Hykertelee tyytyväisenä

Realistien jakama mielestäni ongelmallinen taustaoletus on kuitenkin se, että ihmistieteilijällä ylipäätään tulisi olla jokin vakaa näkemys luonnontieteellisen tutkimuksen luonteesta tai vaikkapa elektronien olemassaolon tavasta. Ylimalkaisista luonnontiedeviittauksista luopumisen sijaan realistit peräävät niiden korvaamista adekvaatimmalla käsityksellä luonnontieteistä. Perustelematta jää, miksi pohdintoja ihmistieteen luonteesta ylipäänsä tulisi höystää jatkuvin viittauksin oletettuun ulkopuoliseen "toiseen", etsittiinpä sitten eroja tai yhtenevyyksiä.

Postiluukusta kolahti aamulla uusi niin&näin. Siinä on Kaisa Luoman artikkeli "Ihmistieteiden filosofian asialistasta". Minä olen tyytynyt lähinnä vain kitisemään blogissani, Kaisa sen sijaan teki uljaasti ja kirjoitti auki paljon enemmänkin kuin mistä olen osannut itse valittaa. Haa.

Torjunnasta

Tunnen tänään epämääräisen painostavan, aution etäisyyden kaikkiin, joten on oikea hetki kirjoittaa henkilökohtaisen bloggaussarjan toinen osa. En ole vielä varma siitä mitä tekstistä tulee, koska en ole koskaan aiemmin koettanut sanallistaa tätä asiaa ainakaan muille ymmärrettävään muotoon.

Taas, kuten edellisessäkin kirjoituksessa, käyttäydyn ikään kuin kokemusjaotteluni avautuisivat itsestäänselvästi muille, heillä olisi samoja kokemuksia, eli kykenisin ymmärtämään toisten kokemuksia ja he minun. Minua ei kannata haastaa sen vuoksi, sillä en väitä että niin varmasti on. Minä vain käyttäydyn nyt hetken aikaa kuin olisi.

Olen torjunut ihmisiä. Olen myös etääntynyt ihmisistä, enkä ole varma onko se koettu torjunnaksi. Olen tullut torjutuksi, ja olen kokenut joidenkin ihmisen etääntymisen torjuntana. Kokemus on sanaton ja tulkinta vääjäämätön, järkäle polullani vaikka kuinka tahtoisin tulkita toisin. Arvelen tuottaneeni muutamille ihmisille samankaltaisen pysähdyksen. Olen sen edessä yhtä sanaton kuin joutuessani itse pysähtymään.

Kirjoitin aikaa sitten päiväkirjaa, ja kerran kirjoitin siihen sanoitta torjutuksi tulemisen kokemuksesta. Kirjoitin kävelleeni ilomielin minulle uudessa maisemassa, ja kohdanneeni yllättäen läpäisemättömän muurin. Yllättäen, sillä olin luottanut siihen, ettei sellaista tulisi vastaan. Torjutuksi tulemisen kokemusta voisi siis kuvata kokemukseksi, että tulee kahdenvälisessä suhteessa ulossuljetuksi. Siihen ei tarvita mitään muuta kuin passiivisuutta ja vastaamatta jättämistä. Millä ei tietenkään ole väliä muuta kuin niissä harvoissa tapauksissa, joissa on ajatellut että olisi toisin; harvoja ihmisiä menee niin lähelle että edes voisi tulla torjutuksi. Kun menee, torjutuksi tuleminen on jatkuva mahdollisuus, ei vain tuon kertamenemisen.

Vastauksen odottaminen on kuluttavaa. Odottaminen on tietysti aktiivista, vastaamatta jättäminen passiivista, eli kulutus tulee odottajasta itsestään. Kuitenkin kun olen itse ollut passiivinen, jättänyt vastaamatta, kulutus on joskus kuluttanut myös minua. Näin on tapahtunut vaikka toinen ei olisi sanonut odottavansa; olen aistinut odotuksen siitä huolimatta. Silloin olen kokenut oman passiivisuuteni varsin aktiiviseksi: olen nähnyt itse etääntyväni ja ääneti torjuvani vaikken ole tehnyt mitään. Tämä on ristiriitaista, ja juuri siksi minulle eettinen ongelma.

