Narraatio — narraaminen

There was an old woman
Lived under a hill;
And if she's not gone,
She lives there still.

Oikeastaan oli vain pakko kirjoittaa jotain, sillä minun oli päästävä käyttämään tuo otsikko. Oivalsin sen tänään eräässä seminaarissa; en tiedä sanoiko puhuja nuo sanat peräkkäin tahallaan vai vahingossa. Loru on Hanhiemon tarinoista.

Tilitän tyttöydestä

Seminaarihuoneessa on kuuma, ja me kaikki hymistelemme niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että me olemme suuria tutkimuksentekijöitä, me tyttöhumanistit. Pilkuttamisesta voi narista, mutta asiasisältöön ei ole soveliasta puuttua. Se on varattu miehille, jotka loistavat ryhmässämme kuin sivistyksen soihdut. Kun valmistumme, ei liene epäselvää, keille laitoksen tutkijapaikat on lopulta varattu.

Koetan lukea aivan muuta, mutta olen tänään tehoton eikä Mozartkaan tunnu auttavan. Eksyin lukemaan Sudet tulevat -blogista Sirenin kirjoitusta We'll see how brave you are. Tuttua. Täysin sietämättömän, raivostuttavan, riipivän tuttua. Ei kuitenkaan siksi, että juurikaan itse toimisin noin, päinvastoin. Olen toki välillä passiivinen, mutta silloin silkkaa laiskuuttani. Useimmiten olen se rasittava, joka saattaa saada puhujan hermostumaan kärkkäillä kysymyksillään. En välttämättä suurissa luentosaleissa, sillä niissä kommentoinnissa on turhan usein kyse vain mieltymyksestä omaan ääneen; pienemmässä, keskustelulle otollisessa seminaariryhmässä sen sijaan lähes järjestään. Olen saanut useamman kuin yhden kanssani samaan seminaariin osallistuneen ihmisen hermostumaan täysin. Opponointi on iloni. Joudun pikemminkin hillitsemään kuin patistamaan itseäni.

Tämä puoli minusta ei kai tule useimmissa arjen tilanteissa erityisemmin esille. Kuitenkin muistan kuinka jo noin 7-vuotiaana nousin asuinalueellani järjestetyssä keskustelutilaisuudessa seisomaan ja kerroin kaupungin katu- ja puisto-osaston edustajalle näkemykseni suunnitelmasta avohakata metsä kotimme takana ja istuttaa kaadettujen tilalle uusia puita. (Huomautin, että leikin metsässä paljon, enkä leikkisi taimikossa ollenkaan yhtä mielelläni. Lisäksi kerroin arvelevani, että kun uudet puut noin 20 vuoden päästä olisivat täysimittaisia, haluni leikkiä metsässä olisi huomattavasti vähäisempi. (Metsää ei hakattu.))

Kyse ei ole siitä, etteikö minua hieman pelottaisi väittää julkisesti ja yksin vastaan, puuttua epäjohdonmukaisuuksiin, napista ja huomautella. Pelko vain ei ole minusta olennainen asia, siihen ei ole syytä kiinnittää huomiota. Enimmilläänkin se vain lisää puheenvuoroon hieman adrenaliinia. En siis oikein osaa samastua niiden kokemuksiin, jotka pitävät julkisesti puhumista jotenkin kauhistuttavana. Tämä eläytymiskyvyn puute yhdistettynä valistushenkisiin emansipaatiotoiveisiini saa minut välillä turhautumaan. En tiedä mitä voisin tehdä kun näen naisten istuvan vaiti vaikka heillä olisi sanottavaa.

En ole mielelläni kiintiönainen. Minua ottaa päähän tulla pyydetyksi jonnekin esiintymään tai kirjoittamaan sukupuoleni takia. Silti käytännössä olen tavan takaa kiintiönainen. Olen kuullut yllättävien ja yllättävän monien ihmisten tilityksiä siitä, kuinka vaikeaa naisia on saada osallistumaan tilaisuuksiin, joissa pitäisi puhua ja keskustella jonkinlaisena asiantuntijana. Jos kieltäydyn kun minua pyydetään johonkin, vahvistan tuota valituksen aihetta. Jos myönnyn, myönnynkö kiintiönaiseksi, siis olenko mukana vain tai edes merkittävästi sukupuoleni vuoksi? Jos ne seminaarien hiljaiset tytöt opettelisivat avaamaan suunsa, minun ei tarvitsisi miettiä tätä, sillä en enää saisi mitään etuja sen vuoksi, että olen nuorehko nainen ja silti halukas puhumaan.

