Kuvia voi siteerata

"Julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa." Näin säädetään tekijäL 22 §:ssä. Aikaisemmin säännös oli lain 14 §:n 1 momentissa.
Siteeraus- eli lainausoikeus on vanhastaan tunnustettu tekijän yksinoikeuden rajoitus. Etenkin tieteellisessä kirjallisuudessa on tapana vedota aikaisempiin esityksiin ja käydä näin tieteellistä keskustelua. Sillä, jonka työtä käytetään tällä tavalla hyväksi, ei yleensä ole mitään lainaamista vastaan, kunhan se tapahtuu korrektisti.
Lainauksia aikaisemmista teoksista voidaan TekijäL 22 §:n mukaan periaatteessa käyttää kaikenlaatuisissa teoksissa. Käytännössä selvästi yleisimpiä ovat kirjallisuussitaatit. Sävellysteoksissa sitaatteja myös esiintyy. Harvinaisempia ne ovat taideteoksissa.
Lainaamisen tulee TekijäL 22 §:n mukaan tapahtua "hyvän tavan mukaisesti". Tällä tarkoitetaan ennen muuta sitä, että lainaamisen tulee toteuttaa ns. vetoamisfunktio. Niin kuin Kivimäki toteaa, siteerauksen tulee, ollakseen oikeutettu, olla apuna henkisessä luomistyössä (Kivimäki (1966) s. 84). lainauksella tulee välttämättä olla asiallinen yhteys siteeraajan teokseen. Pelkästään sitaateista koostuva työ ei vetoamisfunktiota täytä. Oikeuskirjallisuudessa hyväksyttävinä tarkoituksina on pidetty omien ajatusten ja näkemysten perustelemisen lisäksi myös mm. asian havainnollistamista ja selkeyttämistä. Niin ikään lainaaminen tulee kysymykseen kritisoitaessa toisen tekijän näkemyksiä.

Luen Pirkko-Liisa Haarmannin teosta Tekijänoikeus & lähioikeudet. Toivottavasti siteeraan yllä korrektisti ja hyvän tavan mukaisesti. Vai toivonkohan juuri nyt tuota oikeasti?

Kuvitellaan tilanne, jossa 1980-luvulla julkaistuun kirjaan ("tieteellistä kirjallisuutta") on piirrätetty jollakulla anonyymiksi jäävällä piirtäjällä tarkkojen ohjeiden mukaisia havainnollistavia, varsin teknisiä kuvia. Myöhemmin toinen kirjoittaja, toisessa maassa, toisella kielellä, kirjoittaa samasta aiheesta, ja siteeraa noita kuvia, eli ottaa muutaman niistä havainnollistamaan tekstiään, toki lähteen mainiten. Vierähtää viitisentoista vuotta, ja jälkimmäinen teksti halutaan julkaista uudestaan. Toimittaja joutuu selvittämään täytyykö kuvien käyttöön hankkia lupa, ja jos täytyy, keneltä. Kustantaja, joka 80-luvulla julkaisi kirjan josta kuvia joko tahdotaan siteerata tai josta löytyvien kuvien käyttöön halutaan lupa, ei vastaa sähköposteihin.

Lakitekstejä selittävissä teksteissä on vanhastaan tunnustettuna tapana vedota tapoihin ja siihen, että joku on vanhastaan tunnustettua. Lakiteksti ja sitä selittävät tekstit ovat niitä, joiden puoleen käännytään kun tahdotaan tehdä jotain joutumatta pulaan, eikä tiedetä miten asia on tapana tehdä. Lakitekstiä selittävä teksti initioi epätietoisen senoloisiin käytäntöihin, jotka toisenkaltaisissa yhteyksissä on opittava kokemuksen kautta.

Pian pitäisi kirjoittaa tekijänoikeuksista. Kirjoittaa ajatellen, ei vain koettaen selvittää mikä on korrektia. Koen huoraavani kun teen tällaista.

Se kirjailija, josta minun pitäisi pitää, mutta jonka nerokkuudesta en saa otetta

Varsinainen mielisairaus, uskoo Willett, alkoi myöhäisemmän muutoksen myötä; sen jälkeen kun Curwenin muotokuva ja vanhat paperit oli löydetty; sen jälkeen kun hän oli tehnyt matkan kauas vieraisiin paikkoihin ja hokenut kauheita loitsuja oudoissa, salaisissa olosuhteissa; sen jälkeen kun noihin loitsuihin oli saatu selvä vastaus ja hysteerinen kirje kyhätty tuskallisessa ja selittämättömässä tilassa; sen jälkeen kun vampirismin aalto ja hyytävät kuulopuheet olivat pyyhkäisseet Pawtuxetin yli; ja sen jälkeen kun potilaan muistista pyyhkiytyivät nykypäivää koskevat seikat samalla kun hänen äänensä petti ja ulkonäkö muuttui tavalla, jota useat eivät voineet olla huomaamatta.