Torjunta herättää epämiellyttäviä tunteita riippumatta siitä koenko itse torjuvani (aktiivisesti tai passiivisesti) vai koenko tulevani torjutuksi. Torjuessani saatan tuntea ärtymystä ja halua vapautua, mikä on kohtuutonta jos kohteena oleva ei vaadi minulta mitään. Odottaminen ei ole vaatimus, se on toive, josta odottaja ei päästä irti. Tai toisin päin, jos itse en päästä irti odotuksesta, saatan tuntea periviholliseni martyrismin valtaavan hitaasti alaa. Näin käy erityisen helposti jos odotukselle on jokin muukin peruste kuin toive. Odotuksesta on paljon vaikeampi päästää irti jos se perustuu toiveen lisäksi lupaukselle, sillä silloin irtipäästäminen on epäluottamuksenosoitus. Jos turha odotus perustuu vähäisellekin lupaukselle, martyrismiä on ainakin minun liki mahdoton välttää, ja se taas synnyttää kaunan. Miksi minut on lupauksella houkuteltu olemaan päästämättä odotuksestani irti? Martyrismi ja kaunaisuus ovat kamalia asioita, niiden kanssa ei voi elää. Joten on irrotettava ote odotuksesta ja toiveesta, ja samalla käännyttävä pois siitä maisemasta, missä muurin kohtasi. Se on vapauttava ja keveä mutta haikea valinta.

Suhtautuminen ärsyttävään ja turhauttavaan

Punainen nörtti haastoi muiden muassa minut kirjoittamaan bloggaussarjan vapaavalintaisesta henkilökohtaisesta aiheesta. Haasteeseen täytyy tietysti vastata. Sarjasta tulee kolmiosainen, eivätkä osat liity toisiinsa ollenkaan samalla tavalla kiinteästi kuin Punaisen nörtin hienossa kirjoitussarjassa. Kolmea kirjoitusta yhdistävä tekijä on se, että niihin liittyy minulle hyvin henkilökohtainen ja vaikea eettinen kysymys.

Kirjoitin joskus Agambenin innoittamana demoneista, ja ihmeekseni teksti taisi olla suurelle osalle lukijoista jokseenkin käsittämätön. Uskonnollissävytteinen sanasto taisi hämätä, sillä asia oli hyvin yksinkertainen ja täysin maallinen. Nyt kirjoitan samasta asiasta, mutta en puhu demoneista.

Keskustelin vastikään erään hyvän ystäväni kanssa. Hän on lääkäri, ja hoitaa vakavasti sairaita ihmisiä, joista iso osa ei elä pitkään. He kuitenkin voisivat elää pitkään, sillä monet ovat vielä nuoria, ja vaikka heidän sairautensa ei ole parannettavissa, se olisi mahdollista pitää kurissa oikeanlaisella lääkityksellä. Valitettavasti potilaat eivät syö lääkkeitään. Se ei ole ihmeellistä, sillä useimmat heistä ovat sairastuneetkin holtittomuuttaan, eikä sairaus mitenkään maagisesti lisää elämänhallintakykyä. Tällainen potilas on lääkärille helposti turhauttava: lääkäri auttaisi, ja auttaa, pelastaa hengenkin monta kertaa, mutta sitten potilas lähtee rilluttelemaan ja palaa henkihieverissä. Ja lopulta kuolee aivan liian nuorena.

Herättikö kuvaus ärtymystä? Suutuitko siitä, että ihmiset ovat niin tyhmiä, että kuolevat tyhmyyteensä vaikka toiset parhaansa mukaan yrittävät auttaa? Lääkärin on ylitettävä tuo suuttumus: potilaalla ei ole velvollisuuksia lääkäriä kohtaan, ainoastaan lääkärillä on ammattinsa vuoksi velvollisuuksia potilasta kohtaan. Holtiton ihminen tekee pahaa eniten itselleen, eikä yleensä halua olla holtiton. On vain. Olen tavannut heitä, joiden kyky elämänhallintaan on mitätön, enkä salli itselleni suuttumusta heitä kohtaan. En usko, että suuttumuksesta on mitään hyötyä kellekään, enkä toisaalta usko, että holtiton ihminen osaisi olla muuta kuin holtiton. On tietysti ongelmallista, että holtiton ihminen on juridisesti aikuinen ja vastuullisuudeltaan usein pieni lapsi. Enkä kuitenkaan tahdo viedä holtittomalta ihmiseltä kansalaisoikeuksia tai juridista aikuisuutta. Minun itse asettamani eettinen velvollisuuteni on kohdata tämä yleinen ja ristiriitainen tilanne kulloinkin järkevimmäksi katsomallani tavalla, ei moraalisen ärtymyksen sanelemilla dogmeilla.

