Vanum est vobis ante lucem surgere

Vanum est vobis ante lucem surgere:
surgite postquam sederitis
qui manducatis panem doloris.

Michael Chance laulaa Vivaldin Stabat materia. Nisi Dominus. Lykkäisin tänne kuultavaksi, mutten osaa. Huono. Satava räntä valuu vetenä ikkunaa pitkin. Joululauluaika saisi koittaa jo.

Tonttuuden raja

Tulin juuri teatterista, kävin katsomassa viime vuonna kuolleen Arto Salmisen näytelmän Varasto Willensaunassa. Kansallisteatterin sivuilla, jonne ei voi linkittää kuin pääsivulle joten en viitsi, todetaan, että "Arto Salmisen näytelmä varastosta ja varastomiehistä osoittaa armottomasti, miten Suomi on repeytynyt toisilleen vieraisiin yhteiskuntaluokkiin." Kieltämättä osoittaa, sillä näytelmä muistutti minua taukoamatta siitä kokemuksesta, joka hiipii esille kun joskus eksyn Kallion vähemmän tyylikkäisiin kapakoihin, kun harhaudun jonkun kyydissä autolla etäiselle huoltoasemalle ja jään kuuntelemaan mitä ihmiset puhuvat, kun päädyn puhumaan – no, sellaisten ihmisten kanssa, joista tässä oli etupäässä kyse. Vierauden kokemus.

Tuntuu siltä kuin kuvatut olisivat jostain satumaailmasta. Käsitän sen, että kiinnostuksenkohteet voivat olla minulle vieraita, käsitän sen, että toiveet voivat tuntua minusta oudoilta. Ei se vieraannuta, vaan ne häkellyttävät ajatuksenjuoksun nyrjähdykset, ja niitä seuraava joko ei mitään tai toteamus, että no, ei osaa, on vähän tyhmä. Ja sitten vaikkapa lisää kaljaa. En puhu mistään tavallisista argumentaatiovirheistä, joita löytyy yleensä jokaisesta verkkoväittelystä. Puhun sentyyppisistä kommenteista kuin (muistini mukaan) "sitä paitsi me sovitaan hyvin yhteen kun sun nouseva merkki on härkä", tai järkeilystä, että aina samat lottonumerot kannattaa ruksia kuponkiin aina vähän eri järjestyksessä, koska niin voi saada numerot samassa järjestyksessä kuin missä se lottokone ne arpoo; niin saa päävoiton eikä mitään lisänumeroita. Tietysti nämä esimerkit ovat näytelmästä. Ne eivät kuitenkaan ole mitenkään kaukaahaettuja, luulen. En tiedä herjaanko luullessani näin, ja olen siitä hieman huolissani, mutta luulen silti.

Näytelmässä esiintyi satuhahmoksi mieltämäni nainen, joka hankkiutuu raskaaksi jättämällä puolivahingossa pillerit syömättä tai jotain. Tajusin kohtausta katsoessani, että tosiaan, tuollainen voi olla todellista vaikken siitä mitään tiedä. Jos ajattelu kantaa siihen, että "me sovitaan hyvin yhteen kun sun nouseva merkki on härkä", ei voi olettaa, että tällainen raskaaksihankkiutumistapa olisi mahdoton ajatus. Toisaalta ei myöskään voi olettaa, että teko olisi aktiivisesti suunniteltu – pikemminkin niin nyt sattui käymään kun mieleen juolahti. Toki juolahdus saattaa piintyä sellaiseksi, jota toteutetaan pitkäänkin, mutta suunnittelemisen miellän hieman eri asiaksi.

Näytelmässä kuvattu ajatuksenjuoksu tekee ihmisestä hyvin haavoittuvan. Yksi hahmoista saikin potkut varastotyöstään, kun se, jonka nouseva merkki oli härkä ja josta tuli isä, otti ja pani hänen kontolleen itse tekemänsä varkaudet. Kuvasin yllä tuon potkut saaneen ja työttömäksi jääneen hahmon lottoamisstrategiaa. Ylipäätään koko näytelmä tuntui kertovan kirotujen luokasta.

