Vastuu opetuslapsesta

"Ystävä on se, jonka vaikenemisen kuulee ja jonka puhe on siksi jonkun puhetta. Ystävyys on puheen mahdollisuusehto, sillä se 'motivoi' puheen: se on mahdollisuus kuulla ystävää ja puhua hänelle, mahdollisuus avautua toinen toisilleen, alkuperäinen toisen halu sekä ilo ja suru toisen tähden. Heidegger ei ymmärtänyt tätä kun hän teki Hölderlinin säkeestä 'me olemme dialogi' säkeen 'ja voimme kuulla toisiamme' mahdollisuusehdon alistaen näin filosofien diskurssin totuuden monologille. Lacoue-Labatrthe ja Nancy eivät 'ole yksi dialogi' eivätkä he toista loppumatta samaa totuuden sanaa. Heidän ajattelullaan on eri aiheet, sillä heidän kokemuksensa ovat perustavanlaatuisesti erilaisia - ja juuri siksi he voivat kuulla toinen toisiaan tai antaa hiljaisuuden vallita keskellään. Filosofi on äärellinen olento, joka voi antautua kokonaan totuuden äärettömyydelle. Sen sijaan hän ei voi koskaan anatautua kokonaan toiselle filosofille, sillä filosofi avautuu toiselle vain sana sanalta, loputtomasti lähestyen ja samalla loputtomasti paeten."

Omaa totuuttaan rakastava filosofi ei voi antautua toiselle filosofille, jonka totuus on toinen, myöntämättä omaa rakkauttaan tyhjäksi haaveeksi. Ystäväfilosofin filosofia asettaa filosofin oman filosofian kyseenalaiseksi, eli samalla asettaa kyseenalaiseksi filosofin filosofiuden. Toisaalta kuitenkin filosofian, erotettuna erakon viisaudesta, katsotaan kuuluvan yhteisöön. Ystävyys motivoi puheen. Vaan kuitenkin:

"Totuuden rakastaja opettaa mielellään oppilaitaan ja rakastajiaan, mutta hänen on mahdotonta hyväksyä toisia totuuden rakastajia. Toinen filosofi, se, joka rakastaa oman luontonsa mukaisesti toista totuutta, toisenlaista totuutta tai joka rakastaa totuutta toisella lailla, on hänen silmissään pelkkä sofisti."

Luin Susanna Lindbergin kirjaa Filosofien ystävyys. Filosofin "rakastajiksi" Lindberg kutsuu niitä, jotka rakastavat filosofia siksi, että hän on viisain, siksi, että hän on mestari, joka on päässyt lähimmäs yhteistä totuutta. Mestarinsa eriyisasemaan asettavat rakastajat eivät kuitenkaan ole mestarin ystäviä mikäli ystävyys käsitetään tasa-arvoiseksi suhteeksi. Ystävä on toinen toisena, ei se joka pyrkii olemaan mestarinsa kaltainen. Vielä vähemmän filosofin ystäviä ovat hänen opetuslapsensa, jotka olettavat saavansa viisauden opettajaltaan, eivät löytävänsä sitä itse.
Opetuslapsi, kuten minä opetuslapsen ajatuksen ymmärrän, ei (vielä?) etsi totuutta vaan uskoo että totta on se, mitä opettaja hänelle kertoo. Filosofin rakastajalle filosofin sanat näyttäytyvät tai paljastuvat tosina, ja siksi hän rakastaa filosofia. Opetuslapselle filosofi on se, joka tuntee totuuden, ja siksi hänen sanansa ovat viisaita.

Opettaako filosofi mielellään opetuslapsiaan? Vai ajatteleeko hän Nietzschen tapaan, että paras palkinto, minkä opetuslapsi voi opettajalleen antaa, on opettajan totuuden kiistäminen? Toivooko filosofi opetuslapsia vai toivooko hän, että opetuslapsista tulisi filosofeja?

Jäin miettimään voiko ihmisen ajatella olevan vastuussa siitä, että toinen tekee hänestä mestarinsa tai opettajansa. Opetuslapsi luopuu totuuden etsimisen ankaruudesta ja asettuu lepäämään opettajansa ilmoittaman totuuden varaan. Jos opettaja on nähnyt tarpeelliseksi etsiä itse oman totuutensa, voiko hän pitää opetuslapsensa valintaa ja tekoa hyvänä? Toisaalta halun kiistää pitäisi lähteä opetuslapsesta, ei opettajasta, muutenhan opetuslapsi kiistää opettajansa ajatukset tämän totuuteen nojaten, opettajan vuoksi, ei oman totuutensa. Ei siis kiistä vaan on kiistävinään. Opettaja ei voi saada opetuslasta päätymään pois opetuslapsen asemasta.

Uskomatonta

"Tarkoitan väitöstä, että D. D. Home - joka sivumennen sanoen ei ollut palkattu seikkailija, kuten tavallisesti otaksutaan, vaan kotoisin arvokkaasta perheestä - leijaili yhdestä ikkunasta ulos ja toisesta sisälle seitsemänkymmenen jalan korkeudella maasta.
Minä en voinut sitä uskoa. Mutta tietäessäni, että tuon tapauksen silminnäkijöinä oli kolme henkilöä ja että nuo kolme olivat loordi Dunraven, loordi Lindsay ja kapteeni Wynne, kaikki perin kunnioitettavia ja tunnettuja miehiä, jotka jälkeenpäin olivat valmiit näkemänsä valalla vahvistamaan - niin, tietäessäni tuon en kuitenkaan voinut olla myöntämättä, että todistus tässä oli välittömämpi kuin missään niistä etäisistä tapahtumista, jotka koko maailma on suostunut todeksi uskomaan."

