Havaintoja

Kotikulmillani on nyt enemmän mellakkapoliiseja kuin Paris Saint Germainin kotistadionin ympärillä oli PSG-Marseille -ottelun loppuessa. Lisäksi näin juuri enemmän punkkareita kuin olen koskaan aiemmin kerralla nähnyt, sekä kolme epäpätavallisen hienoa värikästä irokeesia.

Gormed

He was but a poor man himself, said Peggotty, but as good as gold and as true as steel - those were her similes. The only subject, she informed me, on which he ever showed a violent temper or swore an oath, was this generosity of his; and if it were ever referred to, by any one of them, he struck the table a heavy blow with his right hand (had split it on one such occasion), and swore a dreadful oath that he would be 'Gormed' if he didn't cut and run for good, if it was ever mentioned again. It appeared, in answer to my inquiries, that nobody had the least idea of the etymology of this terrible verb passive to be gormed; but that they all regarded it as constituting a most solemn imprecation.

Päivät luen edellä mainittuja opinnäytetöitä, yöt luen David Copperfieldia. Viime yönä erityisen myöhään, mistä osakiitos kuuluu naapureilleni, joiden kotihipat tärisyttivät taloa. Oikeastaan en ehdi blogata, sillä minun pitää korjata virheellisesti laadittuja viitteitä toisten teksteissä, mutta jos kuitenkin tämän verran: Mitä ihmettä tarkoittaa gormed? Tahdon tuntea tuon sanan etymologian.

Herätys kirjalliseen todellisuuteen

"Aihe käy läpi huomionarvoisia asioita juuri y:n näkökulmasta pohjautuen x:n suunnittelun myötä saatuihin kokemuksiin ja käytännön oppeihin."
"Produktiossa esiintyvä teksti oli kasattava erilaisia tietolähteitä apuna käyttäen ja sitä tietoa muokkasin omaan tarkoitukseeni sopivaksi."
"X ehdotti lopputyö aiheekseni suunnitella Y:lle vuosikertomuksen x:n ja otin sen vastaan."

Ei kannata kuvitella, että verkossa harhailemalla voisi saada hyvän yleiskuvan suomalaisten kirjallisista taidoista. Asian pitäisi olla ilmiselvä, eihän moni kirjoittamista karsastava tietenkään mielellään verkkoonkaan kirjoita, mutta ilmiselvyydet unohtuvat joskus. Olen saanut luettavakseni läjän opinnäytetöitä alalta, jolla kirjoittaminen on sivuseikka. Opettavaista.

Mieleenjäävää

Asuminen uudessa paikassa merkitsee kai välttämättä omituisilta tuntuviin arkisuuksiin törmäämistä. Olen koettanut valokuvata sellaisia, jotka ovat hätkäyttäneet erityisesti. Muutamia asioita olen saanut kuvattua edes jotenkin, vaikken kuviin olekaan tyytyväinen. Tuossa yllä esimerkiksi on ruokakauppaketjujen omia luomumerkkejä. Suomessakin muistaakseni ruokakauppojen omiin sarjoihin on alkanut ilmaantua reilun kaupan tuotteita, luomusta en ole varma. Täällä kullakin itseään kunnioittavalla kauppaketjulla on näemmä oma luomumerkki.

Toisten hauskuuksien kuvaaminen on hankalampaa; esimerkiksi tyypilliset friedrichshainilaispeikot kulahtaneissa maihinnousutakeissaan ovat vielä kuvaamatta, samoin heidän hyvinvoivat koiransa. Toivottavasti lämpenevät säät antavat lisää mahdollisuuksia ainakin niiden koirien kuvaamiseen, hauskoja otuksia. Tämä kirjoitus saattaa siis saada jatkoa.

Sain kuitenkin kuvattua toisenkin kiinnostavan ilmiön: vesipiippukaupat. Olen laskenut niitä kotikorttelissani ja parissa sen viereisessä neljä tai viisi. Mainostekstien mukaan niissä todella myydään vain vesipiippuja, mainoskuvat taas, no, katsokaa itse.

Kevät

'It is a poor conclusion, is it not?' he observed, having brooded awhile on the scene he had just witnessed: 'an absurd termination to my violent exertions? I get levers and mattocks to demolish the two houses, and train myself to be capable of working like Hercules, and when everything is ready and in my power, I find the will to lift a slate off either roof has vanished! My old enemies have not beaten me; now would be the precise time to revenge myself on their representatives: I could do it; and none could hinder me. But where is the use? I don't care for striking: I can't take the trouble to raise my hand! That sounds as if I had been labouring the whole time only to exhibit a fine trait of magnanimity. It is far from being the case: I have lost the faculty of enjoying their destruction, and I am too idle to destroy for nothing.