Mahdollisuus muuhun kuin ironiaan

'Pojasta mieheksi, tytöstä mieheksi - Hamlet' on poliittista teatteria jossa teknologian haltuunotto, talouden pelisääntöjen oppiminen, kauneuden arvostaminen, lahjojen antamiseen perustuva rakkaus ja arkinen suhtautuminen taiteen tekemiseen nostetaan esiin vaihtoehtoina teknologian ja talouden paheksumiselle, kauneuden pilkkaamiselle, draamanarkomanialle ja rappiotaiteilijamyytille. Esitys pui niitä vastarinnan muotoja, jotka keskittyvät mekaanisesti vastustamaan kaikkea sitä mikä liittyy vallanpitäjiin ja valtavirtaan, ja joiden vaarana on näivettyä omaan negatiivisuuteensa. Osansa saavat mm. älyllinen elitismi, sosiaalipornografinen uhrimentaliteetti sekä poliittisen taiteilijaegon omaksuminen kansalaisaktivismin harjoittamisen sijaan.

Mutta kaikesta huolimatta vallanpitäjissä on yhä paljon mätää. Kuinka säilyttää oikeudentunto ja puolustaa sydämensä ajatuksia vajoamatta katkeruuden ja negatiivisuuden suohon? Kuinka säilyttää vapaus valita kerta toisensa jälkeen ilman että sopeutuu rakenteisiin tai niitä vastustaviin rakenteisiin? Kas siinä pulma. 'Pojasta mieheksi, tytöstä mieheksi' kertoo tarinan joka koskettaa yhtä hyvin parratonta poikaa kuin modernia naistakin.

En ole vielä nähnyt rakkaan ystäväni Inkariina Simolan käsikirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää, josta yllä kerrotaan. Menen katsomaan sen huomenna. Esityksiä on ensi viikon keskiviikkoon saakka; aiempia ohjauksiaan nähneenä uskallan suositella lämpimästi.

Olen puhunut Inkariinan kanssa lukuisia kertoja tosissaan leikkimisestä, sankarihevin hienoudesta, kauneuden arvostamisesta ja vilpittömästä paatoksesta. Eilen Elävien Runoilijoiden Klubin järjestämässä tilaisuudessa Antti Arnkil haastatteli Tuomas Timosta ja Olli Sinivaaraa. He puhuivat kovin tutunoloisista teemoista: kuinka välttää se lattea tulkinta, että tosissaanolemista muistuttava olisi välttämättä ironista. En valitettavasti voi referoida keskustelua tässä, sillä minulla ei ollut muistiinpanovälineitä mukanani. Muistin kuitenkin väistämättä mitä itse vastikään kirjoitin: "Tietynlainen ironia on jo pidemmän aikaa kyllästyttänyt minua, samoin mielipiteiden ja uskomusten miedontaminen monitulkintaisuuteen tai harkittuun ajatuksen loputtomaan monitasoisuuteen. Olen tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää." Eilinen keskustelu eteni tästä paljon pidemmälle, ja olisi edennyt vielä pidemmälle jos aika ei olisi loppunut kesken.

Keskustelun jälkeen soitti Ville Leinonen. Parempaa muusikkovalintaa olisi ollut vaikea keksiä. Aloin haaveilla keskustelutilaisuudesta, jossa runoilijoiden lisäksi puhumaan päästettäisiin myös muusikko ja teatteriohjaaja. Monien taiteenalojen ihmisillä tuntuisi nyt olevan sanottavaa suhteestaan ironiaan.

Kyky lukea

Suurin osa (91 %) ala-asteikäisistä lapsista kokee humalaisen ihmisen negatiivisena. Valtaosa lapsista määrittelee humalassa olevan sekavaksi, hulluksi tai sellaiseksi, joka ei tajua tekojaan (80 %) ja kömpelöksi, horjuvaksi tai sellaiseksi, joka ei pysy pystyssä, (74 %).

Eksyin silkkaa ärtyneisyyttäni lukemaan Suomen Kasvatus- ja perheneuvontaliiton Mieti missä seurassa humallut -kampanjan verkkosivuja. Ärtymys johtui siitä, miten Hesarin keskustelupalstalla reagoitiin uutiseen, joka oli otsikoitu "Tutkimus: Lapset eivät pidä humalaisista". Siellä näet alkoi tietysti heti älämölö "nollatutkimuksesta" ja "humanistien" hölmöydestä kun tutkivat itsestäänselvyyksiä.

En identifioidu erityisemmin "humanistiksi" eikä tutkimusaiheeni ole saanut ketään puhumaan nollatutkimuksesta. Noin tyhmä reaktio sai minut silti sisuuntumaan niin, että kirjoitin palstalle muutaman kommentin itsekin. Kyllä, reaktio oli kiistattomasti tyhmä. Uutisessa näet luki, että tutkimus on "Suomen kasvatus- ja perheneuvontaliiton tilaama".

