Kuka kääntää?

Suomennan paraikaa italialaista dekkaria. Se tulee olemaan yhdeksäs kokonaan suomentamani teos, enkä tässä laske ohuita keittokirjoja, pieniä lastenkirjoja sun muita prujuja, joita olen kääntänyt epälukuisen joukon. Lisäksi olen suomentanut merkittäviä osia kahdesta isosta kirjasta, jotka oli kiireen vuoksi jaettu useammalle kääntäjälle. Suomennan kauno- ja tietokirjallisuutta. Työskentelen siis kustantamoille, en käännöstoimistoille.

En pidä itseäni varsinaisena ammattikääntäjänä, sillä minulle tämä työ on suojaverkko: kun akateemisen työni rahoitus katkeaa, kuten se tässä taannoin monen vuoden mukavan pätkän jälkeen teki, voin turvautua ammattitaitooni suomentajana. Palkkaus on huono, tällä elää vain juuri ja juuri, ja koska kirjallisuuden kääntäjät ovat freelancereita, minulla ei ole sitäkään vähää työttömyysturvaa mikä tutkijoille nykyään suodaan. Työn positiivisia puolia ovat aikataulujen vapaus sekä se, ettei työvoimatoimisto voi painostaa minua keskeyttämään väitöskirjani tekoa sen ollessa viime metreillään, kuten se tekisi jos olisin tippunut viimeiseltä rahoituspätkältäni työttömäksi enkä lainsuojattomaksi. Voin suositella vain kaikkein hulluimmille.

Yhtä kaikki, minusta on hauskaa, että minulla on tällainen ammattitaito. Se on myös arvoituksellista. Kääntäjän työhän on kirjoittamista, eli sitä samaa, mitä minä muutenkin teen koko ajan. Se on kuitenkin aivan erilaista kirjoittamista kuin mikään muu minulle tuttu kirjoittamisen laji. Koskaan muulloin en kirjoittaessani ole yhtä lähellä tekstiä kuin kääntäessäni. Fokuksessa on koko ajan yksi virke, tai enintään yksi kappale. Toki minun on muistettava ja mietittävä aiemmin tekstissä tekemiäni ratkaisuja, mutta keskiössä ovat kuitenkin jatkuvasti hyvin pienet tekstinosat. Kääntäjä ei mieti kääntämänsä kokonaisuuden rakennetta tai järjestä ja jäsennä ajatusta, sillä kirjoittaja on tehnyt sen työn jo. Sen sijaan kääntäjä paarustaa loputtoman aavikon halki järjestäen hiekanjyväsiä uuteen asentoon.

Olen lueskellut suomennoksiani joskus jälkikäteen, enkä voi väittää tietäväni kuka ne oikeastaan on kääntänyt. Käännöksen edetessä alkutekstin kieli tulee tutuksi ja minulle alkaa syntyä näkemys siitä, miten kirjailijan tyyli ja maneerit monen monissa erilaisissa yksittäistapauksissa parhaiten suomentuvat. Kun tämä dekkarikirjailija tunkee virkkeen alkuun korostesanan, allora, eppure, anzi, tai muuta sellaista, on syytä harkita joko sanan siirtämistä keskemmäs virkettä tai sen korvaamista liitepartikkelilla. Minulla ei kuitenkaan kääntäessäni ole käsitystä siitä, miltä kokonaisuus näyttää etäämpää luettuna. Miten tämä humoristinen teksti soljuu suomeksi jos dekkarin ahmaisee yhden kesäisen iltapäivän aikana? Minulla ei ole siitä aavistustakaan. Olen katsonut tekstiä vain suurennuslasilla ja tullut niin likinäköiseksi, etten saa tekstistä kauempaa mitään selvää (onneksi kustannustoimittajat ovat olemassa). Kun sitten otan suomentamani kirjan käteeni joskus muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin olen jo aikaa sitten erkaantunut kirjailijan kielestä ja ehtinyt ehkä jo sukeltaa muutamaan muuhunkin kieleen sen jälkeen, katson käännöstä oudoksuen. Näen kokonaisuuden ja se on minulle uusi. Minä olen kirjoittanut kirjan sanoista joka ikisen, mutta en tunne sitä minää, joka niin teki.