Juuri kun olin saanut vuorokausirytmini säälliseen tilaan, sain toissailtamyöhällä päähäni ryhtyä lueskelemaan antikvariaatista löytämääni Wuthering Heightsiä, jonka olen lukenut toki aiemminkin, mutta aika kauan aiemmin ja silloin suomeksi. Sitten kello oli neljä.

Viime yönä luin monet kohdat vielä uudestaan. Samalla kun olen sotkenut vuorokausirytmini, tänne on tullut kevät. Jos puissa olisi lehdet eikä lähes lehdet, sanoisin kesä, lämpötila kun kohosi yllättäen yli kymmenen astetta. Katupöly, alushameen valkea pitsi ja hämmennys. Kevät ravisti minusta irti innon työhön, voisin harhailla hetken, pian säät sallivat keveät yökävelyt.

Tiedän kuitenkin päätyväni istumaan edelleen tässä koneen äärellä avonaisen oven vierellä, pölyn lisäksi kahvilaan leijuu lehteen puhkeavien lehmusten tuoksu. En malta olla tekemättä kun saan eteeni jatkuvasti uusia tekstejä ja tiedän, että voin pienellä rutistuksella auttaa tekemään niistä parempia. Saan siitä rahaakin, mutta oikeastaan se tuntuu huijaukselta, nautin tästä työstä siksi paljon. Ei, en tiedä miksi, se vain on kivaa.

Jos pitäisi valita, varmaan luopuisin aika monesta muusta ennen kuin tekemisen ilosta. Siitä, että tahdon jotain, tahdon saada aikaan, ponnistan voimiani ja onnistun. En ole huolissani, en osaa kuvitella ilon katoavan, vaikka usein harhaudunkin haaveilemaan ja hämmentymään vaikkapa keväästä. Luulen jopa, että kyky keveyteen auttaa pitämään ilon tallessa. Joskus katson häkeltyneenä ilmiöitä, jotka kertovat kokemusmaailmoista vailla tekemisen iloa. Näyttää siltä, että haluttomuus ponnistella, halu välttää kaikki vähänkin vaikealta tuntuva, on itsestäänselvä ennakko-oletus. Unohdan sen silloin tällöin ja ällistyn esimerkiksi lukiessani, että kun Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisee nuorille miehille suunnatun elämänhallintaoppaan, niin: "Lehtisestä on yritetty tehdä mahdollisimman hyvin nuorten miesten käsiin sopiva. Se vastaa kooltaan Aku Ankkaa ja oppaan teksti on tehty nopeasti luettavaan kysymys–vastaus -muotoon." Eikö ihmisessä herää ärtymys tällaisen edessä? Ei kai sitten.

Turhamaisuus

Löysin Pinseristä linkin St Andrewsin yliopiston psykologian laitoksen havaintolaboratorion sivuille, jossa voi leikkiä kasvokuvallaan. Iän lisäämisen ja vähentämisen, afrikkalaistamisen, itä- tai länsiaasialaistamisen ja miehistämisen tai naisistamisen lisäksi kuvastaan saa muun muassa version mallia Mucha. Mistä esimerkkinä tuo tuossa yllä.

Haurasko lie

He spoke with genuine passion, but that passion was the pity he felt for the aged master – so venerated, so inveighed against, so renowned, and therefore so hollow. Who was he, Johannes Grisebach, to discover with sacrilegious hand that behind the mask was no one?
Leaving the gold coins would be an act of almgiving to the poor. He picked them up again as he went out. Paracelcus accompanied him to the foot of the staircase and told him he would always be welcome in that house. Both men knew they would never see each other again.
Paracelcus was then alone. Before putting out the lamp and returning to his weary chair, he poured the delicate fistful of ashes from one hand into the concave other, and he whispered a single word. The rose appeared again.

Luen Borgesia. Collected Fictions, kaunis järkäle; englanninnosta täällä etäällä suomennoksista, alkukieltä en surukseni osaa.

