Puolustautumispyristelyä

Mitä sitten pitäisi tehdä? Onko ratkaisu se, että unohdetaan koko vaikuttavuusnäkökulma? Ei, koska näkökulma itsessään on oikea ja hyödyntää myös tiedettä. Onko sitten ratkaisu se, että mitataan sitä, mitä on mahdollista mitata, ja tyydytään siihen jopa senkin uhalla, että käytettäisiin sellaisia parametreja – esimerkiksi patenttien määrää – jotka eivät varsinaisesti edes kuvaa tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta? Tämä olisi kuitenkin näpertelyä pikku asioilla; se voisi hämärtää vaikuttavuuden käsitteen ja vieraannuttaa tutkijat koko ajattelutavasta. Onko sitten olemassa jokin muu ratkaisu? Mitään helppoa ratkaisua ei yksinkertaisesti ole. Tässä kuitenkin rypäs ajattelutapoja, jotka voisivat viedä asiaa eteenpäin:

• Ymmärretään, että tutkijan tärkein vaikutus yhteiskuntaan syntyy uuden asiantuntijapolven koulutuksen kautta. Yhteiskunta hyötyy siitä, kun nämä ihmiset toimivat työntekijöinä ja kansalaisina. Vaikutus tosin näkyy vasta useamman vaalikauden kuluttua.

• Seurataan, missä määrin suomalaisilla tutkijoilla on vaikutusta oman tieteenalansa kehitykseen globaalilla tasolla; tällä on merkitystä myös yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta, koska suuret yhteiskunnalliset vaikutukset syntyvät yleensä tiedeyhteisön työn yhteisvaikutuksesta.

• Hyväksytään se tosiasia, että useimmissa tapauksissa tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikutus näkyy vasta vuosien, usein vuosikymmenien päästä. Näitä vaikutuksia voidaan nähdä ja ennustaa, mutta ei mitata. Ne voidaan kuitenkin eksplikoida osoittamalla syy-seuraussuhteita.

• Kerätään kvantitatiivista tietoa tutkimusten konkreettista innovaatiovaikutuksista
samalla ymmärtäen, että näin saatu data edustaa vain pientä osaa varsinaisesta vaikuttavuudesta.

• Kannustetaan tutkijoita pohtimaan oman tutkimuksensa heijastusvaikutuksia ja kertomaan niistä.

Luentosarjan lopuksi olen päässyt laiskistumaan, eli vaikka tänään oli viimeinen humanismi tieteenä -luentosarjan luento, kirjoitan oppimisbloggausta vasta viime viikon luennosta. Saamaton minä.

Kuisma Korhonen puhui viikko sitten humanististen tieteiden asemasta yhteiskunnassa. Luento oli otsikkoonsa nähden aika jännittävällä tavalla painottunut, sillä itse asiassa se käsitteli sitä, kuinka humanistiset tieteet koettavat sinnitellä erilaisten kontrollointipyrkimysten ikeen alla. Se oli varmaan realistista.

On ollut aikoja ja paikkoja, jolloin ja joissa tutkimus sai olla rauhassa ja menestyä niin kauan kuin se ei vaikuttanut ympäröivään yhteiskuntaan. Kontrolli koski erityisesti niitä, jotka uhkasivat sanoa mitään mihinkään poliittisesti relevanttiin liittyvää. Nykyään kontrolli taas edellyttää, että tutkimus vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan. Jos ei ainakaan nopeasti vaikuta tai ei tiedetä vaikuttaako ja jos niin kuinka, tutkijat joutuvat sepittämään tarinoita siitä, että ja kuinka vaikuttaa.

Vuonna 2005 tuli voimaan uusi yliopistolaki, joka muun muassa velvoittaa yliopistot edistämään tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Seuraavana vuonna Suomen Akatemia tutki asiaa, teki kyselyitä tutkimuksen vaikuttavuudesta ja julkaisi pamfletin Sivistystä ei voi tuoda: Tutkijapuheenvuoroja kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen vaikuttavuudesta (Suomen Akatemian julkaisuja 5/06). Pdf löytyy Akatemian sivuilta etsimällä; en viitsi linkittää siihen, koska sivut vaikuttavat siltä, ettei linkki kuitenkaan toimisi. Yllä siteeraamani varotoimenpiteeltä ja puolustautumisreaktiolta kuulostava teksti on kyseisestä julkaisusta. Luonnehdintaa ei pidä ymmärtää väärin: arvelen, että varotoimenpide ja puolustautumisreaktio on hyvinkin aihellinen.