Ripustus

Sali oli jaettu kahtia. Näyttely alkoi oikealta, kiersi koko Ateneumin toisen kerroksen ja päättyi salin vasemmalle puolelle. Ulottui se muuallekin, mutta näyttelyn pääosan loppuun koottiin yhtä kaikki muutama vaikuttava työ. Jakomuuriksi pystytettyyn pahviseinään päätettiin ripustaa punatukkaisia, mustamekkoisia tyttöjä, varhaisimmat 1900-luvun alusta, myöhäisin vuodelta 1942.

Näyttelyn ripustaja oli fiksoitunut punatukkaisiin tyttöihin. Hän asetti heidän kaiken keskelle, niin monta vierekkäin kuin suinkin, mutta vaikka tyttöjä oli paljon, todellisuudessa enemmän kuin seinälle edes mahtui, niin vääjäämättä he loppuivat. Nuorin oli 40-luvulta, eli aika vanha. Punatukkaisten, mustamekkoisten tyttöjen käsitteeseen sisältyy  nuoruus ja hento luiskaharteisuus, eikä vanhuus sovi heille. Ripustus jäisi sellaisenaan epätyydyttäväksi.

Hyvä ripustus vaatii joskus ylimääräisiä, teoksiin sinänsä kuulumattomia elementtejä korostamaan niiden olennaisia piirteitä. Jos ripustajalla on onni työskennellä hyvinvarustetussa ja aikaansa seuraavassa taidemuseossa, on hänellä käytössään tarpeisto. Museoiden tarpeistot muistuttavat teatterien tarpeistoja, mutatis mutandis: tarpeiston ensimmäiset auki veivattavat hyllyköt (tiedättehän, samankaltaiset kuin mitä kirjastojen varastoissa käytetään tilan säästämiseksi, joskin tarpeistojen hyllyt ovat leveämpiä) täyttyvät yleensä eri vuosikymmenten tyylien mukaisista, monenkokoisista maalaustelineistä. Niitä käytetään lähes joka ripustuksessa. Sitten tulevat palettien ja sivellinten, kokoontaitettavien retkituolien, vanhojen kameroiden, viini-, viina- ja olutpullojen, hedelmäasetelmakulhojen ja kukkamaljakoiden osastot, muutama raskas hyllyllinen itämaisia mattoja, sekalaista kangastavaraa ja eri aikakausien vaatteita, ja lopuksi huonekaluja, enimmäkseen maalin tahrimia pöytiä ja puutuoleja. Sen jälkeen alkaa se osa tarpeistoa, jonne harvoin tulee menneeksi.

Ripustajamme käveli tarpeiston käytävää eteenpäin. Hän oli kunnianhimoinen, ja vaikka ei olisi ollutkaan, olivat hänen ajatuksensa joka tapauksessa auttamattomasti kiinnittyneet punatukkaisiin, mustamekkoisiin tyttöihin, joilla oli nuoret kasvot ja luiskat hartiat. Häntä riivasi muistikuva. Se oli luultavasti peruja harjoitteluajoilta, jolloin hän haaveili hurjista, kokeellisista ripustuksista ja onnistui nipistämään aikaa tarpeistossa samoiluun. Osaa hyllyistä ei varmaan ollut aukaistu vuosiin, ja vaikka aukioloaika oli jo ohi ja talo hiljennyt, ripustaja napitti työtakkinsa suojautuakseen pölyltä ja alkoi pyörittää raskaita veivejä yksi toisensa jälkeen.

Kello kävi yhtä kun hän lopulta löysi sen. Hyllyllä istui hento, luiskaharteinen, punatukkainen tyttö. Tyttö oli kiertänyt käsivartensa säärtensä ympäri, hänen päänsä lepäsi polvien varassa ja kasvoilla paistoi lapsenomainen hymy. Hän räpytteli silmiään loisteputkien valossa. Hän oli nuori, ei 40-luvulta. Ripustuksesta tulisi täydellinen.