Hukkaako luottamuksen se, joka ei enää luota, vai se, johon ei enää luoteta? Olen viime päivinä jostain syystä kirjoittanut monelle ihmiselle siitä, että suotua luottamusta kannattaisi vaalia, se on harvinaista ja kallisarvoista. Pidän englannin sanasta ”cherish”.

Lupaukset ovat salakavalia. Voi tulla samantekeväksi mitä luvataan, jos lupaus kiinnittää lupauksen antajan ja saajan yhteen pidemmäksi aikaa kuin he alkujaan ajattelivat. Aivan kevyt asia muuttuu lupaajalle helposti yhdeksi velvollisuudeksi lisää, ikäväksi asiaksi lisää suoritettavien listalla. Ja se, joka on ottanut lupauksen vastaan, näkee kevyen asian saavan kaiken painon, mikä lupaamisen teolla on. Siksi mitään kaunista ei pitäisi pyytää eikä luvata.

Lupaukset jäävät lymyämään. Jokainen annettu lupaus sulautuu osaksi lupauksen antajan ja saajan välistä suhdetta. Lupaukset ovat koukkuja, joista riippuu luottamusta. Ja se, joka on ottanut lupauksen vastaan, katsoo välillä ruostuvaa koukkua huolissaan: unohtuuko tuo, onko jo unohtunut, mureneeko, sen varassa on enemmän kuin olin tullut ajatelleeksikaan, pitäisikö minun nostaa paino pois? Painon nostaminen pois on epäluottamuksenosoitus. Ikävä ja ehkä väärä valinta.

Jos asia ja ihminen ovat itsensä vuoksi tärkeitä, lupauksen ottaminen vastaan on kauhistuttavaa. Silti lupauksia on joskus pyydettävä ja otettava vastaan, on luotettava siihen, ettei asia muutu kauniista tunkkaiseksi ja vastentahtoisesti suoduksi lupauksen vuoksi, ettei ihminen muutu luotetusta vieraammaksi lupauksen vuoksi. Kauhistuttavuus on siedettävä, tai vaihtoehtoisesti voi etsiä sopivan luolan erämaan laidalta.

Mutta Johannes Grisebachin ei olisi pitänyt luvata mitään, ei pyytää mitään eikä epäillä – tietää lukija.

Matkustin

Linja-autossa sain istua ylemmän kerroksen eturivissä, maisemaikkuna edessäni. Teiden varsilla oli valkeita tuulimyllymetsiköitä. Lyypekki on kaunis kaupunki ja minusta on hauskaa, että sillä on suomenkielinen nimi erikseen. (Entä jos 1800-luvun kielikiistoissa niiden kanta olisi voittanut, jotka vaativat johdonmukaista paikannimien suomentamista?)

Oli kylmä. Olin viisas ottaessani talvitakkini, ystävälläni oli pipokin, vielä viisaampaa. Hansakaupungin punatiiliarkkitehtuuri viehätti, keskustasaari on idyllisen sievä; talojen koristeelliset päädyt, porttiholveista avautuvat näkymät suojaisille pihoille, vettä joka puolella, rantalaitureita, kujilla portaita, somuuden yllä kohoavat kovin monet punatiiliset kirkontornit, raatihuoneen pönäkänrauhaisuus. Buddenbrookien talo sopi kuvaan.

Kun eräänä iltana sain uteliaisuuttani nähdä sen paikallisen syrjäkujan, jonka varren kahdessa nuhjaisessa kapakassa tytöt istuivat saapasnyöritetyt sääret ikkunalaudalla, asiakkaitaan odotellen – sekin sopi kuvaan. Hämärä rantakatu, täällä kadut valaistaan himmeästi. Rannassa vanha purjelaiva, tervan tuoksu. Käännös pimeälle kujalle, kulmassa seinään kirjoitettuna SEX ja kujalle viittaava nuoli. Kosteassa, koleassa illassa, hämärässä porttiholvissa istui jakkaralla nainen, ei enää niin nuori. Hän katsoi meitä väsyneesti kun kuljimme ohi. Viereisen kapakan ikkunassa tytöt naureskelivat keskenään, vastapäätä hädin tuskin kaksikymmenvuotiaalta näyttävä astui juuri baarin ovesta ulos ja viereisestä ovesta sisään, siitä pääsi kai talon ylempiin kerroksiin. Kapakoiden ikkunoista tuli kujalle sen verran valoa, että hänen reiteen asti ulottuvien saappaittensa metalliset nyörienkiinnikkeet kiilsivät.

