Pitää lupauksena/lupauksensa

Similarly 'There is a bull in the field' may or may not be a warning, for I might just be describing the scenery and 'I shall be there' may or may not be a promise. Here we have primitive as distinct from explicit performatives; and there may be nothing in the circumstances by which we can decide whether or not the utterance is performative at all. Anyway, in a given situation it can be open to me to take it as either one or the other. It was a performative formula ‒ perhaps ‒ but the procedure in question was not sufficiently explicitly invoked. Perhaps I did not take it as an order or was not anyway bound to take it as an order. The person did not take it as a promise: i.e. in particular circumstance he did not accept the procedure, on the ground that the ritual was incompletely carried out by the original speaker.

J. L. Austin käyttää kirjassaan How to Do Things with Words monta kertaa esimerkkinä lupaamista. Hän haluaa keskittyä sellaisiin tilanteisiin, joissa jonkin asian sanominen on kyseisen asian tekemistä. Esimerkiksi sanoessaan "minä lupaan" sanoja lupaa (paitsi poikkeustapauksissa kuten näyttämöllä). Luen kirjaa paraikaa erään ystäväni kanssa ‒ hänellä ei ärsyttävää kyllä edelleenkään ole blogia ‒ ja kuten hän viimeksi siitä puhuessamme huomautti, Austinin rajaus tuntuu usein kiusalliselta. Minusta näyttää onneksi siltä, että rajauksesta vielä päästään ennen kirjan loppua, mutta aluksi hän tuntuu kovin pitkään keskittyvän hiusten halkomiseen samalla kun tarjolla olisi mahdollisuus puhua paljon laajemmin siitä, mitä kaikkea me teemme sanavalinnoillamme ja puheellamme. Täytyy kai kuitenkin ajatella, että jo tämäkin oli omana aikanaan ja omassa ympäristössään huomattavaa huomion kiinnittämistä muuhunkin kuin propositioihin ja niiden totuusarvoihin.

En vastusta hiusten halkomista sinänsä enkä muutamaan yksityiskohtaan keskittymistä sinänsä. Kirjan perusoivallus on kuitenkin niin hieno (onhan kirja syystä klassikko), että välillä pitkitetty varovaisuus harmittaa. Myös väistämättä löyhiksi ja melko epätyydyttäviksi jäävät kategorisoinnit vähän harmittavat. Miksi keskittyä muutamaan yksityiskohtaan kun niistä ei edes voi sanoa mitään kovin selkeää? Epätyydyttävyys havainnollistuu hyvin Austinin itsensä käyttämän esimerkin, lupauksen, avulla.

Austin erottaa toisistaan lokutionaariset, illokutionaariset ja perlokutionaariset aktit:

We first distinguished a group of things we do in saying something, which together we summed up by saying we perform a locutionary act, which is roughly equivalent to uttering a certain sentence with a certain sense and reference, which again is roughly equivalent to 'meaning' in the traditional sense. Second, we said that we also perform illocutionary acts such as informing, ordering, warning, undertaking, &c, i.e. utterances which have a certain (conventional) force. Thirdly, we may also perform perlocutionary acts: what we bring about or achieve by saying something, such as convincing, persuading, deterring, and even, say, surprising or misleading. Here we have three, if not more, different senses or dimensions of the 'use of a sentence' or of 'the use of language' (and, of course, there are others also).

Sitaatin lopussa sulkeissa oleva huomautus on paljonpuhuva. Sitten Austin keskittyy mm. erottamaan toisistaan illokutionaarisia ja perlokutionaarisia akteja, eli esimerkiksi sitä, että A lupaa, siitä, että A:n toimien seurauksena B kuvittelee A:n luvanneen. Monissa tapauksissa tällainen ero on tosiaan hyvä tehdä: vaikka A esimerkiksi auttaisi B:tä montakin kertaa, ei B:llä ole syytä ottaa auttamista itsestäänselvyytenä mikäli A ei ole suoraan luvannut auttaa vastakin (ja jos on, voi sekin olla vaarallista). Austin toteaa, että kuultuaan mitä on sanottu tuomarin tulisi kyetä arvioimaan mitä lokutionaarisia ja illokutionaarisia akteja on suoritettu, mutta ei sitä, mitä perlokutionaarisia akteja saatu aikaan. Onko näin? Onko jotain luvattu vain niissä tapauksissa, joissa on selvästi käytetty lupausta merkitsevää sanamuotoa?

