Nenä

Tyko Sallisen Mirri-maalausten nenä on herättänyt monta pahennusta. Katselin juuri Mirrejä HAMissa ja ajattelin asiaa laiskasti. Kiertelin museokorttini voimin valikoimassa muutamasta museosta juuri tänään minulle mieleiset näyttelyt ja päädyin lopuksi Amokselle, jossa jätin Helsinki Noirin tuonnemmas keskittyäkseni Pyhän Teresan hurmioon. Totesin, että Stiina Saariston prinsessat ovat perineet Tyko Sallisen Mirrin nenän.

Mirrin nenä on nähty merkiksi Sallisen naisvihasta. Prinsessoja taas on käytetty julkisesti vittuilun välineenä. Toivottavasti nenä periytyy seuraavillekin taideteosten naisten sukupolville.

Amoksen kahvila ei näytä museokahvilalta.

Miehistä paatosta

Olen pitkin iltaa palannut miettimään, miksi Kristian Smedsin tulkinta Timo K. Mukan Tabusta tuntui minusta poikkeuksellisen miehiseltä teokselta. Näin esityksen tänään. Kyseessä ei ole varsinaisesti teatteriesitys, vaan pikemminkin puolentoista tunnin musiikki- ja valoteos, jossa lavalla nähdään (mutta ei kuulla) myös näyttelijöitä. Jostain syystä mietin jo esityksen aikana kuukautisveriteoksia ja muuta vastaavissa määrin naiserityistä taidetta.

Tämä varmaan kuulosti murska-arvion aloitukselta. Vaan ei; kannattaa käydä katsomassa. Muutamin paikoin teos jopa hätkäytti. Alun pitkä pimeys herätti klaustrofobisia tunteita ja pienten viulutyttöjen yllä riippuvat kirveet karmivat. Katsoin samaan tapaan kuin tanssiesitystä, ja hyvien tanssiesityksien lailla Smedsin synkkä spektaakkeli sysäsi mieleni muistamaan jonkun kesken jääneen ajatuksen ja kehittämään sitä edelleen.

Laukaukset toki kaikuivat, maailma jylisi, Tero Jartti ratsasti tykkimäisellä parrulla kuin amerikkalaisessa pilakuvassa tai Tohtori Outolemmessä ikään ja kaiken yllä painoi raskaana risti. Ehkä ylenpalttisen miehinen vaikutelma syntyi kuitenkin siitä, että lavalla oli Seela Sella, mutta hän ei koskettanut. Hän harhaili väliin hiljaisuudessa ja väliin keskellä hurjaa ääntä ja kipinöiviä rälläköitä ja tuntui etäiseltä. Olen tottunut vaikuttumaan hänestä lavalla.

Tabu ei ollut tyyliltään vanhan miehen paatosta, vaan nuoren. Se ei ollut saarna, jonka pitäjä on tottunut saamaan äänensä kuuluville. Oli pikemminkin kuin nuori mies olisi saanut ensimmäisen tilaisuutensa julistaa asiaansa yleisölle. Voi siis ajatella Smedsin onnistuneen Mukka-tulkinnassaan. Mukkahan oli alle kolmenkymmenen kuollessaan.

Humanistien kummallinen kuva luonnontieteistä

Luonnontieteissä on mahdollista saavuttaa totuus, siis (suhteellisen) muuttumaton, toistettavin kokein oikeaksi todistettu tutkimustulos. Alan tutkimustieto on siten eksaktia ja kumuloituvaa (karttuvaa), ja sitä tietoa voidaan niin muodoin tehokkaasti soveltaa esimerkiksi rakentamalla koneita ja laitteita, jotka helpottavat ihmisten jokapäiväistä elämää – tietenkin myös aseita, jotka tuhoavat elämää. Tiede -sanan käyttely houkuttaa käsitykseen, jonka mukaan sama pätee poikkeuksetta niihin humanistis-yhteiskuntatieteellisiin aloihin, jotka ovat julistautuneet tieteiksi. Niidenkin saattaisi näin odottaa tuottavan lopullista, eksaktia, kumuloituvaa ja sovellettavaa tietoa.

Heikki Ylikangas väittää jotain näin hassunkurista viime keväänä ilmestyneessä kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Olen törmännyt samaan käsitykseen yllättävän usein puhuessani humanististen alojen ja luonnontieteiden välisestä erosta – ja siis puhuessani siitä nimenomaan humanistien kanssa. Tieteenfilosofisesta näkökulmasta tämä on kovin idealisoitu käsitys luonnontieteistä. Kuhnin jälkeen on ollut vaika ajatella, että luonnontieteet tuottaisivat "lopullista, eksaktia, kumuloituvaa" tietoa.