Kuvassa näkyvä luukku on kahden korttelin päässä siitä kujasta. Palvelu toimii joka päivä, kaikkiin vuorokaudenaikoihin. Aikanaanhan kirkon portaille jätetyt lapset saivat monissa maissa alkuperästään kertovia nimiä, esimerkiksi sopii nimi Bourdieu, vapaasti suomentaen Jumalankylä.

Ihmisoikeudet ja elävä ihminen

Moni muukin uskoo seksin oston kriminalisoimisen vievän prostituution ja siihen liittyvän rikollisuuden maan alle ja tekevän siitä poliisin painajaisen. Tämä olisikin varteenotettavin perustelu Ruotsin lakia vastaan, jos niin todella on.

Suomen eduskunnan lakivaliokunta onkin päättänyt tutustua juuri Ruotsin ja Viron tilanteeseen perusteellisesti ennen kuin seksin oston kieltävä laki tuodaan Suomeen. On myös täysin mahdollista, että laki otetaan domino-efektin vaikutuksesta käyttöön Virossa ja ehkä joissakuissa muissakin Itämeren maissa.

Lakivaliokunnan puheenjohtaja Tuija Brax (vihr.) on linjannut hyvän lainsäädännön edellyttävän, että on olemassa suojelun tarve ja hyväksyttävä yhteiskunnallinen syy. Lain on oletettava toimivan ennaltaehkäisevästi. Sen on oltava tarkkarajaista ja niin selkeää, että keskivertokansalainen (myös seksin ostaja) ymmärtää sen.

Jos eduskunta päätyy korjaamaan hallituksen lakiesitystä, se saattaa hyvinkin rajata, että seksin ostaminen on kriminalisoitua, jos ostajan voidaan olettaa tietävän, että hän tekemisissä parituksen ja ihmiskaupan kanssa.

Luen Heidi Hautalan kirjoitusta "Prostituutio ei ole hauska bisnes". Lisäksi luin vasta Jyrki Kasvin mietteitä lakialoitteesta, joka kieltäisi seksin ostamisen, sekä Anna Kontulan tutkimusta suomalaisesta prostituutiosta (johon en viitsi linkittää, koska se pdf juuri jumitti selaimeni). Eilen jätin Susanna Rahkosen blogiin, seksinostokieltoa käsittelevään kirjoitukseen, kommentin, jossa koetin kysyä eräästä minua mietityttävästä asiasta. Kommenttiani ei ole ainakaan vielä julkaistu, mutta kirjoitanpa samasta täälläkin.

Rahkonen lupaa "suudella jokaista miestä, joka kannattaa julkisesti hallituksen esitystä seksin oston kieltäväksi laiksi ihmisoikeus- ja tasa-arvoperusteella." Lupauksessa ei tietenkään ole mitään vikaa, vaikka erinäiset bloggaajat koettavat niin väittää, sillä Rahkonen jatkaa: "Rakastan teitä!" Toisin sanoen se, että mies on samalla kannalla samoin perustein tässä asiassa kuin Rahkonen itse, ja kehtaa vielä sanoa sen ääneen, tekee miehestä hänen silmissään niin viehättävän, että miestä tekee mieli suudella. Mikäs siinä, suukottelu on mukavaa.

Prostituutio taas ei ole mukava bisnes, tästä olen Hautalan kanssa täysin samaa mieltä. Ei ole yhtään hauskaa, että arviolta 100.000 naista joutuu joka vuosi ihmiskaupan uhriksi Euroopassa: "Interpolin mukaan uhri tuottaa omistajalleen 75000-250000 dollaria vuodessa. Nainen on 2-3 vuodessa kulutettu loppuun." Se että on olemassa prostituoituja, jotka tekevät työtään vapaasta valinastaan, ei ole argumentti, jolla voitaisiin häivyttää näkyvistä ja olemasta nuo joka vuosi uudet 100.000 naista, jotka eivät valitse vapaasti. Toisaalta nuo 100.000 naista eivät myöskään ole argumentti, jolla voitaisiin häivyttää näkyvistä ja olemasta ne muutamat prostituoidut, jotka tekevät työtään mielellään. Kyllä, uskon että heitäkin on.

Rahkonen puoltaa seksin oston kieltävää lakia "ihmisoikeus- ja tasa-arvoperusteella". Ihmettelen tätä perustelua.