Löysin eilen Akateemisen alennuskorista H. P. Lovecraft -suomennoksen Charles Dexter Wardin tapaus. Olen toki koettanut lukea Lovecraftia englanninniksikin, mietin johtuisiko innostumattomuuteni suomennoksista. En innostunut, sama se kai siis on luenko alkukielellä vai käännöksenä.

Lukiessani tiedän, että minun pitäisi pitää Lovecraftista. Uteliaisuuteni kohdistuu ajoin vahvastikin nykyisen viihdekerronnan kaavoihin vaikuttaneeseen kirjallisuuteen, eli Lovecraftin tulisi olla olennainen pala kirjahyllyni tuota puolta. Nykyistä viihdekerrontaa en yleensä jaksa, mutta esimerkiksi Ann Radcliffe on suosiossani. Siteeraamani Lovecraftin virke on oikeastaan hyvinkin hykerryttävä. Palaan säännöllisesti myös Poen seuraan, ja ne ystäväni, jotka jakavat Poe-viehtymykseni, lukevat kaikki myös Lovecraftia. En tiedä miksen kiinnostu.

Musiikkia vaitonaisessa iltapäivässä

Beat-up little seagull
On a marble stair
Tryin’ to find the ocean
Lookin’ everywhere

Hard times in the city
In a hard town by the sea
Ain’t nowhere to run to
There ain’t nothin’ here for free

Hooker on the corner
Waitin’ for a train
Drunk lyin’ on the sidewalk
Sleepin’ in the rain

And they hide their faces
And they hide their eyes
’cause the city’s dyin’
And they don’t know why

Oh, baltimore
Man, it’s hard just to live
Oh, baltimore
Man, it’s hard just to live, just to live

Nina Simonen ääni selkeyttää sielua. Tätä levyä minulle suositteli ihminen, joka ei tainnut uskoa sanaakaan siitä olennaisesta mitä sanoin. Ei tietenkään, koska sanoin kuten sanoin juuri tehdäkseni elämän helpoksi puhumalla kysymyksiä aina edes odottamatta ja avoimesti, suoraan. Hänen korvissaan puheeni kai kuulosti toisen ihmisen sanojen toistolta, opetellulta ja pelokkaalta. Raukkamaiselta epäitsenäiseltä alistumiselta, vaikka puhuin ohittaen monta tämän maailman itsestäänselvyyttä. Ohituksen vilpittömyyteen ei uskottu.

Tuolla puhutaan puheen merkityksettömyydestä. Kytketään taas kerran sukupuoleen, ja useinhan se kytkeytyykin, siihen toiseen, heteroilla. Omat kokemukseni saisivat liittämään miehiin taipumuksen kieltää kokonaisia valtavia puheenaiheita, puhjeta kyyneliin ja huutoon tai vaipua synkkään vihaan jos satun käyttämään jotain lukuisista kielletyistä sanoista, mainitsemaan väärän asian. Yritys puhua rauhassa, perustellen, tavoitellen ajatusta, kertoa itselleen tärkeistä asioista ja toiveistaan; vastauksena huuto, itku, synkkyys, tai parhaassa tapauksessa vaikeneminen. Satunnaisesta oikusta syntyvä kielto, uusi alue maailmasta taas rajattu puhumattomaksi. Pelkoa, jota mikään vilpitön pyrkimys eettiseen rationaalisuuteen ei voi tavoittaa, joka ei jätä tilaa kiinnostukselle sitä kohtaan, mitä koetin sanoa.

Kai tuon liittää niihin ihmisiin, joiden pelot ja piittaamattomuuden on päässyt kohtaamaan.

Viimeisen parin vuoden aikana olen oppinut taas itkemään, taito oli jossain vaiheessa päässyt unohtumaan koska sille ei riittänyt voimia. On päiviä jolloin herään myöhään ja olen hitaasti mutta soitan paljon ja kuuntelen musiikkia. Näitä päiviä varten minun täytyy pian hankkia Nietzschen soolopianosävellysten nuotteja; ajatus huvittaa minua. Tietääkseni kaksi ihmistä on pitänyt minua humoristina, kummallista, en ole tottunut siihen.