Tutkimusta varten monille tutkijoille lähetettiin kysely. Korhonen esitteli luennolla kysymyksiä, joihin eri tieteenalojen edustajat saivat vastata:
- Mitä tutkimuksen tieteellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus on omalla tutkimusalallanne?
- Miten vaikuttavuus ilmenee?
- Miten sitä voidaan tarkastella tai mitata?
- Millaisia kanavia pitkin vaikuttavuus kulkeutuu yhteiskunnassa?
- Miten tutkimuksen tieteellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus on havaittavissa omassa tutkimushankkeessanne?
- Onko tutkimuksen tieteellisellä tai yhteiskunnallisella vaikuttavuudella ylipäänsä merkitystä – onko vaikuttavuudella väliä, miksi tutkimuksella pitäisi olla vaikuttavuutta?
Vastaukset olivat juuri niin monenlaisia kuin arvata saattaa. Niitä voi lukea yllämainitusta Suomen Akatemian julkaisusta. Vastaukset eivät kuitenkaan kiinnosta minua ollenkaan yhtä paljon kuin nämä kysymykset, sillä en tiedä kuinka minun pitäisi suhtautua niihin.

En itse kehtaisi tehdä sellaista tutkimustyötä, jonka mahdollista vaikuttavuutta (todellistuvastahan on paha sanoa mitään ennen työn valmistumista) en kykenisi helposti näkemään. Nuo kysymykset ovat oikein hyödyllisiä, minun on syytä kyetä vastaamaan niihin ja vastausten on syytä tarkentua tutkimuksen edetessä. Silti minua ei miellytä se, että kyvystä vastata näihin kysymyksiin tyydyttävällä tavalla tehdään pakko. Epäilen näet, ettei tyydyttävää tapaa määritellä minua tyydyttävällä tavalla – ja vaikka määriteltäisiin, sitä ei välttämättä määritellä jotain toista tutkijaa tyydyttävällä tavalla.

Päädyin tänään puolittain sattumalta kuuntelemaan Mario Candeiasin luentoa uusliberalismin dialektiikasta. Seurani oli hupaisaa, sillä istuin Yrjö Hakasen vieressä. Candeias puhui englanniksi, mutta luentoteksti jaettiin yleisölle myös suomennettuna. Se oli tuttua uusmarxilaista jutustelua. Luen suomennettua luentoa:

Uusliberalismin hegemoniasta voidaan puhua siksi, että sen on onnistunut läpäistä koko yhteiskunta yritystaloudellisella hyötykalkyloinnilla ja kilpailuajattelulla, ja näin se on pysyvästi muuttanut yhteiskunnallisia voimasuhteita. Jos yksilötasolla yrittää sanoutua irti näistä periaatteista, johtaa se vain henkilökohtaiseen tuhoutumiseen tai yhteiskunnalliseen marginalisoitumiseen. [...] Uusliberalismi voi, huolimatta antisosiaalisesta politiikastaan, nojautua aktiiviseen ja passiiviseen hyväksyntään – se näet omaksuu alistettujen ryhmien intressejä, mutta siten, että se kääntää nurin niiden tavoitteet ja pukee ne "itsensä markkinoinnin" vaatteisiin.

Tämä liittyy epämiellyttävään tunteeseen, joka minut valtaa kun luen kysymyksiä tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Uumoilen, että sinänsä hyviä kysymyksiä tutkimuksen tekijän vastuusta ja roolista yhteiskunnassa käytetään tavalla, jota en voi hyväksyä. En hyväksy ajatusta, että tutkimuksen tekijän pitäisi markkinoida itseään todistelemalla tutkimuksensa yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Minua etoo ajatus tutkijoista, jotka painostuksen tähden sepittävät tarinoita tutkimustensa tulevasta sopivilla mittareilla mitattavasta yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja kilpailevat sepityksillään keskenään. Epäilen, että tällaisessa prosessissa erittäin tärkeä asia, kysymys tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, muuttuu ikäviä asioita tekeväksi työkaluksi sellaisessa leikissä, josta en pidä.

Demoni

Tästä syystä kyse ei ole niinkään Kafkan ja Walserin luomuksien luonnollisesta viattomuudesta, joka vastustaa Jumalan kaikkivaltaisuutta, kuin kiusauksesta. Heidän demoninsa ei ole kiusaaja, vaan olento, joka on loputtomasti alttiina tulla kiusatuksi.