Ihmisoikeuksien julistushan lähtee siitä, että "ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan". Toisin sanoen se ihminen, jonka oikeuksista julistuksessa puhutaan, on syntynyt, elävä yksilö. Ihmisoikeuksien julistuksessa ei ole kyse ryhmien oikeuksista, mahdollisesti tulevaisuudessa syntyvien oikeuksista tms., vaan olemassaolevan, elävän yksilön oikeuksista. Kun seksinostokieltoa puolustetaan vetoamalla ihmisoikeuksiin, puolustetaan siis ymmärtääkseni jokaisen elävän, olemassa olevan prostituoidun oikeutta päättää itsestään. Samoin puolustetaan yksilöiden oikeutta olla joutumatta ihmiskauppatavaraksi.

Niinkin erilaiset yhteenliittymät kuin Pro-tukipiste ja Kirkkohallitus ovat ilmaisseet epäilyksensä lakialoitteen suhteen. Prostituoitujen kanssa tekemisissä olevat, auttamaan pyrkivät ihmiset lähes järjestään vastustavat lakiesitystä. Syy on juuri se, mitä Hautalakin pohtii: jos seksin oston kriminalisoiminen vie prostituution maan alle, niin prostituoitujen, niiden oikeiden elävien ihmisten, asema heikkenee entisestään.

Kukaan ei kai usko, että prostituutio oikeasti loppuisi? Tai että laki poistaisi ihmiskaupan? Tai että lakia pystyttäisiin valvomaan tehokkaasti? Mahdollisen lain todelliseksi merkitykseksi siis todennäköisesti jäisi mielipiteen ilmaiseminen. Se olisi periaatteellinen kannanotto, lähinnä symbolinen "ei" ihmiskaupalle.

Siksi kummastelen vetoamista ihmisoikeuksiin. Lain puolustajathan näyttävät pitävän periaatteellista kannanottoa tärkeämpänä asiana kuin oikeiden, elävien ihmisten elämän todennäköistä kovenemista entisestään. Vedotaan ihmisoikeuksiin, ja ajetaan lakia, joka hyvin mahdollisesti, jopa todennäköisesti, heikentäisi niiden ihmisten asemaa, joiden ihmisoikeuksia puolustetaan. Minusta tämä on ristiriitaista.

Mutta ilokseni Hautalan tekstistä löytyy tämä kohta: "Jos eduskunta päätyy korjaamaan hallituksen lakiesitystä, se saattaa hyvinkin rajata, että seksin ostaminen on kriminalisoitua, jos ostajan voidaan olettaa tietävän, että hän tekemisissä parituksen ja ihmiskaupan kanssa." Tämä tuntui ensin oikeasti hyvältä ajatukselta, ja kirjoitinkin tähän niin. Sitten kuitenkin totesin, että aivan, tuossakin muodossa kielto vaikeuttaisi varsin varmasti nimen omaan ihmiskaupan uhrien asemaa Suomessa. Kuitenkin muotoilu tuntuu paremmalta kuin erittelemätön kielto. Samalla voitaisiin tarjota mahdollisuus lailliseen ammatinharjoittamiseen sille kouralliselle kutsumustyössään olevia prostituoituja: asiakas voi varmasti tietää, ettei ole tekemisissä parituksen ja ihmiskaupan kanssa, jos prostituoidulla on lupa ammatinharjoittamiseen. (Uumoilen muuten, että kohtuullisen iso osa luvanhakuun ryhtyvistä olisi miehiä.)

Kyllä, minusta ihmisellä on oikeus tehdä itselleen mahdollisesti vaarallisia asioita jos hän niin tahtoo. Suomessa saa ammatikseen olla vaikka stuntnäyttelijä, vaikka sekin on todella vaarallista ja voi olla sekä henkisesti että fyysisesti vammauttavaa. Niillä harvoilla oikeasti omasta halustaan prostituoituina toimivilla pitäisi olla oikeus muun muassa maksaa veroja. Voihan sen luvan heltiämisen hyvänen aika tehdä yhtä vaikeaksi kuin mitä anniskeluoikeuksien saaminen oli Suomessa 70-luvulla! Psykologin ja sosiaalityöntekijän lausunto, lääkärintodistus siitä, ettei käytä huumeita, säännöllinen kontrolli, säännölliset sukupuolitautitestit ja koko luvanhakurumba tietysti maksulliseksi, heltisi lupa tai ei, samaan tapaan kuin vaikkapa virallisen kääntäjän tutkintoon osallistujilla.

