Kymmenen vuotta

Ryhdyin Eufemiaksi päivälleen kymmenen vuotta sitten. Kirjoitustahti ei ole enää sitä mitä joskus, mutta viihdyn Eufemiana edelleen. Olen viime päivinä harhaillut blogin arkistossa lukemassa millainen Eufemia olen milloinkin ollut ja huomaan olevani kiitollinen näiden kirjoitusten olemassaolosta. Tapaan unohtaa. En muista tapahtumien järjestystä, en osaa välttämättä sanoa mitä tein jonain tiettynä vuonna, vintille kasautuu sekalaista kamaa, josta olen vain vaivoin tietoinen. Sekin unohtuu, millainen olen itse aiemmin ollut ja miten käyttäytynyt.

Panen merkille, että joskus kommenteissa tylyilen tarpeettomasti. Väliin emotionaalinen vilu, nyt onneksi jo mennyt, näkyy askeettisena ehdottomuutena. Ajoittain kirjoitan hyvää suomea. Tietyt teemat toistuvat vuodesta toiseen.

Mainitsin Tommille, että blogi täyttää vuosia, ja hän kertoi lukeneensa sitä vastikään. kysyin listaisiko hän suosikkikirjoituksensa, ja hän lupasi. Kas tässä:

Kymmenen vuotta = kymmenen kirjoitusta. Tässä ne, kronologisessa järjestyksessä kun en kyennyt muuhunkaan:

Tyttökirjoja, aina
Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä
Aarre
Etuoikeutettu
Katson
Kyky lukea
Ihmisystävällisyys, että-lauseet ja elementtitalot
Kalpain kalskeessa tuumittua
"Täydelleen mitätön kirja"
Israelin kadonneet heimot, Atlantis ja autioituvat kaupungit

Parhaan avausvirkkeen palkinnosta kilpailevat tasaväkisesti nämä kaksi:
"Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä."
"Istuin tänään hallissa maan alla seuraamassa kalpajoukkueiden SM-kisoja ja monaina odottelun hetkinä luin Richard Rortyn teosta Contingency, irony and solidarity."

Kiitos tästä. Hauska huomata, että listalle päätyi muutamia omiakin suosikkejani, kuten "Aarre" ja "Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä".

Mainittakoon myös blogini tähän mennessä suosituimmat jutut - ne, joihin hakukoneet tuovat edelleen väkeä aika ajoin, ja joiden myötä olen vahingossa tullut oppineeksi jotain hakukoneoptimoinnista ja siitä, mitä ihmiset internetistä etsivät:

Uimassa
Kiireettömän suklaakakku
Olen vampyyri

Ainoa uudistus, jota olen harkinnut, on blogin leiskan päivittäminen. En ole moiseen tainnut ryhtyä sitten blogin perustamisen, joten blogista puuttuu muutama toiminto, joista voisi olla iloa. Erityisesti pitäisin siitä, että sivun alalaitaan ilmestyisi teksti "vanhemmat kirjoitukset". Valkoisesta pohjasta ja Garamondista pidän kiinni, mutta luultavasti en osaa tehdä ulkoasupäivitystä ilman, että se näkyisi pieninä muutoksina siellä täällä. Mitä sanotte, kannattaako?

Huomautus dosentti Markus Rantalalle

Suomessa humanistit ja yhteiskuntatieteilijät eivät ole omaksuneet evolutiivista lähestymistapaa tutkimuksiinsa. Se on suuri syy siihen, miksi suomalaiset yliopistot pärjäävät huonosti maailmalla yliopistojen vertailuissa. 

Dosentti Markus Rantala väittää tänään tällaista Helsingin Sanomissa. Kiinnostava väite. Millaisia tuloksia kansainvälisissä vertailuissa siis onkaan tullut?

Vuoden 2013 QS -vertailussa Helsingin yliopisto on Suomen parhaana sijalla 69. Humanistiset alat menestyivät vertailussa parhaiten, ne ylsivät sijalle 46. Biotieteet ja lääketiede pärjäsivät toiseksi parhaiten (sija 55).

Vuoden 2013 Times Higher Education -vertailussa Suomen yliopistoista paras oli jälleen Helsingin yliopisto sijalla 100. Tässä vertailussa biotieteet menestyivät Helsingissä parhaiten (sija 47), humanistiset alat toiseksi parhaiten (sija 62).