Politiikasta (tässä kapeasti ymmärrettynä) löytyisi tietysti herkullisia esimerkkejä siitä, kuinka tällaista tulkintaa lupaamisesta käytetään hyvinkin tietoisesti hyväksi. Mieleeni tulee kuitenkin vielä hieman vaikeammin määriteltävältä tuntuva havainnollistus eronteon ajoittaisesta vaikeudesta. Ajatellaan tilannetta, jossa A sanoo tekevänsä jotain, mitä B on pyytänyt. B jää odottamaan luottavaisena, sillä hän pitää A:ta tiukasti sanojensa takana pysyvänä henkilönä ja tulkitsee tämän lauseen "teen sen" lupaukseksi. A ei kuitenkaan koskaan tee pyydettyä asiaa. Lausetta "teen sen" ei kuitenkaan tarvitse pitää lupauksena; sen voi tulkita vaikkapa ennustukseksi ‒ joten B ei voi varmasti sanoa, että A rikkoi lupauksensa. Tämänkaltainen tilanne on politiikassa niin vanhastaan tuttu ilmiö ("jos Suomi devalvoi, minä eroan" oli äärimmäinen esimerkki), että pilanteosta huolimatta asiaan osataan suhtautua: likilupaamista voi pitää vaikkapa huolimattomuutena, suurenteluna, hölmöytenä tai tietoisena ihmisten manipulointina. Henkilökohtaisemmissa suhteissa asiaan on ainakin minusta ollut vaikeampi suhtautua. Päädyn kai siihen päätelmään, että jos joutuu jossain ystävyyssuhteessaan taajaan miettimään illokutionaaristen ja perlokutionaaristen aktien välisen eronteon vaikeutta, on suhteessa jotain pahasti vialla.

Klovnilla oli vaikeaa

Klovnilla oli vaikeaa. Edellisenä iltana, tuntia ennen festivaalien alkua, taivas oli auennut. Asuntovaunusta kyhätyn lipunmyyntikojun mainosjulisteet lepattivat auton valoissa märkinä riepuina eikä ihmisiä tullut. Joten kun klovni aloitti seuraavan päivän ohjelman, katsojat olivat lähinnä muita sirkuslaisia ja festivaalipaikan vakiasujaimistoa. Tolppakin oli pystytetty vinoon, akrobatia ei onnistuisi. Varmemmaksi vakuudeksi vakiasukkaiden pikku poltergeistit, räyhähenget, villinä laumana kulkeneet monen ikäiset lapset rakastivat klovnia ‒ kuten lapset usein ‒ ja halusivat kaikki tämän seuraksi lavalle. Oli erityisen hauskaa lyödä klovnia takamukselle. Myös koirat ja hyvin pieni musta kissanpentu osallistuivat.


Olimme tulleet paikalle jo sadetta edeltäneenä päivänä, jolloin leirintäalueeksi varattu kenttä oli vielä kuiva. Ihmisiä ei juuri näkynyt, mutta monen kokoiset ja väriset koirat vaeltelivat rähjäisten bussien ja asuntoautoiksi muutettujen pakettiautojen keskellä. Meidät majoitettiin pakettiautoon, jonka omistaja asui miehensä kanssa viereen parkkeeratussa isossa perävaunussa, se näytti aivan oikealta sirkuskaravaanin vaunulta. Pakettiautoa käytettiin ymmärtääkseni vain kun pariskunta esiintyi eri paikoissa. En missään vaiheessa oppinut avaamaan sen ovea. Sisälle oli rakennettu lavuaari, kaappeja, hyllyjä ja laveri, jolle piti ryömiä repaleisen harson suojaamasta pyöreälaitaisesta aukosta ja jolle patjamme mahtuivat kun ne pani vinoon. Yllä kattoluukkusta tulevaa valoa siivilöi samainen punainen harso. Lattialla oli mm. vaatemyttyjä, painava ruosteinen metallikehys sekä kiinnostavia sarjakuvia. Huomasin kaulahuivin olevan yölläkin tarpeen.


Varsinainen ohjelma alkoi siis seuraavana iltana; päätimme viettää päivän Toulousessa, jonne oli muutamankymmenen kilometrin matka. Ajoimme pikkukylien läpi ja luin karttaa, mikä oli jännittävää. Ensin aurinko paistoi, mutta sitten alkoi se sade, jolla kaikki säätiedotukset olivat koko viikon meitä uhanneet. Seisoimme pahimman ryöpyn ajan kaupassa; aurinko pilkahteli; kuvasin kadun pärskettä aina kun marketin automaattinen liukuovi avautui. Palasimme pimeälle, märälle ja autiolle juhlapaikalle; sirkusteltassa lainehti eikä generaattoria voinut käyttää, joten esitykset täytyi siirtää pienemmän kupolin alle. Ei mahtunut, oli improvisoitava, yleisökato masensi väkeä. Mutta monet esitykset olivat todella hienoja.