Olen joskus Veloenalle selittänyt sitä, mitä hän kutsuu pöhkö tonttu -teoriakseni. Oikeastaan se on näkökulma, ei teoria. Välillä on hyvä tarkastella ihmisiä, etenkin itseään, huomaten, että ihmiset ovat hassuja tonttuja, jotka viipottavat ympäriinsä, touhuavat ja jäävät ajoittain tärisemään johonkin hermostuneina. Motiivit ja päämäärät tulee siis hetkeksi sysätä syrjään ja katsoa vain toimintaa. Se on hyödyllinen näkökulma, saa rauhoitettua mielensä ja tuumittua miten ehkä saisi turhanpäiväisen säksätyksen vähemmäksi. Lisäksi se on aika hauskaa, vaikka huumorini ei kaikkia miellytäkään. Etenkin se tekee viilipyttymäiseksi pelottavissa sosiaalisissa tilanteissa.

Pöhkö tonttu -näkökulma ei kuitenkaan tunnu riittävän aivan kaikkeen. Siihen on helppo sujauttaa tyylikästä ja argumentointikykyistä väkeä, mutta hyvin vaikea upottaa sellaisia ihmisiä, jotka arvelevat, että aina samat lottonumerot kannattaa ruksia kuponkiin aina vähän eri järjestyksessä. En osaa tarkastella pöhköinä tonttuina kuin sellaisia, joihin jotenkin samastun. Voin tietysti nauraa teatterissa tuolle lottokuponkijärkeilylle ja voin pitää kyseisestä hahmosta (hän oli ilman muuta näytelmän sympaattisin henkilö), mutta kohtaan samalla tonttuuden rajan, sillä en kykene samastumaan. En kykene myöskään ahdistumaan, asia on niin täysin vieras, että osaan vain hämmentyä.

No, kai sain jotain sanottua. Nyt pitää vielä hioa Kulttuurirahaston hakemusta, sillä huomenna ja ylihuomenna on niin paljon töitä, etten silloin oikein ehdi. Olen muuten ollut yhden kesän töissä timpurinapulaisena. Tapaan mainita sen CV:ssäni, se antaa kivan säväyksen.

Julkaisemisen edellytykset

Vuonna 1845 vanha postitalonpoikajärjestelmä muutettiin kestikievarikyydiksi. Eri maksua vastaan kihlakunnanpostin mukana kannettiin vuodesta 1848 myös yksityisten henkilöiden laukkuja, 1850-luvulta lähtien jonkin verran talonpoikienkin laukkuja. Lehdet kulkivat niissä muun postin joukossa tilaajille. Uusi kuljetustapa nopeutti postinkulkua, mutta heikkoutena oli edelleen linjojen vähäinen lukumäärä. Vuonna 1850 maassa oli vain 28 postilinjaa, joista suurimmalla osalla kuljetettiin postia ainoastaan kerran viikossa. Näiden linjojen varrelta noudetun postin kulku syrjäisemmille seuduille saattoi kestää päiväkausia. Esimerkiksi Helsingistä Kuopioon posti kulki 1860-luvulla suosuisissakin olosuhteissa viikon, ja sieltä edelleen etäämmälle matka saattoi viedä toisen mokoman.

Luin eilen Suomen lehdiston historian osaa 10, Aikakauslehdistön kehityslinjat. Yllä Ari Uino kuvaa aikaa, jolloin lehdistöllä alkoi Suomessa olla jonkinlaiset mahdollisuudet levitä parin kaupungin ulkopuolellekin: oli painotekniikka, oli kuljetustekniikka ja oli jo melkein riittävästi lukutaitoisia ihmisiä, jotka saattoivat tilata lehden.

Nykyään meillä on erittäin luku- ja kirjoitustaitoisia ihmisiä, meillä on tekniikka, joka mahdollistaa käytännössä ilmaisen julkaisemisen kenelle tahansa, ja sama tekniikka mahdollistaa välittömän ja periaatteessa rajattoman jakelun ilman kustannuksia. Yleisö ei enää vain lue, vaan osallistuu kirjoittamiseen. Paperiesineen tilaraja ei määritä kirjoitusten pituutta eikä paperiesineen yhtenäisyys kiinnitä eri kirjoittajia yhteen.

