Maailma yllättää aina joskus
Verkkokahvilan radiosta kuuluu jostain syystä kiljuntaa.
Tälle viikolle aikomani tekeminen joutui ainakin muutamaksi päiväksi siirtymään tuonnemmas, sillä päädyin osaksi seikkailua. (Kiitos seurasta, virnuilen edelleen.) Nyt väsyttää.
Eilen kävin kolmatta kertaa Holokausti-monumentilla ja sen alla olevassa museossa, ja puheeksi nousi sanan "holokausti" etymologia. Näemmä se kuitenkin juontuu kreikasta, toisin kuin veikkasin; holos kaustos, kokonaan poltettu.
Sitten sopikin mennä katsomaan Munich.
Mutta teksti ei nyt kulje, taidan lähteä nukkumaan.
Tälle viikolle aikomani tekeminen joutui ainakin muutamaksi päiväksi siirtymään tuonnemmas, sillä päädyin osaksi seikkailua. (Kiitos seurasta, virnuilen edelleen.) Nyt väsyttää.
Eilen kävin kolmatta kertaa Holokausti-monumentilla ja sen alla olevassa museossa, ja puheeksi nousi sanan "holokausti" etymologia. Näemmä se kuitenkin juontuu kreikasta, toisin kuin veikkasin; holos kaustos, kokonaan poltettu.
Sitten sopikin mennä katsomaan Munich.
Mutta teksti ei nyt kulje, taidan lähteä nukkumaan.
2 Comments:
Seura tekee maltaisekseen, eli olutta tulee juotua. Ja toivon mukaan virnuilu pidentää ikää, vaikka sitä harrastaa niinkin kalmanhajuisten aiheiden kuin kansanmurha ja terrori lomassa.
Museo on onneksi pidetty inhimillisen kokoisena, ja keskittyminen yksittäiskohtaloihin toimii, tosin juutalaisuuden tarpeeton korostaminen häiritsee paikoin.
Muistomerkki on mielestäni erittäin onnistunut ja herättää helposti tarkoituksenmukaisia tuntemuksia. Vaikka kivipelto näyttää lähestyttäessä vaarattomalta, vähittäinen laskeutuminen paasien väliin lisää uhkaavuutta kuin huomaamatta. "Pimeys voi koittaa, vaikket heti uskoisi". Säännöllisten hautarivien reunoilla on aukkojakin. "Joku on selvinnyt", tai toisaalta: "Tämä olisi voinut olla sinun paikkasi." Pohjalla, hämärässä, olet pieni ja voimaton tummien järkäleiden keskellä, mutta rivien päissä näkyy valoa. "Nil desperandum."
Toinen teoksen onnistumiseen vaikuttava tekijä ovat yllättävät kohtaamiset. Kivipuisto on täynnä risteyksiä, ja voit törmätä keneen vain; et itse asiassa voi välttää kohtaamista ihmisen levyisessä käytävässä.
München puree realistisena väkivaltakuvauksena. Spielbergiläinen sentimentaalisuus paistaa välillä läpi, mutta onneksi lopussa ei ole isoa vesitystä. Todellisuus ei salli sitä edes Spielbergille.
Näin sen näin.
Virnuilu saattaa olla terveellistä erityisesti kalmanhajuisten aiheiden lomassa, epätavalliset kokemusrinnastumat tuulettavat ajatuksia.
Museo on tosiaan yllättävän onnistunut. Juutalaisuuden korostus on paikoin suhteessa kerrottaviin tapahtumiin ylimitoitettua, mutta toisaalta kokonaisuus on pystytetty nimen omaan murhattujen juutalaisten muistoksi, joten kaipa on korostettava. Onneksi ei-juutalaisistakin murhatuista puhutaan.
Monumentti onnistuu muuten sellaisessakin, minkä oikestaan ei pitäisi onnistua, sillä onnistumisen edellytys koetetaan kieltää. Paasien lomassa kiljahtelu on kielletty, mutta tietysti ihmiset kiljahtelevat. Kapeat käytävät luovat huimasti normaalista katutilasta poikkeavan akustisen ympäristön, ja kiljaisut kuuluvat notkon hiljaisuudessa jännästi.
Jäin miettimään sitä kuinka Münchenin päähenkilö ajatteli pakkomielteisesti nimen omaan Münchenin verilöylyä, ei itse tekemiään murhia. Ehkä ajatuksena on, ettei siihen asti ole vielä edes päästy, eli kostettavan tapahtuman tauoton ajattelu on keino suojautua tapahtuneen koston ajattelemiselta?
Lähetä kommentti
<< Home