittisille vastustajilleni tai -si, vaan aivan yhtä lailla minulle ja sinulle. Esimerkiksi alussa siteeraamassani katkelmassa kuvattiin osuvasti se tosiasia, että kun äänestettiin Suomen EU-jäsenyydestä, EU-vastustajat muodostivat aivan vapaaehtoisesti kokonaisuuden, ja kokonaisuuden nimissä esitettiin paljon kaikenlaista kaistapäistä. Tämä on minulle henkilökohtaisesti samalla tavalla epämiellyttävä tosiasia kuin se, että kun Ensi- ja turvakotien liitto anoi joitain vuosia sitten RAY:lta rahoitusta naisten väkivaltaisuutta käsittelevään tutkimukseen, naisjärjestöt asettuivat yksin tuumin vastustamaan rahoituksen myöntämistä. Kyllä, muistan ihan itse. Kummastelin jo silloin. En ole huomannut yhdenkään naisjärjestön irtisanoutuneen tuostakaan pohjanoteerauksesta, joten en tietenkään voi yhteenkään moiseen järjestöön kuulua. Harmi sinänsä.

Kun politiikassa väitetään, että vedotaan tosiasioihin, tosiasioina esitetään usein – aivan oikein – lukuja ja tilastoja, tai – vähemmän oikein – erilaisia teorioita. Tosiasiat voivat kuitenkin olla myös esimerkiksi tosiasioita riitasoinnusta puheiden ja tekojen välillä. Esimerkiksi riitasoinnusta, joka riipii korviani, kun joku väittää vetoavansa tosiasioihin vaikka on ilmiselvää, ettei hän niin tee. Riipiminen on erityisen epämiellyttävää silloin, kun haluaisi sympata puhujaa. Saatan pitkänkin aikaa koettaa olla huomaamatta koko asiaa, mutta loppujen lopuksi ristiriidan myöntäminen on vapauttavaa. Joskus se tietysti vapauttaa myös muista ihmisistä, mikä on sääli.

Ajoittain harmittelen, että lähdin sittenkin opiskelemaan filosofiaa enkä fysiikkaa.

Vaiti kärsimisestä

It was no use beginning to dispute with such indulged, unreasoning creatures: so I held my peace. I was accustomed, now, to keeping silence when things distasteful to my ear were uttered; and now, too, I was used to wearing a placid smiling countenance when my heart was bitter within me.

Olin viikonlopun maalla, mutta sienestämisen sijasta sairastuin, makasin mökissä hiljaisuuden keskellä ja luin Anne Brontën Agnes Greyn. Se olikin viimeinen jonkun Brontën sisaruksista kirjoittama romaani, jota en ollut aiemmin lukenut. (Olen maininnut jo monta kertaa mieltymyksestäni goottilaisiin novelleihin, Jane Austeniin, riittävän vanhoihin tyttökirjoihin ja muuhun samanoloiseen. Tietysti olen siis myös hyvin kiintynyt Brontën sisaruksiin.)

Olen ennenkin sanonut, että Anne on aiheestakin se vähiten tunnettu Brontë. Agnes Grey oli vielä huonompi kuin The Tenant of Wildfell Hall, jälkimmäinen kun oli sentään edes riittävän melodramaattinen ollakseen kieroon makuuni. Agnes ei ole Helenin kaltainen ylväs kärsijä, vaan paljon tätä tavanomaisempi martyyri – ja siis samalla toki tätä uskottavampi olento. Kirjan viimeiset sivut tuntuivat kummallisen töksähtäviltä; aivan kuin Agnes ei olisi osannut sopeutua onnelliseen loppuun. Tai ehkäpä Anne ei osannut. Charlotte sanoo sisarestaan, että "hers was naturally a sensitive, reserved, and dejected nature", mikä on helppo uskoa.

Luin miettien sitä mitä yllä kuvatun kaltaisessa tilanteessa pitäisi tehdä: ihminen kantaa kaunaa, ahdistusta, ärtymystä tai surua siitä, kuinka joku toinen käyttäytyy, eikä sano siitä mitään. Olen tehnyt niin itse monta kertaa. Joskus olen sanonut, ja se on otettu vastaan hyvin vaihtelevasti. Joskus minulle on sanottu, enkä osaa puoleettomasti sanoa kuinka lienen reagoinut. No, Agnes oli toki tuossa erikoislaatuisessa asemassa, hemmoteltujen lasten kotiopettajattarena; palkollisena, jota on kielletty ilmaisemasta negatiivisia tunteitaan. Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu noin äärimmäisiin oloihin. Mielen pahoittamisesta kertominen ei ole yksinkertaista.

Kirjassa Agnesia kiusanneet nuoret tytöt tiesivät kiusaavansa, tai jos eivät tienneet, niin olivat moitittavan ajattelemattomia ja sokeita. Näin ei ole aina; olen itse pahoittanut – varmasti monet kerrat – jonkun mielen tajuamatta asiaa lainkaan, ja samoin olen joskus pahoittanut mieleni läheisteni teoista ilman, että heillä on ollut siitä aavistustakaan. Olen ollut sitä mieltä, että niin kauan kuin mielensä pahoittanut ei ole kertonut asiasta sille, jolle on pahastunut, asia on yksin hänen. Nyt en ole niin varma. Usein kyllä, mutta ei aina. Moitin itseäni jos en ole nähnyt satuttaneeni. Minun täytyy nähdä paremmin. Tämä on tietysti taas kerran niitä ajatuksia, joilla velvoitan vain itseäni.

Kuumetta edelleen.