Lueskelen Agambenin Tulevaa yhteisöä. (Miksi italialaiset filosofit fanittavat Glenn Gouldia?) Agambenia on mukava juuri lueskella, sillä luvut muistuttavat blogikirjoituksia. Sen kuulee jo otsikoista: "Etiikka", "Dim-sukkahousut", "Sädekehät" ja "Pseudonyymit" seuraavat toisiaan tässä järjestyksessä.

Agamben muistuttaa Spinozan kirjoittaneen, että demoninen on jumalasta etäisin olento, olennoista heikoin. Se siis tarvitsee eniten apuamme. Ja, Agamben jatkaa: "Paha on yksinomaisesti epäadekvaatti reaktiomme tämän demonisen elementin edessä, pelästynyt vetäytymisemme sen luota tekemään – perustamalla paha tässä paossa – jonkin voiman olla."

Monet tosiaan pitävät kiusaamiselle altistumista eräänlaisena pahantekona. Vähintäänkin jokainen verkossa oleillut (ja jokainen koulukiusaamista nähnyt) tietää, että helpostikiusattavuus herättää raivoa. Minunkin on joskus aika vaikea sietää sitä, sillä alttius näyttää usein aktiiviselta asettumiselta alttiiksi kiusanteolle. On päivänselvää, että örkit ryömivät koloistaan kun niitä kutsutaan. – Miksi siis kutsua? Kutsua toisia tekemään pahaa? Pahantahtoisuutta? – Vaan siitä lienee kyse harvemmin kuin siltä tuntuu. Siltä tuntuu on näet sen reaktion alku, joka johta "epäadekvaatteihin reaktioihin demonin edessä", siis pahantekoon.

Demoni on olento, joka "tarvitsee eniten apuamme ja rukouksiamme". Vaikka ajattelisikin näin, on helppo eksyä reagoimaan epäadekvaatisti. Demonin demoniutta ei näet pidä suojella; ei ole aiheellista järjestää mukavaa sijaa alttiudelle tulla kiusatuksi. Puolustushyökkäys demonin puolesta säilyttää asetelman sellaisena, joka saattaa ihmisiä kiusaukseen. Rukouksessa rukoillaan, että demoni, kaikista heikoin olento, vahvistuisi. Apu ei saa perustua oletukselle, ettei näin tule käymään.

Selkärankansa lujuutta voinee arvailla seuraamalla kuinka hyvin osaa pidättäytyä.

Kulttuurin keksiminen

But anthropology teaches us to objectify the thing we are adjusting to as "culture," much as the psychoanalyst or shaman exorcises the patient’s anxieties by objectifying their source. Once the new situation has been objectified as "culture," it is possible to say that the fieldworker is "learning" that culture, the way one might learn a card game. On the other hand, since the objectification takes place simultaneously with the learning, it could as well be said that the fieldworker is "inventing" the culture.

Luen Roy Wagnerin erittäin inspiroivaa kirjaa The Invention of Culture. Se on vuodelta 1975, ja uumoilen, että eräät asiat ovat sittemmin muuttuneet: kokemus ulkomaalaisenaolemisesta on tuttu useammille kuin tuolloin. Antropologi ei enää niin usein koe ensimmäistä "kulttuurishokkiaan" vasta ensimmäisen kenttätyönsä aikana. Tällä ei kuitenkaan ole paljonkaan väliä itse asian kannalta.

Wagnerin kuvauksessa ensimmäistä kenttätyötä tehdessään antropologi sovittaa oudot kokemuksensa kuvauksiin kulttuurishokista. Vieraat tavat hahmottuvat kulttuurin käsitteen kautta, ja samalla käsitteen merkitys konkretisoituu. Wagner sanoo antropologin keksivän kulttuurin käsitteen tässä prosessissa. Keksiessään sekä vieraan kulttuurin että kulttuurin käsitteen kenttätyötä tekevä keksii myös oman kulttuurinsa, toisin sanoen alkaa hahmottaa sitä kulttuurin käsitteen avulla, joka on nyt saanut konkreettista merkitystä.

Kulttuurin käsite on antropologin oman kulttuurin tapa jäsentää inhimillisiä elämänmuotoja. Olen vasta kirjan alkupuolella, joten en vielä tiedä miten Wagner erittelee kulttuurin käsitettä ja millaisia jaotteluita hän katsoo sen kantavan mukanaan. Minusta näyttää kuitenkin selvältä, että käsite on ainakin universalisointiväline: Kulttuurittomia ihmisiä ei oleteta. Oletetaan, että ihmiset kaikkialla kehittävät kulttuureja, jotka ovat tietyiltä perusrakenteiltaan toistensa kaltaisia (muutenhan niistä ei kaikista voisi käyttää samaa sanaa). Lisäksi minusta näyttää siltä, että kulttuurin käsitteeseen sisältyy ajatus, ettei kulttuuriaan voi oikein vaihtaa. Kulttuuri on siis jotain, johon kasvetaan, ei jotain, joka voitaisiin opetella omaksi.