Miten voisi pyytää ketään luottamaan siihen mitä sanoo jos ei voi antaa samaa luottamusta? Pitäisi kyetä luottamaan toisen sanoihin ja näyttämään omalla luottamuksellaan halunsa rehellisyyteen ja toiveensa tulla uskotuksi. Jos odottaa aina jotain ällistyttävää odottamatonta ja satuttavaa liikettä, ei luota, sanoi toinen mitä hyvänsä. Miten toinen silloin voisi luottaa? Ainoa keino jonka olen löytänyt, on kertoa pelkonsa, mutta kantaa ne itse. Sekin pahin pelko, että toinen kokee pelot väsyttävinä, ei jaksa kuunnella, ei kaipaa avoimuutta.

Kolme viittausta

...tai mistä tahansa muusta sosiaalisesta erosta, joka naamioi tai ohittaa pelkän kahden yksilön yksinkertaisen suhteen.

Olisin voinut kommentoida Birdyn kirjoitusta, liittyihän se parin päivän takaiseen Onfrayn innoittamaan julistukseeni, mutta Sedis sanoi jo kaiken olennaisen.

Haave

Olimme merellä neljättäkymmenettäviidettä päivää ja ehtineet 78. pituusasteelta 108:nnelle, siis jokseenkin tarkalleen puoliväliin matkaa ensimmäisille edessämme oleville saarille. Taaksemme oli jäänyt 4 000 kilometrin taival. Lähimmät kiinteät kohdat olivat Galapagos saaret itäkoillisessa ja Pääsiäissaari suoraan etelässä. Molemmat olivat tuhannen kilometrin päässä. Ainoatakaan laivaa emme olleet nähneet, eikä myöhemminkään sellaista tullut näkyviin, sillä olimme kaukana kaikilta tavanmukaisilta laivareiteiltä.
Mutta mitään varsinaista tunnetta tai käsitystä näistä tavattomista välimatkoista ei meillä ollut, sillä taivaanranta liukui mukanamme eteenpäin aivan huomaamatta, ja meidän oma kelluva maailmamme pysyi koko ajan samana. Lautta oli kaiken olevaisen keskuksena ja samat tähdet kiersivät yläpuolellamme yötä päivää.

Lapsena tahdoin tutkimusmatkailijaksi. Thor Heyerdahlin kertomus lauttamatkasta yli Tyynenmeren teki valtavan vaikutuksen, samoin isoisäni nuoruudessaan tekemän Etelä-Amerikanretken kuvat. Kapteeni Nemo sai myös haaveilemaan. Jospa olisin elänyt aikaan, jolloin oli oikeita tutkimusretkiä ja välimatkat merkitsivät. Olisi tietysti pitänyt olla eurooppalainen riittävän yläluokkainen mies, jotta olisi voinut johtaa retkikuntaa tai edes päästä mukaan.

Nousee pöydälle ja julistaa

Politiikasta tulee taitoa tulkita sekä yksilöiden välillä liikkuvat merkit että suhteet, jotka lähentävät yksilöitä kaupungissa tai erityisesti kodeissa, kun leikkiä johtaa ennen kaikkea sosiaalinen vääristely. Isän ja tyttären, miehen ja vaimon, äidin ja pojan vuorovaikutus tai mikä tahansa muu yksilöiden ulkopuolella oleviin funktioihin tukeutuva suhde on poliittisen maaston tosiasia. Samoin, ja a fortiori, tämä logiikka on paikannettavissa patruunan ja työläisen, johtajan ja työntekijän, aliupseerin ja hierarkiassa alempana olevan tai opettajan ja oppilaan väliltä tai mistä tahansa muusta sosiaalisesta erosta, joka naamioi tai ohittaa pelkän kahden yksilön yksinkertaisen suhteen.

Luen tuoretta suomennosta, Michel Onfrayn teosta Kapinallisen politiikka, Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta, sen lukua "Itsen poliittisesta veistämisestä".

Tapaan hengenheimolaisen, käsitteellisen henkilön, joka on kyynikko, dandy, libertiini, libertaari ja lopulta romantikko. Hahmo on jo pitkään ollut ystäväni, vaikka luen sekä Onfrayta että tätä kirjaa ensi kertaa. Hän on konformismin ja yhteiskuntarauhan anarkistinen vihollinen, joka valitsee valita itse. Hänen vapautensa valita itse on uhka, sillä hän ei ymmärrä vapautta vapaudeksi "kuluttaa, omistaa, käyttää aineellista omaisuutta, huonekaluja ja kerrostaloja". Hän ei tahdo olla äiti, isä, lapsi, vaimo, mies, johtaja, alainen, opettaja, oppilas; hän valitsee pelottavan vapauden vaihtoehdon. Hän ei lopeta vallankumousta ja rauhoitu.

