Rajanvetoa: Himanen ja filosofinen tutkimus

Hankkeen sisältö löytyisi tietysti apurahahakemuksesta. Sellaista ei ole. Suomen Akatemiasta kerrotaan, että tutkimuksesta on kuitenkin olemassa hankesuunnitelma, jonka sisällön pitäisi vastata hakemusta. Se taas on tallessa valtioneuvoston kanslian kirjaamossa. Hankesuunnitelma on 26-sivuinen ja koukeroisesti kirjoitettu. "Uuden laaja-alaisen kasvun mallin luominen on mahdollista vain perusteellisen ja tarkan, kansainvälisesti korkeatasoisimman uuden toimintaympäristömme analyysin sekä näiden tulosten synteesin kautta", siinä lukee. Ja: "Ilman tällaista kansainvälisesti korkeimman tason tutkimuspohjaa ei voi uskottavasti rakentaa kestävää suomalaisen kasvun tulevaisuuden mallia." Mainitun korkeimman tason tutkimuspohjan rakentamisen on arvioitu vaativan 91 työkuukautta – siis melkein kahdeksan vuotta. Sinä aikana on tarkoitus "luoda kansainvälisesti korkeimman tason analyysiä ja synteesiä", jonka tulee toteuttamaan "kovimman tason kansainvälinen ryhmä, jota johtavat professori Pekka Himanen ja professori Manuel Castells". Outoa kyllä, kansainvälinen tutkijaryhmä haluaa olla talkoilla mukana: heille on merkitty yhteensä 35 kuukautta palkatonta työtä Suomen tulevaisuuden hyväksi. Lisäksi osa työstä on jo tehty vuonna 2011, ennen kuin hankesuunnitelma on edes hyväksytty. Joka tapauksessa hanke lupaa myös "synnyttää kansainvälisesti korkeimman tason tutkimustyön akateemisen julkaisun kirjana".

Totta kai luin Silfverbergin ja Vehkoon Long Play -jutun Himasesta. Kannattaa lukea, se on hyvä artikkeli. Minulle siinä oli yllättävää ainoastaan se, että rahat filosofi Himasen puuhasteluun on kupattu Sitran lisäksi Tekesiltä ja Suomen Akatemialta. Sitra rahoittakoon mitä lystää, ja Tekeskin voi periaatteitaan hylkäämättä rahoittaa melkein mitä hyvänsä, kunhan sen voi jotenkin tulkita olevan "kasvuun ja uuteen liiketoimintaan tähtäävien innovaatioiden kehittämistä", mutta se, että Akatemia on rahoittajien joukossa, on tyrmistyttävää.

En kuvittele tietäväni miksi Valtioneuvoston kanslia päätti painostaa Akatemian rahoittamaan Himasen yrityksen hallinnoimaa konsulttiprojektia ja ohittamaan samalla kaikki normaalit rahoitushakemuksia koskevat arviointikriteerit.  Se ei kuitenkaan ollut viisasta. "Suomen Akatemia rahoittaa korkealaatuista tieteellistä tutkimusta, toimii tieteen ja tiedepolitiikan asiantuntijana sekä vahvistaa tieteen ja tutkimustyön asemaa", kerrotaan Akatemian sivuilla. Se on suomalaisen tieteen rahoittajista tiukimmin vain ja ainoastaan tieteellisen tutkimuksen rahoittaja. Useimmat muut rahastot ja säätiöt jakavat rahaa myös taiteelle ja esimerkiksi tietokirjallisuudelle, mutta Akatemia on, kuten sen nimestä jo kuulee, ehdottoman akateeminen. Se että Valtioneuvoston kanslia onnistui painostamaan Akatemian rahoittamaan hanketta, joka ei ole tiedettä, sai Suomen yliopistoväen suuttumaan pahan kerran.