Olen miettinyt mitä merkitystä tällä on pienlehdille, erityisesti erilaisille pienille kulttuurilehdille. Millaisiksi kulttuurilehdet muuttuvat? Muuttuvatko ne merkittävästi vai tuleeko niiden vierelle verkkoon jotain muunlaista? En ollenkaan usko, että kaikki verkossajulkaisemisen keinot ja muodot on jo keksitty. Uusia hahmottuu jatkuvasti: esimerkiksi miten pitäisi ymmärtää se epämääräisesti rajautuva verkosto, jonka suomalaiset runoblogit ovat vaivihkaa muodostaneet? En voi linkittää siihen, koska sillä ei tunnu olevan varsinaista keskusta, mutta Karrin Muisti|kirjan sivupalkista löytyy ainakin paljon linkkejä eteenpäin. Toisenlaista kokoontumista yhteisen otsikon alle löytyy Neulebloggaajilta. Megafoni taas on osoitus siitä, että kun tila ei rajoita, voi julkaista vaikka 40-sivuisia artikkeleita. Milloin syntyy esimerkiksi se ehkä jonkin teeman ympärille kiertyvä kulttuuriverkkolehti, johon kirjoittajat voivat ilmoittaa osallistuvansa omilla blogeillaan, ja jonka toimittaja linkittää osallistujien parhaisiin kirjoituksiin ja kiinnostavimpiin käynnissä oleviin keskusteluihin? Mitä tapahtuu jos näytöt joskus oikeasti ovat sellaisia, että sellaisen voi kääräistä rullalle ja ottaa mukaan puistoon? Ja ennen kaikkea, miten tekniikassa tapahtuvat muutokset vaikuttavat kirjoitus- ja julkaisuväylien muodonmuutosten kautta tekstien sisältöön?

Lisäys: Panun aiheeseen liittyvä kirjoitus kannattaa lukea.

Paras suitsuke

Eräänä päivänä kun hän huuhtoi pyykkiä laiturilla
nousi merenselän kylmä ylös käsivarsia pitkin
aina syliin asti.

Kyyneleet jäätyivät silmälaseiksi.
Saari nosti itseään ruohosta
ja silakkaviiri liehui syvyyksissä.

Luen Tomas Tranströmeriä Caj Westerbergin suomentamana, kiitos kirjojaan jakaneelle. Yllä runo Saarelta vuonna 1860, I osa. Runojen kääntäminen tuntuu käsittämättömältä silmänkääntötempulta. Olen tietysti kokeillut, ehkä julkaisen kokeilujani täällä joskus, tai sitten en. Itse asiassa runojen lukeminenkin tuntuu minusta käsittämättömältä silmänkääntötempulta – toisaalta eri kielten ymmärtäminen on oikeastaan vielä paljon omituisempaa. Kummastelen lähes päivittäin sitä, että kykenen lukemaan esimerkiksi ranskankielistä tekstiä unohtaen, että luen vieraalla kielellä. Suhde englantiin on ehkä kaikkein hämmentävin, sillä se on kielistä minulle suomen jälkeen tutuin, lapsuudesta kotoisa ja oma, mutta monin osin unohtunut ja liian vähälle harjoitukselle jäänyt. En tarkalleen ottaen tiedä mitä teen kun kirjoitan alkukielisiä virkkeitä seurailevia suomenkielisiä virkkeitä, ja silti minulle maksetaan siitä, että teen niin. Hyvänen aika.

Frans Brüggen soittaa levyllä Bachia. Ainoa suitsuke, josta todella välitän, on se, mitä poltetaan muissa kuin protenttanttisissa kirkoissa usein; seetripuun pihka. Suitsukehiili sytytetään suitsukeastiassa, annetaan kipunalinjan kulkea hiilipalan halki, sitten savuavalle hiilelle nostetaan yksi pihkarae tai puoli teelusikallista kirkkosuitsukejauhetta. Jauhe on erityisen ihastuttavaa, mutta minulla on sitä enää hyvin vähän jäljellä. Sitä ei saa Helsingistä. Pariisista ostamassani pussissa lukee "Encens pur d'Eglise, Pour les exorcismes, et purifier l'atmosphère".

Muruja päänsärkyisen päivän iltana

Kansallishenki luonnehtii kansallisen elämän kokonaisuutta tai sitä, mitä Herder kuvaa "elämäntaidon, tottumusten, tarpeiden, maan ja taivaan ominaispiirteiden kokonaiseksi eläväksi kuvatauluksi". Tätä ei voida käsittää puhtaan intellektuaalisesti tai rationaalisesti vaan ainoastaan mielikuvituksellisella ymmärtämisellä tai empatialla (Einfühlung), joka on luonteeltaan olennaisesti esteettistä.