Hän haluaa vääriä asioita, hän haluaa nauttia ja tuottaa nautintoa; hän todistaa, etteivät kaikki tahdo sitä, mitä väitetään kaikkien tahtovan. Hänen halunsa ei suuntaudu pohtimatta, erittelemättä, ja siksi se ei seuraa niitä vallan juoksutuksia, jotka johtavat elämät identtisiin uriin.

Vaikeaa, sillä "yksilöllä ei ole enää mitään keinoa saada omalakisuuttaan takaisin, jos hän on sattumalta jonain päivänä päättänyt luopua siitä hallitsevien yhteiskunnallisten imperatiivien hyväksi. Avioliiton, isyyden tai äitiyden, luoton tai velan, palkkatyön ja laumaideologian siteiden alistamana ja alamaistamana hänen osakseen jää vajoaminen pehmeästi mutta varmasti suohon, jolle hän kerran on astunut".

Hyvin vaikeaa, mutta tavoiteltavaa, tauotta tavoiteltavaa. Monesta syystä vaikeaa. Onfray puhuu myös siitä, kuinka tavoittelijaan suhtaudutaan.

En rajaa keskustelunaiheita niin, ettei kukaan varmasti tunne oloaan epämukavaksi, en jätä vastaamatta kysymyksiin sen vuoksi että rehellinen vastaus on hankala, en ryhdy kenenkään tyttöystäväksi enkä tahdo survoa ketään poikaystävämuottiin, en tahdo määritellä vanhempianikaan olennaisesti heidän vanhempuutensa kautta. En asetu emoksi, lemmikiksi, hoidokiksi, hoitajaksi, huoltajaksi, huollettavaksi, vaimoksi, äidiksi. En etsi vakituista työtä.

Harvoin nousen pöydälle julistamaan, mutta kerron kaiken tämän kun kysytään, koetan kohdata kysyjän toisena ihmisenä, vailla ihmisen määritelmää. Kuvaan ratkaisujani, perustelen. Joidenkin silmissä syttyy kipinä. Useimmat eivät usko: "Häntä osoitettaisiin kuin taivuteltavaa tai ostettavaa vihollista, jonka voi saada palaamaan järkiinsä vakuutteluiden ja retoriikan avulla tai, jos vastarinta on pitkällistä ja avointa, asteittain kovenevilla pakkokeinoilla."

Onfrayn kirjan mottona on Nietzschen virke "En tahdo seurata, en liioin johtaa." Menkäähän suomennoksen julkaisutilaisuuteen, se on Kiasman auditoriossa perjantaina kello 17.

Vapaakeihästäjä

Il met un jouet dans la baignoire ...
puis un autre, et encore un autre ...
finalement, il les met tous ...

Koska en edelleenkään ehdi lukea juuri muuta kuin työtekstejäni, päätin Anita Konkan esimerkin (13.1.) innoittamana ja alun perin khiloun toiveesta kertoa millainen oli likimaisteroituneen akateemisen sekatyöläisen työpäivä tänään 17.1.2005.

Nukuin melko pitkään, olen sotkenut vuorokausirytmini taas. Herätin itseni kahvilla, jonka join vuoteessani, peiton alla. Tietokoneen käynnistyessä pesin hampaani, kello läheni yhtätoista. Luin sähköpostini ja kirjoitin pari: patistin yhtä ihmistä ja kyselin toiselta milloin saisin dioja, joita hän oli luvannut tuoda minulle jotta voisin käydä ne läpi. Oletan löytäväni niiden joukosta kuvia, joita tarvitaan erään kirjan kuvitukseen, ja joita on vaikea löytää muualta.

Kävin suihkussa, söin aamiaista verkossa harhaillen. Avasin tiedoston, jossa ovat raakakäännökseni muutamasta pikkulastenkirjasta. Yllä sitaatti eräästä alkuteoksista. Väänsin raakakäännöksiä riimeiksi säilyttäen rivit sen pituisina, että ne mahtuvat niille kirjoissa varattuun tilaan. Tämä on tärkeää, sillä tällaiset työt painatetaan aina monikielisinä yhteispainatuksina, yleensä Kaukoidässä, joten kirjojen on tekstejä lukuun ottamatta oltava täsmälleen samanlaisia. Taistelin perfektionismiani vastaan ja päätin, ettei minun tarvitse olla mitan suhteen sen tiukempi kuin alkuteosten kirjoittaja on ollut. Koetin pitää mielessäni, että sanojen täytyy olla ymmärrettäviä 2-4 -vuotiaille.