Johtuuko suuttumus siitä, että Himasen tukemiseen käytetty raha on pois suomalaiselta tutkimukselta? Varmaan osittain. Olen itsekin ollut jo parissa Akatemiaprojektihakemuksessa mukana (ei tärpännyt), joten tiedän kuinka työlästä hakemusten laatiminen on ja kuinka kilpaillusta rahasta on kyse. Akatemia ei rahoita helposti. Paitsi näemmä Himasta, Valtioneuvoston kanslian vaatimuksesta. Kyllähän sellainen suututtaa. Akatemian osuus Himasen hankkeelleen saamasta rahasta on kuitenkin maltillinen (150 000 euroa), eikä sen tärvääminen kyseenalaiseen hankkeeseen riittäisi selittämään tutkijatuttavapiirini viimeaikaisia suuttumuksenpurkauksia. Kyse on jostain isommasta: demarkaatiosta eli rajanvedosta, siitä mikä on vakavastiotettavaa tutkimusta ja mikä ei.

Ei ole tiedettä ilman filosofiaa, mutta filosofia ei ole tiedettä – ei ainakaan jos tieteen ajatellaan sisältävän empiiristä tutkimusta ja induktiivisia päätelmiä. Jos tiede rajataan näin, myös matematiikka puhtaan deduktiivisena ja epäempiirisenä toimintana jää tieteen ulkopuolelle. Kuitenkin sekä filosofiaa että matematiikkaa harjoitetaan yliopistoissa; ne ovat vanhimpien akateemisten oppialojen joukossa. Rajanveto-ongelma, eli kysymys siitä, mikä on tiedettä ja mikä ei, koskee myös filosofian kaltaisia akateemisia aloja. Osa akateemista tutkimusta on muun tutkimuksen arvioiminen, ja osa jatkuvaa arviointia on se, että kelpaamaton rajataan ulos.

En halua yrittää määritellä filosofiaa. Olen sitä mieltä, että ei-akateeminen filosofinen toiminta on pelkästään hyvä juttu, silloinkin kun se on täysin kajahtanutta. Lisäksi akateemisen filosofisen tutkimuksen piirissä tehdään mielestäni vaikka mitä kyseenalaista ja tuotetaan myös silkkaa pötyä. Akateemisena alanakin (saati laajemmin) filosofia on koulukuntaista ja hajaantunutta aina siihen pisteeseen saakka, että eri kuppikuntia edustavat tutkijat puhuvat toistensa ohi – jos siis ylipäätään suostuvat puhumaan toisilleen. Se kuuluu filosofian luonteeseen. Silti olemme nyt tilanteessa, jossa akateemisen filosofisen tutkimuksen eri haarojen edustajat ovat jokseenkin yksimielisesti suuttuneet Himasen hankkeen rahoituksesta. Myös monen muun alan tutkijat ovat suuttuneet; erityisesti yhteiskuntatieteilijät, joiden asiantuntemuksen alueelle hanke tuntuu ulottuvan.

Filosofian tutkijat eivät ole yksimielisiä edes siitä, millaiset tutkimuskysymykset ovat hyviä, mutta on yksi asia, josta lähes kaikki akateemiset tutkijat alasta riippumatta ovat yhtä mieltä: vertaisarviointi on siedettävin keksitty käytännön keino tehdä rajanvetoa tieteen ja ei-tieteen välillä. Jotta pääsee tekemään väitöskirjaa, täytyy saada professori vakuuttumaan tutkimussuunnitelmasta ja suostumaan ohjaajaksi. Ennen kuin saa julkaistua artikkelin oman alansa tieteellisessä julkaisussa, artikkeli menee nimettömänä luettavaksi parille anonyymiksi jäävälle saman alan ja aihepiirin tutkijalle, ja heillä on valta hylätä artikkeli jos sen laatu ei heidän mielestään riitä. Myös Akatemialle lähetetyt hankerahoitushakemukset menevät luettaviksi meritoituneille ulkomaisille tutkijoille, jotka ovat päteviä kyseisen hakemuksen alalla.

Tiede ei ole valmis eivätkä tutkijat ymmärrä toisiaan edes alojen sisällä, saatika niiden välillä. Silti rajaa tieteen ja ei-tieteen välillä on vedettävä: tieteen pitäisi kyetä tuottamaan parasta tarjolla olevaa tietoa, joten tutkijayhteisöjen on kiistoistaan huolimatta kyettävä rajaamaan pois ainakin kaikkein ilmiselvin kura. Käytännössä kaikki akateemista tutkimusta tekevät joutuvat kestämään hylkyjä  – artikkelia ei hyväksytä julkaisuun tai rahoitushakemus hylätään  – mutta jos näin käy kerta toisensa jälkeen, jää lopulta vääjäämättä sen ulkopuolelle, mitä tieteeksi kutsutaan. Vaikka akateeminen yhteisö riitelisi kuinka, vertaisarviointi tuottaa rajat vakavastiotettavan tutkimuksen ja kaiken muun välille.