Toisin sanoen Suomen parhaassa yliopistossa humanistiset alat ja biotieteet kilpailevat keskenään siitä, kummat ovat maan tieteellisesti kirkkainta kärkeä. Rantala on biotieteilijä. Hän syyttää humanistisia aloja siitä, että suomalaiset yliopistot pärjäävät kansainvälisissä vertailuissa huonosti, mikä on mieletöntä. Lisäksi hän ehdottaa, että humanistisilla aloilla ryhdyttäisiin käyttämään biotieteellisiä teorioita ja menetelmiä. Kansainvälisten vertailujen valossa olisi yhtä perusteltua ehdottaa, että Rantala ryhtyisi käyttämään humanistisia teorioita ja menetelmiä. Arkistokurssille siitä, niin päästään rankingeissa korkeammalle!

Lisättäköön, että todellisuudessahan Suomessa yhdistetään kyllä evolutiivista näkökulmaa humanistiseen ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Satuin tätä kirjoittaessani muistamaan, että Koneen Säätiö järjesti vuonna 2008 tällaisille hankkeille erikseen suunnatun haun, jolla näemmä rahoitettiin viittä hanketta. Hakemuksia tuli kuulemani mukaan paljon. Olisi hienoa jos biotieteilijät olisivat yhtä kiinnostuneita esimerkiksi historiantutkimuksesta; tieteen historia voisi olla aidosti hyödyllistä. Kainosti voisin ehdottaa Rantalalle myös muutamaa tieteenfilosofiankurssia. Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen kirja Evoluutio ja ihmisluonto voisi myös olla hyödyllinen.

Mutta Rantala jatkaa:

Näiden alojen tutkimuksia julkaistaan Naturen ja Sciencen kaltaisissa arvostetuissa lehdissä. Niissä suomalaiset humanistit ja yhteiskuntatieteilijät julkaisevat harvoin. He julkaisevat artikkelinsa pääosin kotimaisilla kielillä.

Nature ja Science ovat luonnontieteellisiä aikakauslehtiä. Sen pitäisi tulla selväksi jo lehtien nimistä. Luonnontieteelliset aikakauslehdet eivät julkaise humanistista tai yhteiskuntatieteellistä tutkimusta – eivätkä taida juuri julkaista myöskään esim. puhdasta matematiikkaa. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät eivät tietenkään lähetä tutkimusartikkeleitaan tarjolle luonnontieteellisiin aikakauslehtiin; eihän siinä olisi mitään järkeä. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät julkaisevat omien alojensa kansainvälisissä lehdissä. Selaamalla oman alani arvostetuimpia lehtiä löydän viimeisen vuoden ajalta useita suomalaisten kirjoittamia artikkeleita. (Kappas, en tiennytkään, että Maria julkaisee Noûsissa - onnea!)

Lopuksi tietysti iänikuinen kielikysymys. Olen humanistisella alalla, jolla tutkimusta tehdään Suomessa lähes pelkästään englanniksi (joskus myös ranskaksi tai saksaksi). Totta kai julkaisemme yleistajuisempia tekstejä myös suomeksi, onhan se osa yhteiskunnallista tehtäväämme, mutta tutkimus on harvoin suomenkielistä. Tämä johtuu alan luonteesta. Julkaisemalla suomeksi rajaisimme omien tutkimusaiheidemme kansainväliset asiantuntijat lukijakunnasta pois, mikä olisi typerää. Tieteellisten artikkelien julkaiseminenhan on osallistumista asiantuntijoiden väliseen tieteelliseen, kansainväliseen keskusteluun.

Eräillä toisilla humanistisilla aloilla tilanne on toisenlainen. Esimerkiksi Suomen historian tai suomalaisen kansanrunouden tutkijat osaavat kaikki suomea – myös ne, jotka ovat kotoisin muualta kuin Suomesta (heitä on yllättävän paljon). Tällaisten alojen kansainvälisesti huipputasoisia artikkeleita on aivan mielekästä julkaista suomeksi, sillä kieli ei sulje tärkeimpiä kollegoita lukijakunnasta pois, ja samalla tutkimukset ovat Suomen historiasta tai kansanrunoudesta kiinnostuneille suomalaisille helposti lähestyttäviä. Toki historioitsijat ja folkloristit julkaisevat myös alojensa kansainvälisissä julkaisuissa englanniksi, mutta vähemmän kuin sellaisilla aloilla, joilla tutkimusartikkelien julkaiseminen suomeksi olisi mieletöntä.