Välillä eksyin verkkoseuduille, ja ilokseni sain sähköpostini taas lukiessani tietää, että saisin kaipaamani diat illalla. Vastatessani koetin usuttaa erästä ihmistä erään toivottavasti syntyvän näyttelyn organisointityöhön. Ihminen tuntui usuttuvalta, mukavaa.

Kello läheni neljää, joten lähdin töihin. Yksi säännöllinen osa-aikatyö on hyvä olemassa kun muu rahantulo on kovin epäsäännöllistä. Istuin siis tiskin taakse verkko-oleilemaan, valmiina vastaamaan kummallisiinkin kysymyksiin. Joskus ne ovat hyvin kummallisia, tiski antanee takanaistujalle oraakkelimaista auraa. Pääsin puhumaan ranskaa soman vasta Suomeen tulleen opiskelijapojan kanssa. Opetin hänelle kuinka suomea osaamaton selviää erästä vain osin englanninnettua tietokantaa käyttäessään. Asiakkaat ovat lähinnä opiskelijoita ja yliopistoväkeä, illat ovat rauhallisia ja interiööri ylväs; mukava työ huonosta palkasta huolimatta.

Tulin suoraan kotiin, sillä diat oli luvattu tuoda minulle ennen yhdeksää. Sähköpostiin oli ilmaantunut tieto siitä, että aamupäiväinen patistukseni oli tehonnut. Eräs toinenkin homma on kuulemma valmis, mikä merkitsee sitä, että huomenna tai ylihuomenna käyn hakemassa siihen liittyvän cd:n sekä kansiollisen kuvia. Odotellessani pohdin mitä kuvia täytyy hankkia Kuvaston kautta ja mitä saadaan muuten. Päätin oikolukea jo editoimani ja oikolukemani artikkelit huomenna vielä kertaalleen ja koota kuvateksteistä erillisen tiedoston, se on avuksi kun mietin mitä kuvia kirjaan lopulta tulee.

Vähän yhdeksän jälkeen sain 18 kasetillista dioja. Diat eivät ole erityisen järjestyksessä, mutta on selvää, että niiltä löydän liki kaikki niistä tarpeellisista kuvista, joita ei saa Kuvaston kautta. Juttelin hetken diojentuojan kanssa, mukava tapaus. Näyttelyn järjestäminen kuulostaa hyvinkin mahdolliselta; kirja kannattaisi ehkä julkaista näyttelynavajaisten aikaan. Lupasin lähettää oikoluetut artikkelit hänelle huomenna.

Laitoin ruokaa ja sukelsin verkkomereen. Nälän kaikottua soitin eräälle ihmiselle ja kerroin artikkelien sekä kuvituksen tämänhetkisestä tilanteesta. Hän haluaa myös nähdä diat, katsonemme ne yhdessä lauantaina.

Tuumin josko vielä keksisin jonkun riimin niihin lastenkirjoihin, mutta se taitaa jäädä huomisaamuun. Äsken kaadoin itselleni pienen lasillisen portviiniä ja istuuduin kirjoittamaan tätä. Ensi kuussa kirjoitan graduni viimeisen luvun, silloin nämä pari työprojektia ovat osaltani seisahduksissa tai ohi. Voisin lukea vähän Baudelairea ennen unta.

Minimipintoja ja ananas

Quando si parla di superfici minime si intende superfici che minimizzano la propria area. Un problema classico è il seguente (problema di Plateau): data una curva chiusa, qual è la superficie di area minima che ha tale curva come bordo?
Il bello delle superfici minime, è che hanno un riscontro reale. Se uno costruisce un telaio di fil di ferro e lo immerge in acqua e sapone, sul telaio si formerà una pellicola. La superficie formata dalla pellicola è proprio una superficie minima che risolve il problema di Plateau.

Eilen tieteiden yössä vaellellessani kävin myös Laterna Magicassa. Löysin pienen mutta hurmaavan näyttelyn, joka on nähtävissä 22.1. asti; suosittelen. Heikki Simola on tehnyt minimipintoja ja topologisia solmuja pohtivia paperiveistoksia, joiden selvä käsintehtyys on aika hurmaavaa, tällaisia muotoja kun yleensä esitetään mahdollisimman täydellisinä ja virheettöminä.