Ripustaja haki tytölle tarpeiston alkupäästä mustan mekon, mustan villatakin, mustat sukkahousut ja mustat kengät. Tyttö puki ne ylleen kerkeästi. Ripustaja mietti pitäisikö tytön punaiset hiukset letittää niskaan roikkumaan, mutta päätti sitten, että ei, ne saisivat jäädä auki. Mustista mekoistakin hän oli valinnut kaikkein lyhimmän, sillä tyttö ei ollut seitsemänkymmentä tai sata vuotta vanha, vaan nuori, juuri kuten pitikin. Sitten hän otti tyttöä kädestä, käveli ulos tarpeistosta, sammutti valot heidän perässään ja suuntasi kohti oppaiden taukohuonetta. Tyttö seurasi, ja sivusilmällä ripustaja huomasi, että pitkä varastointi oli tehnyt hänen ryhdistään täydellisen. Se oli samanlainen kuin kirjastonhoitajilla kun he kohottavat katseensa tietokoneen näytöstä kohti asiakasta. Hartiat jäävät kumaraan, mutta niska taittuu ja kasvot kääntyvät yläviistoon, kohti kirjaston tiskin edessä seisovaa ihmistä.

Taukohuoneen kaapissa oli tyhjiä nimikylttejä. Ripustaja katseli tyttöä hetken. Kynä roikkui ilmassa hänen harkitessaan tytön habitukseen sopivaa käsialaa, sitten hän kirjoitti sopivan nimen suurin ja selkein kaunokirjaimin, sujautti lapun muovikoteloon ja ripusti tytön kaulaan. Oppaiden nimikylttien ripustusnauha oli sinistä, ei mustaa, mutta siihen oli nyt tyytyminen.

Ripustaja sijoitti tytön suuren salin ovensuuhun. Niin että kun näyttelyn kiertäneen vieraan katse lipuisi raukean tyydytettynä viimeisen seinän punatukkaisista tytöistä kohti ovea, seuraisikin hätkäyttävä herätys. Ovella, näyttelyn väentungoksen keskellä, häntä katsoisi hymyillen suoraan silmiin punatukkainen, mustamekkoinen tyttö, luiskaharteinen ja nuori.

Putoamisen pelko

— Mais regardez-vous, Marcus, vous ne savez pas tomber ! Vous avez peur de la chute. Et c'est pour cette raison, si vous n'y changez rien, que vous allez devenir un être vide et inintéressant. comment peut-on vivre si l'on ne sait pas tomber ? Regardez-vous en face, bon sang, et demandez-vous ce que vous foutez à Burrows ! J'ai lu votre dossier ! J'ai parlé à Pergal ! il était à deux doigts de vous foutre à la porte, petit génie ! Vous auriez pu faire Harvard, Yale, toute la Poison Ivy League si vous l'aviez voulu, mais non, il a fallu que vous veniez ici, parce que le Seigneur Jésus vous a doté d'une paire de couilles tellement petites que vous n'avez pas le cran de vous mesurer à de véritables adversaires.

Luin Joël Dickerin tiiliskiven La Vérité sur l’Affaire Harry Quebert. Se koukutti. En paljasta juonesta yhtään mitään, lukekaa itse, mutta en malttanut olla tarttumatta Harryn kommenttiin. Sen voi lukea yltä, siis jos nyt sattuu lukemaan ranskaa, tai sitten voi vain uskoa kun sanon, että Harry moittii siinä Marcusta, joka ei uskalla kaatua.

Olen tarmokkaasti aikonut kirjoittaa tästä jo muutaman kuukauden ajan. Toisaalta, kirjoitusaikeita odottelee lappusilla ja työlistoilla ja muistikirjassani varmasti viime vuodenkin puolelta; joitain irroitin keväällä entisen työkoneen näytönsyrjästä ja pakkasin kirjalaatikoihin, ja post-it -lappujen liimaan kiinnittyi tuntemattomasta alkuperästä sikiäviä pieniä karvoja eivätkä laput enää tartu vaan lepäävät ylimääräistä paperisilppua tursuavan laatikon pohjalla, sen joka pitäisi käydä läpi ennen kuin uskallan heittää pois. Osassa en saa käsialastani selvää. Nyt tulin Amos Andersonin museon kahvilaan kuitenkin kirjoittamaan edes tämän yhden aiheen irti itsestäni, ja sitten, juuri äsken, huomasin, että Tänään vietetään epäonnistumisen päivää, sanoo Hesari.