Lopuksi Rantala vielä ainakin HS:n mukaan väittää tällaista:

Suomessa humanistit ovat asennoituneet vihamielisesti evolutiivista psykologiaa ja biologista ihmiskuvaa kohtaan.

Se Koneen Säätiön haku oli tosiaan menestys. Humanistien parissa on ilman muuta epäilyksiä esimerkiksi evoluutiopsykologiaa kohtaan (sekä syystä että syyttä), mutta myös selvää kiinnostusta evoluutionäkökulmaa kohtaan. Siihen ei toki yksikään tutkija suhtaudu myötämielisesti, että jonkun aivan toisen alan tutkija tulee mestaroiden kertomaan, että 'nyt kuulkaas teidän pitäisi kokonaan vaihtaa tutkimuskysymyksenne sellaisiksi, että tämä minun työkaluni sopii niiden ratkaisemiseen'. Sellaista kutsutaan tieteelliseksi imperialismiksi.

Minusta itse asiassa vaikuttaa siltä, että Rantala suhtautuu humanistisiin aloihin vihamielisesti. Alun väite, että humanistiset alat olisivat vastuussa suomalaisten yliopistojen väitetystä huonosta menestyksestä kansainvälisissä vertailuissa, on ilmiselvästi epätosi. Humanistiset alat menestyvät kansainvälisten vertailujen mukaan Suomen parhaassa yliopistosssa erinomaisesti. Niiden korkea taso nostaa yliopiston kokonaissijoitusta vertailuissa. Tämä on hyvin helppo saada selville parilla Google-haulla. Vaikuttaa siltä, että Rantala joko luotti negatiiviseen mielikuvaansa ja esitti sen varassa väitteitä, joita ei vaivautunut tarkastamaan lainkaan, tai sitten hän tietoisesti valehteli. Kumpikin vaihtoehto tuntuu valitettavalta – ja vihamieliseltä.

Varmaan

Tutkijoiden työskentely tällä tieteenalalla on varmaan aivan ratkaisevasti muuttunut viime vuosisadan luovasta puurtamisesta. Työsarka näyttää pirstoutuneen kapeisiin alueisiin, kuten muissakin tieteissä. Erilaiset työmenetelmät ovat toisaalta huimasti kehittyneet ja olemassa olevien tietojen saaminen helpottunut ja monipuolistunut, mutta toisaalta joudutaan varmaan samalla yhä enemmän käsittelemään vain jo aikaisemmin koottua aineistoa jollakin entisestä poikkeavalla tavalla. Tuo pirstoutuminen johtaa siihen, että kokonaisuuden hämärtyvät – tuloksena on joukko tarkoin tutkittuja ja käsiteltyjä osasia, joita on vaikea saada niveltymään toisiinsa. Vaikeaa siitäkin syystä, ettei kokonaisuuksien luominen tunnu enää kuuluvan kenellekään. Viime vuosisadan puolella eläneiden suurten tutkijoiden töissä tuntuu olleen kosolti löytöretkeilijän iloa: kaukainen menneisyys kajasti heille vielä tuntemattoman valkoisena. Sen tutkimisessa oli – kokonaiskuvan hahmottamiseksi – varmaan aivan välttämätöntä kerätyn aineiston lisäksi käyttää paljolti omaa luovaa ajattelua siltojen rakentamiseksi aukkopaikkojen ylitse.

Lienee oikeutettua olettaa, että Tapio Kaitaharju pitää sanasta "varmaan".

Olen viime päivinä maannut hiekkarannalla saksalaisten nudistien ympäröimänä lukemassa Sigurd Wettenhovi-Aspaa, Elias Lönnqvistiä, Helmi Poukkaa, Tuulikki Korpista, Pekka Siitointa sekä Ior Bockin muistiinkirjattuja kertomuksia. Nyt en ole rannalla lukemassa enkä vuorilla vaeltamassa koska pitäisi pakata, mutta juutuin lukemaan Kaitaharjun kirjaa Me suomalaiset. Lukemissani teoksissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Annan toisen näytteen. Myös Helmi Poukka pyrkii ilmaisemaan väitteittensä hypoteettisen luonteen:

Herodotos ei myöskään tiedä, mistä kimmeriläiset olivat saapuneet Mustan meren pohjoispuolelle, eikä ole siis mitään estettä olettamukselle, että kimmeriläiset olisivat skyyttejä aikaisemmin läheteneet myös Egyptistä. Jo heistä käytetty nimitys 'kimmeriläiset' (kreikaksi kimmérioi) johtuu mahdollisesti Kemi sanasta. Tämä on Egyptin vanha nimi. 