Tuo on H. B. Nisbetin artikkelista "Herder: kansakunta historiassa". Muistan osallistuneeni joskus filosofian seminaarissa keskusteluun siitä, voiko ihminen einfühlata siilin kanssa, ja jos voi, merkitseekö se kontaktia aikaan, jolloin oli siilejä ja dinosauruksia muttei ihmisiä. Tämä keskustelu tuli nyt myös mieleen. Niin ja se, kun Hurina eilen toisaalta ihmetteli sitä, että saatan olla aivan tyyni kun minua selvästi tarkoituksellisesti loukataan, ja piti sitten olennaisena sitä, että saatan kuitenkin myös jälkikäteen tunnereagoida asiaan. Sekin oli hauska keskustelu.

"Olen vakuuttunut, että evoluutioteoria on virhe, joka on laillistettu sitovaksi totuudeksi. Se on perustoiltaan löyhä, ei-uskovaisen vanhahkon miehen konsepti. (Charles Darwin) näki maailman näin. Ehkä siksi, että hän oli kasvissyöjä, ja häneltä puuttui sisäinen tuli. Se on surullista, ja sitä opetetaan puolalaisissa kouluissa", Orzechowski tilitti lehtihaastattelussa.

Puolan opetusministeri päätti sitten tarjota verkon kreationismi-evolutionismi -kiistelijöille puheenaihetta. Käsittämätöntä, onnistuin lukemaan uutisen ennen kuin kukaan on aloittanut siitä keskustelua Hesarissa. Kasvissyönnin liittäminen asiaan on erityisen ihastuttavaa.

Huone pimeni nopeasti. Suuri synkeys vyöryi kaiken yli.
Sitten kohoutui taivaan rannasta kuu, luonnottoman suurena ja veripunaisena. Sen ääriviivat väreilivät oudosti, ja koko pimentynyt avaruus alkoi hehkua.
"– – aurinko on muuttuva pimeydeksi ja kuu vereksi, ennenkuin Herran päivä, se suuri ja julkinen, tulee – – –"
Puhuiko joku? Ilmestyykö Ihmisen Pojan merkki nyt taivaalle?
Jouko istuutui vuoteen reunalle Sirkan kylmenneen ruumiin viereen ja jatkoi lukemistaan.
Ääretön tyhjyys ja yksinäisyys tuntui ulottuvan joka puolelle, niinkuin maailman luomishetkinä. Mutta Jumalan Henki liikkui myöskin syvyyden yllä, ja Herran kirkkaus täytti vähitellen huoneen ihmeellisellä siunauksellaan. Ja rauhaa ja lohdutusta täynnä oleva ääni puhui hänelle kuuluvasti: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen. Ja minä elän iänkaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. Autuaat ovat ne, jotka pesevät vaatteensa, jotta heillä olisi oikeus elämän puuhun ja menisivät porteista sisälle kaupunkiin."
Hän näki tuon portin.
Se oli avattu, ja sisäpuolelta loisti taivaallinen valkeus.
Nyt se alkoi lähetä – yhä suuremmaksi – yhä ihanammaksi!
"Jeesus, tule Herra Jeesus!" Jouko kuiskasi.
Sitten hän kuuli pasuunan puhalluksen ja koettaessaan asettaa Raamattua vierelleen hän huomasi sen soluvan kätensä läpi.

Näin loppuu isoisäni K. A. Pohjakallion romaani Ihmiskunnan ilta. Hän oli paitsi biologian ja maantiedon opettaja, myös helluntailainen tendenssikirjailija. Tuo on todennäköisesti hienoin romaanin lopetus, jonka olen koskaan lukenut.

Tapaamisraportti

Olen lukenut artikkelikokoelmaa Herder, Suomi, Eurooppa, mutten nyt kirjoita siitä, sillä tulin vasta bloggaajatapaamisesta Milenkasta ja Juttutuvasta. Juutuin alkuillaksi Sediksen ja Junakohtauksen seuraan, loppuillaksi lähinnä Hurinan ja Sediksen seuraan, mikä taas kirvoitti joistain läsnäolijoista mietoja valituksia. (Minusta verkkopaikkojen kulttuurimaantieteeseen ei ole kiinnostavaa sotkea Popperin kolmea maailmaa, mutta oli kiinnostavaa oppia, että Matti Klinge on joskus napannut tyttöystävän Pentti Saarikoskelta ja että nationalismitutkija Ernst Gellner tapasi herkistyä kyyneliin laulaessaan tsekkiläisiä kansanlauluja mandoliinin säestyksellä. Tämä tuli puheeksi siinä vaiheessa kun Junakohtaus alkoi laulaa suomalaiskansallisia balladeja. Kiitos muuten tarjoamisista, Sedis.) Paikalla oli paljon väkeä enkä voi muistaa kaikkia. Juttelin ainakin Viiveen, Raisan, Trisin, Timon, Mikan, Marinadin ja Pörrön kanssa. Varmasti monen muunkin, mutten nyt jaksa muistaa. Jaksoin lähteä Juttutupaan vaikka olin herännyt varhain, mutta kahden aikaan kuitenkin lähdin kotia kohti. Matkaseuraa sain Visukintusta ja Justsopivastista, jotka jäivät Karhupuistoon päättämään mille grillille jonottaisivat. Minä tulin tänne ja menen nyt nukkumaan.