Luin Sir Arthur Conan Doylen vähemmän tunnettuun tuotantoon kuuluvan pamfletin Haudantakainen elämä. Siinä Conan Doyle kertoo spiritistisistä yhteydenotoistaan kuolleiden henkiin ja siitä, kuinka hän lopulta on vakuuttunut näiden henkien tuonpuoleista koskevien kertomusten oikeellisuudesta. Mieleeni muistui kevyesti kammonsekainen riemastus, joka valtasi minut lukiessani C Berlitzin teosta Bermudan kolmio. (Olen pohtinut kuinka tämänkaltaiset kirjat kuuluisi luokitella: jos toimin kirjoittajan itseymmärryksen perusteella, ne lienevät luonnontiedettä. Jos omien kokemusteni, sijoittaisin ne huumorihyllyyn. Toisaalta kirjoittajien itseymmärryksen perusteella tapahtuva luokittelu vetoaisi huumorintajuuni.) Esimerkiksi Berlizin teoksen tyylistä sopinee mainiosti seuraava näyte:

"Ufojen merenalaisista liikkeistä on useita hätkähdyttäviä vahvistuksia (VI luvussa lueteltujen lisäksi). Ufoja ovat havainneet ja seuranneet myös Yhdysvaltojen laivastoyksiköt. Näistä tapahtumista on, kuten tavallista, alkuperäistä ilmoistusta lukuun ottamatta vaiettu mahdollisimman tarkoin."

Uskomattomat väitteet, jotka esitetään todistettuina mutta vaiettuina, herättävät hilpeyttä. Toisaalta ne aikaansaavat myös pienen kammontunteen, ainakin jos niitä lukee yksin yöllä. Spiritismi- sun muu samanoloinen jollain tapaa epäilyttävä kirjallisuus sopii siis myös kauhuviihteeksi. Jäin miettimään miksi näin on, ja muistin vasta lukemani Freudin artikkelin "Kammottava":

"Oikeampaa on ottaa huomioon tässä havaittava psykologinen eroavaisuus ja sanoa, että kulttuuri-ihminen on nykyisessä ajattelussaan enemmän tai vähemmän täydellisesti päässyt animististen uskomusten yli, voittanut ne. Näin ollen voimme todeta, että kammottavuuden kokemus syntyy joko silloin kun jokin vaikutelma herättää torjutut varhaislapsuuden kokemukset jälleen eloon tai kun jo voitetut alkukantaiset uskomukset näyttävät jälleen saavan vahvistuksen."

Mainitsemani kaksi kaikessa hauskuudessaan hieman kammottavaa kirjaa eivät ole fiktiota. Ne pyrkivät esittämään jotain fiktioksi yleisesti katottua totena, ja ne perustelevat ja puolustavat totuuttaan tavoilla, jotka ainakin näyttävät sellaiselta, mikä tavataan kulttuurissamme hyväksyä perusteluksi. Lukijan mielessä käy epäilys, että entä jos väitetty onkin totta. Väitetty on kuitenkin jotain yleisesti mielettömäksi katsottua. Voi olla pelottavaa horjuttaa maailmaansa kysymällä onko jokin mieletön totta. Toisaalta kysymättäjättämisessä tuntuu hieman ikävä auktoriteettiuskon maku. Ajan käyttäminen kaikkien annettujen perustelujen tarkistamiseen ei kuitenkaan innosta monia, joten vaihtoehdoiksi jää kieltäminen tai kysymyksen auki jättäminen. Niinpä tolkuttomaksi huurupäistelyksi käsitetyt väitteet saattavat herättää jopa suuttumusta ristiriidatonta maailmaansa tiukasti puolustavissa ihmisissä. Tai ainakin ne voivat aiheuttaa pienen kammontunteen, ainakin jos niitä lukee yksin yöllä. Mikä voi olla hauskaakin.

Witcraft ja omissa varoissa eläminen

"Toisenlainen teos aiheesta 'englanninkielinen filosofia' voisi kuvailla englantilaisten kirjoittajien haparoivia yrityksiä saada äidinkielensä puhumaan filosofiaa toisinaan suoraan translitteroimalla latinankielisiä sanoja (kuten quaestio tai principium) ja joskus mielikuvituksekkaammin pakottamalla englanninkielisiä sanoja vastaavaan muottiin (kuten 'begging the question' suhteessa petitio principiin). Yksi suurista unohduksiin painuneista hankkeista tämän kielen historiassa on 1600-luvulla eläneen Ralph Leverin yritys koota puhtaasti englannin kieleen perustuva filosofinen sanavarasto. Siinä esimerkiksi 'Logica' olisi 'Witcraft' [älyntyöstö] ja sellaisen latinismin kuten 'every proposition is an affirmation or a negation' [jokainen propositio on affirmaatio tai negaatio] sijasta tuntisimme komeasti kalskahtavan tosiseikan 'every shewsay is a yeasay or a naysay' [jokainen niinsanonta on jaasanonta tai eisanonta]."