Tähän asti jotkut lukijani ovat olleet kanssani täysin eri mieltä, koska he pitävät holtittomia ihmisiä vaarallisina kriminaaleina (kuten he tietysti joskus ovatkin). Teen kuitenkin rinnastuksen: minulle holtittoman ihmisen herättämän suuttumuksen hillintä on olennaisesti sama asia kuin se, että en kiusaa kiusattavaksi asettuvaa ihmistä. Kun kirjoitin demoneista, puhuin ihmisistä, jotka tuntuvat kaivavan verta nenästään. Tuo ilmaus on loukkaava ja poliittisesti epäkorrekti, mutta se kertoo kiistämättömästä ilmiöstä. Joitain ihmisiä kiusataan (tai hentoisesti sivistyneemmissä yhteisöissä vain kartellaan) menivät he melkein minne hyvänsä. Toisia ihmisiä ei. Toisin sanoen kiusaamisen saa aikaan jokin asia kiusatuissa ihmisissä. Aivan kuten moraalisen ärtymyksen saa aikaan jokin asia niissä ihmisissä, jotka herättävät yleisesti moraalista ärtymystä.

Osaako kaikkialla kiusattu olla muuta kuin kaikkialla kiusattu? Ei, sillä jos hän osaisi, hän tuskin olisi kaikkialla kiusattu. Kiusattu kyllä toivoo kiusaamisen loppuvan. Silti hän kerta toisensa jälkeen omaksuu toisten ihmisten seurassa sen sosiaalisen statuksen, joka suorastaan kutsuu nokkimaan. Rinnastus muihin laumaeläimiin on minusta aiheellinen. On kiinnostavaa katsoa luontodokumentteja apinoista, sillä heihin on niin helppo samastua. Elekieli on hyvin samankaltaista kuin meillä, enkä osaa olla ajattelematta, että elekieleen kytkeytyvät kokemukset ovat nekin samanlaisia. Apinalaumoissakin näkee turhauttavia nössöjä, joita kiusataan koska he ovat turhauttavia nössöjä. Katselin juuri Tallinnan eläintarhassa kahta isompaa japaninmakakipentua, jotka kiusasivat yhtä pienemmistä; pienempi käyttäytyi täysin tunnistettavan kiusattavasti.

Itselleni asettamani moraalinen velvollisuus on olla vastaamatta kutsuun, olla osallistumatta kiusaamiseen. Vaikeinta on se, että näkee minkä vuoksi kiusattavaa kiusataan (tai aikuisempien kohdalla kohteliaasti kartellaan), mutta ei osaa selittää sitä. Kyse on niin vähäpätöisistä eleistä ja sävyistä, jotka muodostavat tyrmäävän kokonaisuuden. Se on turhauttavaa, ja erityisen turhauttavaa jos kiusattava sattuu olemaan minusta mukava ihminen (välillä he ovat, välillä eivät, aivan kuten holtittomuuttaan ärsyttävätkin). Minun on helpompi hillitä itseni holtittomuuttaan ärsyttävien kohdalla kuin alistuvuuttaan turhauttavien kohdalla.

Hyviä ohjeita

Sarkophagen und Urnen verzierte der Heide mit Leben:
Faunen tanzen umher, mit der Bacchantinnen Chor
Machen sie bunte Reihe; der ziegengefüßete Pausback
Zwingt den heiseren Ton wild aus dem schmetternden Horn.
Cymbeln, Trommeln erklingen; wir sehen und hören den Marmor.
Flatternde Vögel! wie schmeckt herrlich dem Schnabel die Frucht!
Euch verscheuchet kein Lärm, noch weniger scheucht er den Amor,
Der in dem bunten Gewühl erst sich der Fackel erfreut.
So überwältiget Fülle den Tod; und die Asche da drinnen
Scheint, im stillen Bezirk, noch sich des Lebens zu freun.
So umgebe denn spät den Sarkophagen des Dichters
Diese Rolle, von ihm reichlich mit Leben geschmückt.
Kaum an dem blaueren Himmel erblickt ich die glänzende Sonne,
Reich, vom Felsen herab, Efeu zu Kränzen geschmückt.