Tutkimuksia tilataan monenlaisiin tarkoituksiin. Olennaista on, että niitä tosiaan tilataan tarkoituksiin. Tarkoitus voi tietysti olla hölmö, mutta se on maksavan tilaajan ongelma, ei tilatusta aiheesta maksettua tutkimustyötä tekevien tutkijoiden. Ja vaikka tarkoitus olisi hölmö, tilaustutkimuksen väittäminen nollatutkimukseksi on absurdia. Nollatutkimushan on sellaista, jolla ei tee mitään, siis sellaista, jota ei voi käyttää mihinkään tarkoitukseen. Toisin sanoen johonkin tarkoitukseen tilattu tutkimus ei mitenkään voi olla nollatutkimusta.

Mikään muu ei kai voi selittää noin hölmöä reaktiota kuin se, etteivät keskustelupalstareagoijat lukeneet tekstiä, jota kommentoivat. Reaktio syntyi sellaisten ennakko-oletusten varassa, jotka eivät karisseet vaikka uutisteksti oli niiden kanssa ristiriidassa. Ennakko-oletuksiin kuului selvästi oletus, että kaikki tutkimus, ainakin kaikki ei-teknologinen tutkimus, tehdään julkisin varoin jollain yliopistolla. Lisäksi ennakko-oletuksiin kuului myyttisen "humanistin" hahmo. Kaikki "nollatutkimus" on ennakko-oletuksen mukaisesti "humanistien" tekemää.

Sisuunnuin, joten tiedän nyt, että:

• Ray rahoittaa Suomen Kasvatus- ja perheneuvontaliittoa.
• Suomen Kasvatus- ja perheneuvontaliitto on käynnistänyt Mieti missä seurassa humallut -kampanjan.
• Kampanjaansa varten liitto teetti pienen tutkimuksen siitä, mitä lapset ajattelevat humalaisista aikuisista.
• Tutkimus tilattiin Kuulas Research Agencylta, joka on Taivas -ryhmään kuuluva yritys (samaan ryhmään kuuluvat mm. Igglo Oy ja mainostoimisto Ego Oy). Osa aineistonkeruusta teetettiin Taloustutkimuksella.
• Kuulas Research Agencyn tutkijat ovat erikoistuneet markkinointitutkimukseen. En saa yrityksen verkkosivuilta selville onko kukaan heistä opiskellut humanistisia aineita. Taloustieteilijöitä on monta.
  

Lisäksi arvaan, että kaikissa näissä lafkoissa on ihmisiä, jotka osaavat markkinoida. Niinpä tutkimus osattiin julkistaa näkyvästi ja saatiin Hesari kirjoittamaan siitä. Artikkelin otsikko oli ärsyttävä, joten saatiin ihmiset jopa reagoimaan, mikä taas lisää sen todennäköisyyttä, että he muistavat artikkelin viestin: lapset eivät pidä humalaisista aikuisista. Mieti missä seurassa humallut -kampanjalla on tarkoitus saada aikuiset juomaan vähemmän lasten seurassa. Tutkimuksen avulla saavutettu julkisuus lisäsi selvästi kampanjan näkyvyyttä ja vei sen viestiä perille. Tutkimuksen tilaajan tavoite on siis saavutettu.

Sedis kirjoitti vastikään ansiokkaasti rikkinäinen puhelin -tyyppisestä uutisesta, joka ei Suomeen rantauduttuaan enää juurikaan muistuttanut kertomusta siitä, mitä oikeasti tapahtui. Sediksen raportoimassa tapauksessa on kuitenkin ymmärrettävää, että ihmiset menivät halpaan, lehdet näet ovat oikeasti kirjoittaneet kukkua, ja ihmisten taipumus uskoa mitä lehdessä lukee on siksi normaali asia, ettei sitä voine ihmetellä. Syyllistyn moiseen hyväuskoisuuteen itsekin tavan takaa.

Helsingin Sanomain uutisen nostattamat reaktiot ovat hämmentävämpi asia kuin se, että ihmiset uskovat kun lehdet kirjoittavat höpöjä. Luin taannoin tunnetusta lähteestä eli "jostain", että merkittävä osuus yhdysvaltalaisista osaa lukea niin huonosti, että yksinkertaisestikin tiedettä popularisoivat lehitartikkelit ovat heille käsittämättömiä. En ihmettelisi vaikka olisi totta. Jos lukutaidolla tarkoitetaan kykyä lukea yksinkertainen teksti ja ymmärtää sen sisältö, suomalaisistakin yllättävän suuri osa lienee liki lukutaidottomia. En tiedä onko todellisuudessa kyse kyvyttömyydestä vai haluttomuudesta, mutta seurausten kannalta se saattaa olla samantekevää.