Tämä Jonathan Réen artikkelista "Kääntäjän paluu" löytämäni maininta Ralph Leverin unohduksiin jääneestä hankkeesta saattaa hymyilyttää. Samankaltaisia pyrkimyksiä on kuitenkin nähty paljon ja muissakin kielissä, eivätkä ne ole aina jääneet vain pyrkimyksiksi. Onhan väsyttävää lukea, että "ajattelu ja oleminen ovat resiprookkisesti toistensa substraatit". Ilman asiaan keskittymistä ja kääntämisen ajattelua tuon kaltaista kielenkäyttöä voi kuitenkin olla vaikea välttää kun koettaa puhua äidinkielellään asiasta, johon on tutustunut vieraalla kielellä. Vastaavien äidinkielisten ilmausten löytäminen voi olla hankalaa, eikä tarkkaa käännöstä useinkaan ole. Kun reflektoidaan, heijastetaan, heijastellaan, ehkä pohditaan tai miksei vaikkapa punnita mielessä. Reflektoinnin heijastelumetaforaan kiintynyt puhuja tai kirjoittaja saattaa kuitenkin hylätä kaikki nämä vaihtoehdot ja jatkaa reflektoimisesta puhumista. Välttämättä hän ei tule edes ajatelleeksi, että yleiskielisempi sanavalinta voisi joskus olla tarpeen.
Ongelma on sentään nykyään suhteellisen vähäpätöinen. Ymmärrettävien suomenkielisten abstraktien termien tai hyvin tavallisiltakin kuulostavien sanojen puute on ollut huutava, sillä vielä 1800-luvun alkupuolella kirjakielemme oli aivan riittämätöntä juuri muusta kuin maataloudesta puhumiseen. Leverin puhdaskielisyyshankkeesta tuli väistämättä mieleeni kuinka Lönnrot perusteli puhtaasti suomenkielisten uusien sanojen kehittämisen tarvetta:

"Se on kyllä valitettava asia, ettei suomi taida yhtä helposti kuin moni muu kieli semmoisia jalosukuisia sanoja itselleen omistaa. Niiden avullapa sitte kävisi suomeksi kirjoittaminen mistä syväoppisesta aineesta tahansa. Pistelisi vaan väliin niitä suuria herrasanoja kuteeksi, kyllä tulisi kaunista ja kirjavata, vähä lukua siitä jos jäisiki tavallisen ihmisjärjen ymmärtämättä.
Syynä siihen, ettei suomenkieleen käy semmoisten jaloin lainasanain ottaminen, on se, että kielemme on kokonaan toista sukuperää, on juurta jaksain eri luontoa, kun indogermaaniset kielet, joiden välillä mokomat lainat käyvät, ja joille vähänkään kadehtimatta suomme kaiken niistä lähtevän edun ja voiton, jota heidän kanssansa emme pyrikkään jakamaan. Omallansa mies elääpi, konna toisen kohtalolla, on vanha suomalainen sananlasku, joka lienee kielenki vuoksi muistettava. Eläkäämme ennen jos vaikka talonpoikina omissa varoissamme, kun pyrkisimme herroiksi lainavaroilla elämään. [...]
Se on itsekunki kansan oma työ sivistää kielensä, ja me suomalaiset epäilemättä pidämme parhaan huolen siitä sillä tavoin, että koemme käyttää kieltämme kaikenlaisen tiedon selittämiseksi, ja säilyttäen sitä omassa luonnossansa, pyydämme aikaan tulla kielen omilla varoilla semminki niissä tieto-osasissa, joiden käsittämisestä ja oppimisesta yhteisellenki kansalle on jotain hyötyä odotettava. Sillä tavoin kirjakielemme aina on tuleva koko kansan yhteisenä omaisuutena olemaan, eikä ainoastaan muutamain koulunkäyneitten erinäiseksi hyväksi muuttumaan, niinkuin moni muu sivistynyt kieli muualla on muuttunut."

Fennomania oli ainakin joidenkin käytännön seuraustensa osalta aika demokraattinen ja viestinnän selkeyden kannalta mukava liike.

Indulgence

"'That is', replied Mr. Knightley, 'she will indulge her even more than she did you, and believe that she does not indulge her at all. It will be the only difference.'
'Poor child!' cried Emma; 'at thet rate, what will become of her?'
'Nothing very bad. - The fate of thousands. She will be disagreeable in infancy, and correct herself as she grows older. I am losing all my bitterness against spoilt children, my dearest Emma. I, who am owing all my happiness to you, would not it be horrible ingratitude in me to be severe on them?'"