Sen jälkeen hän tietysti rakentaa huiman pseudokielitieteellisen tarinan, joka osin rakentuu esitettyjen väitteiden varaan, ja katsoo osoittaneensa vallitsevat kielitieteelliset tulkinnat virheellisiksi. Jännittävää, että 1900-luvun alkupuolella kirjoittaneet Wettenhovi-Aspa ja Lönnqvist väittivät varauksetta olevansa oikeassa (ja yhtä varauksetta, että muut ovat väärässä ja pahoja), mutta heidän myöhemmät seuraajansa (tai ainakin osa heistä) asettelevat sanojaan varovaisemmin (ainakin välillä). Piti kuitenkin puhumani näiden teosten yhteneväisyyksistä. Lähdin lukemaan niitä tietäen, että kaikissa väitetään jotain hulvatonta Suomesta, mutta en arvannut törmääväni kahteen kummalliseen ilmiöön.

Ensinnäkin, löysin koulukunnan, jossa ei ole tapana viitata muiden samaan koulukuntaan kuuluvien teorioitsijain teoksiin. Ainakin Wettenhovi-Aspa, Lönnqvist ja Poukka väittävät suomalaisten polveutuvan egyptiläisistä, mistä kiistatta todistaa se, että Egyptin muinainen nimi oli heidän mukaansa Kemi. Kukaan heistä ei kerro edes sitä, mistä tieto on peräisin. Kaksi ensimmäistä viittaa lisäksi taajaan saksalaiseen nationalisti-arkeologiin Gustav Kossinnaan (joka muuten on yhä edelleen hämmentävien Suomi-intoilijoiden suosiossa – Kaitaharjukin näemmä viittaa Kossinnaan). En ole kuitenkaan toistaiseksi huomannut kenenkään kolmesta Kemi-intoilijasta mainitsevan toisiaan.

Toiseksi, ja tämä on paljon ensimmäistä havaintoani epämääräisempi kutka, minua riivaa näiden teosten kieli. Pekka Siitoin selittää, kuinka rituaalissa, jolla kuollut herätetään henkiin, tarvitaan litra vastalaskettua neitsyen verta, Lönnqvist kertoo egyptiläisten ja mayojen alkukodista Atlantiksesta ja Poukka painottaa suomen foneemin h vanhaa ikää. Yhtä kaikki heidän kirjallisissa tyyleissään on minusta vähän väliä jotain samaa. Kyse saattaa olla sanajärjestyksestä. Luen kuinka "eri kielten sanojen merkintää olen yksinkertaistanut", kuinka "niiden tarkoituksesta tiedemiehet kiistelevät vielä tänä päivänä" ja kuinka "esitän teille joitakin salaisia kaavoja, jotka ovat erittäin tehokkaita mikäli ne suoritetaan niiden edellytysten pohjalta, joita olen aiemmin esittänyt". Lisäksi teosten luonteesta tietysti seuraa, että niissä tehdään häkellyttäviä ajatusloikkia. Esimerkiksi Lönnqvist toteaa itsekin teoksensa Suomenkieli kaikkien kulttuurikielten avaimena, II osa sivulla 122, että "alempana esitän ilman perustelua tri Gleyen tulkinnan kiekonkirjoituksesta", ja niin hän tosiaan tekee, mikä vie pari sivua. Ainakaan minä en ilman perustelua ymmärrä mitä kyseiset sivut kirjassa tekevät. Tämä herättää hienoista kammoa, mikä tietysti värittää lukukokemusta. Tai kenties tyylin takana väikkyy kirjoittajien metafyysinen angsti? Mielessä on kuitenkin käynyt, josko harrastelijoiden laatimat ja kustannustoimittajien torjumat tietokirjakäsikirjoitukset muistuttavat yleisemminkin tyylillisesti toisiaan. Kaunokirjallisuuden kohdallahan näin on, kuten omakustanteista huomaa. Omakustanteitahan nämäkin tapaavat olla. Täytynee jututtaa kustannustoimittajia.