Yllä siteeraan Università degli studi di Firenzen matematiikanlaitoksen sivuilta löytyvää Emmanuele Paolinin tekstiä minimipinnoista. Kolmiulotteisessa avaruudessa on suljettu käyrä, vaikkapa rautalankalenkki. Pinta, jonka reunana tämä lenkki toimii, voi olla purjemainen, suuri ja löysä pussi. Se voi kuitenkin olla myös aivan kireä ja rypytön kalvo: esimerkiksi saippualiuos voi muodostaa lenkin sisään tällaisen alaltaan mahdollisimman pienen pinnan. Tämä on minimipinta.

Kuvat Paolinin tekstin yhteydessä ovat kohtuullisen kauniita verrattuna muihin sateenkaarenkirjavuuksiin, mitä verkosta löysin, joten liitän tähän yhden.



Heikki Simola oli eilen esittelemässä töitään Laterna Magicassa, ja puhe kääntyi luontevasti kasvimaailman matemaattisiin jännittävyyksiin; Simola on biologi. Hänen veistoksensa tuovatkin mieleen kasvien muodot, jotka ovat kuin matkalla kohti jotain täydellistä geometrikon idea-avaruutta, mutta jossa kuitenkin on pieniä maailman ja materian paljastavia epätarkkuuksia.

Jo pitkään olen saadessani käsiini kokonaisen ananaksen tutkinut sen pinnan ruudutusta. Ruudut kiertävät alhaalta ylös hedelmän ympäri kahtena vinona jonostona, toiset jonot kulkevat myötä- toiset vastapäivään. Toiseen suuntaan kulkevat jonot nousevat aina loivemmin kuin toiseen. Jonoja on siis eri määrä. Kun niitä alkaa laskea, saa tulokseksi aina jonkun Fibonaccin lukusarjaan kuuluvan luvun. Fibonaccin lukusarjassa luku on aina sarjan kahden edellisen luvun summa. Siis: 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21 ... Sama sarja löytyy auringonkukan keskiöstä, käpyjen suomukuvioista jne.

Ananas: kivoja ruutuja, Fibonaccin lukusarja, hauska vihreä lehtitöyhtö. Lehdet varmaan kiertyvät niin, että jokainen lehti on aina suhteessa seuraavaksiulompaan kultaisen leikkauksen päässä siitä ympyrän kaarella. Tai spiraalihan siitä syntyy, lehdet kun ovat sisäkkäin. Ruusun ja monen muun kukan terälehdet ainakin kuulemma asettuvat noin. Ananakset tuodaan trooppisesta Aasiasta. Lentokonerahti, saasteet. Ananas, Fibonaccin lukusarja. Lentokonerahti. Ananas. Lentokonerahti. Jään ilman ananasta.

Mielikuva

Niiden keskuudessa jotka kehittävät aisteja — erityisesti taiteilijoiden keskuudessa — monet suhtautuvat epäluuloisesti järkiperäiseen pohdiskeluun pitäen sitä taiteen vihollisena tai parhaassakin tapauksessa vieraana sille. Teoreettisen ajattelun harjoittajat uskovat mielellään, että heidän ajattelutoimintansa ovat aistien ulkopuolella. Siksi molemmat osapuolet suhtautuvat aistien ja järjen yhdistämiseen epäluuloisesti.

Tämä suomennettu sitaatti Rudolf Arnheimin teoksesta Visual thinking löytyi eräästä artikkelista. Sitaatti kytkeytyi viimeaikaisiin mietteisiini ymmärrettävyyden ja kuvattavuuden suhteesta. Jos en osaa hahmottaa minkään jokapäiväisistä aistikokemuksistani tutun tavan avulla jotain abstraktia rakennelmaa, voinko oivaltaa sen? Voinko ymmärtää useampia kuin kolme ulottuvuutta ilman visuaalisen, auditiivisen tai taktiilisen konkretisoinnin (jonka ei tietenkään tarvitse tapahtua kuin ajatuksissani) apua? Jos en, kuinka pitkälle minun on mahdollista venyttää aisteihin liittyvien hahmotustapojeni rajoja ja luoda uusia hahmotustapoja?

Ehkä on mahdollista saada ymmärrys sellaisesta, joka tuntuu nyt täysin vieraalta, laajentamalla kykyä luoda hahmoja ymmärryksen tueksi. Tähän sana "mielikuva" ei ole hyvä, sillä näköhavaintokaan ei ole kuva. Mahdollisuus olennaisesti uusien ajatusten oivaltamiselle lähtee oivaltamistapojen kritiikistä ja uudenkaltaisten hahmojen jatkuvasta etsimisestä. Vieraiden ajatusten ymmärrettäväksitekemisen ei tule perustua siihen, että ne latistetaan vanhan katselukehikon sisään.