Käyttöohjeista

Liebe Sonitschka, daß ich jetzt nicht bei Ihnen sein kann! Die Sache trifft mich schwer. Aber, bitte, behalten Sie den Kopf oben, manches wird schon anders, als es jetzt aussieht. Jetzt mussen Sie aber fort – irgendwo aufs Land, ins Grüne, wo es schön ist und wo Sie Pflege finden. Es hat keinen Sinn und Zweck, daß Sie jetzt weiter hier sitzen und immer mehr herunterkommen. Bis zur letzten Instanz können wieder Wochen vergehen. Bitte, gehen Sie so bald wie irgend möglich ... Für Karl wird es sicher auch eine Erleichterung sein, wenn er Sie auf Erholung weiß.

Lueskelen kirjeitä, joita Rosa Luxemburg lähetti vankilasta Karl Liebknechtin vaimolle Sonjalle. Minua on verrattu Rosa Luxemburgiin, mikä on aika hauskaa (lisäksi minua on verrattu Aila Meriluotoon ja Marlene Dietrichiin; muita vertailuja tunnettuihin henkilöihin en ainakaan juuri nyt muista – nuokin ovat kyllä aika hauskoja). Rosa ohjeistaa Sonjaa. Ihmiset ovat joskus sillä tapaa hassuja, että vaikka he itse olisivat valmiita hankkiutumaan kaikenlaisiin vaarallisiin tilanteisiin, he soisivat toisten suojautuvan. He antavat toisille suojelevia toimintaohjeita, minäkin olen tehnyt sellaista. Viimeksi tein jotain sen kaltaista eilen; ohjeistin, asetuin täti-ihmiseksi ja komentelin, aikataulutin ystäväparkaa, joka oli jättänyt erään työn aivan viime tinkaan. Tarkoitus oli kyllä naurattaakin.

Toimintaohjeistaminen on kuitenkin hieman eri asia kuin suojautumaan ohjeistaminen. On parempi antaa ohjeita, joita noudattamalla toinen voi saavuttaa tavoittelemansa päämäärän, kuin päättää tuon päämäärän toisen puolesta ja ohjeistaa sitten sen tavoittamisessa. Silti en anna toimintaohjeitakaan kovin kärkkäästi, tai ainakin nykyään vähemmän kärkkäästi ja ehdottavampaan sävyyn kuin joskus ennen. Joskus ohjeistaminen on kuitenkin tarpeen. Silloin kaipaan kahta tietoa: mitä toinen tavoittelee, ja miten hän toivoo että häntä kohdellaan hankalissa tilanteissa.

Ihmiset saisivat antaa useammin itsensäkäyttöohjeita. Veloena tarjosi tästä vastikään oivan esimerkin: "Kaikkein parasta olisi, jos joku kutittaisi, kun alan itkeä. Koska silloin itku vaihtuu naurunkirkunaksi, mieliala kohoaa välittömästi puoli metriä." Ihana ohje, muodoltaan täydellinen: tilannekuvaus, sitä koskeva toimintaohje ja ohjeen perustelu. Veloena nyt tietysti on helppo tapaus tuollaisissa tilanteissa muutenkin, sillä hän ei pidä siitä, että häntä varotaan. Useimmat pitävät, ja he ovat hankalampia. Toive varomisesta näet johtaa ongelmatilanteissa herkästi siihen, ettei hyväntahtoinen motiivi merkitse mitään – jos on erehtynyt viittaamaan sellaiseen asiaan, jota pitäisikin varoa, toinen loukkaantuu vaikkei kukaan ole aikonut loukata. Olisi pitänyt osata varoa. Siksi ihmiset saisivat antaa itsensäkäyttöohjeita erityisesti sellaisten asioiden suhteen, joita he toivovat ystäviensä varovan. Valitettavasti näyttää siltä, että juuri he, jotka toivovat varomista, antavat itsensäkäyttöohjeita nihkeimmin.