Instituutioilla on merkittävä rooli käytännön rajanvedossa. Yliopiston auktoriteetti tukee tutkijoiden esittämiä väitteitä, ja samalla yliopiston sisällä vertaisarviointiprosessi ainakin yrittää saada aikaan tilanteen, jossa tutkijoiden esittämät väitteet perustuvat koetellulle tutkimukselle. Nyt Valtioneuvoston kanslia painosti Suomen Akatemian, eli tämän maan pönäkimmän akateemisen auktoriteetti-instituution, ohittamaan vertaisarvioinnin, ja Akatemia taipui. Akatemian rahoitus on jo sinällään akateeminen meriitti, sillä se on kilpailtua eikä sitä saa jos ei läpäise tiuhaa vertaisarviointiseulaa. Nyt Himasella on tämä meriitti, vaikka hänen hankettaan ei seulottu lainkaan. Akatemian edustajat myöntävät, että jos olisi seulottu, hakemuksella ei olisi ollut menestymisen mahdollisuuksia. Se että Suomen Akatemia rahoittaa Himasen konsulttihanketta on siis vähän kuin se jos Helsingin yliopisto perustaisi parapsykologian laitoksen. Se ei vain käy.

En koskaan osta kirvestä

Mutta toisaalta tämäkään ei ole koko totuus; pyörä pyörähtää vielä yhden kierroksen. Suomessa on nimittäin tehty myös taidetta, jonka on ollut tarkoitus lyödä läskiksi ei korkealentoista korkeakulttuuria vaan juuri kansanomaista kulttuuria ja elämänmenoa. Tällöin tämä parodinen aikomus on jäänyt taideteokset vastaanottavalta yleisöltä huomaamatta ja parodia on tulkittu kirjaimellisesti.
Näin on käynyt vuosikymmenten varrella toistuvasti esimerkiksi populaarimusiikissa. Kari Kuuvan "Tango Pelargonia" (1964) oli suunniteltu naurettavaksi parodiaksi itkettävästä, surumielisestä suomalaisesta tangosta. Se nousi valtavaksi hitiksi, koska suomalaisista se oli kerta kaikkiaan loistava surumielinen tango. Eppu Normaalin "Murheellisten laulujen maa" (1982) yritti samaan tapaan virnuilla murheen alhossa vaeltavalle kotimaiselle iskelmämusiikille, mutta laulun koettiin koskettavasti pukevan sanoiksi suomalaisten kipeimpiä tuntoja.

Perjantai-iltana istuin ystäväni kanssa Kontulan Pub Kipparissa, jossa hontelo nuori mies nojasi baaritiskiin ja lauloi tunteella karaokenauhaa seuraillen, kuinka "perinteisen miehen kohtalon halus välttää poika tuo. En koskaan osta kirvestä enkä koskaan viinaa juo." En voinut olla muistamatta ylläolevaa katkelmaa Tommi Uschanovin kirjasta Miksi Suomi on Suomi. Myös "Tango Pelargonia" kannattaa kuunnella. Pub Kipparissa kipeitä tuntojaan tulkinnutta suomalaista seurasi karaokevuorossa mies, jonka juuret näyttivät olevan Länsi-Afrikassa, ja jonka kappalevalinta oli Mamban "Meille vai teille". Miehet lauloivat äidinkielestään riippumatta melkein kaikki suomeksi, naiset taas vastaavasti englanniksi. Baarin ainoa tummaihoinen nainen tosin kokeili myös italiaa, jota hän ei osannut.