Arvelen, että on kulttuureita, joissa kulttuurin käsite on vieras. Nyt mietin Linnétä ja eliöiden taksonomisia luokitusjärjestelmiä.

Syyllistämiskirjallisuudesta

The bowls never wanted washing. The boys polished them with their spoons till they shone again; and when they had performed this operation (which never took very long, the spoons being nearly as large as the bowls), they would sit staring at the copper, with such eager eyes, as if they could have devoured the very bricks of which it was composed; employing themselves, meanwhile, in sucking their fingers most assiduously, with the view of catching up any stray splashes of gruel that might have been cast thereon.

Luin vastikään Dickensin Oliver Twistin. Luin sen säännöttömään tapaan, eli ensin ensimmäiset satakunta sivua, sitten hieman turhauduttuani viimeiset satakunta sivua, sitten ainakin suurimman osan väliinjääneestä. Minusta olisi usein mukavaa jos sellaisten romaanien kirjoittajat, joiden kirjoissa juoni on merkittävässä osassa, kertoisivat ensin miten päähenkilöiden tulee käymään, ja alkaisivat vasta sitten kertoa miten se tapahtuu. Nabokov tekee niin. Se on herrasmiesmäistä ja miellyttävää. (Kiinalaisessa dekkariperinteessä asia on myös ymmärretty: syyllinen paljastetaan ensin, sitten vasta kerrotaan kuinka salapoliisituomari saa hänet kiinni.)

Oliver Twist on syyllistämiskirjallisuutta. Sitaatissa kerrotaan vaivaistalon asukeista, orvoista pojista, jotka joutuivat elämään pelkällä kauravellillä, jota sitäkin oli liian vähän. Dickensin aikalaiset tiesivät, että ne hirmuisuudet, mitä kirjassa kuvattiin, olivat varsin todellisia. Ihmiset, joilla oli varaa ja aikaa lukea kirjoja, tunsivat syyllisyyttä lukiessaan niistä, joilla ei ollut mitään. Se tietysti onnistui vain koska Dickens syyllisti viihdyttävällä tavalla. Se kuitenkin onnistui.

Nykyään eurooppalaisessa syyllistämiskirjallisuudessa kuvataan usein siirtolaisia tai Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaita. Syyllistämiskirjallisuus on jonkinlaista sukua valituslauluille, joita löytyy jokseenkin joka puolelta maailmaa itkuvirsistä negrospirituaaleihin. Syyllistämiskirjallisuus kuitenkin eroaa lauluista, sillä kirjoittaja ei useinkaan kärsi itse ainakaan enää kirjoittaessaan. Minusta olisikin kiinnostavaa tietää kuinka paljon syyllistämiskirjallisuutta esimerkiksi Intiassa kirjoitetaan. Kuinka länsimainen kirjallisuudenlaji tämä on?

Ihmisten luita

Next is the Room of Medicine, and it is the original room built by the architect Morone in the 13th century. This is the main meeting room of the faculty of medicine, and the place where the medical students receive their degrees. A very fascinating tradition is preserved here. During the inquisition in the 16th century, it was very diffic-ult to obtain human bodies for dissection, but it was permitted to will one's body for this purpose. In consequence of this it became the custom for the professors of anatomy to leave their own bodies to the medical school. In honor of those who did , their skulls were preserved and to this day occupy a prominent place in the Room of Medicine!

Jaana Hallamaa piti perjantaina Humanismi tieteenä -luentosarjaan kuuluvan luennon humanististen tieteiden etiikasta. Hän mainitsi Padovan yliopiston hienon anatomian professorien kallojen kokoelman, josta en valitettavasti onnistu löytämään yhtään kuvaa. Tekstimaininnankin löytäminen tiedon vahvistamiseksi oli hankalaa; siteeraamani katkelma löytyi lopulta tuolta (pdf).