Olin pari päivää kipeänä ja hemmottelin itseäni lukemalla Jane Austenin Emman sekä Jukka Paastelan mainion kirjan Valhe ja politiikka. Hemmottelin, sillä kummankaan kohdalla kyseessä ei ollut ensimmäinen eikä toinenkaan lukukerta. Uppoutumalla uudestaan tekstiin, joka joskus on ilahduttanut minua, ilahdun uudestaan, mutta lisäksi tiedän etukäteen mikä minua ilahduttaa. Tekstin liikuttavimmat tai hupaisimmat kohdat levittäytyvät koko lukukokemuksen laajuisiksi. Uuden lukeminen voi yllättää, mutta lukiessani sellaista, mistä tiedän jo etukäteen pitäväni, olen turvassa.
Jane Austenin maailma kuuluu yhteen pitkien, tapahtumattomien iltapäivien, auringonpaisteen ja karamellien kanssa. Hänen soljuvan täsmällinen kielensä pehmentää peiton ympärilläni untuvaiseksi. Austenia täytyy lukea kerta toisensa jälkeen. Austenia tulee lukea silloin kun ei kaipaa toimintaa vaan mielen lepoa.

"Valhepropagandalle on tyypillistä, että se käyttää hyväkseen päähänpinttymiä (obsessions), joita synnytetään erityisesti jatkuvan toiston avulla. Adolf Hitler katsoi, että suurille joukoille tarkoitettava propaganda tulee suunnitella niin, että sen ymmärtävät kohderyhmän älyllisesti kaikkein rajoittuneimmatkin ihmiset. Suuret joukot eivät suinkaan koostu 'diplomaateista ja valtio-oikeudden opettajista', eikä propagandassa tule esittää mitään, mikä antaisi aiheen epäillä, että vihollisella olisi puolellaan edes jotain oikeuden häivää. Propagandan on vedottava tunteisiin, koska kansan ylivoimainen enemmistö on 'niin naismaisen taipuvaista ja mukautuvaista (so feminin veranlagt und eingestellt), ettei sen ajatuksia ja toimintaa määrää harkinta vaan 'tunteenomainen vaisto' (gefühlsmässige Empfindung). Propagandassa on rajoituttava harvoihin asioihin ja niitä on toistettava loppumattomiin."

Paastelankin tekstiä on keveä ja mukava lukea. Tutun ajatuksen toistaminen on leppoisaa, maailma on hetken järjestyksessä kun tiedän ymmärtäneeni ja ymmärtäväni taas uudestaan. Tällainen lukeminen vetoaa minussa siihen tunteenomaiseen vaistoon, joka saa käpertymään rauhaan kun ajatukset ovat tuttuja, eivät uusia ja haastavia. Ei vain harvoja, vaan useampiakin asioita voi tehdä turvallisiksi toistamalla niitä sen verran usein, ettei niissä ole enää mitään vierasta.
Niin, kai minä pyrin ottamaan annokseni tätä rauhaa ja turvantunnetta sen verran varovaisesti, etten tule siitä riippuvaiseksi. Tulemalla riippuvaiseksi täsmällisestä toistosta estäisin itseäni löytämästä vaikkapa Austenin Emmasta uusia viehättäviä puolia, ja toisaalta tekisin itselleni turhan päiten vaikeaksi Austenin maailman kritisoinnin. Karamellejä vain ajoittain.
Silti, hemmotellessani itseäni lukemalla uudestaan sellaista, minkä tunnen jo hyvin, mieleeni muistuu Tournierin tarina kahdesta kokista, jotka kilpailivat kalifin palatsin pääkokin toimesta. Ensimmäinen kilpailija valmisti täydellisen aterian. Viikon päästä toinen valmisti sen täydellisen kopion. Ja kalifi valitsi molemmat kokit, toisen juhlaa, toisen arkea varten:

"Ensimmäinen juhla oli tapaus, mutta toinen oli muistojuhla, sillä vaikka ensimmäinen oli ikimuistoinen, vasta tämä toinen jälkikäteen teki sen ikimuistoiseksi. Näin historian suurtapauksetkin erottuvat epäpuhtaasta ja epäilyttävästä synnyinympäristöstään vain sen muiston avulla joka säilyttää ne hengissä tuleville sukupolville. Minä annan kyllä ystävieni luona ja matkoilla arvoa ruhtinaallisille aterioille, mutta täällä kotipalatsissa minä haluan vain pyhiä aterioita. Pyhiä, niin, sillä pyhyys on olemassa vain toiston kautta ja saa jokaisesta kerrasta lisää merkittävyyttä."

Aulis uhrautuja

"Qui? moi? que contre un père osant me révolter,
Je mérite la mort que j'irais éviter?
Où serait le respect? Et ce devoir suprême..."

Racinen näytelmässä Iphigénie kuuliainen, uhrialttarille astumaan valmis sankaritar Ifigeneia jää lopulta kuin ihmeen kaupalla henkiin.
Alf Henrikson kertoo Ifigeneian tarinan näpsäkän lyhyesti, joten siteeraan häntä:

"Kreikkalaisten sotajoukko ja laivasto kokoontuivat Auliiseen, satamaan, joka on Euboian saaren ja mantereen välisen salmen rannalla. Ylipäällikkyys oli uskottu Agamemnonille ja odottaessaan, että kaikki olisivat kokoontuneet, hän vietti aikaansa metsästämällä. Eräänä päivänä hän ampui onnistuneella laukauksella hirven, joka kuului Artemiille, ja huusi kerskuen, että niin täsmällisesti ei edes itse jumalatar olisi kyennyt osumaan. Silmänräpäyksessä tuli aivan tyven, jota kesti viikosta viikkoon; laivasto jäi siis ankkuriin Auliiseen eikä armeijaa voitu kuljettaa Troijaan. Kysyttiin tietäjä Kalkhaalta, minkä uhrin jumalat vaativat, jotta tuuli alkaisi uudelleen puhaltaa, ja tietäjä tiesi neuvon: Agamemnonin oli uhratava tyttärensä Ifigeneia Artemiille. Tämän vaatimuksen edessä Agamemnon yritti luopua päällikkyydestään, mutta tätä pidettiin petollisuutena eikä armeija suostunut siihen, ja niin ei Agamemnonille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin alistuminen. Hän lähetti sanan puolisolleen Klytaimnestralle, että tämä toisi Ifigeneian Auliiseen, ja Klytaimnestra totteli pahaa aavistamatta tätä määräystä."