Ylläolevan kirjoitettuani tein hetken muuta, ja aloin sitten miettiä miten monilla tavoilla tämä lyhyesti ilmaisemani ja sitkeästi yrittämäni käytäntö saattaa vaikuttaa "jokapäiväisiin aistikokemuksiin". Yritys kuvitella taitaa olla väistämättä toivoton.

Szymborska: Huomenna — kun meitä ei ole

Huomisaamusta on tulossa kylmä ja sumuinen.
Sadepilvet
lähestyvät lännestä.
Näkyvyys on huono.
Tiet liukkaita.

Vähitellen, päivän kuluessa,
pohjoisessa olevasta korkeapaineesta johtuen
sää saattaa paikoitellen selkiytyä.
Kuitenkin voimakkaiden ja puuskittaisten tuulien yhteydessä
paikalliset ukonilmat ovat mahdollisia.

Yöllä
sää muuttuu poutaiseksi lähes koko maassa,
vain kaakossa
sadekuurojen todennäköisyys on kohtalainen.
Lämpötila laskee melkoisesti,
kun taas ilmanpaine kasvaa.
Ylihuomisesta
odotetaan aurinkoista,
vaikkakin heillä, jotka ovat elossa,
on yhä käyttöä sateenvarjolle.

Olen viime aikoina seurannut Räksytystä raitilta osaamatta kommentoida. Tämä Martti Puukon suomennos Wisława Szymborskan runosta kuitenkin purnaukselle ja hänen veljelleen.

Nimeni

Eufemia (16.9. 1705-1907), meillä ensi kerran esiintynyt 1488 Turun tuomiokirkon Mustankirjan kalendaariumissa. Eufemia on kreikan hyvämaineinen. Nimi on 16.9. sekä kreikkalais- että roomalaiskatolisen kirkon kalenterissa n. 304 Kalkedoniassa kuolleen suurmarttyyri Eufemian kunniaksi. Roomalaiskatolisessa kirkossa Eufemian päivää on vietetty noin vuodesta 400 saakka. Meillä on kansankieleen kehittynyt muodot Feemia, Veemia, Feemi, Veemi, Femi, Vemi, Feemja, Eufemiia, Miia, Effe, Ehve ja Ehvi.

Löysin joitain vuosia sitten Kustaa Vilkunan kirjasta Etunimet tämän nimen, ja otin heti omakseni. Eufemismit eivät ole niin hyvässä maineessa kuin etymologioihin uppoutunut saattaisi luulla.

Kaipaan neuvoa joltakulta Bloggerin saloihin perehtyneeltä: profiilissani pysyy sitkeästi eufemiatuksieni lukumääränä 52, on pysynyt jo kuukausia. Kirjoituksia on oikeasti selvästi enemmän. Jos tiedät mitä pitäisi tehdä jotta luku vaihtuisi asianmukaisesti, olisin kiitollinen jos voisit kertoa sen minulle sähköpostitse. Osoite löytyy yltä.

Velvollisuudesta

Tears again interrupted his voice, and Emily wept with him. 'I will shew myself more worthy of your love', said Valancourt, at lenght; 'I will not prolong these moments. My Emily – my own Emily! never forget me! God knows when we shall meet again! I resign you to his care. – O God! – O God! – protect and bless her!'
He pressed her hand to his heart. Emily sunk almost lifeless on his bosom, and neither wept, nor spoke. Valancourt, now commanding his own distress, tried to comfort and re-assure her, but she appeared totally unaffected by what he said, and a sigh, which she uttered, now and then, was all that proved she had not fainted.
He supported her slowly towards the chateau, weeping and speaking to her; but she answered only in sighs, till having reached the gate, that terminated the avenue, she seemed to have recovered her consciousness, and, looking round, perceived how near they were to the chateau. 'We must part here,' said she, stopping, 'Why prolong these moments? Teach me the fortitude I have forgot.'

Palasin vanhan suosikkini, Ann Radcliffen The Mysteries of Udolphon pariin. Työteksteistäni en voi juuri nyt eufemiattaa, joten täällä on hiljaista – migreenisiä ystäviä voi kuitenkin koettaa piristää puhumalla kunnollisen ihmisen elämää ohjaavista velvollisuuksista.