Käyttöohjeiden tarjoaminen on ystävällinen teko. Usein ohjeet ovat tietysti helposti arvattavissa, ja yksilökohtaisten ohjeiden puuttuessa minulla on yleensä käytössä tietty perusolettamussarja, jonka oletan pätevän kaikkien kohdalla jos ei toisin ilmoiteta. Esimerkiksi oletan, että kukaan ei toivo vastentahtoista seuraa – jos siis minun tekee mieli olla yksin, ei kenenkään seurassa, silloin olen yksin, muu olisi ilkeää seuraani joutuvaa kohtaan. Oletan, että ihmiset haluavat olla haluttuja ja toivottuja. Siispä jos en halua enkä toivo, kartan, muu olisi pahasti tehty. Ja oletan, että ihmiset pitävät paijaamisesta. Erinäiset normaalit käytöstavat tietysti rajoittavat varsinkin miespuolisten ystävienikin paijailua, mikä on harmi, mutta pyrin kuitenkin paijaamaan silloin kun vilpittömästi tekee mieli paijata eikä ole erityistä syytä olettaa, että se häiritsisi.

Tuontyyppiset ohjeet eivät kuitenkaan välttämättä riitä. Vaikka minäkään en pidä siitä, että minua varotaan, eli erillisiä varomisohjeita ei tarvitse antaa (paitsi tietysti: jos mahdollista, varo varomasta), olen antanut ystävilleni itsenikäyttöohjeita. Esimerkiksi sen, että jos alan itseä kun ihmiset riitelevät tai ärisevät (lähinnä ihmisuroot, naaraiden äreys ei pelästytä niin helposti), siitä ei tule huolestua. Hallitsen kyllä itseni, en vain aina hallitse sitä säikähdysitkua. Tai jos olen jostain ärtynyt, arbitraarisesti levottomaksi tuleva tonttu, paijaus tai hymy ja hetkeksi rauhaan jättäminen on paljon parempi kuin ärsyynnyttäneen asian tiukka selvittely. En pidä ärtymyksestä ja sitä seuraa aina pian suru; kestää hetken ennen kuin saan ne pois. On uuvuttavaa yrittää yhtä aikaa selittää ja purkaa ärtymystä ja surua.

Ongelmatilanteiden varalta annetut itsenkäyttöohjeet ovat jonkinlainen ennakoiva vastalause suojautumaan kehottaville toimintaohjeille. Niillä voi kertoa millaista apua tahtoo ja millaista ei – niin voi sekä saada apua että säilyttää päätäntävaltaa itsestään. Tietysti voi antaa sellaisenkin käyttöohjeen, joka kehottaa vapaaseen toimintaohjeistamiseen. Mitäköhän Sonja mahtoi ajatella siitä, että Rosa hyysäsi häntä vankilasta käsin? Tuskinpa se ärsytti, voisin kuvitella, että se saattoi jopa hieman naurattaa. Tietysti Rosa saattoi myös arvata, että se naurattaisi, ja hyysätä siksi.

Se ei ole aprillipila

The profits from Milano Due went into starting his advertising agency, Publitalia, an entirely natural move for a man whose quintessential attribute, all observers agree, is that he is a brilliant salesman. Publitalia, the most successful selling machine in Italy, has remained from the beginning the beating heart of his sensationally successful commercial and political operations. Starting with television, and his company Mediaset, which today owns three of Italy's four terrestrial private TV channels; and ending with his political party, Forza Italia, whose image and message were created by Publitalia and subtly tailored to the requirements of each part of the country by the company's network of regional offices, located in every significantly sized town in Italy. Thanks to the miracle of advertising, Forza Italia was founded in January 1994 and by March the party was in power, with Berlusconi as prime minister - 50 of the Forza Italia deputies elected to parliament in that election were employees of Publitalia.

Olen tänään tankannut hieman nationalismitutkimusta saksaksi ja tehnyt tarmokkaasti töitä, mutta nyt päätin päivän vuoksi siirtyä ajattelemaan italialaista politiikkaa. Asuin kymmenisen vuotta sitten vuoden Veronassa. Olin vaihto-oppilas, viihdyin huonosti, kävin vastentahtoisesti luonnontieteellistä lukiota (vastantahtoisuus ei johtunut lukion luonnontieteellisyydestä vaan jatkuvasta tunteesta, etten ulkomaalaisena osannut mitään - itse asiassa aika hyödyllinen kokemus) ja kuuntelin ihmeissäni ikäisteni poliittisia ajatuksia.

