1.4.06

Se ei ole aprillipila

The profits from Milano Due went into starting his advertising agency, Publitalia, an entirely natural move for a man whose quintessential attribute, all observers agree, is that he is a brilliant salesman. Publitalia, the most successful selling machine in Italy, has remained from the beginning the beating heart of his sensationally successful commercial and political operations. Starting with television, and his company Mediaset, which today owns three of Italy's four terrestrial private TV channels; and ending with his political party, Forza Italia, whose image and message were created by Publitalia and subtly tailored to the requirements of each part of the country by the company's network of regional offices, located in every significantly sized town in Italy. Thanks to the miracle of advertising, Forza Italia was founded in January 1994 and by March the party was in power, with Berlusconi as prime minister - 50 of the Forza Italia deputies elected to parliament in that election were employees of Publitalia.

Olen tänään tankannut hieman nationalismitutkimusta saksaksi ja tehnyt tarmokkaasti töitä, mutta nyt päätin päivän vuoksi siirtyä ajattelemaan italialaista politiikkaa. Asuin kymmenisen vuotta sitten vuoden Veronassa. Olin vaihto-oppilas, viihdyin huonosti, kävin vastentahtoisesti luonnontieteellistä lukiota (vastantahtoisuus ei johtunut lukion luonnontieteellisyydestä vaan jatkuvasta tunteesta, etten ulkomaalaisena osannut mitään - itse asiassa aika hyödyllinen kokemus) ja kuuntelin ihmeissäni ikäisteni poliittisia ajatuksia.

Päädyin juuri lukemaan tällaista parin vuoden takaista artikkelia Berlusconista. Se muistutti mieleeni kuinka kummastelin sitä yhtä televisiokanavaa, joka ei ollut Berlusconin omistama; se vaikutti kovin poliittiselta ja kiinnostavalta. Ja kun kansanäänestettiin laista, joka olisi rajoittanut poliitikkojen oikeutta mediaomistukseen, kaikki muut paitsi se yksi kanava pursuivat mainoksia, joissa peloteltiin että jos äänestätte lain puolesta, kaikki tutut ja turvalliset saippuaoopperat varmasti loppuvat. Mummot äänestivät sitten tarmokkaasti. Mieleen muistui sekin, että italialaisten täytyi keksiä uusi kannustushuuto jalkapallojoukkueelleen kun "Forza Italia" oli varattu totutusta poikkeavaan tarkoitukseen. (Nykyään siellä kannustetaan "taivaansinisiä".)

Mutta luokkatovereitteni poliittisista ajatuksista piti puhumani. Pohjoisen kaupungin lukioluokalla oli tietysti vain yksi Forza Italian kannattaja. Enemmistö kannatti Democrazia Cristianaa tai keskustavasemmistoa, jotkut varmaan Lega Nordia. (Lega Nord on taas oma lukunsa: monessako Euroopan maassa saisi ääniä ehdottamalla, että maa jaetaan kahdeksi maaksi? Lega Nord kuitenkin ajaa Pohjois-Italian itsenäistä tasavaltaa.) Luokallani oli kuitenkin myös yksi fasisti; hän kaveerasi rinnakkaisluokkalaisten kommunistien kanssa. Päädyin viettämään jonkin verran aikaa siinä sakissa, he olivat hauskoja. Myös muutamat Democrazia Cristianaa kannattavat pojat olivat hauskoja. Kumpikin sakki paheksui miedosti sitä, että viihdyin sen toisenkin sakin kanssa.