Seuraavana aamuna heräsin krapulassa, mikä on harvinaista. Olo oli henkisesti hontelo koko päivän, ja muistin taas miksi joskus vietän pitkiäkin aikoja tykkänään alkoholitta. Se näet vaikuttaa mielialaan, ja erityisesti silloin kun on alamaissa, alkoholi on salakavala aine. Luin tänään Sakari Heiskasen kirjoituksen, jossa hän pui omaa masennushistoriaansa ja alkoholinkäyttöään ja toteaa näin: "Usealle alkoholi on rentoutuslääke. Minulle se oli tuota depressiota syventävä asia, josta eroon pääseminen vaati apua." Sitaatti on itse asiassa harhaanjohtava, sillä Heiskanenkin käytti alkoholia rentoutuakseen iltaisin, eikä aineen depressiota syventävä vaikutus ole poikkeus vaan sääntö. Alkoholi tuottaa ahdistuneelle tai masentuneelle hetkellisen helpotuksen tunteen, mutta rentoutuslääkkeenä se on todellisuudessa kelvoton: se ei pelkästään syvennä, vaan myös aiheuttaa masennusta. Asiaa on tutkittu moneen otteeseen, ja Hesarikin kirjoitti vastikään uusimmasta laajasta tutkimuksesta. Itse tutkimusartikkeli löytyy täältä (pdf). Tutkimuksessa keskitytään runsaaseen alkoholinkäyttöön, mutta ainakin minä olen huomannut vähäistenkin alkoholimäärien vaikutukset, ja siksi tiukilla ollessani olen tiukkana. Silloin lasillinen viiniä riittää tekemään minusta seuraavana päivänä ahdistuneemman kuin muuten olisin. Nautin siis hyvistä viineistä ja oluista ilomielin silloin kun olen iloinen, mutta oikeasti allapäin en, sillä silloin minulla ei ole varaa leikkiä mielialallani. Säännöllinen apeana juominen johtaa vain pahan mielen kroonistumiseen.

Alakulon tai ahdistuksen hoitaminen viinalla on toivotonta hommaa, mutta kaikeksi onneksi toivottomuuteen ei tarvitse jämähtää. Yllämainitun tutkimuksen tulokset ovat rohkaisevia, kuten Hesarikin tiivistää: "Schuckitin mukaan alkoholista johtuvaa masennusta ei pidä hoitaa mielialalääkkeillä. Masennus katoaa useimmiten itsestään muutaman viikon tai kuukauden raittiusjakson myötä." Haastankin sinut, joka olet lukenut tähän asti, tietämään millainen sinun olosi on ilman alkoholia. Jos et tiedä, ota selvää: ole kuukausi raittiina.

Tommin kirjasta napattua hulvatonta katkelmaa seurasi näemmä raittiussaarna, mutta luotan siihen, ettei Tommi vanhana raittiusmiehenä tästä pahastu.

Draamailusta

"'Drama' is just 'people being upset,' when someone says they're always surrounded by drama and they just ignore it, it starts to make sense that their strategy might be backfiring," lukee xkcd:n stripin lisätekstissä (lisäteksti ilmestyy näkyviin kun vie kursorin kuvan päälle). Nauroin heleästi kun näin tämän ensi kertaa. Mahtavaa, juuri noin. Olen tehnyt tuota itse.

Joskus ihmiset tietysti pahoittavat mielensä kohtuuttomasti, ja joskus on viisasta yksinkertaisesti kävellä pois. Silti ylläkuvattu on totta. Olen viime vuosina alkanut suhtautua yhä epäileväisemmin siihen, että yleispäteviksi tarkoitetuista ohjeista tai järjestelmistä olisi juurikaan hyötyä kun ajattelen suhtautumista toisiin ihmisiin. Haluan käyttätyä ihmisiksi muita kohtaan, ja melkein kaikki sosiaalisuutta ja etiikkaa jäsentävät suuret teoriat tai systeemit – tai edes yleispäteviksi katsotut säännöt, kuten "vältä draamaa" – johtavat käytäntöön sovellettuina jossain tilanteessa siihen, että tulee käyttäydyttyä kaikkea muuta kuin ihmisiksi. Minusta on tullut entistä pragmaattisempi. Pidän muutoksia ja lisäyksiä eettisessä ajattelussani oletusarvoisesti merkkeinä siitä, että olen tullut oppineeksi jotain, joten ne ovat toivottavia. Systeemin rakentamisen ja kattavan yleiskuvan luomisen sijasta keräilen toimivaksi havaittuja peukalosääntöjä ja koetan saada niistä tolkkua.