Hallamaa muisteli myös kuulleensa eräästä luurankokokoelmasta (oho, "kokoko"). Hänen muistinsa mukaan se olisi vielä 80-luvulla ollut Stuttgartin yliopistossa, ja sitä olisi silloin pidetty yhtenä maailman hienoimmista. Tarinan mukaan kokoelman ainoa ongelma oli, että luurangot olivat entisiltä keskitysleirivangeilta. En usko tarinaa todeksi, sillä en löydä aiheesta verkosta mitään. (Löydän kyllä tietoja August Hirtin pahamaineisesta kokoelmasta, joka oli jonkin aikaa Strasbourgin yliopistolla. Hirtin kokoelman luurangot kuitenkin haudattiin jo vuonna 1945.)

Tieteen etiikasta on huolehdittu verrattaen vähän aikaa. Systemaattinen määrättyjen eettisten sääntöjen noudattamisen vaatimus kohdistui ensin lääketieteelliseen tutkimukseen. Toisen maailmansodan aikaiset tutkimukset ovat erityisen pahamaineisia, mutta esimerkiksi Tuskegeen syfilistutkimus jatkui vuosikymmenien ajan, aina 1970-luvulle asti. Se on aika ällistyttävää kun otetaan huomioon, mitä lääketieteellisiltä kokeilta oli vaadittu jo 40-luvun lopulla kun Mengelen ja muiden ihmiskokeita tehneiden natsilääkärien kokeet paljastuivat.

Lääketieteen asema ensimmäisenä edes jotenkin eettisesti säädeltynä tieteenalana tekee siitä hyvän lähtökohdan valaisevia esimerkkejä etsivälle. Kun puhuu tieteen etiikasta, on ymärrettävää ja järkevää puhua lääketieteellisestä tutkimuksesta. Kuitenkin muilla ihmisiä tutkivilla tieteenaloilla tutkimuksen etiikkaan saattaa liittyä toisenlaisia ongelmia kuin lääketieteessä. Eettiset kysymykset saattavat esimerkiksi kietoutua kysymyksiin tutkimustulosten objektiivisuudesta, kuten edellisessä kirjoituksessani huomautin.

Kuvitellaan, että Stuttgartissa tosiaan olisi hieno keskitysleirivankien luurankojen kokoelma. Kuvitellaan lisäksi, että joku hammaslääketieteen tutkija haluaisi verrata 1900-luvun alussa eläneiden ihmisten pääkalloja 1500-luvulla eläneiden ihmisten pääkalloihin. Hän hankkisi luvan käyttää sekä kuvittelemaamme Stuttgartin kokoelmaa että Padovan todellista kokoelmaa, ja saisi tutkimuksensa ongelmitta tehtyä. Epäeettinen tapa, jolla uudemmat kallot olisi hankittu, ei vaikuttaisi tutkimustuloksiin.

Tuumin asiaa, sain hyödyllisiä kommentteja ja päädyin olemaan eri mieltä itseni kanssa: kyllä epäeettinen tapa, jolla uudemmat kallot olisi hankittu, vaikuttaisi aineiston luotettavuuteen. Kokoelmaa ei voisi pitää edustavana, sillä sen kokoaja olisi todennäköisesti halunnut painottaa joitain piirteitä ja valinnut vain tarkoitukseensa sopivia luurankoja. Eettiset kysymykset olisivat tässäkin tapauksessa osa niiden syiden kokonaisuutta, joiden vuoksi aineisto olisi epäluotettavaa.

Kuvitellaan edelleen folkloristi, joka tutkii jotain šamanistista menoa jossain päin Siperiaa. Hän haluaisi tietoja kyseisen menon historiasta, eivätkä hänen paikalliset informanttinsa oikein osaisi auttaa häntä. Samoilla seuduilla olisi liikkunut 1800-luvun lopulla paikalliskulttuureista kiinnostunut lähetyssaarnaaja, joku Antero Wareliuksen hengenheimolainen. Lähetyssaarnaaja olisi koonnut mieleisensä kokoelman esineistöä ja kirjoittanut kuvauksia pakanarituaaleista.