Italialaista poliittista absurdismia tutkaillessaan kannattaa pitää mielessään muutama tärkeä asia. Ensinnäkin maa oli toisen maailmansodan jälkeen pitkään jaettu poliittisesti kahtia, ja kumpikin puoli perusti toimintansa dogmaattiselle ideologialle: toinen katoliselle, toinen kommunistiselle. Poliittinen ajattelu merkitsi siis käytännössä uskoa johonkin dogmaattiseen ideologiaan. Niinpä ei ehkä ihme, että kommunistinuoret ja fasistinuoret ryyppäävät yhdessä, eikä ihme sekään, että kun dogmaattiset ideologiat ovat nykyään vähemmän vahvoilla, sijalle astuu televisiomainos. Toiseksi on syytä pitää mielessä se, mistä vasta lukemassani artikkelissakin muistutettiin:

Foreigners visiting Italy can sense it in the languid condescension with which they are regarded by the natives, the world-weary amusement. Which is hardly surprising if, never mind the rise and fall of the Roman empire, your country has been subjected to pillage, slaughter and rape for one generation after the next for 16 centuries. The inevitable outcome is that you attach no faith to your country's rulers. They have never protected you from the barbarian hordes. You try, in fact, to keep government as far removed from your life as possible, because insofar as they have been able to, they have pillaged you, too. 'Piove; governo ladro,' the Italians say. 'It rains; the government steals.' So what else is new? At least Berlusconi does not seriously try to make out that he is somehow different, that he is possessed of a superior virtue. To play the fool: that is OK. We all get the joke. And even if sometimes it is not very funny, if there is something a little operatically embarrassing about him, what does it matter, really?
Italialainen politiikka on avoimesti spektaakkelia. ("Lyhyesti: spektaakkeli on ihmisten välisiä suhteita, elävää toimintaa, inhimillistä kommunikaatiota, joka on muuttunut tavaraksi.") Mainoksen menestyminen italialaisessa politiikassa on luontevaa. Siteerasin taannoin Fraco 'Bifo' Berardin artikkelia "Interferenze media-attive". Samassa artikkelissa hän kuvaa mainontaa toimintana, joka ei ole edes toimivinaan totuuden kielellisessä rekisterissä. Sen sijaan mainonta perustuu kyllästämiselle: se toimii huomiolle ja mielikuvitukselle kuuluvan mentaalisen tilan valtaamisen kielellisessä rekisterissä. Mainonnassa puheen ja totuuden välinen yhteys on katkennut, ja kaikki tietävät että niin on. Saman tapaan italialaisessa politiikassa on pitkälti kyse siitä, ettei mitään totuutta kuvitellakaan. Paras on se, joka saa politiikasta, sen elävästä toiminnasta, aikaan hienoimman tavaran.

9 Comments:

Blogger Jari said...

Joskus muinoin keskustellessani italialaisen vaihto-opiskelijan kanssa politiikasta hän tiedusteli, olenko kommunisti vai fasisti. Kun sanoin että en kumpaakaan, hän oudoksui vastaustani. Vaikutti siltä että hänen mielestään kaikki ihmiset olivat jompia kumpia.

2.4.06  
Blogger Eufemia said...

Luultavasti hän oli jo ennen tiedusteluaan kategorisoinut sinut poliittisesti kriittiseksi, eli ei esim. DC:aa äänestäväksi. Sen jälkeen joo, nuo olisivat kai ne vaihtoehdot.

2.4.06  
Blogger Rauno Rasanen said...

Hyvä juttu!
Entä opimmeko siitä mitään? Ei ainakaan kirjoittajan mukaan, ja näin saattaa ollakin.

Itse olen päätynyt siihen lopputulokseen, että koska niin sanotulla "totuudella" tai sen "symboleilla" ei ole enää mitään merkitystä poliittisessa elämässä, sillä politiikka on todellakin muuttunut viihteeksi=businekseksi eli siis tavaraksi, niin ainoa vaihtoehtoni tehdä pesäero tähän latteaan törkykasaan on yrittää luopua ja pysytellä erossa siitä niin paljossa kuin mahdollista.

Tietenkään tämä ei ole helppoa eikä - joidenkin mielestä - edes mahdollista, mutta viittaan edellä kirjoittamaani: miksi saastuttaa itsensä mediabusineksessä, koska sen jälkeen et pysty enää hallitsemaan edes omia mielipiteitäsi - et ehkä ajatuksiasikaan (vrt. Matti Vanhanen).

Sinusta on lopullisesti tehty marionetti.

Tietenkin voisin ajatella asian toisin, vaikka mediabusiness tuomitseekin minut heti, koska en silloin pelaa sen säännöillä.