Tarinan jatkosta on useita versioita, jo Euripides säästi Ifigeneian hengen. Klytaimnestralle ja Ifigeneialle oli uskoteltu, että tyttö oli tarkoitus naittaa Akhilleukselle, ja vasta saavuttuaan Auliiseen he saivat kuulla julman totuuden Ifigeneialle aiotusta kohtalosta. Monet kertojat ovat kieltäytyneet väittämästä, että Akhilleus olisi sietänyt nimensä käytön tällaisessa huijauksessa, esimerkiksi Racinen näytelmässä Akhilleus todella aikoo pelastaa Ifigeneian ja naida tämän. Ifigeneia vain ei suostu tuumaan.

Suomeksi tarina Ifigeneiasta Auliissa saa viehättävää lisäsävyä siitä, että Ifigeneia paitsi on Auliissa, myös ottaa auliisti kohtalonsa vastaan. Hän kieltäytyy asettumasta isänsä ja jumalien tahtoa vastaan, vaikka hänen äitinsä ja Racinen näytelmässä Akhilleuskin sitä vaativat. Hän kieltäytyy olemasta se, joka estäisi Akhilleusta saavuttamasta kuolematonta mainetta sankariteoillaan Troijan sotakentillä, ja kieltäytyy taistelemasta velvollisuuttaan vastaan.

Kohtalon määräämä velvollisuushan on mitä ihastuttavin lahja ihmiselle. Kaikki velvollisuus valita loppuu, kun kerran valitsee uskon tiettyyn kohtaloon. Valinnat on silloin tehty, vastuu luovutettu suuremmille voimille. Itse asiassa en ole niinkään varma siitä, ilahtuiko tarinalle onnellisen lopun antavien kertojien sankaritar siitä, että kohtalo palauttikin hänelle valintojen tekemisen vaikean välttämättömyyden.

Lisää Foucaultia

"Niinpä emme ole nyt lupautuneet tulkinnan tehtävälle siksi, että on olemassa ensimmäisiä ja arvoituksellisia merkkejä, vaan siksi, että on tulkintoja ja että kaiken sen alla, mikä puhuu, ei lakkaa olemasta väkivaltaisten tulkintojen suuri kudos. Ja juuri siksi on merkkejä, merkkejä jotka käskevät meitä tulkintojensa tulkitsemiseen ja jotka käskevät kääntämään ne merkkeinä nurin. Tässä mielessä voidaan sanoa, että allegoria ja hyponoia ovat kielen perustassa ja ennen sitä, ei sinä, mikä on liukunut jälkikäteen sanojen alle siirtääkseen ne ja saattaakseen ne värähtelemään, vaan sinä, mikä on saanut sanat syntymään, mikä on saanut ne tuikkimaan koskaan asettumatonta loistoa. Juuri siksi tulkitsija on Nietzschelle 'totuuden mukainen', hän ei ole 'todenmukainen' siksi, että hän valloittaisi uinahtaneen totuuden sanoakseen sen julki, vaan siksi että hän julistaa tulkinnan, että jokaisen totuuden tehtävänä on peittäminen. Ehkäpä tämä tulkinnan ensisijaisuus merkkeihin nähden on ratkaisevinta modernissa hermeneutiikassa.
Ajatus että tulkinta edeltää merkkiä implikoi, että merkki ei ole yksinkertainen ja hyväntahtoinen oleva, kuten ajateltiin vielä 1500-luvulla, jolloin merkkien ylenpalttisuus ja asioiden toistensa kaltaisuuden tosiasia todistivat yksinkertaisesti Jumalan hyväntahtoisuudesta, ja vain läpinäkyvä huntu erotti merkin [signe] merkitystä [signifié]. Tätä vastoin minusta vaikuttaa, että 1800-luvulta ja Freudista, Marxista ja Nietzschestä lähtien merkistä on tullut pahansuopa; tahdon sanoa, että merkillä on ristiriitainen ja hieman kiero tapa tahtoa pahaa, olla pahansuopa. Ja tämä siinä määrin kuin merkki on jo tulkinta, joka ei anna itseään tulkintana. Merkit ovat tulkintoja, jotka pyrkivät oikeuttamaan itsensä, eikä päinvastoin."