Suoda itselleen

Mon rôle – mais c'est un terme trop pompeux – est de montrer aux gens qu'ils sont beaucoup plus libres qu'ils ne le pensent, qu'ils tiennent pours vrais, pour évidents certains thèmes qui ont été fabriqués à un moment particulier de l'histoire, et que cette prétendue évidence peut être critiquée et détruite. Changer quelque chose dans l'esprit des gens, c'est cela, le rôle d'un intellectuel.

Kahlailen Foucaultin koottujen tekstien, Dits et écrits, neljättä järkälemäistä osaa. Sitaatti on haastattelusta "Vérité, pouvoir et soi" vuodelta 1988. Foucault kuvaa tuossa lyhyessä katkelmassa intellektuellin roolia sen paljastajana, että ihmiset ovat luulemaansa vapaampia. Tämä ajatus intellektuellin roolista ei ole uusi. Siihen sisältyy pulma, jota olen viime aikoina koettanut kirkastaa itselleni.

Eikö se, joka kuvittelee osoittavansa ihmisten elämästä jotain näille näkymättömiä, huomaamatta jääneitä piirteitä, ole valinnut aika huteran lähtökohdan? Miten voi kuvitella paljastavansa ihmisille näiden elämästä ja olemista jotain sellaista, joka on heille itselleen näkymätöntä? Millä oikeudella olettaa tietävänsä paremmin kuinka asiat oikeastaan ovat?

Aion nyt väittää, etteivät nämä kysymykset tai syytökset osu siihen, mistä Foucault puhuu. Väittäkää ihmeessä vastaan. Väitteeni tueksi erotan toisistaan rakenteen paljastamisen eleen ja ilmiön keinotekoisuuden paljastamisen eleen. En käytä sanaa "keinotekoinen" tässä arvottavasti, yritän vain erottaa universaalin paikallisesta ja historiallisesta, satunnaisesta, ihmisten toimista syntyneestä.

On yksi asia väittää tunnistavansa ilmiöiden alta piilossa olevia todellisempia rakenteita, jotka antavat ilmiöille merkityksen – ja toinen asia esittää pelkät ilmiöt muuttuvina ja vähemmän välttämättöminä kuin ehkä kuvitellaan. Ensimmäisessä tapauksessa oletetaan kätkössä oleva rakenne, jonka intellektuelli paljastaa ihmisille, jotka näin ymmärtävät toimiensa "todellisen" merkityksen. Tämä kuulostaa epäämättä epäilyttävältä: intellektuelli tarjoaa siis sekä jumalallisen ilmoituksen kätketystä totuudesta että perustelun ja usein oikeutuksenkin vallitsevalle asiaintilalle – tai vähintäänkin esittämälleen syvärakenteelle, jota voisi ehkä pyrkiä ilmentämään vieläkin tehokkaammin. En minä väitä, etteikö tällaisia kätkössä piileviä rakenteita voisi olla, mutta tuntuu pöyristyttävältä lähteä liikkelle oletuksesta, että niitä on ja niitä nyt tässä paljastetaan. Jälkimmäisessä tapauksessa taas osoitetaan mahdollisesti huomaamatta jääneitä tyhjiä alueita ilmiöiden laitamilla ja osoittamalla toimintatapojen historiallisuus, keinotekoisuus, vinkataan, että valittu toimintatapa on vain yksi määrittelemättömän monista mahdollisista.

Tällainen osoittaminenhan on mahdollista ja hyödyllistä – olen ainakin itse monasti oivaltanut jonkin itsestäänselvän toimintatapani huonot puolet vasta kun olen tajunnut, ettei sen tarvitse olla niin itsestäänselvä. Monien jaotteluiden luonnollisuus ja/tai harmittomuus on alkanut näyttää kyseenalaiselta vasta sellaisessa tilanteessa, jossa ensin olen alkanut miettiä jaottelun historiaa ja sen merkitystä arjessa, ja sitten entistä selvemmin huomata asioita, joiden kohdalla jaottelu toimii huonosti. Usein asia konkretisoituu parhaiten kokeilemalla käytännössä jotain sellaista, jonka kohdalla itsestäänselvä jaottelu onkin este eikä kätevä väline.