Tämä toinen vaihtoehto on tietenkin totaali vastarinta - äärimmillään terrorismi!

Terrorismin perustelu ei kuitenkaan näyttäydy niin nihilistisenä kuin, miltä ensi alkuun vaikuttaisi - ainakaan verrattuna spektaakkeliyhteiskunnan "pelisääntöihin" (mikäli niitä voi sellaisiksi kutsua?).

Spektaakkeliyhteiskuntahan on ytimeltään kaikkea muuta kuin kommunikaatioyhteiskunta. Se on nimenomaan valtapeliyhteiskunta, joka on naamioitu kommunikaatioyhteiskunnaksi mediabusineksen rautaisella otteella.

Valtaisa informaation määrä on suoraan verrannollinen kommunikaation sisällölliseen tyhjyyteen, jonka taustalla toimii strateginen valta-ajattelu a la Hobbes ja Foucault.

Et (välttämättä) menetä henkeäsi tässä pelissä, koska mediabusines-diktaattori haluaa vain rahojasi, (jos sinulla rahaa on; - jos ei ole, muutut enintään tekopyhän sosiaalipornon välineeksi) joita tarvitaan mediabusineksen kulutuskierteen ylläpitämiseksi, mutta kaikki muu sitten meneekin.

Jäljelle jää/jätetään pelkkä ihmisen kuori, jonka sisään Berlusconin ja Antti-Pekka Pietilän kaltaiset rahantekokoneet tunkevat sisältöä, jota ihmiset sitten ostavat ja kuluttavat.

Spektaakkeliyhteiskunnassa ihminen "murhataan" kahdesti.

Ensin hänet mitätöidään business-jättien mediamarionetiksi ja ruumiista imetään kaikki hyöty irti.
Ihmisistä tulee siten eräänlainen - verta imevää vampyyria elättävä - uhri.

Mikäli ihminen tämänkin jälkeen vastustelee liikaa, annetaan armonisku ja hänet suljetaan ulos "vapauden ja demokratian" piiristä (vrt. USA:n politiikka).

*
Berlusconista ja hänen kaltaisistaan mediabusiness-diktaattoreista tuskin pääsee eroon muuten kuin "eliminoimalla" heidät...(hyvällä omallatunnolla).

Valitettavasti vain silloin saattaa joutua "eliminoimaan" jatkuvasti.

Mutta parempi ehkä sekin kuin tulla kusetetuksi jonkin "haluan vain rahasi=intressisi=valtasi;-sinusta itsestäsi en ole pätkääkään kiinnostunut-assholen" periaatteisiin alistumalla...

2.4.06  
Blogger Eufemia said...

Jatkuvan eliminoinnin kierre ei tunnu sekään hyvältä ratkaisulta. Onneksi terroria voi tehdä toisinkin, vailla fyysistä väkivaltaa, mediavallan keinoja "väärinkäyttämällä". Ainakin joskus sattumalta tai puolitahallaan käy niin, ettei jotain viestiä sisäistetäkään sillä tavalla kuin voimakas lähettäjä aikoi, vaan aivan toisin; yllätysten ja häiriöiden mahdollisuus tekee jonkinlaisen politiikan ehkä vielä mahdolliseksi. Niin ainakin kovin optimistisesti väitti muistaakseni jo mainitsemani Bifo.

3.4.06  
Blogger Sari said...

Heippa vaan, jouduin tänne ties mitä kautta, ja kirjoituksesi nyt sattui osumaan kuin nappi silmään, kun tässä vaaliviikkoa vietetään...

Italiassa vaalijärjestelmällä yritetään keinotekoisesti jakaa maata amerikkalaistyyliseksi kaksipuoluejärjestelmäksi, mutta eihän siitä mitään tule.
Nytkin on entiset kristillisdemokraatit kommunistien kanssa koalitiossa, aikamoinen soppa.
En ole ihan kokonaan samaa mieltä rauno rasasen kanssa politiikan viihteytymisestä, mutta olen liian väsynyt kommentoidakseni mitään viisasta. Ehkä mietin asiaa ja palaan asiaan myöhemmin. (ehkä)
No terkkuja vaan nyt kuitenkin täältä saapasmaasta, arrivederci e grazie.

