Monarkkiperhoset ovat nyt Meksikossa

Eilen oli ensimmäinen kuumeeton päivä yli viikkoon, mutta niin terve en ole, että tänäänkään lähtisin kotoa. Olen lukenut aika paljon mutten ole jaksanut kirjoittaa; ehkä piakkoin. Opin juuri, että monarkkiperhoset lentävät joka vuosi yli 3000 kilometrin matkan Pohjois-Amerikasta talvehtimisseuduilleen Meksikoon. Niitä saattaa kertyä sinne kuusimetsien peittämille korkealle nouseville rinteille jopa 100 miljoonaa. Ne ovat siellä nyt.

Raikui kauniisti

Naapurini varmaan rakastivat meitä, sillä meitä oli aika monta. Teknisiä ongelmia ilmeni, erityisesti Turussa mutta myös täällä. Kerubivompatin suosiollisella avustuksella saimme lopulta aikaan skypecastin, jota jotkut jopa kuuntelivat. Valitettavasti jouduimme noin tunnin päästä vaihtamaan lähetysmuotoa, sillä Skypecast on vielä niin kokeiluvaiheessa, ettei se toimi kuin Windowsissa, joten Turussa ei päästy mukaan. Pahoitteluni jos tästä koitui jollekulle harmistusta.

Huomenna kerron keitä täällä oli, nyt en jaksa linkittää.

Pöydälläni on tolkuton määrä ruokaa. Kukakohan toi nämä jugurttijutut (hmm, jugurtti-inkiväärit, arvelen)? Hyviä, kiitos tuojalle. Glögi upposi; tämä on mahdollisesti ensimmäinen kännipostaukseni ikinä.

Jatkoa seuraavana päivänä. Hyvä on Qtea, tarkempi kuvaus.

Täällä olivat ainakin Dyro, Elvenroot, Elämää Hesassa -blogin kirjoittaja, Hilla, Hinku, Hurina, Joonas, Karri, Kerubivompatti, Kitaristi, Laura (kiitos säestyksestä!), Lupiini, Pagisija, Theokratie, Timo, Tris, Veloena ja Viive. Unohdinko jonkun? Kertokaa niin lisään. Lisäksi oli erinäisiä ihmisiä, joihin ei tietääkseni voi liittää blogia tai edes mistään blogista tuttua hassua nimeä.

En ole vielä tiskannut. Täällä ei vallitse läheskään Alaska, mutta se johtuu vain siitä, että minulla on enemmän juoma-astioita kuin voin mitenkään tarvita.

Lisäsin vielä parvelta napatun kuvan, jossa näkyy pieni osa laulajista. Käsittelin hieman sellaisten ihmisten kasvoja, joiden en ainakaan tiedä julkaisseen blogissaan kuvia itsestään.

Muistutus joululaulannasta

Huomenna kello 18 luokseni on tulossa väkeä laulamaan joululauluja. Kuten jo todettu, tarkoitus on laulaa yhdessä paitsi paikan päällä, myös muualla olevien kanssa. Tämä onnistuu Skypen avulla. Myös Turussa kokoonnutaan laulamaan.

Jos et pääse seuraamme mutta tahdot kuunnella laulujamme ja sinulla on Skype, suuntaa huomenna kello 18 tänne. Yritän saada aikaan Skypecastin, otsikoksi tulee Joululaulantaa. Jos kaikki käy hyvin eikä hankaluuksia ilmene, tuota kautta on käsittääkseni mahdollista jopa osallistua yhteislauluumme. Jos kuitenkin tahdot vain kuunnella, koetamme saada sinut mukaan listen -moodissa, etteivät pesukoneesi ja remontoiva naapurisi huomaamattasi osallistuisi konserttiimme.

Välttelyä

Juutun pelaamaan addiktoivaa flOw-peliä, jonka pariin Populaari ohjasi. Luen kaikki suomenkielisen Wikipedian argumentaatiovirheartikkelit. Osallistun Ihmissuhteet -blogin keskusteluihin. Sähköpostit jäävät vastaamatta. Jos en tietäisi, voisin silti itseni tuntien pulmitta arvata, että tämä jatkuu edelleen.

Eilen unohdin teatteriesityksen, mutta sain onneksi puhelun nipin napin ajoissa ja kiisin paikalle taksilla, ehdin juuri. Seela Sella on ihana.

Mieltäkiinnittävää

Olenpas ollut huonotuulinen. No, nyt jotain hurmaavaa, johon törmäsin aivan vahingossa melko masentavaa suomennostyötä tehdessäni: Voynichin käsikirjoitus. Tietääkseni en ole kuullut siitä aiemmin, mutta juutuin toki lukemaan ja seuraamaan linkkejä työnteon sijasta. Siitä on olemassa näköispainos, joka minun tietysti täytyy hankkia.