Tänään aamulla istuin auton kyydissä mummuni vieressä. Mummu oli tuhkauurnassa. Tuhkan lasku hautaan oli yksinkertainen tilaisuus, hautajaiset olivat jo aiemmin. Hautajaisissa sain tietää hänestä kaksi minulle uutta asiaa: hän oli 30-luvulla marssinut asiaankuuluvaan virastoon ja suomalaistanut sukunimensä. Mutta ei vain omaansa, vaan myös vanhempiensa ja yhdeksän sisaruksensa, ja ilmoittanut heille asiasta sitten jälkeenpäin. Tästä olisi jo tutkimusaiheittenikin vuoksi ollut hauska keskustella hänen kanssaan, mutta luultavasti hän olisi vain juonikkaasti vaihtanut puheenaihetta. Toinen uusi asia oli hänen viimeinen ohjeensa (hän jakoi paljon hyviä ohjeita) 17-vuotiaalle veljenpojalleni, hänen vanhimmalle lapsenlapsenlapselleen: nuorena ei pidä haksahtaa siihen ensimmäiseen, vaan vaihtaa tyttöystävää niin kuin mustalainen hevosta.

Yllä oleva runo on Goethen kokoelmasta Venezianischen Epigrammen, josta on julkaistu lukuisia sensuroituja versioita runojen säädyttömyyden vuoksi. Vietin juuri pari päivää Tallinnassa armaani kanssa, ja satuin löytämään kirjakaupasta kaksikielisen (saksa/englanti) kokoelman Goethen eroottisia runoja. Ne ovat ilahduttavia.

Mummu oli liimannut makuuhuoneensa seinälle kaksi lappua, joissa oli ohjeita. Laput tuotiin muistotilaisuuteen ja ohjeita noudatettiin yllättävänkin kiitettävästi. Ohjeet kuuluvat näin:

Älkää surko sitä, että olen kuollut, vaan iloitkaa siitä, että elin.

Ilo ja nauru ovat ainoat ilmiöt, joilla voimme saada taivan jo täällä maan päällä omaksemme. Muistakaa minua nauraen. Jos muistatte itkien, älkää muistako ollenkaan.

Ahmaisu ja jumitus

Yön edetessä juutalainen kapteeni ei pystynyt enää sietämään tilannetta. Kuten poikkeuksetta käy ilmi, tavanomaisen pasifistin syvyyksissä on vankina tappaja. Tästä syystä hänestä on pasifisti tullutkin. Nyt, hyökättyäni hienovaraisesti niitä inhimillisiä arvoja vastaan, joita hän luuli edustavansa, amerikkalainen otti pistoolinsa, tiesi riittävästi osatakseen poistaa varmistimen, ja ampui minut.

Toissayönä puoli kahdentoista aikaan avasin Norman Mailerin Adolfin linnan aikomuksenani vilkaista hieman sen alkua. Olin taas kerran pannut sivuun Grassin Peltirummun, jonka loppukolmannekseen olen juuttunut. En halunnut aivan vielä nukkua, joten ajattelin hieman vilkaista. Sitten kello oli seitsemän aamulla ja minun oli pakko laskea Adolfin linna käsistäni noin sivun 450 paikkeilla. Puoliltapäivin jatkoin ja eilen alkuiltapäivällä pääsin loppuun.

Adolfin linna on siis näitä kirjoja. Joissain kirjoissa olen kotonani, solahdan kyytiin niin mukavasti, etten suostu tulemaan tarinasta ulos, tai ehkä tarina ei laske minua ulos ennen kuin on pakko, eli tarina loppuu. (Joskus lopun jälkeen palaan saman tien alkuun ja luen uudestaan.) En tiedä riivaanko minä kirjaa vai riivaako kirja minut, mutta joka tapauksessa irtoaminen tapahtuu vasta lopussa, kuten tuon sitaatin demonisen minäkertojankin kohdalla.

Peltirumpu taas on kummallinen tapaus. Kävin keväällä Q-teatterissa katsomassa vähemmän onnistuneen esityksen, ja sen jälkeen totesin, että hyvänen aika, en ole lukenut tätä kirjaa. Aloitin, ja kirja ahmaisi minut. Muutamassa päivässä olin päässyt sodan loppuun ja siihen, kun Oskar kasvoi kolmivuotiaan kokoisesta suuremmaksi ja menetti ihmeellisen äänensä. Sitten kirja sylkäisi minut ulos, ja nyt puurran toisinaan muutaman sivun eteenpäin. Tämä on kummallista, sillä yleensä kaunokirjallinen teos on joko loppuun saakka vangitseva tai ei lainkaan. Mieleeni tulee nyt vain yksi toinen kirja, joka on ensin kaapannut ja sitten kesken kaiken ei enää: Siri Hustvedtin The Blindfold, jossa jätin Iriksen mielisairaalaan ja kirja pölyyntyy yöpöydälläni. Kyllä minä senkin vielä loppuun luen.