4.4.06  
Anonymous Anonyymi said...

Onnistuinko linkittämään uuden lukijan blogiin? Jee. Käynet Eufemia sinäkin keksissä.

Tuosta Lega Nordin Italian-jakosuunnitelmasta tuli mieleeni Mussolinin johtama, natsien nukkevaltioksi Pohjois-Italiaan perustettu Salòn tasavalta. Mahtaako tämä vaihe II maailmansodan lopusta olla hyvin tunnettu Italiassa tai esillä kouluopetuksessa, esim. erityisesti siellä pohjoisessa?

No, bloggausaiheesta taidan olla sivussa sikäli, että leganordilaiset eivät kai ole vaskisteja (vaan ilmeisesti pelkkiä ökyporvareita, jotka haluavat jättää köyhän etelän oman onnensa nojaan. Vai miten?).

Pier Paolo Musol... siis Pasolini muuten teki viimeisenä työnään allegoriamaisen ja kuulemma kuvottavan Salò-elokuvan. Leffan kirjalliset vaikutteet yltävät markiisi de Sateeseen ja Danten Infernoon. Olen kahden vaiheilla, tilatako DVD vai ei.

4.4.06  
Blogger Rauno Rasanen said...

Lukekaa tarkoin (etenkin länsi-)Rooman valtakunnan historia, niin Italian nykyinenkin kohtalo käy ymmärrettävämmäksi.

*
Jos rakastaisin lähimmäisiäni niin kuin lapsiani - kuolisin (tuntematon/RR).

Sellaista taakkaa en jaksaisi kantaa.

Muistakaa tässä yhteydessä eräs Jeesus...

Terveisiä Sarille.

4.4.06  
Blogger Eufemia said...

Sari, taidan arvata mitä kautta päädyit tänne.

Salòn tasavaltaan asti tuskin useinkaan ehditään italialaisessa kouluopetuksessa: historiaa opetetaan suunnattomat määrät, koulukirjat ovat monisatasivuisia tiiliskiviä, ja tyypillisesti lukion lopussa on ehditty sieltä etruskeista ehkä 1900-luvun alkuun. Koulukirjoissa käsitellään siis kyllä toista maailmansotaa pikkutarkasti, mutta koska opetussuunnitelma on hieman epärealistinen, asia jää. Näin oli ainakin kymmenen vuotta sitten.

6.4.06  
Blogger Sari said...

Nyt ainakin tiedän mistä tänne jouduin(tulin Brimin kautta, olit kommentoinut sinne. Tapanani on surfailla aika huolettomasti sinne tänne.)

Salòn tasvallasta on puhuttu jonkunverran viimeaikoina lähinnä nimenomaan Pasolinin elokuvan kautta; Pasolinia käsiteltiin taannoin (En nyt muista oliko joku kuoleman vuosipäivä vai mikä)aika taajaan mediassa, hänhän on mitä ajankohtaisin;analysoi nykyisyyttä kaksikymmentävuotta etuajassa.

Sen sijaan Italiassa elää edelleen revisionismi-henki, joka on saanut alkunsa muutama vuosi sitten. Esiin tuodaan erityisesti partisaanien julmuutta tai Titon hallinnon uhreiksi joutuneiden italialaisten kohtaloista kertovaa aineistoa. On totta, että historiankirjoitus on aina enemmän tai vähemmän keskittynyt toisenmaailamnsodan osalta "voittajien historiaan": natsien kukistamiseen ja Italian "vapauttamiseen". Mutta on yhtä ilmiselvää, että revisionismi on mitä suurimmassa määrin poliittista, usein vielä tarkoitushakuisempaa kuin historiankirjoitus yleensä.

Raunolle terveisiä, että ilmoitan heti, kun kirjoitan jotain omasta näkemyksestäni politiikan viestinnästä.(siis jos kiinnostaa)

8.4.06  

Lähetä kommentti

<< Home