On selvää, että folkloristi voi käyttää lähetyssaarnaajan esinekokoelmaa ja kuvauksia. On aivan yhtä selvää, että niiden käyttäminen on paljon monimutkaisempi asia kuin keskitysleirivankien kallojen tutkiminen. Vaikka lähetyssaarnaaja olisi ollut täysin vilpitön ja tarkoittanut hyvää, hänen keräämänsä tiedot olisivat epäluotettavia ja kokoelman edustavuutta olisi syytä epäillä. Hänen työnsä olisi nykynäkökulmasta eettisesti epäilyttävää, ja tämä eettinen epäilyttävyys tekisi tutkimuksesta epäilyttävää täysin riippumatta siitä, kuinka tiukkaan objektiivisuuteen hän olisi kuvauksissaan pyrkinyt. Olisi näet syytä olettaa, että eettisesti epäilyttävä lähtökohta, halu käännyttää, ohjaisi tulkintaa tavalla tai toisella. Yksinkertaisimmillaan niin, että lähetyssaarnaaja ei olisi lainkaan kuvannut joitain asioita eikä kerännyt joitain esineitä, joita folkloristimme pitäisi olennaisina. Toisin kuin kallontutkija, joka huomaa hampaan puuttuvan – tai jopa lääkäri, joka huomaa, ettei vanhassa sairastapauksen kuvauksessa mainita rään väriä lainkaan – folkloristi ei voi tietää mitä on jätetty pois.

Miksi kaipaan mielekkäitä esimerkkejä

No one is suggesting that anthropologists should stop fieldwork. Rather, the problems surround the kind of narratives they produce – hence the solutions appear to do with how one writes. What is discredited, in other words, is the elision between fieldworker, writer and author. The kind of author one should be, it is argued nowadays, has to be settled in terms of the relationships established in the field, the audiences one wishes to reach, the messages at stake. It cannot be settled by the authority of the fieldworker who was there.

Luen Marilyn Strathernin teosta Partial Connections. Ylläolevassa sitaatissa hän kuvaa sitä, että antropologiassa on jo joidenkin vuosikymmenten ajan pohdittu etnografiaa, kenttätyön havaintojen pohjalta kerätystä ja kootusta informaatiosta kirjoitettua kuvausta nimen omaan kirjoitettuna kuvauksena. Asiaan liittyy paljon sekä eettisiä että tieteenfilosofisia ongelmia.

Viime perjantaina oli taas Humanismi tieteenä -luentosarjan luento; Panu Raatikainen puhui arvoarvostelmista humanistisissa tieteissä. Tai oikeastaan hän puhui siitä, voiko tiede yleensä ja ihmistiede erityisesti olla arvovapaata ja objektiivista. Kuten arvata saattaa, päädyttiin tulokseen, että voi. Seurattiin Raatikaisen artikkelia "Voiko ihmistiede olla arvovapaata", joka löytyy kurssin kotisivuilta. Luento oli oikein leppoisa, mutta minua jäi vaivaamaan samanoloinen ongelma kuin relativismiluennon jälkeenkin. Salissa istuu humanististen tieteiden jatko-opiskelijoita, mutta kaikki esitellyt esimerkit, abstrahoidutkin, muistuttavat luonnontieteiden, ei ihmistieteiden, tutkimuskäytäntöjä. Puhua tälle yleisölle parin tunnin ajan tieteen arvovapauden ja objektiivisuuden ongelmista mainitsematta sanallakaan kenttätyötä, henkilöhaastatteluja, laadullista tutkimusta tai tutkijan pulmia kun hänen on esitettävä tulkinta ei mistään laboratoriokokeesta tai tilastosta, vaan tilanteesta, jonka hän on elänyt – minun on vaikea ymmärtää tätä ratkaisua.

Toki luennolla puhuttiin yhteiskuntatieteistä, mutta lähinnä jostain Weberin ajan yhteiskuntatieteistä, ja silloinkin hyvin ylimalkaisesti. Tehtiin monenlaisia mukavia erotteluja, mutta ei kiinnitetty mitään huomiota siihen, että esimerkiksi kemian, tieteenfilosofian ja antropologian aloilla perustutkimus tarkoittaa kullakin jotain hyvin omansalaista. Niissä heräävät kysymykset tutkimuksen arvovapaudesta ja objektiivisuudesta ovat nekin hyvin omansalaisia. Moniko kemisti joutuu pohtimaan sitä, ovatko hänen äidinkielensä käsitteet hänessä niin tiukassa, ettei hän kykene käsittämään tutkimuskohteensa tekemiä käsite-erotteluja? Moniko matemaatikko joutuu miettimään sitä, että tutkittava saattaa tietoisesti valehdella? Historian tai antropologian alalta ei juuri löydy suunnittelutiedettä. Haastatteluja tekevä lingvisti, folkloristi ja viime vuosikymmeniä tutkiva historioitsija ymmärtävät ja luultavasti jopa tuntevat toistensa tutkimustapoja kohtalaisen hyvin; huonommin taas filosofin tai kemistin työtä.