Olin maanantaina Kellariteatterissa katsomassa teatterin 50-vuotisjuhlanäytelmänä esitettävää ja neljän ohjaajan voimin toteutettua Shakespearen Myrskyä. Rakas ystäväni Inkariina Simola on ohjannut sen jälkimmäisen puoliajan. Näytelmän ohjelmalehtisessä on lyhyitä lausuntoja ohjaajien lisäksi myös näyttelijöiltä, ja kahdesta niistä löytyy tähän erityisen sopiivat katkelmat:

Astuminen Prosperon suuriin saappaisiin naisen vahvuudella on ollut hieno kokemus sekä haaste laajentaa oman ilmaisun rajoja. Samalla se on karusti näyttänyt minulle kuinka vaikeaa on suoda itselleen se asema, joka miehellä itsestäänselvästi on.
– Laura Vehkanen Prospero

Päämotiivini teatterin tekemiseen on se, että silloin tällöin saan meikata hyvällä syyllä ja jopa pukeutua naisten trikoisiin – ja esiintyä niissä. Tämä toteutui.
– Perttu Hangaslahti Sebastian

Prospero oli hyvin vaikuttava hahmo, jonka hurjuutta, viisautta ja kaikki langat käsissään pitävää hallintaa ei käynyt epäileminen. Sebastian oli säkenöivä siro satuprinssi. Kaikki siis kuten kuuluikin, kuten teksti antaa ymmärtääkin. Kuitenkin näyttelijät olivat samalla suoneet itselleen sellaista, jota he ehkä epäröisivät arjessaan. Se kuinka vankkoja ne esteet ovat, jotka saisivat epäröimään, selviää vain kokeilemalla. Niiden rikkominen voi tuntua työläämmältä kuin ensi alkuun arvaisi, eikä esteiden rakentumisen historian miettimisestä silloin ole ainakaan haittaa.

Kannattaa muuten lukea sananvastuuprobleemista.

Kaikkea sitä tekee

Haasteen saaneen tulee joko julkaista treffi-ilmoitus blogissaan ja/tai deittinetissä tai vaihtoehtoisesti vastata (kerralla) vähintään viiteen treffi-ilmoitukseen. Tätä kautta haastetun tulee päätyä vähintään yksille treffeille. Vasta tässä vaiheessa henkilö vapautuu tästä meemistä. Jos hän ei onnistu päätymään tätä kautta vähintään yksille treffeille, on hän tuomittu kirjoittamaan epätoivoisia ilmoituksia/vastauksia läpi koko elämänsä, niin kauan kuin vihdoin sitten onnistuu saamaan aikaan ne yhdet treffit. Lisäksi kukaan ei saa kokeilematta luovuttaa kuvitellen valmiiksi olevansa epätoivoinen tapaus. Ehei! Se nyt olisi aivan liian sluibaa ja helppoa. ;)

Hurina haastoi muiden muassa minut julkaisemaan treffi-ilmoituksen. (Millainen on deittinetti? Ehken edes halua saada selville, julkaisen siis blogissani.) Sääntöjä esitettiin runsaasti. Aion rikkoa osaa niistä, sillä ainakaan en aio haastaa muita tekemään mitään näin tolkutonta. Joka tapauksessa minua voi perustellusti tämän jälkeen väittää yllytyshulluksi.

Ensin pitäisi arvattavasti määritellä "treffit". Käsite on mielestäni melko epäselvä, enkä ole varma olenko joskus ollut treffeillä vai en. Luultavasti muutaman kerran kyllä. Ihmiset tuntuvat käyttävän tuota sanaa hyvin monenlaisin tavoin. Lähden tässä kuitenkin siitä, että sana on ymmärrettävä Hurinan blogin ja esitetyn haasteen asiayhteydessä, eli treffit ovat kahden ihmisen tapaaminen jossain julkisehkossa paikassa, ja tapaamiseen kuvitellaan mahdollisia amoröösejä jännitteitä. Hurinan tarkennuksen mukaan "treffien ei tarvitse olla menestyksiä vaan ne voivat olla myös katastrofeja. Muutenkin ne voivat olla leikkimielisiä ja kevyitä, eikä niiden tarvitse olla 'tositarkoituksella'." Jos puhe leikkimielisyydestä sopii ottaa tosissaan, minulle jäi kyllä epäselväksi mikä on se ääneenlausumaton tavoite, joka kuitenkin vaaditaan, jotta puheessa menestyksestä tai katastrofista voisi olla mieltä.

