Se ei ole aprillipila

The profits from Milano Due went into starting his advertising agency, Publitalia, an entirely natural move for a man whose quintessential attribute, all observers agree, is that he is a brilliant salesman. Publitalia, the most successful selling machine in Italy, has remained from the beginning the beating heart of his sensationally successful commercial and political operations. Starting with television, and his company Mediaset, which today owns three of Italy's four terrestrial private TV channels; and ending with his political party, Forza Italia, whose image and message were created by Publitalia and subtly tailored to the requirements of each part of the country by the company's network of regional offices, located in every significantly sized town in Italy. Thanks to the miracle of advertising, Forza Italia was founded in January 1994 and by March the party was in power, with Berlusconi as prime minister - 50 of the Forza Italia deputies elected to parliament in that election were employees of Publitalia.

Olen tänään tankannut hieman nationalismitutkimusta saksaksi ja tehnyt tarmokkaasti töitä, mutta nyt päätin päivän vuoksi siirtyä ajattelemaan italialaista politiikkaa. Asuin kymmenisen vuotta sitten vuoden Veronassa. Olin vaihto-oppilas, viihdyin huonosti, kävin vastentahtoisesti luonnontieteellistä lukiota (vastantahtoisuus ei johtunut lukion luonnontieteellisyydestä vaan jatkuvasta tunteesta, etten ulkomaalaisena osannut mitään - itse asiassa aika hyödyllinen kokemus) ja kuuntelin ihmeissäni ikäisteni poliittisia ajatuksia.

Päädyin juuri lukemaan tällaista parin vuoden takaista artikkelia Berlusconista. Se muistutti mieleeni kuinka kummastelin sitä yhtä televisiokanavaa, joka ei ollut Berlusconin omistama; se vaikutti kovin poliittiselta ja kiinnostavalta. Ja kun kansanäänestettiin laista, joka olisi rajoittanut poliitikkojen oikeutta mediaomistukseen, kaikki muut paitsi se yksi kanava pursuivat mainoksia, joissa peloteltiin että jos äänestätte lain puolesta, kaikki tutut ja turvalliset saippuaoopperat varmasti loppuvat. Mummot äänestivät sitten tarmokkaasti. Mieleen muistui sekin, että italialaisten täytyi keksiä uusi kannustushuuto jalkapallojoukkueelleen kun "Forza Italia" oli varattu totutusta poikkeavaan tarkoitukseen. (Nykyään siellä kannustetaan "taivaansinisiä".)

Mutta luokkatovereitteni poliittisista ajatuksista piti puhumani. Pohjoisen kaupungin lukioluokalla oli tietysti vain yksi Forza Italian kannattaja. Enemmistö kannatti Democrazia Cristianaa tai keskustavasemmistoa, jotkut varmaan Lega Nordia. (Lega Nord on taas oma lukunsa: monessako Euroopan maassa saisi ääniä ehdottamalla, että maa jaetaan kahdeksi maaksi? Lega Nord kuitenkin ajaa Pohjois-Italian itsenäistä tasavaltaa.) Luokallani oli kuitenkin myös yksi fasisti; hän kaveerasi rinnakkaisluokkalaisten kommunistien kanssa. Päädyin viettämään jonkin verran aikaa siinä sakissa, he olivat hauskoja. Myös muutamat Democrazia Cristianaa kannattavat pojat olivat hauskoja. Kumpikin sakki paheksui miedosti sitä, että viihdyin sen toisenkin sakin kanssa.

Italialaista poliittista absurdismia tutkaillessaan kannattaa pitää mielessään muutama tärkeä asia. Ensinnäkin maa oli toisen maailmansodan jälkeen pitkään jaettu poliittisesti kahtia, ja kumpikin puoli perusti toimintansa dogmaattiselle ideologialle: toinen katoliselle, toinen kommunistiselle. Poliittinen ajattelu merkitsi siis käytännössä uskoa johonkin dogmaattiseen ideologiaan. Niinpä ei ehkä ihme, että kommunistinuoret ja fasistinuoret ryyppäävät yhdessä, eikä ihme sekään, että kun dogmaattiset ideologiat ovat nykyään vähemmän vahvoilla, sijalle astuu televisiomainos. Toiseksi on syytä pitää mielessä se, mistä vasta lukemassani artikkelissakin muistutettiin:

Foreigners visiting Italy can sense it in the languid condescension with which they are regarded by the natives, the world-weary amusement. Which is hardly surprising if, never mind the rise and fall of the Roman empire, your country has been subjected to pillage, slaughter and rape for one generation after the next for 16 centuries. The inevitable outcome is that you attach no faith to your country's rulers. They have never protected you from the barbarian hordes. You try, in fact, to keep government as far removed from your life as possible, because insofar as they have been able to, they have pillaged you, too. 'Piove; governo ladro,' the Italians say. 'It rains; the government steals.' So what else is new? At least Berlusconi does not seriously try to make out that he is somehow different, that he is possessed of a superior virtue. To play the fool: that is OK. We all get the joke. And even if sometimes it is not very funny, if there is something a little operatically embarrassing about him, what does it matter, really?

Italialainen politiikka on avoimesti spektaakkelia. ("Lyhyesti: spektaakkeli on ihmisten välisiä suhteita, elävää toimintaa, inhimillistä kommunikaatiota, joka on muuttunut tavaraksi.") Mainoksen menestyminen italialaisessa politiikassa on luontevaa. Siteerasin taannoin Fraco 'Bifo' Berardin artikkelia "Interferenze media-attive". Samassa artikkelissa hän kuvaa mainontaa toimintana, joka ei ole edes toimivinaan totuuden kielellisessä rekisterissä. Sen sijaan mainonta perustuu kyllästämiselle: se toimii huomiolle ja mielikuvitukselle kuuluvan mentaalisen tilan valtaamisen kielellisessä rekisterissä. Mainonnassa puheen ja totuuden välinen yhteys on katkennut, ja kaikki tietävät että niin on. Saman tapaan italialaisessa politiikassa on pitkälti kyse siitä, ettei mitään totuutta kuvitellakaan. Paras on se, joka saa politiikasta, sen elävästä toiminnasta, aikaan hienoimman tavaran.