Olen alkanut epäillä, että laitoksellamme (niin, nämä luennot, joista rutisen, ovat olleet sen laitoksen henkilökunnan pitämiä, jolla opiskelen) käsitetään tiede joko luonnontieteen tai joskus filosofiantutkimuksen itsensä tarjoaman mallin mukaan. Epäilen näin muun muassa siksi, että metodin valintaa ja sen seuraamista ei selvästikään ymmärretä ongelmaksi, johon kysymykset tieteen arvovapaudesta ja objektiivisuudesta mitenkään olennaisesti liittyisivät. Se on ihmistieteilijästä hämmentävää. Ehkä se on vähemmän hämmentävää jossain tutkimuslaboratoriossa, jossa paradigma ei ole vaihtunut vuosikymmeniin ja tutkimusmenetelmät periytyvät mestarilta kisällille. En tiedä onko laboratorioissa noin, miten lie. Raatikainen kuitenkin tosiaan kirjoittaa näin:

Neljänneksi, tieteellisessä tutkimusprosessissa voidaan erottaa eri vaiheita. Se voidaan jakaa karkeasti kolmeen mahdolliseen eri vaiheeseen:

(1) aiheen valinta;
(2) tulosten hyväksyminen;
(3) tulosten soveltaminen.

Väitteet arvovapaudesta tai arvolatautuneisuudesta voidaan liittää mihin tahansa näistä vaiheista tai kaikkiin niistä.

Tämä on minusta huono kuvaus kun puhutaan tieteestä, ja erityisen huono kun puhutaan ihmistieteistä. Koetan havainnollistaa väitettäni vertailulla: Kuvitellaan kaksi tutkijaa. Toinen kehittää suuren tutkimusryhmän osana rokotetta johonkin melko harmittomaan tautiin. Toinen lähtee vuodeksi Melanesiaan tutkimaan jonkin heimon käsitöiden uskonnollista symboliikkaa. Jätän kohdan (3) eli tulosten soveltamisen käsittelemättä, koska asiani tulee selväksi kohdassa (2).

Aiheen valinta ei aiheuttane kovin suuria kysymyksiä arvovapaudesta kummallekaan: kummankaan tutkimusaihe ei ole esimerkiksi sellainen, että tuloksia voitaisiin käyttää kovin epäilyttäviin tarkoituksiin. Kumpikaan tutkimusaihe ei luultavasti ole poliitisesti tulenarka tai pop eikä kumpaakaan varmaan päädytä valitsemaan silkasta rahanhimosta. Kumpikin ryhtyy siis työhön. Vuoden päästä kumpikin on valmis esittelemään tutkimuksen tuottamia tuloksia.

Rokotteen kehittäjä joutuu tässä vaiheessa pohtimaan onko saatu näyttö riittävän hyvää, jotta rokotetta uskallettaisiin kokeilla ihmisillä. Tämä liittyy selvästi kysymyksiin tieteen arvovapaudesta ja objektiivisuudesta: vaikka rahoittavat tahot kuinka painostaisivat, tulee voida luottaa siihen, että rokote tosiaan uskotaan turvalliseksi. Tutkimusryhmä siis käy läpi lukuisia vakiintuneita testaamistapoja, ja jos tulokset täyttävät määrätyt ehdot, rokotetta voi alkaa kokeilla ihmisillä.

Melanesialaisten käsitöiden uskonnollista symboliikkaa tutkinut alkaa koota yhteen ja kirjoittaa. Jos hän alkaa vasta tässä vaiheessa vakavasti pohtia saamiensa tulosten mahdollista arvolatautuneisuutta ja objektiivisuutta, hän on todella pahassa pulassa. Hän on jo palannut Melanesiasta eikä hänellä ole rahaa palata sinne. Hänellä ei myöskään ole, eikä ole missään vaiheessa ollutkaan, käytössään mitään kunnolla vakiintuneita käytäntöja ja normeja, joiden avulla hän voisi taata, että tutkimus on tehty niin, että se olisi missään mielessä arvovapaata ja objektiivista. Koska näin on, tulosten hyväksyminen ei ole se vaihe, jossa hän joutuu asiaa pohtimaan. Hänen on ratkaistava tutkimusmenetelmiin liittyviä eettisiä kysymyksiä itse jo ennen lähtöä Melanesiaan. Jos hän on sitä harvinaista tutkijalajia, joka oikeasti tahtoo pyrkiä parhaansa mukaan kohti mahdollisimman arvovapaata ja objektiivista tutkimusta, hän joutuu koko työn ajan käsittelemään kysymyksiä informanttien henkilökohtaisesta kohtaamisesta ja kielimuurista aina kolonialismiin. Ja kun hän alkaa koota tuloksiaan kirjalliseksi kuvaukseksi, hän joutuu pohtimaan sen tyyppisiä kysymyksiä, mistä alussa siteeraamani Strathern puhuu.