Minun kanssani näin määritellyille treffeille mahdollisesti haluavan olisi hyvä lukea ja sisäistää seuraavat asiat:

1. Käsitykseni ihmissuhteista on omituinen ja ärsyttävä, ja elän sen mukaan. En ole sinkku enkä ole varattu eikä minulla ole minkäänlaista aikomusta ryhtyä kummaksikaan. Omituiset käsitykseni eivät tarkoita sitä, että olisin kiinnostunut ns. irtosuhteista. En ole.

2. Olen hillityn jääräpäinen.

3. Minua saa kohdella olettaen, että hyväksyn Crockerin säännöt. Itse asiassa toivon sitä.

4. Miesihanteitani ovat mm. Sherlock Holmes ja kapteeni Nemo. Jälkimmäisen ajoittaisesta murhanhimoisuudesta en kuitenkaan pidä; pahantahtoisuus ja kaunaisuus ovat minusta luotaantyöntäviä piirteitä.

5. Voisin harkita treffejä myös naisen, androgyynin, menninkäisen tai kuu-ukon kanssa.

6. Saamissani työtodistuksissa minua kuvataan ystävälliseksi, tarmokkaaksi, avuliaaksi ja yhteistyökykyiseksi työntekijäksi.

7. Minua on verrattu Hannibal Lecteriin.

Jos tämän lukeneiden joukossa on vielä joku, joka voisi tahtoa treffeille kanssani, sähköpostiosoitteeni löytyy yltä. Olisi mukavaa jos viestissä kerrottaisiin miksi minun pitäisi haluta irrottaa aikaa juuri kyseisen henkilön kanssa treffeille lähtemiseen.

Tämä ilmoitus on voimassa kunnes toisin päätän.
Lisäys 21.10. aamuyöllä: Ilmoitus ei ole enää voimassa. Kommentoinut Kuu-ukko voi tietysti ottaa yhteyttä tullessaan käymään maa-planeetalla.

Aineistonkeruuretkellä

Päätin vihdoin kuvata yliopiston päärakennuksen 1. kerroksen naistenvessan seinäkirjoituksia. Lisää kuvia löytyy flickristäni. Aiheina valikoimassa metakeskustelu, lisääntyminen, (lähinnä miespuoliset) opettajat, naisruumiillisuus, uskonto ja ihmissuhteet. Kuvia on kahdella sivulla.

Uni vähissä

Yöllä kun nousin syömään
lintu tuossa vaahterassa maiskautti
ja liversi yhtä ja samaa säveltä.
Se oli lentänyt siihen korkealle.
Yö aukeni pienestä nokasta
          aamuvalo värähteli ja
minulle tuli kylläinen olo.

Mirkka Rekolan runot vuosilta 1954-1996, Virran molemmin puolin, maksoi Kirjatorilla kaksi euroa. Jos näit runsas tunti sitten Sörnäisten metroasemalla jonkun, joka käveli kohti rullaportaita lukien Rekolaa, olin se luultavimmin minä. En keksi miten Blogger suostuisi tekemään tuon sisennyksen kasvattamatta riviväliä. (En keksinyt, mutta sitten Karri neuvoi, kiitos Karri. Tämä on pienellä koska hämmennyin siitä, etteivät Veloenan sulkukommentit enää ole.)

Töitä on hieman enemmän kuin ehtisin, joten en nuku paljon.

Kannattaa käydä katsomassa Ida Pimenoffin näyttely Hippolytessä.

Lukekaa muita

Aika moni muu sanoi jo.

Miksi ei?

Viime aikoina on monta kertaa tullut mieleen, että käyttäjäliittymä, jonka kautta ihmisen pitäisi hoitaa byrokraattisia asioita, on huono. Jostain syystä edellytetään ihmisen ottavan selvää järjestelmän rakenteesta ja työnjaosta; vain näin hän saattaa saada asiansa hoidettua. Täytyy tietää mitkä asiat kuuluvat millekin byrokraattiselle möhkäleelle, ja jos ei tiedä, asioita ei saa hoidettua. Jos menee väärään paikkaan, kukaan ei osaa neuvoa. Usein kukaan ei osaa neuvoa vaikka paikka olisi oikeakin.