Goottilaisen romaanin kulmakivi, jonka sankariparin liikuttavia jäähyväisiä yllä siteeraan, on yksi kirjahyllyni välttämättömyyksistä. Miten tulisin toimeen ilman koko nykyisen viihdekerrontamme tapojen kehitykseen suuresti vaikuttanutta bestselleriä 1700-luvulta? Miten tulisin toimeen ilman pyörtyilevää ja velvollisuudentuntoista Emilyä, tai herkkäsieluista ja alati luonnonkauneuden vuolassanaiseen ihailuun valmista Valancourtia?

Emily ja Valancourt ovat kihloissa, mutta Emilyn tädin, joka on myös hänen huoltajansa, kanssa vasta naimisiin mennyt raaka Montoni vaatii kihlauksen purkamista. Emily tullaan seuraavana päivänä viemään kauas Italiaan pois armaan Valancourtin luota, ja viimeisenä iltana rakastavaiset tapaavat toisensa salaa linnan puistossa. Valancourt rohkenee ehdottaa, että Emily karkaisi hänen kanssaan, mutta Emily torjuu ehdotuksen: hänen velvollisuutensa on kärsiä vaiti. Valancourt ymmärtää Emilyn luonteenjalouden, ja monta sivua pitkien itkuisten jäähyväisten jälkeen luku loppuu, ja seuraavana aamuna Emily lähtee matkalle kohti Italiaa.

Seuraa useita satoja sivuja maisemien kuvaamista, ryövärijoukkoja, maisemien kuvaamista, unohtumaton runo nimeltä "The Sea-Nymph", maisemien kuvaamista, taisteluita, aaveita, maisemien kuvaamista, raunioituvia linnoja, synkkää salaisuutta hautovia nunnia, maisemien kuvaamista, salakäytäviä ja muuta vastaavaa. Lopussa Valancourt ja Emily saavat toisensa, kunhan ensin on varmistettu, että pitkän eron aikana Valancourt on ollut Emilylle uskollinen eikä ole hairahtunut paheen polulle.

Lukiessani tänään blogeja törmäsin Tylsyyden multihuipennuksen kommenttiosastolla seuraavaan Joe K:n toteamukseen: "Olet varmaan törmännyt fraasiin 'yhteiskunta vaatii naisia...', jossa jatko on jotain absurdia kuten 'silittämään lakanat tai muuten on huono äiti'." Väistämättä pohdin taas kerran italialaisen vaihto-oppilasperheeni äitiä, joka silitti kolme tuntia päivässä. Hän silitti myös lakanat, mutta ei alusvaatteita eikä sukkia, minkä hän määrätietoisesti ilmoitti. Hän inhosi silittämistä, mutta pahastui suuresti kun kerran otin silittämättömän neuleen pyykkiläjästä lämmikkeekseni tanssiharjoituksiin. Minun olisi kuulunut pyytää häntä silittämään se ensin.

Velvollisuudentunnon voi kokea osaksi omaa olemista. Velvollisuuden voi ymmärtää joksikin, jonka on toisille tai maailmalle yleensä velkaa, ja näin voi ajatella vaikkei arvelisi muiden, tai maailman, tai yhteiskunnan, painostavan tai syyllistävän. Painostuksen voi hoitaa omatoimisesti ilman tarvetta muuttaa asiain tilaa tai vähentää painostusta. Velvollisuudentuntoinen Emily alistuu nöyrästi eroamaan Valancourtista, mutta kieltäytyy pyörtyilevän jyrkästi naimasta erästä rikkaampaa kreiviä: se olisi petos Valancourtia ja velvollisuutta kohtaan. Myös Valancourt on velvollisuudelle uskollinen, vaikka jossain vaiheessa pahat parjaajat koettavatkin väittää muuta.

Velvollisuus liittyy usein tuttuihin tarinoihin ja niiden tuttuihin ideaalihahmoihin, kuten "hyvä äiti", "uljas mies" tai "viehättävä neito". Tästä kirjoitin viime huhtikuussa. Tarinoiden ja hahmojen toteuttaminen on jotain, jonka välttäminen taitaa olla liki mahdotonta.

Velvollisuus on jotain muuttuvaa. Enää ei ranskalaiselle tytölle tulisi mieleen, että hänen täytyisi hyljätä kihlattunsa tätinsä miehen vaatimuksesta. Tyttö tuskin myöskään harmistuisi, jos ei poika seuraisi juonta ja ideaalihahmoa puhkeamalla innoittuneisiin maisemakuvauksiin tai kyyneliin tavan takaa. Minulle tämän ymmärtäminen antaa rohkeutta kehittää omia tarinoitani.