Käsikirjoitusta on ihmetelty jo 1600-luvulla. Siitä on jäljellä 240 pergamenttisivua, joilla on tekstiä ja kuvia. Kirjaimisto on tuntematon, samoin kieli, joten käsikirjoitusta ei ymmärretä. Se ei erityisemmin muistuta mitään muuta tunnettua teosta. Teksti sisältää luonnollisille kielille ominaisia rakenteita, joten siansaksahuijaukseksi se olisi melko kohtuuttoman massiivinen työ. Asiaan tietysti kuuluu, että moni tutkija on rapistuttanut vakavastiotettavuuttaan mielikuvituksellisilla tulkinnoilla käsikirjoituksesta.

Tosiaan, joululaulurasioasema soi taas. Toivottavasti naapurini sietävät.

Cedant arma togae

'What's the matter now?' repeated my sister, more sharply than before.
'If you can cough any trifle on it up, Pip, I'd recommend you to do it,' said Joe, all aghast. 'Manners is manners, but still your elth's your elth.'
By this time, my sister was quite desperate, so she pounced on Joe, and, taking him by the two whiskers, knocked his head for a little while against the wall behind him: while I sat in the corner, looking guiltily on.
'Now, perhaps you'll mention what's the matter,' said my sister, out of breath, 'you staring great stuck pig.'

Olen lueskellut viime aikoina iltaisin Dickensiä. Sitaatti on Great Expectationsista; varsin hyvä kuvaus arkisesta perheväkivallasta. Mies ei vastaa kun hänen vaimonsa vaatii selittämään mistä tämä puhuu lapselle, vaan jatkaa keskustelua lapsen kanssa. Vaimo suuttuu tottelemattomuudesta ja lyö miestä. Lapsi kokee itsensä syypääksi.

Päädyin taas keskustelemaan siitä, etten pidä väkivaltaa hyvänä reaktiona siihen, että kokee tulleensa loukatuksi tai satutetuksi. Aiheesta on puhuttu ennenkin. Joka puolella törmään ihmisiin, joiden mielestä on normaalia ja sallittua ja oikein kostaa väkivalta tai jopa loukkaus väkivallalla. Erityisen mutkattomasti näin ajatellaan kun kostaja on nainen. Kun suututtaa, sopii läimäistä sitä, jolle on suuttunut? Ah, mutta noissa keskusteluissahan puhutaan tapauksista, joissa nainen on suuttunut aivan aiheesta, minulle vastataan. Paikalla lienee siis aina puolueeton raati arvioimassa onko suuttumus aiheellista? Jos se on aiheellista, saa lyödä, muuten ei? Vai onko lyöjä epäämättä oikeassa ja lyöty ansaitsee pahoinpitelyn? Näinhän perheväkivallan uhrit tyypillisesti itsekin uskovat. Ja nyt minulle sanotaan, että sehän on aivan eri asia. Eikä ole. Valtiolla on väkivallan monopoli, eikä meillä ole mitään oikeutta lyödä silloin kun suututtaa.

Joskus uuvuttaa. Vos vestros servate, meos mihi linquite mores.

Taas lyhyesti

Tuntuu nimittäin, että viimeisten noin kymmenen vuoden aikana minulta miehenä on riistetty jotain korvaamatonta - luonteva suhde lapsiin. Aikuinen mies, joka yrittää ottaa kontaktia lapseen, joutuu käymään läpi sellaisen evaluaatiomyllyn, että selvitäkseen syyllistymättä täytynee todellakin olla sellainen psykopaatti, jollaiseksi häntä oletusarvoisesti epäillään.

Mitvit sanoi tuossa jotain olennaista. Voitaisiinko jo siirtyä seuraavaan mörköön, pedofiilien pelkäämisestä lienee saatu irti jo kaikki mahdollinen paha? Tai ainakaan minä en haluaisi irrottaa aiheesta enää enempää harmia.

Pakko kysyä

Miksi tänne on tultu tänään hyvin monta kertaa eri paikoista haulla "nuorukaisen kuuluu"? Mitä te etsitte?

Metaforista ja paradigmoista

In this paper I want to suggest that not only do we frequently use metaphors in scientific talk; we also speak of the scientific enterprise itself and its products, knowledge and understanding, in metaphorical terms. The examples I will discuss are taken from recent texts in anthropology and from more casual talk about knowledge, so they cannot claim historical or cross-disciplinary application; all the same it appears that some of these metphors have ancient antecednts in the West, and it is probable that a study of discourse about knowledge in other periods, other disciplines and other Western languages would enrich and elaborate the argument of this paper. It also seems likely, from a comparison with Maori talk about knowledge and truth, that our epistemological metaphors are (at least partially) culturally specific, and that our knowledge of knowledge is therefore (at least partialy) culturally constrained.