Miksi tällaista edellytetään? Eikö byrokratia-asiakaspalvelussa voisi soveltaa samankaltaista ajatusta kuin terveyskeskuksissa, joissa ihmisillä on ainakin periaatteessa usein omalääkäri? Voisi olla vain yksi sellainen virasto, jonne tarvitsee mennä. Siellä olisi virkailijoita kiireellisiä asioita varten, ja lisäksi sieltä voisi varata ajan omavirkailijalle. Tämä tietysti vaatisi muun muassa kaupungin ja valtion byrokratiamöhkäleiden yhteistyötä ja muuta mielikuvituksellista.

Kykenen kyllä selvittämään minne minun täytyy mennä, osaan täyttää kaavakkeita ja hoitaa asioitani nykyäänkin. Se on vain hieman rasittavaa. Mutta se miekkonen, joka tuskastui Kelan tiskin ääressä kun taannoin odotin vuoroani, ei osaa. Minulle tuli paha mieli hänen puolestaan.

Kuvittelemani viraston työntekijät eivät itse tekisi päätöksiä, he toimisivat vain asiakaspalvelussa ja lähettäisivät hakemuksia oikeisiin byrokratiamöhkäleisiin, jotka siis voisivat pysyä aivan erillisinä edelleen jos niin haluttaisiin. Nämä asiakasvirkailijat ennen kaikkea tuntisivat kaikkien eri tahojen säännöt ja osaisivat ongelmatilanteessa sanoa mitä kannattaisi tehdä ja minkä tahon asiasta on kyse. Virkailijat täyttäisivät lomakkeet yhdessä asiakkaiden kanssa jos se olisi tarpeen, ja kaikki lomakkeet luovutettaisiin heille. He lähettäisivät ne edelleen. Tarpeen tullen he laatisivat päätösten tekijöille lyhyen kuvauksen asiakkaan tilanteesta. Koska virkailijat eivät edustaisi mitään yksittäistä byrokratiamöhkälettä, he eivät niin helposti alkaisi puolustella milloin mistäkin tulevia käsittämättömiä tai selvästi vääriä päätöksiä vaan koettaisivat selvittää asiaa ja auttaa asiakasta. Tätä painotettaisiin heidän koulutuksessaan.

Tämän toetuttaminen olisi tietysti muutamasta syystä hankalaa. Ensinnäkin voisi olla vaikea löytää tällaiseen työhän halukkaita ja kykeneviä ihmisiä. Toiseksi jotkut ihmiset saattaisivat karsastaa ajatusta, että joku virkailija tietää käytännössä kaikki heidän asiansa. Muitakin ongelmia epäilemättä ilmenisi. Silti mietin miksi ei.

Tragedia

Old Mother Hubbard;
Went to the cupboard,
To give her poor dog a bone;
But when she got there
The cupboard was bare,
And so the poor dog had none.

Koska opin lukemaan nelivuotiaana englanniksi, tämä Hanhiemon runo on hyvin todennäköisesti varhaisin itse lukemani tragedia. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Löysin nuhraantuneen lorukirjan vanhempieni vintiltä jonkin aikaa sitten ja luin uudestaan ja järkytyin jälleen niin koiraparan kuin Old Mother Hubbardinkin kovan kohtalon tähden.

Löysin taannoin myös ne flash cardit, joista opin lukemaan. Sekä Old Mother Hubbard että flash cardit yllättivät uudelleenlöydettyinä. Luulin näet, että flash cardit olisivat kuuluneet naapureillemme Benghazissa, eivät meille. Muistan kuinka ystäväni Lailan äiti näytti niitä Lailalle ja minulle, siksi yllätyin kun kohtasin kortit tuttuine 70-lukulaisine fontteineen penkoessani vastikään kirjahyllyä vanhempieni kellarissa.

Old Mother Hubbard taas yllätti aivan äsken kun luin runon kokonaan. Lapsuuteni lorukirjassa on vain siteeraamani runon alku sekä murheellinen kuva; koko runo onkin varsin pitkä ja aivan toisenlainen kuin alun perusteella voisi kuvitella. Virkistävää, minun ei enää tarvitse murehtia Old Mother Hubbardin ja hänen koiraparkansa surkeaa kohtaloa, sillä he ovat selvästi molemmat vallan tyytyväisiä elämäänsä:

The dame made a curtsy,
The dog made a bow;
The dame said, "Your servant,"
The dog said, "Bow-wow."