Lupiini kirjoitti vähän aikaa sitten hienosti havainnosta, jonka olen tehnyt itsekin: "jos joudun terapoimaan toista, menetän automaattisesti haluni jakaa mitään omia huoliani tai murheitani toiselle. Roolit loksahtavat uskomattoman nopeasti terapeutti-terapoitava -positioon eikä niitä saa siitä auki oikein millään ilveellä. Ja seuraavaksi sitten minulle pahastutaankin siitä, että en jaa tarpeeksi, olen sulkeutunut ja etäinen." Näin käy tosiaan helposti, ja tämä on tehokas tapa laimentaa ystävyyssuhteita olemattomiin. Asia jäsentyy mielestäni ymmärrettävästi dynaamisten valtasuhteiden idean avulla: Tilanne, jossa yksi ihminen on voimakkaan tunnekuohun vallassa ja toinen ei, luo valtaepätasapainon. Ottaessani ystävällisen ja toista tukevan terapoijan roolin otan samalla hyvin vankan, mutta lempeän ylästatuksen suhteessa terapoitavaksi asettuvaan. Lempeä ylästatus sopii pikkulapsen vanhemmille tai opettajalle hyvin; opettajan tai vanhemman ei kuulu jakaa huoliaan oppilaalle tai lapselle. Ystävien välille se taas sopii huonosti, ja siihen päätyminen onkin ikävä ansa, sillä kuten murrosiästä havaitsemme ja olemme Nietzscheltä saaneet oppia, sen purkaminen saattaa vaatia aggressiivisia mullistuksia. Lisäksi purkutyö ei oikein onnistu ilman, että siihen ryhtyy juuri se, joka on päätynyt ottamaan alastatusta. Aikuiset ihmiset harvoin kuitenkaan viitsivät ryhtyä murrosikäisen kapinaan ystäväänsä vastaan (tai ainakaan minulle näin ei tuppaa käymään; viimeinen Lupiinilta siteeraamani virke antaa ymmärtää, että toisten ihmisten ystävyyssuhteissa se saattaa olla yleisempää). Niinpä jos ystävysten välille pääsee kehkeytymään näin epäsymmetrinen valta-asetelma, suhde todennäköisesti haipuu jossain vaiheessa etäiseksi.

Avun antaminen ja lempeään ylästatukseen liukuminen käy vaarallisen helposti kun ystävän paha mieli kohdistuu muualle kuin minuun. Jos ystäväni sen sijaan on pahoittanut mielensä jostain minun tekemästäni, ei ylläkuvattua asetelmaa juuri koskaan pääse syntymään. Jos silloin pyrin asettumaan tilanteen yläpuolelle, päädytään pahimmillaan yllänähtävän sarjakuvastripin kuvaamaan tilanteeseen. (Haluaisinkin korjata sen lisätekstiä: draama merkitsee sitä, että joku on loukkaantunut juuri sille henkilölle, joka kutsuu loukkaantumista draamaksi. Hän ei välttämättä kutsu muihin kohdistuvaa pahaa mieltä draamaksi.) Ylästatuksen ottaminen suhteessa mielensä minulle pahoittaneeseen joko mitätöi hänen tunnereaktionsa tai vaikuttaa tyrmistyttävän alentuvalta. Ei ole hyvä jos pysyn tyynenä kun ystäväni on pahoittanut minulle mielensä. On ystävyyssuhteen jatkumisen kannalta huomattavasti parempi jos avoimesti järkytyn.

Pahoitan tietysti itsekin mieleni aika ajoin. Koetan varoa heittäytymästä kenenkään tuettavaksi, mutta yritän silti myös hyväksyä apua kun olen allapäin. On tietysti helpompaa jos olen pahoittanut mieleni jostain muusta kuin ystävieni teoista tai tekemättä jättämisistä, mutta sitäkin sattuu. Äsken niin hyödyllinen valtadynamiikkakehys ei silloin tunnu enää riittävän selventämään ollenkaan kaikkea, mikä minun on otettava huomioon. Kirjoitin joskus vaalimisesta, ja paljon myöhemmin luottamuksenosoituksista. Minun täytyy vielä joku päivä palata noihin aiheisiin.