Luin Anne Salmondin artikkelin "Theoretical Landscapes, On Cross-Cultural Conceptions of Knowledge". Hän on kerännyt englanninkielisistä antropologisista teksteistä esimerkkejä siitä, kuinka tiedosta puhuttaessa käytetään maisemaan ja maastoon liittyviä metaforia : an epistemological horizon, conceptual landscapes, in the mainstream of the French sociological school, the semantic sphere, the first step in this analysis, we will return to this point, this starting point – ja niin edelleen. Salmond tarjoaa esimerkkejä myös hieman toisentyyppisistä metaforista, jotka kuitenkin sopivat luontevasti maisema- ja maastometaforiikan kanssa yhteen: tietoa viljellään, alueista kamppaillaan, kauempana olevia asioita osoitetaan tai näytetään.

Minun on helppo suomentaa näitä esimerkkejä, sillä useimmat niistä löytyvät meidänkin kielenkäytöstämme. Salmondin mukaan maorit puhuvat tiedosta kuitenkin toisenlaisin metaforin:

The English metaphor knowledge is a landscape suggests that knowledge is something inexhaustible, based on a "ground" that can be worked and reworked, viewed from many different vantage-points and traversed on an infinite series of pathways. Knowledge is endlessly producible, for there are always new facts to be discovered, new fields to be created and brought into production, and new theories to be built. The Maori metaphors of knowledge (maatauranga or waananga) on the other hand, draw upon notions of oranga (necessity for life) and taonga (cultural wealth), and here knowledge is depicted as above all exhaustible and destructible, a scarce resource, conserved within the group, guarded by chosen individuals and never to be squandered.

Käytetyt metaforat sointuvat yhteen käytäntöjen kanssa, eli maorit ovat herkästi haluttomia jakamaan kallisarvoista tietoaan. Salmond kertoo esimerkiksi kuinka 1800-luvun loppupuolella antropologiella oli merkittäviä onglemia saada kirjoihinsa tietoja monista maorien kulttuurisista käytännöistä, sillä ne joilla tietoa oli, eivät halunneet nähdä sitä kirjoissa.

Toissaviikolla kuuntelin Henry Baconin luentoa metaforista. Luento oli oikein kiinnostava, innostuin lopulta lukemaan aiheesta lisää, kuten tarkoitukseni on jo jonkin aikaa on ollut tehdä; eufemiattanen lähiaikoina Lakoffista ja Johnsonista. Nyt kuitenkin kirjoitan vihdoin taannoisesta luennosta innoittuneena oppimisbloggausmerkinnäksi seuraavan kysymyksen:

Puhumme ei-indoeurooppalaista kieltä. Ilman muuta kielenkäyttömme on monin osin lähellä sitä, mitä Salmond kuvaa, muuten hänen tietoa koskevat esimerkkimetaforansa eivät tuntuisi niin itsestäänselviltä. Huomaisimme ne metaforiksi ehkä herkemmin jos ne olisivat vähemmän tuttuja. Vaan uumoilen, että kielestämme saattaa löytyä sellaisiakin metaforaryppäitä, jotka ovat jossain määrin vieraita esimerkiksi englannin kielessä viljellyille metaforille. En kuitenkaan keksi heti hyviä esimerkkejä. Keksittekö te? Jos keksitte, löydättekö käytäntöjä, jotka heijastavat samantyyppistä ajattelua kuin nuo metaforat?

Eilen kuuntelin Marja-Liisa Kaakkuri-Knuuttilan luentoa paradigmoista (suomenkielisen Wikipedian artikkeli on huono). Asia oli kovin tuttua, mutta keksin kuitenkin jotain ainakin hetken minua huvittanutta, joka kelvatkoon oppimisbloggaukseksi luennosta. Paradigman käsitettä venyteltiin eri suuntiin, muun muassa politiikkaan. Keskustelu kääntyi siihen, miten esimerkiksi uusliberalistinen poliittinen paradigma esitetään usein ainoana mahdollisena vaihtoehtona, siinä hyväksytyt argumentointitavat suunnilleen ainoina olemassaolevina.

Kaakkuri-Knuuttila totesi, että tieteissä tällainen ei tietenkään käy päinsä: etenkin ihmistieteissä on vallalla yhtä aikaa niin monia paradigmoja, ettei ole mahdollista noin vain väittää jotain niistä ainoaksi mahdolliseksi. Ajatus on toki mielestäni oikea. Tehdäkseen tiedettä tutkijan on kyettävä puolustamaan omia argumentointitapojaan ja omaa käsitystään siitä, mitkä kysymykset ovat olennaisia, jotenkin muutenkin kuin väittämällä, että ne ovat ainoita mahdollisia. Ilmaus on kyettävä on kuitenkin valitettavasti aika rohkea; minusta näyttää siltä, ettei suinkaan kaikki tieteellisenä itseään pitävä ajattelu piittaa tuosta vaatimuksesta. Tieteen popularisoinnissa käytetään tietysti surutta politiikasta tuttua ainoaksi mahdollisuudeksi julistautumista, mutta ei tutkimus yliopistojen sisälläkään siitä vapaata ole.