Päädyin juuri lukemaan tällaista parin vuoden takaista artikkelia Berlusconista. Se muistutti mieleeni kuinka kummastelin sitä yhtä televisiokanavaa, joka ei ollut Berlusconin omistama; se vaikutti kovin poliittiselta ja kiinnostavalta. Ja kun kansanäänestettiin laista, joka olisi rajoittanut poliitikkojen oikeutta mediaomistukseen, kaikki muut paitsi se yksi kanava pursuivat mainoksia, joissa peloteltiin että jos äänestätte lain puolesta, kaikki tutut ja turvalliset saippuaoopperat varmasti loppuvat. Mummot äänestivät sitten tarmokkaasti. Mieleen muistui sekin, että italialaisten täytyi keksiä uusi kannustushuuto jalkapallojoukkueelleen kun "Forza Italia" oli varattu totutusta poikkeavaan tarkoitukseen. (Nykyään siellä kannustetaan "taivaansinisiä".)

Mutta luokkatovereitteni poliittisista ajatuksista piti puhumani. Pohjoisen kaupungin lukioluokalla oli tietysti vain yksi Forza Italian kannattaja. Enemmistö kannatti Democrazia Cristianaa tai keskustavasemmistoa, jotkut varmaan Lega Nordia. (Lega Nord on taas oma lukunsa: monessako Euroopan maassa saisi ääniä ehdottamalla, että maa jaetaan kahdeksi maaksi? Lega Nord kuitenkin ajaa Pohjois-Italian itsenäistä tasavaltaa.) Luokallani oli kuitenkin myös yksi fasisti; hän kaveerasi rinnakkaisluokkalaisten kommunistien kanssa. Päädyin viettämään jonkin verran aikaa siinä sakissa, he olivat hauskoja. Myös muutamat Democrazia Cristianaa kannattavat pojat olivat hauskoja. Kumpikin sakki paheksui miedosti sitä, että viihdyin sen toisenkin sakin kanssa.

Italialaista poliittista absurdismia tutkaillessaan kannattaa pitää mielessään muutama tärkeä asia. Ensinnäkin maa oli toisen maailmansodan jälkeen pitkään jaettu poliittisesti kahtia, ja kumpikin puoli perusti toimintansa dogmaattiselle ideologialle: toinen katoliselle, toinen kommunistiselle. Poliittinen ajattelu merkitsi siis käytännössä uskoa johonkin dogmaattiseen ideologiaan. Niinpä ei ehkä ihme, että kommunistinuoret ja fasistinuoret ryyppäävät yhdessä, eikä ihme sekään, että kun dogmaattiset ideologiat ovat nykyään vähemmän vahvoilla, sijalle astuu televisiomainos. Toiseksi on syytä pitää mielessä se, mistä vasta lukemassani artikkelissakin muistutettiin:

Foreigners visiting Italy can sense it in the languid condescension with which they are regarded by the natives, the world-weary amusement. Which is hardly surprising if, never mind the rise and fall of the Roman empire, your country has been subjected to pillage, slaughter and rape for one generation after the next for 16 centuries. The inevitable outcome is that you attach no faith to your country's rulers. They have never protected you from the barbarian hordes. You try, in fact, to keep government as far removed from your life as possible, because insofar as they have been able to, they have pillaged you, too. 'Piove; governo ladro,' the Italians say. 'It rains; the government steals.' So what else is new? At least Berlusconi does not seriously try to make out that he is somehow different, that he is possessed of a superior virtue. To play the fool: that is OK. We all get the joke. And even if sometimes it is not very funny, if there is something a little operatically embarrassing about him, what does it matter, really?

Italialainen politiikka on avoimesti spektaakkelia. ("Lyhyesti: spektaakkeli on ihmisten välisiä suhteita, elävää toimintaa, inhimillistä kommunikaatiota, joka on muuttunut tavaraksi.") Mainoksen menestyminen italialaisessa politiikassa on luontevaa. Siteerasin taannoin Fraco 'Bifo' Berardin artikkelia "Interferenze media-attive". Samassa artikkelissa hän kuvaa mainontaa toimintana, joka ei ole edes toimivinaan totuuden kielellisessä rekisterissä. Sen sijaan mainonta perustuu kyllästämiselle: se toimii huomiolle ja mielikuvitukselle kuuluvan mentaalisen tilan valtaamisen kielellisessä rekisterissä. Mainonnassa puheen ja totuuden välinen yhteys on katkennut, ja kaikki tietävät että niin on. Saman tapaan italialaisessa politiikassa on pitkälti kyse siitä, ettei mitään totuutta kuvitellakaan. Paras on se, joka saa politiikasta, sen elävästä toiminnasta, aikaan hienoimman tavaran.