Villeinä kirmaavien lasten lisäksi tällä Fellinin elokuvasta materialisoituneella maatilalla jolkotteli tosiaan myös koiria. Söimme aamiaista jonkinlaisessa ladossa, jossa oli sisällä hieno vanha uuni ja gaudimaisia betonivalukoristeita, ja jonka toiseen päätyyn oli rakennettu lasiseinää monen kokoisista ja muotoisista ikkunanpuitteista. Ulkona oli vateja tiekaamista varten, muovituoleja, lankkupöytä ‒ ja koiria. Ilma-akrobatiaa ja lyhytelokuvia esitettiin kauempana katoksen alla; siellä tuuli kylmästi ja koirat kulkivat lavan poikki heittäen varjonsa valkokankaalle. Esitysten alkamisajankohtien ennustaminen ei ollut helppoa. Toisen päivän iltana ei enää satanut niin kovasti ja yleisö löysi paikalle; bändit jatkoivat kuulemma aamuviiteen. Ilmaiseksi ja itseorganisoituneesti paikalle ilmaantuneet esiintyjät olivat tutustuneet toisella puolella Eurooppaa ja juhlivat nyt sieltä tuttujen biisien tahtiin.


Olisin halunnut kuvata paikan omintakeista ja myös erittäin omatekoista arkkitehtuuria, mutta se oli pääsääntöisesti kuvaamattomissa. Asuntoautoista näyttävin taisi olla bussi, johon oli rakennettu kolmas kerros. Rakennukset olivat määrittelemättömän muotoisia ja niissä oli yllättäviä siipiä; gaudimaisia betonivaluja oli monessa paikassa. Asumuksista ainoa, jonka hämmentävyyden sai mahdutettua valokuvaan jokseenkin ymmärrettävästi, oli kuitenkin tämä talon ja laivan liitto.


Jälkeenpäin suihku tuntui mukavalta.

Kansallisvaltion vahvuus

If, as a few of my colleagues have suggested, sending Yellowman's tapes back to his wife for destruction constitutes a kind of academic sacrilege, then it brings up the question of whether it would have been better to keep the tapes (against the wishes of my trusting Navajo family) and thereby commit personal and cultural sacrilege? This sounds more emotional than scholarly, but the dilemma brings up the issue of power and colonialism in fieldwork in a very direct and bothersome way. As a scholar with the best of intentions, as the person who had spent years amassing these interviews, I could have argued for keeping the tapes, explaining to the Yellowman family that they simply had no idea how useful the contents would be to generations of scholars to come. But no matter how sensible this approach might sound to us, it places academic interests over the very real concerns of the people I claim to understand (another kind of sacrilege, I think, considering the current positions on ethics subscribed to by folklorists and anthropologists).

Sitaatti on Barre Toelkenin erittäin kiinnostavasta artikkelista "The Yellowman Tapes". Siinä hän kertoo, kuinka hän keräsi yhdeltä informantilta, navajomieheltä nimeltään Hugh Yellowman, suuren määrän korvaamattoman hienoja tarinaäänitteitä. Sitten Yellowman kuoli. Keskusteltuaan lesken kanssa Toelken lähetti kaikki nauhat tälle ja tämä tuhosi ne. Muu olisi ollut navajojen uskomusten mukaan erinäisistä syistä hyvin vaarallista. Näin tutkittavien episteemiset käytännöt vaikuttavat tutkimuseettisiin ratkaisuihin.

En ole juuri kirjoitellut viime aikoina. Se johtuu sosiaalisen elämäni viimeaikaisesta hillittömyydestä. Ajattelin nyt kuitenkin kertoa eräästä keskustelusta, joka alkoi eilen ja jatkui eri seurassa tänään. Laitoin eilen ruokaa napapiirin tuolta puolta kylään tulleelle maahiselle sekä lemmikilleni. Lemmikkini kysyi maahiselta, joka sattuu olemaan rajatutkija, mitä tämä tuumii kansallisvaltioiden nykytilasta; ovatko ne tosiaan heikentymässä sitä tahtia kuin yleisesti sanotaan? Katoavatko ne ennen pitkää? Maahinen vastasi ykskantaan, että eivät: Talouspolitiittisesti ne ovat ehkä heikentyneet, mutta ihmisten identiteetinrakennuksen näkökulmasta ne ovat tällä hetkellä vahvempia kuin koskaan.

Tänään lounaalla referoin tätä keskustelua Tommille, joka mieltyi vastaukseen: tämä on yksi niistä totuuksista, jotka hyväksyy heti kun ne kuulee, mutta joita ei sitä ennen arvele kenenkään rohkenevan sanoa ääneen. No, onhan se totta: Tommi osasi heti luetella lukuisia pikku ryhmiä jopa Euroopasta, jotka eivät vielä 50 vuotta sitten osanneet määritellä kansallisuuttaan, tai sitä, mihin (kansallis)valtioon he kuuluivat. Nykyään kansallisuus on se kysymys, joka sairaaloissa esitetään muistinsa menettäneille; sen he usein muistavat. Ja toisaalta, niin tietämättömiä kuin ihmiset todella monista poliittisista asioista ovatkin, kansallisuutensa he nykyään tietävät. Näin ei ole aina ollut.