Tiede kyllä tuottaa parasta tietoa mitä meillä on. Meidän paras tietomme vain ei ole sellaista, kuin 1900-luvun alkupuolen tieteenfilosofit kuvittelivat. Tai sellaista, millaiseksi jotkut humanistit näemmä edelleen kuvittelevat luonnontieteen. Tiede tuottaa luotettavaa, sovellettavaa ja enemmän tai vähemmän vankasti perusteltua tietoa. Lopullisuudesta ei kuitenkaan kannata puhua.

Vanhentunut ja vinoutuneen ihanteellinen kuva luonnontieteistä on haitaksi. Se tuottaa yhtä harmillisia seurauksia kuin verkkokeskusteluissa edelleen esiin pulpahtelevat, vastakkaiseen suuntaan vinoutuneet, pönttökontruktionistiset tai -relativistiset käsitykset tieteen luonteesta. Idealisoinnin seuraukset näkyvät Ylikankaan kirjassakin: hän asettaa humanistisen tutkimuksen riman korkeammalla kuin minne mikään tiede yltää. Sitten hän toteaa vähemmän yllättävästi, että sinne asti ei tosiaan ylletä. Ja tästä hän sitten tekee johtopäätöksen, ettei humanistinen tiede ole kovinkaan tieteellistä. Ei ole mikään yllättävää, että monet luonnontieteilijät (joilla on yleensä äärimmäisen hatarat tiedot siitä, mitä humanistisilla aloilla tehdään) epäilevät humanististen tieteiden tieteellisyyttä. Mutta se on kiusallista, että myös humanistisilla aloilla harrastetaan tällaista itse-epäilyä näin hatarin perustein.

Istun kahvilassa kirjoittamassa tätä. Täältä saa omenastruudelia, mutta vastustin kiusausta. Vihreä tee riittäköön tänään.

Salaliittoteoreetikon tarina

En koskaan enää nähnyt tuota tuntematonta, mutta hänen sanansa jäivät itämään. Aloin luonnollisten pilvien ja taivaankäärmeiden ohella tarkkailla myös koneiden jättämiä merkkejä, turbomoottireiden vanavesiä ja vaahtoraitoja, jotka aikaisemmin olin jättänyt huomiotta. Eräät niistä saattoivat kestää tuntikausia ennen hidasta hälvenemistään. Niistä tuli minulle suoranainen pakkomielle, niin että yhä useammin suuntasin kiikarini kohti sellaisia epäilyttäviä jätteitä ja unohdin luonnollisten pilvien puhtaammat maisemat. Aloin etsiä aiheesta tietoa ja löysinkin kokonaisia arkistoja, keskustelupalstoja ja kuvapankkeja kemikaalivanoista.

Luen Leena Krohnin Hotel Sapiensia. Sen toinen luku on lyhyt kertomus, jossa pilvien ja lätäköiden kuvioita tulkitsemaan jäävästä nuorukaisesta sukeutuu salaliittoteoreetikko. Lukijaa ei yllätetä, minäkertojan merkilliset teoriat esitellään jo ensimmäisellä sivulla.

Salaliittoteoreetikosta on vaikea kirjoittaa tarinan päähenkilö. Kirjoitin joitain vuosia sitten kirjoittajakoulussa novellia, jonka päähenkilö sekosi salaliittoteorioihin, mutta totesin tehtävän turhauttavaksi, sillä en osannut kirjoittaa salaliittoteoreetikkoni tarinaan sen käännekohdan jälkeen jatkoa. Lopulta vaihdoin novellin päähenkilöä. Krohninkaan kertomuksessa salaliittoteoreetikko ei lopulta ole päähenkilö. Jos oletetaan, että päähenkilö on se, jossa tapahtuu tarinan aikana selvimmin muutos, niin Krohnin salaliittoteoreetikko-minäkertoja kertoo huomaamattaan, sivulauseissa, päähenkilöstä, joka on maailma.

Salaliittoteoreetikko on hankala päähenkilö, koska on vaikea kuvitella käännettä, joka kuljettaisi tämän pois salaliittoteorioiden maailmasta. Kaikki mieleen tulevat vaihtoehdot tuntuvat psykologisesti epäuskottavilta. Siksi salaliittoteoreetikon tarinan on oltava tarina siitä, kuinka ihmisestä tulee salaliittoteoreetikko, eikä se yleensä ole kovinkaan kiinnostavaa. Krohninkin kertomuksessa väheksytty ja vetäytyvä nuori mies kaipaa tunnustusta. Kun sitä ei kuulu, hän alkaa uskoa kummallisia selittääkseen masentavan tilanteensa ja purkaakseen katkeruuttaan. Oman salaliittoteoreetikkoni tarina oli hyvin samankaltainen. Siitä on vaikea keksiä omintakeista sanottavaa.

Krohn tietysti osaa käyttää salaliittoteoreetikon tarinan banaaliuden hyödykseen. Edes kertomuksen salaliitossa ei ole mitään tutusta poikkeavaa, mutta minäkertoja tulee sivumennen paljastaneeksi, että tarinan edetessä maailma hänen ympärillään on peruuttamattomasti muuttunut.