Tuntuu ymmärrettävältä ja järkevältä ajatella merkkiä, vaikkapa sanaa, nimen omaan tulkintana, "joka ei anna itseään tulkintana". Sana esiintyy näennäisen viattomana ja neutraalina, vaikka pienellä penkomisella on helposti näytettävissä, miten sana on levittäytynyt viittaamaan jonnekin, yhdistämään jotain johonkin ja sulkemaan jotain pois. Toisten kielten sanat esittävät tai sisältävät tai ovat toisenlaisia tulkintoja, ja silti nekin pyrkivät oikeuttamaan itsensä, niiden tulkintaluonne ei ole avoimesti esillä. Ajattelen vaikkapa englannin sanaa "thing" tai italian sanaa "cosa": ne kääntyvät suomeksi miten milloinkin. Ajattelen jotakin, pöydällä on esine, Kantin olio sinänsä, tuo asia kummastuttaa minua. Jotain on tulkittu eri tavoin esimerkiksi italiassa ja englannissa kuin suomessa. Jos kerran merkit voivat olla tällä tapaa erilaisia tulkintoja, on selvää että ne ovat tulkintoja.

Se mikä tässä aidosti hätkäyttää, on ajatus, ettei tämä olisikaan ymmärrettävää. Että olisin kasvanut ymmärtämään merkin vaikkapa sillä tavoin, kuin se Foucaultin mukaan 1500-luvulla Euroopassa yleisesti ymmärrettiin. Kykenen hahmottamaan tuon ajattelutavan jotenkin, jollain hyvin karkealla ja sen rakenteen opettelevalla tavalla, mutta en voi väittää aidosti ymmärtäväni sitä. Tapa jolla käsitän merkin voisi siis olla niin toisenlainen, että nykyinen ymmärryksen tapani olisi minulle käsittämätön.
Mitkä kaikki ajatteluni asiat, joita en edes tule ajatelleeksi, voisivat olla minulle käsittämättömiä?

Saako ystävästä hyötyä?

"Nietzschen läsnäolo on nykyään yhä tärkeämpää. Olen kuitenkin kiusaantunut siitä, että ihmiset kiinnittävät häneen huomiota vain tuottaakseen samanlaisia kommentaareja kuin Hegelistä ja Mallarmésta on kirjoitettu. Omasta puolestani mielummin hyödynnän ihmisiä, joista pidän. Ainoa todellinen kunnianosoitus sellaiselle kuin Nietzschen ajattelulle on nimenomaan siinä, että sitä käytetään, muotoillaan, että se saadaan valittamaan ja kirkumaan. Sillä ei ole ehdottomasti mitään merkitystä, jos kommentaattorit sitten sanovat, että olen ollut uskollinen tai uskoton Nietzscheä kohtaan."

Siteerasin tämän pätkän Foucaultin tekstiä Mika Ojakankaan kirjoittamasta esipuheesta kirjaan Foucault/Nietzsche. Ojakangas kommentoi sitaattia näin:

"Ei liene sattuma, että Foucault'n muotoilu muodostaa vastakohdan Immanuel Kantin moraaliselle imperatiiville, jonka mukaan toista ihmistä ei koskaan tule käyttää välineenä. Foucault ei ollut moraalifilosofi vaan tiedon poliitikko, jolle hyödyntäminen ei tarkoittanut riistämistä vaan kunnianosoitusta. Kyse ei kuitenkaan ole kenen tahansa vaan nimenomaan vain läheisen tai ystävän hyödyntämisestä. Foucault ei näin ollen murskaa vain Kantin muotoilua vaan samalla kirjoittautuu ulos Aristoteleen aloittamasta - pyyteettömän - ystävyyden historiasta. Ehkä voidaan kirjoittaa Foucault'n moraalinen imperatiivi: 'Käytä ihmistä aina välineenä, mutta vain sikäli kuin hän on sinulle kaikkein läheisin.' - jonka selitys kuuluu - 'sillä vain ystävä osaa antaa hyväksikäytölle arvon'."

Omia tekstejä tai ääneenkin puhuttuja ajatuksia saatetaan vahdata mustasukkaisesti. Ajatuksen tai jaetun tiedon saa sanoa vain jos muistaa kertoa keneltä sen on saanut, ja joku saattaa jopa loukkaantua ajatuksen muokkaamisesta: tuo meni turmelemaan minun ajatukseni omin lupinensa. Omistettuja ajatusesineitä, joita voidaan kuvailla ja luokitella. Hyödyntäminen on kyseenalaisempaa, se pitää tehdä varoen ja muistaen mainita jokaisen velkansa, unohtamatta sitä, ettei kaikkien velkojen mainitseminen edes ole mahdollista vaan muka omaa tai uutta kirjoittavan tai sanovan on jäätävä synnintuntoisesti muistelemaan sitä kuinka hän aina on muiden jo tekemän ja ajatteleman varassa. Minusta on kaunis ajatus, että toisten ajatusten hyödyntäminen on kunnianosoitus ja ystävän teko.

Osaako vain ystävä antaa hyväksikäytölle arvon? Ehkä maailmassa, jossa lähteen ja alkuperän mainitsematta jättäminen käsitetään varkaudeksi, tosiaan vain ystävä osaa nähdä ajatustensa hyödyntämisen ja käyttämisen lahjana, jota ei tarvitse pyytää eikä antaa ja josta ei synny velkaa.

Organe; elin - organisation; elimistö

Suomen sana "elin" on eläväisempi kuin ranskan koneellisehko "organe".