Vonkuva jää

Luin äitini ja tätieni vanhoja Anni Swanin nuorisokirjoja, kuuntelin rannasta jo sulan jään valitusta ja näin muutama tunti tuon kuvan ottamisen jälkeen kuinka Venus heitti jäälle tähdensillan.

Ärtymys ja paljastaminen

Tähän asti kriittinen paljastaminen vaikutti itsestäänselvyydeltä. Kysymys oli vain siitä, että niin intohimoisesti kuin mahdollista oli valittava ärtymyksen kohde ja vastustettava vääriä syytöksiä. Paljastaminen: se oli meidän modernien salainen tehtävä. Väärän tietoisuuden takana piilevien todellisten laskelmointien paljastaminen, tai väärien arvioiden takana piilevien todellisten intressien paljastaminen. Kenen suu ei vielä vähän vaahtoaisi tämän erityislaatuisen raivotaudin jäljiltä?

Poimin Latourin kirjasta toisenkin sitaatin, sillä sitä lukiessani huomasin tunnistavani ilmiön, josta olin puhunut aiemmin toisaalla. Asia sekä mietityttää että ihastuttaa minua, joten toistan aiemmin kirjoittamani täällä:

Blogit ovat ilmainen ja lähes esteetön julkaisuväylä. Blogia voi kirjoittaa anonyyminä. Blogien helppous tekee niistä ihanan julkaisukanavan muun muassa sellaisille ihmisille, jotka jonain toisena aikana olisivat lähetelleet tuhottomasti mielipidekirjoituksia lehtiin. Blogit ovat jopa niin helppoja, että sellaisetkin, joiden mielessä vain käväisee mielipidekirjoituksen oloinen ajatus, kirjoittavat sen blogiinsa. Laiskakin julistaja tulee julistaneeksi. Julkaisemista ei kontrolloida, joten mikään ei estä kirjoittajaa valitsemasta - tietoisesti tai asiaa harkitsematta - mitä kummallisimpia lähestymistapoja. Siellä täällä blogeissa kohtaa vilpitöntä, täysin kohtuuttoman ja harkitsemattoman oloista, jopa monomaanista mielipidekirjoittamista. Sellaista, jota ei otettaisi mihinkään kontrolloituun julkaisuun kuin enintään huumorimielessä. On olemassa monenlaisia huumoriblogeja, mutta täysin ironiattomat vuodatukset peittoavat ne loistollaan kevyesti. Enkä tällä tarkoita sitä, että ironiaton julistus olisi tahattoman koomista, vaikka se varmasti on usein sitäkin. Ironiaton julistaminen on minusta aidosti todella hienoa. On tyrmäävää katsoa kuinka joku kirjoittaa selvästikin absoluuttisen totuutensa ja loukkaantuu sitten ehkä verisesti kommenteissa käytävässä väittelyssä.

Tietynlainen ironia on jo pidemmän aikaa kyllästyttänyt minua, samoin mielipiteiden ja uskomusten miedontaminen monitulkintaisuuteen tai harkittuun ajatuksen loputtomaan monitasoisuuteen. Olen tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää. En kykene sellaiseen paloon, joka ihastuttaa minua monissa blogeissa. Ainoa mihin itse olen tähän mennessä kyennyt verkkokirjoituksissa ja -keskusteluissa, on metodiseksi sinisilmäisyydeksi nimeämäni asenne.

Latour tunnistaa ärtymyksen ja halun paljastaa vääryydet, laskelmoinnit ja tekojen todelliset intressit. Hän kuitenkin tunnistaa myös tunteen, etteivät ärtyneet paljastusprojektit ole enää samalla tapaa uskottavia kuin ne ovat ehkä joskus olleet. Pidän aiemmin kirjoittamassani itsestäänselvänä, että tällaista paljastamista "ei otettaisi mihinkään kontrolloituun julkaisuun kuin enintään huumorimielessä" ja totean olevani "tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää". Latour lienee siis oikeassa väittäessään, ettei paljastaminen ole enää entisessä terässään.

Onkohan tämä oire modernin murenemisesta kuten Latour väittää? Siitä, että olemme huomanneet, ettemme ole koskaan oikeastaan olleetkaan moderneja? Ja ennen kaikkea: ovatko ne blogit, joita yllä ihastelen, jossain latourilaisessa mielessä erinomaisen moderneja?