Luutumisesta ja toistosta

Luin vastikään vaihteeksi hyvän romaanin, jonka nimen mainitsen sitten kun saan. Sen lopussa minäkertoja käy lyhyesti läpi muutaman henkilöhahmon myöhempiä vaiheita ja vertaa toisiinsa vaimoa ja hänen miestään ja sitä kuinka he vanhenevat. Minäkertoja tuntee sympatiaa kumpaakin kohtaan, mutta sanoo toisen heistä vanhenneen toista paremmin. Yhdestä tulee äksy, kun toinen taas pysyy avoimena muille ihmisille ja ajattelulle. Kumpikin on aina tehnyt paljon kiinnostavia asioita.

Joskus törmään vanhoihin tuttuihin, joita en ole nähnyt vuosiin. Alamme jutella kuten ennenkin, vaihdamme kuulumiset ja kerromme töistämme ja muista tekemisistämme, mutta niistä ei voi puhua pitkään, sillä emme ymmärrä toistemme aloja riittävästi, mutta lasissa on juomaa ja aikaa kerrankin on, ja niin puhe kääntyy ihmisenä olemiseen yleensä. Etiikkaan, ehkä. Johonkin kielifilosofian ja kielitieteen väliselle hämärälle alueelle kuuluvaan kysymykseen. Psykologisiin, tai joissain tapauksissa melkein metafyysisiin mietteisiin (jälkimmäisiä minä en niinkään kehrää, mutta kuuntelen toki sujuvasti). Miksei estetiikkaankin. Sitten huomaan kuuntelevani juttua, jonka olen kuullut viimeksi silloin kun edellisen kerran istuimme näin, eivätkä sanamuodotkaan ole muuttuneet. Kyseessä voi olla kysymys, idea, haave, suuri metafyysinen systeemi tai ehkä vain anekdootti ja siinä kiteytyvä näkemys. Se on täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta aiemmin. Toisin sanoen se lepää koskemattomana mielen pöytälaatikossa, josta se otetaan esiin vain näinä harvoina hetkinä kun tulee asetuttua kerrankin toviksi puhumaan muusta kuin arjesta tai töistä.

Huomattakoon, että näiden ihmisten arki ja työt ovat usein erittäin kiinnostavia. Olisiko niin, etteivät he ehdi tai jaksa enää niiden lisäksi miettiä ihmisenä olemista? Ilmiö on minusta kuitenkin pelottava, enkä haluaisi itse huomata esimerkiksi eettisen ajatteluni pysähtyneen vuosiksi. Viime aikoina olen alkanut ymmärtää kuinka se käy; työt ja eräät arjenkin asiat ovat niin kiinnostavia ja niitä on niin paljon, että keskittymiseni virtaa niihin ja unohdan olla itsessäni läsnä. Minulla on onnea, sillä lemmikkini on sosiaalisesti minua paljon tarkkanäköisempi, ja hän osaa usein havahduttaa minut itseeni silloin kun se on tarpeen. Siitäkin lienee hyötyä, että itseni unohtaminen tuntuu pelottavalta: pelkään että se tekisi minusta pidemmän päälle epämiellyttävän, äksyn ihmisen. Ehkä osaan varoa. Yhtä kaikki, tänne ei ole ilmaantunut aikoihin juuri mitään. Aikaa ja tarmoa ei tunnu riittävän vapaahetkinä esiin pulpahtelevien ajatuksentynkien aukikirjoittamiseen, vaikka juuri siten saisin niistä selvää, eivätkä ne haipuisi jonnekin sanallistumattomiin, vaan muuttuisivat alkupisteiksi, josta voisin lähteä taas ehtiessäni eteenpäin kohti jotain uutta, hiljalleen jäsentyvää. Tänne kirjoittaminen on yksi niistä keinoista, joilla voin yrittää estää itseäni luutumasta. Jotta en kymmenen vuoden jälkeen toistaisi samaa ajatusta kuin nyt, vaan minulla olisi uusi ja elävä.