"Ajattelemme olevamme kunnon ihmisiä, mutta olemme sitä vain ollessamme iloisia tai urheita; kaikki riippuu tavasta, jolla koneemme on koottu. Tiettyinä hetkinä voisi sanoa sielun asuvan vatsassa, ja sijoittaessaan sielunsa istuimen mahanporttiin Van Helmont erehtyi vain pitäessään osaa kokonaisuutena."

"Vaan jos ihminen ei voi olla myöntämättä, että aina kun terveys sallii hänen nauttia omasta itsestään, hän erottaa nuhteettomat, inhimilliset ja hyveelliset ihmiset niistä, jotka eivät ole inhimillisiä, hyveellisiä eivätkä rehellisiä, ja että on helppo erottaa pahe tai hyve sen luonnollisena vaikutuksena seuraavasta pelkästä mielihyvästä tai erityisestä vastenmielisyydestä, niin tästä seuraa, että samalla tavoin muodostuneet eläimet, joilta puuttuu ehkä vain hieman käymistä, jotta ne olisivat kaikessa ihmisten veroisia, osallistuvat eläimyyteen samoin etuoikeuksin, ja näin ei ole olemassa sielua tai aistivaa substanssia joka ei tunne katumusta."

Luin toissailtana La Mettrien Ihmiskoneen, ja nyt voisin kirjoitella pitkät pätkät kartesiolaisuuden kritiikistä, joka toisaalta kuitenkin nojaa kartesiolaisuuteen, La Mettrie- paran väärinymmärretyksitulosta, ihmisen ja eläimen väitetystä ontologisesta erosta ja erilaisista tavoista kiistää tämä ero. Nyt kuitenkin tartun ajatukseen "aina kun terveys sallii hänen nauttia omasta itsestään", sillä minun on nälkä.

(Lukeekohan tätä joku? Siltä varalta että kyllä: poistun oletettavasti runsaaksi viikoksi.)

Hiisi

"Nuori poika nukkuu asvalttipihassa, roskalaatikoiden kupeessa. Hän piirtyy pimeään vain hennosti varjoista erottuvana mustana hahmona.
Astun lähemmäksi, ojennan käsivarttani. Hahmo ilmeisesti kuulee askeleeni ja nostaa hetkeksi heikosti päätään käpristyneestä asennostaan, avaa silmänsä, ja minä oivallan vihdoinkin mikä se on.
Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.
Tiedän heti että haluan sen."

"Hänen peikkonsa on kuin pala yötä jonka joku on riistänyt maisemasta ja tuonut huoneeseen. Se on sirpale tuulista pimeyttä, musta enkeli, luonnonhenki.
Voiko pimeyden kesyttää?
Ehkä sen voi, jos se on aloitettaessa hyvin, hyvin nuori, riittävän avuton, riittävän huonokuntoinen...
Pieni yön pentu."

Luin eilisiltana Johanna Sinisalon kirjan Ennen päivänlaskua ei voi, ja pidin siitä enemmän kuin etukäteen arvasin. (Sen laulun päivänsäteenhän olisi muuten pitänyt ottaa menninkäinen mukaansa, menninkäinenhän sanoi, ettei sokeutuminen haittaa.) Sinisalon tarinassa peikot ovatkin meidän maailmamme asukkaita, eivät tuonpuoleisen olemattomia olioita, ja pieni peikonpentu on se, jota toivotaan, tahdotaan, pidetään kauneimpana. Juuri siksi ettei peikosta ole lemmikkieläimeksi. Siksi että peikko kasvaa aikuiseksi. Siksi ettei raja ihmisen ja eläimen välillä ole selvä.

Sana "hiisi" liittyy suomalaisessa kansanperinteessä usein siihen alueeseen, joka ei ole selvästi tuonpuoleista, muttei kuitenkaan täysin tämänpuoleistakaan. Ei kenenkään maa kuljettaessa kohti transsendenttiä. Lähiseutua. Esimerkiksi uhrauspaikkojen tienoilla liikkuvan on tiedettävä miten käyttäytyä ollakseen joutumatta ainakaan vahingossa rajan väärälle puolelle. Asiantuntijat saattoivat matkustella pitkiäkin matkoja todellisuuden tasojen välillä, vaikka se usein vaarallista olikin, mutta vahingossa vähänkin toisaalle eksyvän kohtalo oli useimmiten karu. Useampi jäi metsänpeittoon, hiiden väen viemäksi tai maahisten maailmaan kuin palasi kertomaan mitä oli tapahtunut.
Raja-alueet eivät suinkaan ole tyhjiä. Jos hiiden väen polut saattavat kulkea meidän maailmassamme, niille eksyessään saattaa kohdata tuonpuoleisen asukkeja, joko vainajia tai vielä kummempia olioita.
Mieltäni on jäänyt kutkuttamaan tarina miehestä, joka oli käynyt tietämättään nukkumaan hiitolaisten polulle. Joukko näitä kummajaisia kulki polkua ja mies heräsi, mutta oli nukkuvinaan edelleen. Hiitolaiset astuivat varoen hänen ylitseen sanoen "Ei saa häiritä nukkua". Nukkuva ihminen oli siis turvassa, mutta jos hän olisi paljastanut olevansa hereillä, eli täysin tämänpuoleisessa, hiiden väelle vieraassa, hänen olisi käynyt huonosti.