Juuri äsken kuulin myös erään nuoren ihmisen vaativan, että jo nyt tavoitteeseen päässeet paljastaisivat itsensä, jotta sitä voisi oikein rypeä omassa epäonnistumisessaan ja antautua lamaannuksen auvolle. Kyseessä on ryhmä, jossa kaikki enemmän tai vähemmän avoimesti haluavat yhtä ja samaa asiaa, mutta ovat myös selvillä muutamasta pikkuseikasta: Yksi, ettei jokainen millään tule onnistumaan, pieni osa vain. Kaksi, että se pieni osakin on silti paljon, ryhmä on jo läpäissyt monta seulaa. Kolme, että osa ryhmäläisistä lienee pelottavan lahjakkaita. Ja neljä, että me emme vielä tiedä ketkä.

Kahvilaan tuli lapsiperhe, perkele. Ääääöö, huutaa lapsi. Ääni nousee ja voimistuu pitkän ääään loppuun ja tussahtaa sitten ööhön.

Marcus on hankkiutunut pikkupaikkakunnan kurjaan yliopistoon voidakseen loistaa. Hän olisi päässyt huippukouluihin, mutta pelkäsi vertailua muihin, pelkäsi häviävänsä, kaatuvansa, epäonnistuvansa, putoavansa kuiluun. Hän pelkäsi, että hänen keskinkertaisuutensa paljastuisi ja muutkin näkisivät kuinka hän huijaa. Harry kamppaa hänet.

"Päivää juhlimalla halutaan korostaa, että epäonnistuminen on osa oppimiskokemusta," sanoo Hesari. Se on banaalia. Tunnen ihmisiä, jotka ovat hukanneet kymmeniä vuosia, koska he pelkäävät asettua epäonnistumiselle alttiiksi. Pelkuruutensa voi naamioida esimerkiksi neron luomistuskiksi, sairaudeksi, ylpeydeksi, kiireettömäksi perfektionismiksi, muiden syyksi tai kiireeksi. Tällä hetkellä minä suojaudun epäonnistumiselta peittämällä kaiken tuottamani herkillä ja kauniilla metatasoharsoilla (ne ovat niin viehkoja, kuin käsinnyplätystä pitsistä tehtyjä morsiushuntuja, mahdollisimman ohuita, niin että niitä voi kerrostaa toistensa päälle ja läpi silti kuultaa).

Se on banaalia mutta totta. Epäonnistuminen on osa oppimiskokemusta. Lisäksi, mikä on banaalin lisäksi karmivaa, kaatumiselta suojautuminen estää onnistumasta koskaan.

Kela

Reijo Kela täytti 60 vuotta ja järjesti juhlakonsertin. Sisään tullessaan kaikki saivat kuohuviiniä; se piti kipata kitusiin aulassa ennen saliin siirtymistä. Kela seisoi korokkeella rämpyttämässä kannelta.

Esityksen viimeisen osan aluksi, Heikki Laitisen laulaessa ja Kimmo Pohjosen soittaessa, Kela tanssi yllään vahusten vaipat ja sykemittari. Mittari oli yllä aiemminkin, ja sen lukemat heijastettiin lavan takaseinälle. Ylimmillään 182. Kun lopulta pääsimme taputtamaan seisten, Kela seisoi lavalla muumiomaisena käärönä, hän kun oli riehuntansa aikana solminut ylleen yksi kerrallaan rekillisen vaatteita; farkuista saa balettitutun jos niitä solmii lahkeista vyötärön ympäri monta paria päällekäin. Oli varmaan kuuma, mutta pois ei päässyt heti, sillä joku sai päähänsä, että Kelalle pitää laulaa Nälkämaan laulu, ja se laulettiin sitten kokonaan, kaikki kolme säkeistöä suomalaisten tyypilliseen yhteislaulutempoon, lohduttomasti laahaten.