Raatikainen erottaa toisistaan myös muun muassa "tiedolliset arvot (kuten teorian selitysvoima, yksinkertaisuus tai se kuinka vahvasti havainnot tukevat teoriaa) ja ei-tiedolliset arvot (esimerkiksi moraaliset ja poliittiset arvot)". Melanesiaan lähtevä tutkija ei kuitenkaan voi tehdä tällaista erottelua. Hänen on käsiteltävä sellaisia asioita kuin eurooppalaisen tutkijan rooli entisessä jonkin eurooppalaisen maan siirtomaassa, jonka väestö on huomattavasti kouluttamattomampaa ja köyhempää kuin tutkija itse. Tutkittavat hahmottavat kyllä eron ja suhtautuvat häneen jollain tavalla, jota on koetettava ymmärtää. Tutkijan työhön liittyy kysymyksiä, jotka ovat sekä moraalisia että tiedollisia: voiko hän moraalisesti mietityttävästä asemastaan käsin saada missään mielessä objektiivisia tutkimustuloksia?

Luennon jälkeen virinnyt keskustelu ei oikein päässyt vauhtiin. Väitän, että se johtui pitkälti siitä, ettei yleisöllä ollut mitään sanottavaa sellaisista arvosidonnaisuuteen ja objektiivisuuteen liittyvistä ongelmista, mitä rokotteenkehittäjällä on. Heidän kokemuksensa ovat pikemminkin sentyyppisiä kuin melanesialaisten käsitöiden uskonnollista symboliikkaa tutkivan. En usko, että luennolla esitellyt erottelut olivat yleisölle mitenkään huimaavan hyödyllisiä.

Ilmaista viinaa

Ja minä olin selvinpäin. Ensin iloisia ihmisiä, jotka kiertelivät hälyssä lasit käsissään. Ihmiset osaavat cocktail-kutsukäytöksen ehkä jo ensi kertaa sitä kokeillessaan. Blinejä ja sienisalaattia.

Tuttuja, tämänkin lukijoita. Viehko nainen, joka kauhistuisi minulle neutraalia tytöttelyä. Puolituttuja, innoittuneita kesken jääviä keskusteluja. Kuulumisia. Jotkut menevät seuraamaan ohjelmaa.

Kovaäänisiä naisia. Tuttu miekkonen ei kestä, että edelleen sanon kyllä siihen, mikä minua miellyttää ja ei siihen, mikä ei miellytä. Inttämistä, sopertelua ja hörötystä. Pieniä ryhmiä keskittyneinä keskusteluihin. Mansikatkin on jo syöty, en muistanut hakea itselleni.

Valot himmennetään, puhetta jatkoista, sielläkin piikki auki. Laiskaa liikehdintää eteisaulaan.

Tuntematon setä suuttuu viehkolle naiselle koska tämä ei tahdo. Setä tunkee liki ja solvaa. Istun vieressä. Tuttu miekkonen alkaa urosuhitella sedälle, setä vastaa samoin. Varoitan järjestäjiä, jotka tunnistavat tyypit. Haen takkini, kauempana tuolilla röhnöttävä nainen mulkaisee pahasti ja potkaisee minua polveen. Oven edessä setä huomaa viehkon naisen taas ja jatkaa. Vältän tutun miekkosen.

Jatkoilla minulle työnnetään lasi käteen. Ihmiset hipelöivät toisiaan vähän. Kun tuntematon mies tulee juttelemaan minulle, pöydässä jo istunut mies käskee hänen mennä pois. Englanniksi, parikymmentä kertaa: "go away". En tiedä miksi, en tunne eikä hän kerro. Tuntematon on mukava ja rupattelee. Hänen suomalainen ystävänsä liittyy seuraan ja alkaa soperrella; haluaisi hipelöidä mutta kieltäydyn. Tuntematonta naurattaa kun sanon chaplinesque. Viehko nainen vierelläni kikattelee ja puhuu viisaita, nojautuu välillä sohvassa taaksepäin ja kaulailee. Setäkin on tullut jatkoille, muttei huomaa viehkoa naista vaan haukkuu muita nuoria naisia pöydän toisella puolella. Pöytään kannetaan lisää laseja. Päätän lähteä kotiin koska olen yhä selvinpäin.