Rajan tuolla puolen käväisemistä on pidetty mahdollisena, mutta sinne saattoi jäädäkin, tahtoen tai tahtomattaan. Siirtymisiä ei tapahtunut vain täältä meidän tutustamme tuonne vieraaseen. Juha Pentikäinen kertoo tällaisesta ajattelusta saamelaisten keskuudessa teoksessaan Saamelaiset, Pohjoisen kansan mytologia:

"Maahisten reviiri on saamelaisten uskomusmaailmassa alue, joka kokemusten ja unien kautta näytti olevan joka miehen ulottuvilla. Johan Turin kaltaiset kertomukset maahisten kauniista elosta ovat uskomusperinteessä sangen yleisiä. Ihmisen näköpiiristä äkillisesti katoava porotokka, jonka jälkiä ei etsinnästä huolimatta löydy, tulkitaan maahisten omistamaksi. Perinteen keskeisiin elementteihin kuuluvat niin ikään kuvaukset riiteistä, jotka suoritettuaan ihmisen uskotaan saavan haltuunsa maahisen omistamat eläimet, maahisten 'elon' ja jopa itse maahisen, joka saamelaispojan mielikuvissa näyttäytyi kauniimpana ja eroottisesti kiihdyttävämpänä kuin tämän maailman tyttäret. Yleisimmin tunnettuja keinoja on leukun, veitsen heitto maahisten porojen tai karjan ja maahistytön pään yli."

Hallittuna pysyvää kontaktia pelottavuudessaan kiinnostavaan toiseen on haettu ja haetaan. Jos kontakti on riittävän tärkeä, joku saattaa joutua siirtymään omalta alueeltaan vieraalle. Kysymys, vaikkapa Sinisalon kirjassa, on siitä kuka.

Pirullista

"Retoriikkaa tarkkaava lukija jättää näiden väitteiden todenperäisyyden arvioinnin ja kiinnittää huomionsa siihen, miten rajoitukset kasaantuvat vain toiselle tutkimusotteelle. Toista kuvataan aivan toisin värein. Keskusteluntutkimuksesta keskusteltaessa nuo värit hehkuvat aivan erityisen kirkkaina. 'Keskusteluanalyysi on mielenkiintoinen ja paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia tarjoava tutkimusmenetelmä. Se avaa kielenkäytöstä ja sosiaalisesta toiminnasta kiinnostuneelle aivan uuden maailman' (s. 140). Kukapa rajoittuisi vanhaan ja ilmiöiltä lähes koko sosiaalisuuden riisuvaan metodiin, kun on tarjolla portti kokonaan uuteen maailmaan. Metodilla voi tuottaa kvalitatiivisesta aineistosta 'enemmän' havaintoja kuin siinä ensi näkemällä luulisi olevankaan. 'Käyttömahdollisuuksia on lähes rajattomasti' (s. 143). Lukija ei voi olla aistimatta tiettyä Jack London -romantiikkaa: tarjolla on vapautta, seikkailuja, uuden maailman valloitusta - asioita joista lomaketutkimuksen ahtaaseen 'kotipiiriin' kahlittu mies aina uneksii, mutta uskaltaa harvoin kokeilla. Tai niin kuin Eero Suoninen (1999, 34-35) hersyttää: 'Diskurssintutkija löytää itsensä keskeltä rikasta ja suunnatonta maata... (--) Se on ääretön maanosa täynnä viehätystä ja voimaa... (--) Diskurssintutkija on liikkeellä tehdäkseen ymmärrettäväksi tämän maanosan kätkettyjä aarteita ja vaaroja...'"

"Laadullisen tutkimuksen menetelmäoppi ei näemmä tule toimeen ilman 'positivismia'. Tuota konstruktiota tarvitaan aina kun halutaan perustella, miksi tehdään näin eikä noin. 'Positivistit' tekevät noin, ja siksi kaikki järkevät, hyveelliset ja kriittiset tutkijat tekevät näin."

Pertti Tötön Pirullisen positivismin paluu, Laadullisen ja määrällisen tarkastelua riemastuttaa tämän tästä. Lisäksi aihe on tärkeä. Minkäänlaisen tutkimuksen ei tulisi rakentua sellaisen oman metodivalinnan puolustuksen varaan, jossa asetetaan vastustaja (tässä 'positivismi'), annetaan sille mielivaltaisesti kaikenlaisia älyttömiä piirteitä ja oikeutetaan oma metodi sillä, että se asettuu tätä juuri rakennettua olkiukkoa vastaan. Laadullisen tutkimuksen metodioppaiden kuvaaman kaltaista 'positivismia' ei löydy kuin laadullisen tutkimuksen metodioppaista.
Nyt olisi helppo tehdä Sokalit. Olisi kuitenkin aivan höperöä tuomita laadullinen tutkimus hapatukseksi koska opiskelijoille suunnatuissa laadullisen tutkimuksen metodioppaissa ja etenkin opiskelijoiden tenttivastauksissa puhutaan välillä höpöjä. Se olisi vastahöpöjenpuhumista tälle höpöjenpuhunnalle.
On aina ilahduttavaa lukea kritiikkiä joka on kirjoitettu sen vuoksi, että on huomattu epäkohta ja toivotaan, että se korjattaisiin. Ei siis sen vuoksi, että on nähty omaa asemaa hankaloittava seikka joka tahdotaan pois tieltä.